Reunahuomioita feminismiin, osa 2: Vaiettu tasa-arvo-ongelma

Vaikka suurin osa tämänhetkisistä tasa-arvo-ongelmista koskee epäilemättä naisia, ylivoimaisesti räikein tasa-arvorike koskee miehiä. Yksi yhteiskuntamme perusjärjestelmistämme nojautuu sille, että noin puolet kansasta pakotetaan yksinomaan sukupuolensa perusteella viettämään puolesta vuodesta vuoteen opetellen tappamaan mahdollisimman tehokkaasti. Vaihtoehtoina on 13kk:n pakkotyö, vankila tai kansalaisuuden menettäminen. Käsittämättömintä on kuitenkin se, kuinka tehokkaasti miesten asevelvollisuus vaietaan julkisessa keskustelussa kuoliaaksi.

1. Miehistä poikia
Miesten pakollinen asepalvelus ei ole pikkujuttu. Se ei pelkästään vie puolesta vuodesta vuoteen nuorten miesten elämästä, eristä heitä täksi ajaksi yhteiskunnasta, nöyryytä ja alista heitä, vaan se on myös tasa-arvorikkomuksena omassa kastissaan siksi, että se on kirjattu lakiin – siis lainvoimaista syrjintää. Armeijan vaikutusta ei ole helppo käsittää ulkopuolelta. Tavanomainen tapa suhtautua esimerkiksi armeijasta lomalle päässeihin sotamiehiin on valittaa siitä, kuinka mies yhtäkkiä jauhaa vain armeijajutuista – aivan kuin suurimman osan ajasta sotaleikkejä harjoittelevalla ja muusta yhteiskunnasta eristetyllä ihmisellä ihan luonnostaan olisi paljonkin sanottavaa normaalista arjesta. Ei ymmärretä sitä, kuinka täydellisesti se hallitsee elämää: ei kuten koulu tai työ (ja tunnetusti koululaisetkin puhuvat paljon koulusta ja työssä käyvät työstä), vaan kuten vankila. Kokemukseni mukaan suurin osa miehistä reagoi armeijaan hyvin huonosti, mikä näkyy erityisesti viikonloppuvapaiden hillittömässä ryyppäämisessä, jolla huonoa oloa on perinteisesti peitelty ja hoideltu. Armeijassa myös oppii olemaan ajattelematta sekä välttämään kaikkea mahdollista toimintaa, joka ei ole suoraan annettu käsky. Puhumattakaan siitä degeneroittavasta asenneilmapiiristä, jossa opitaan "miehekäs" tapa suhtautua esim. homouteen, naisiin, tunteisiin ja niiden ilmaisemiseen, myötätuntoon, heikkouteen ja tietysti ryssiin. Lyhyesti sanottuna armeija tekee miehistä poikia – ja pitää huolen siitä, että pojat pysyvät sellaisina.

Lainvoimaisena syrjintänä armeija on vaikea asia. Tiedämme kaikki kuinka vaikeaa naisten on yhä edelleen saada tasa-arvoista kohtelua esimerkiksi työyhteisöissä siitä huolimatta, että laki on tässä kohdin yksiselitteisen tasa-arvoinen. Tämä on yleistä ilmapiiriä ja perinteitä koskeva ongelma, joka korjaantuu hitaasti valistuksen ja ajan myötä, mutta se korjaantuu. Tällaisen muutoksen ehdoton edellytys on se, että laki on tasa-arvoinen, että lainsäätävät elimet lähettävät signaalin tasa-arvon puolesta. Lainvoimaisuutta ei ole syytä väheksyä; tiedämme kuinka esimerkiksi prostituutioon juridisesti myönteisesti suhtautuvassa Saksassa myös kansan mielipide on hämmästyttävällä tavalla prostituutiomyönteinen: se ei ole lähtökohtaisesti samanlainen ongelma kuin esimerkiksi Suomessa. Samaan tapaan orjuus oli yleisesti (mutta ei tietysti universaalisti) hyväksytty tosiasia, kunnes lait muuttuivat – nyt sitä kannattaa enää vain kaikkein takapajuisimmat ja inhottavimmat ihmiset. Tarvitaan muutos yhteiskunnan ylimmissä kerroksissa, jotta lakien kautta muutos ajattelussa aikanaan kävisi läpi koko yhteiskunnan. Tämä muutos edellyttää keskustelua, myös asialleen omistautunutta, vahvaa liikettä – eikä kumpaakaan ole näköpiirissä.

2. Miehet ja pyssyt ne yhteen soppii (pannaan ne kaikki yhteen koppiin)
Miesten asevelvollisuus (jota muuten täysin absurdisti ja törkeästi kutsutaan YLEISEKSI asevelvollisuudeksi – se on yhtä yleistä kuin ennen 1900-lukua vain miehiä koskeva yleinen äänioikeus) on syvällä yhteiskuntamme perinteissä. Siinä perinteiset sukupuoliroolit ilmenevät kaikkein karuimpina: miehet taistelevat, naiset ovat kotona ja hoitavat kotia ja perhettä – tai lottien tapauksessa hoivaavat taistelevia miehiä. Kun feministinen liike ryhtyi taistelemaan perinteisiä sukupuolirooleja vastaan, se ryhtyi ennen kaikkea taistelemaan naisille miesten taholta asetettuja rooleja vastaan. Myös miesten roolista puhuttiin, mutta paljolti lasten- ja kodinhoidon näkökulmasta: myös miehet haluttiin kotiin hoitamaan lapsia. Pieni kyynikko minussa tuhisee, että kuinka muuten naiset olisivatkaan voineet päästä kotiäidin roolistaan, jos eivät saamalla miehet puolestaan osallistumaan kodinhoitoon – jonkunhan ne hommat on tehtävä. Naisten rooli yhteiskunnassa vapautui, miesten paljon vähemmän – ja joka tapauksessa vapautuminen tapahtui (luonnollisista syistä) naisten näkökulmasta käsin.

Monesti tehdään se huomio, että nainen voi pukeutua miehekkäästi ja se on ihan hyvä juttu, mutta mies ei voi pukeutua naisellisesti ilman, että se on noloa ja koomista. Tässä ajatellaan yleensä ongelmitta, että tilanne ilmentää miehisyyden ylivaltaa yhteiskunnassa: miehisyys on hieno juttu, naiseus huono, ja siksi naiselle on kunniaksi ottaa osaa miehuuteen mutta ei toisinpäin. Näkökulma on perusteltu – vaan entä jos kyse on pikemminkin siitä, että miesten rooleja ei kerta kaikkiaan ole koskaan vapautettu? Esimerkiksi kun tyttö itkee, se on ihan ok, mutta kun poika itkee, häntä käsketään "olemaan mies" – mutta seuraako tästä se, että nainen, joka ei itke (ottaa siis miehisen roolin), olisi jotenkin siksi kunnioitettavampi kuin nainen, joka itkee?

Kun naisen rooli on vapautunut ja miehen ei, tulos on armeijan kannalta odotettu: naisella on oikeus suorittaa asevelvollisuus – siitä oikeudesta jaksettiin vielä kamppailla. Tämä koettiin suurenakin tasa-arvon edistymisenä. Nyt armeijassa ollaan jo kypsiä pohtimaan naisten pakollisia kutsuntoja: puolustusministeri Häkämiehen mukaan kun naisia tarvitaan kriisinhallintaan, koska he ovat siinä luonnostaan parempia. Jees, ja mies nyt vain osuu rynnäkkökiväärillä paremmin.

3. Miehisyyden raskas taakka
Miksi miesten asevelvollisuus on yhä voimissaan? Perusteluja asevelvollisuuden puolesta on loputtomasti, ja suurin osa niistä kelvottomia.

Todetaan esimerkiksi, että miesten asevelvollisuuden purkaminen olisi yhteiskunnalle ja sen turvallisuudelle niin iso uhka, että siihen ei voida ryhtyä. Samantapaisin perustein vastustettiin naisten siirtymistä työelämään (kuka sitten hoitaa kodin ja lapset?), mutta ei se muutosta estänyt – sitä paitsi, miesten ja naisten YHTEINEN asevelvollisuus olisi melkoisen paljon loogisempi seuraus annetusta perusteesta kuin koko asevelvollisuuden purkaminen.

Toinen suosittu perustelu on se, että naiset synnyttävät (ja käyttävät siten ainakin saman ajan poissa työelämästä kuin miehet armeijassa). On vaikea edes lähteä purkamaan auki näin uskomattoman perustelun ongelmia. 1: Käsittääkseni valtio ei vankilalla ja kansallisuuden menettämisellä uhaten vaadi jokaista naista synnyttämään. 2: Miehille on räätälöity yhtälainen mahdollisuus lasten hoitamiseen kuin naisillekin: naisten kotona pysyminen on asenneilmapiiriä, ei lakia koskeva ongelma (jos se on ongelma). Sille biologiselle seikalle, että juuri naiset joutuvat synnyttämään miesten sijasta, emme voi (ainakaan vielä) tehdä mitään, mutta mikään biologinen seikka ei tehne miehestä ainoaa mahdollista sotilasta (etenkään, kun naisille on kuitenkin myönnetty mahdollisuus aseelliseen palvelukseen). 3: Edelliseen liittyen, koko ajatustapa mittaa elämää ja sen mielekkyyttä työelämästä käsin – en oikein osaa edes ilmaista sitä tyrmistystä, minkä lapsen synnyttämisen ja kasvattamisen vertaaminen armeijaan minussa aiheuttaa. Aivan kuin elämän mielekkyys mitattaisiin vain suhteessa työssä vietettyyn aikaan, ja sitä kautta sen ajan perusteella, jonka kukin joutuu olemaan työmaailman ulkopuolella (armeijassa tai äitiysvapaalla). 4: Johdonmukaisuuden nimissä naisille pitäisi asettaa ehto: synnytä tai mene armeijaan – ja tällaisen ehdon puhdas absurdius paljastaa koko perustelun itsensä absurdiuden.

Onhan näitä, mutta totuus on epäilemättä yksinkertaisesti se, että asevelvollisuus koskee miehiä siksi, että se on aina ennenkin koskenut miehiä, ja siksi, että ei ole tarpeeksi poliittista tahtoa tämän asian muuttamiseen. Ei se itsekseen muutu.

4. Miksi feministit vaikenevat?
Otsikolla en halua sanoa, että kaikki feministit vaikenevat. Mutta rehellisyyden nimissä: eikö tasa-arvosta käytävä keskustelu ole hieman vääristynyttä? Muutetaan virallisia titteleitä sukupuolineutraaleiksi, pohditaan vittu-sanan käyttöä, päivitellään naisyritysjohtajien vähäistä määrää jne. Tärkeitä juttuja kaikki omalla tavallaan, mutta ihan oikeasti: noin puolet kansasta joutuu 6-12 kuukaudeksi lainvoimaisesti taistelukoulutukseen vain siksi, että ovat sattuneet syntymään miehiksi. Kumppanini osoitti minulle tässä pari päivää sitten, kuinka esimerkiksi feministisessä Tulva-lehdessä on käsitelty myös miesten pakollista asevelvollisuutta. Niin: olihan siinä mm. pari vuotta sitten puolen sivun mittainen silloisen tasa-arvoministerin haastattelu aiheesta. Vertailun vuoksi: uusimmassa Tulva-lehdessä käytetään miltei kymmenen sivua siihen, että läimitään urpoja "miesaktivisteja", jotka ovat typerin perustein sekä kritisoineet feminististä liikettä että syyttäneet naisia milloin mistäkin. (Sivumennen sanoen, kyseinen haastattelu oli hienosti toteutettu ja osoitti, kuinka uskomattoman pihalla koko ongelmanasettelusta jopa tasa-arvoministeri voi olla – kunpa siihen olisi vain lehdessä tartuttu yleisemminkin asianmukaisella tavalla ja tehty vaikka kokonainen teemanumero aikamme suurimmasta tasa-arvo-ongelmasta...)

Tiedättehän sen efektin? Nimittäin sen, kun vaikkapa Riskiä pelaava seurue huomaa jonkun johtavan peliä ja päättää yhdessä heikentää tämän asemaa – seurauksena hieman liioiteltu vastaisku, jonka tuloksena johtaja putoaa kokonaan pelistä vailla mitään mahdollisuuksia pärjätä. Etulyöntiasemassa olevaa saa läimiä, ja kun etulyöntiasema kääntyy altavastaajan asemaan, on sitä vaikea enää ruikuttaa epäreiluudesta, kun on etuoikeutetun leiman saanut. Niin, kuka puolustaisi miehiä? Olettehan nähneet, että miesten on vaikea nostaa esille miehiä koskevia tasa-arvo-ongelmia, kun sitä pidetään helposti naisten tasa-arvo-ongelmia vähättelevänä – tai ylipäänsä kritisoida tasa-arvokeskustelun keskittymistä naisiin. Olettehan myös nähneet, kuinka armeijaa vastustava mies leimataan lehtien keskustelupalstoilla milloin miksikin: homoksi, pilveä polttelevaksi hipiksi, idealististiksi, epäisänmaalliseksi ja yksinkertaisesti laiskaksi tai pelkuriksi. Miehisyys on tältä osin niin tarkasti määritelty ja rajattu, että tiettyjä seikkoja kyseenalaistava mies pudotetaan sen ulkopuolelle. Rehellisesti sanoen, miesten asevelvollisuuden purkamiseen tarvitaan naisten apua, koska nainen voi kritisoida järjestelmää tavalla, jota ei voida niin helposti sivuuttaa asiattomin perustein – mutta tällä hetkellä naiset eivät kovin suurin joukoin ole tästä ongelmasta välittäneet. Ymmärtäähän sen, kun se ei suoraan kosketa itseä. Tämä voisi muuttua, jos asiasta käytäisiin enemmän julkista keskustelua, ja jos erityisesti tasa-arvon nimeen vannovat feministit alkaisivat tosissaan ajaa tätä asiaa. Sivumennen sanoen, nk. "miesasialiikkeet" tms. eivät juurikaan ole avuksi: esimerkiksi "miesten asiaa" voimakkaasti ajava Henry "naisten seksuaalinen valta" Laasanen ei tietenkään lainkaan kritisoi perinteiseen miehisyyteen kuuluvaa armeijaa; varmaan parempi vain, että naiset eivät valloita tätäkin viimeistä miehisyyden linnaketta. Arno Kotro on yrittänyt vähän enemmän, mutta hänkin on lähinnä esittänyt NATOa mahdollisuutena turvata valtiomme ilman asevelvollisuutta.

5. Mutta kun ei ole vaihtoehtoja...
Eräs selkein osoitus tilanteen vakavuudesta on asiallisen keskustelun puute. Olen kiemurrellut tuskissani jo satoja kertoja lukiessani asevelvollisuuslain muuttamista vastustavia mielipidekirjoituksia ja poliitikkojen sekä muiden vaikuttajien kannanottoja. Niissä nimittäin suostutaan yleensä näkemään vain kolme vaihtoehtoa: nykyinen tilanne, palkka-armeija ja armeijan lakkauttaminen. Sitten selitetään, että jälkimmäiset kaksi eivät ole mahdollisia. Niinpä, eivät varmaan olekaan. Mutta meillä on useita muitakin ehdotuksia tilanteen ratkaisemiseksi, joista yksi on seuraava. Jokaisella Suomen kansalaisella olisi velvollisuus palvella yhteiskuntaa, mutta palvelustavan voisi valita itse. Vaihtoehtoja voisi olla yleisesti ottaen esim. kolme: armeijapalvelus (myös aseeton), pelastuspalvelus eli esim. palokunnan ja sairaanhoidon toimintaan osallistuminen sekä nykyistä siviilipalvelusta vastaava toiminta. Olen melko varma siitä, että puolustuksen uskottavuuden säilyttämisen kannalta riittävän moni valitsisi armeijapalveluksen – paljon useampi kuin mitä valitsisi palkka-armeijan. Ainakin asia tulisi tutkia, ja tarvittaessa palvelusaikoja voitaisiin rukata armeijan houkuttelevuuden lisäämiseksi tai valintoihin voisi vaikuttaa oman halun lisäksi henkilön taidot ja muut edellytykset toimia halutussa tehtävässä – näin voitaisiin asettaa kiintiöt. Lisäksi armeija saisi näin motivoituneita ja sopivia sotilaita – ei kaltaisiani heiveröisiä ja epämotivoituneita tappamaan kykenemättömiä pasifisti-idealisteja – ja terveydenhoidon ja muun julkisen sektorin työvoimaongelmia saataisiin helpotettua.

Kuten armeijaa kannattavat usein huomauttavat, on helppoa kritisoida armeijaa ja tappamista idealistisin perustein (harvapa ihan oikeasti haluaa sotia, mutta jos on pakko...), mutta yhtä helppoa näyttää olevan kaikkien vaihtoehtojen huomiotta jättäminen sen perusteella, että "näin ollaan perinteisesti tehty". Venäjällä on vielä lisäksi kiva uhkailla – niitä kun niin kovin kiinnostaa meidän metsämme (kun ei itsellään ole) ja, niin, mitäs muuta valtaamisen arvoista meillä olikaan? Miesten pakolliselle asevelvollisuudelle on vakavasti otettavia, toimivia vaihtoehtoja, jotka eivät edellytä räikeitä tasa-arvorikkomuksia tai armeijan lopettamista. Tarvitaan vain riittävä poliittinen tahto tämän toteuttamiseksi, ja sitä varten tarvitaan erityisesti tällaisissa asioissa profiloituneita feministisiä liikkeitä. Jos tasa-arvoa edustavat tahot eivät aja yleistä tasa-arvoa, kuka sitten?

Jumalan sietämättömät noppapelit: kvanttifysiikka ja (in)determinismi

1. Omituinen kvanttifysiikka

Kvanttifysiikka on epäilemättä luonnontieteen hämmästyttävin löytö. Siihen liittyy lukuisia käsittämättömyyksiä, jotka näyttävät rikkovan itseään logiikkaa vastaan. Kuuluisa (kvantti)fyysikko Niels Bohr onkin todennut, että ”se, joka ei ole järkyttynyt kvanttimekaniikasta, ei ole ymmärtänyt sanaakaan”. Kvanttifysiikan ilmiöt voidaan ikään kuin vain hyväksyä tosiksi, mutta niiden varsinainen ymmärtäminen näyttäisi olevan kykyjemme ulottumattomissa.

Kummallisuuksia kvanttifysiikassa on ainakin kolme. Ensinnäkin superpositioksi kutsutussa ilmiössä (esim.) hiukkanen voi olla yhtä aikaa kahdessa näennäisesti toisensa poissulkevassa tilassa (esimerkiksi kulkea kahdesta vaihtoehtoisesta reitistä molempia pitkin). Toiseksi, edellä mainittuun superpositioon liittyen, hiukkaset näyttävät (esim.) valitsevan lopullisesti kumpaa reittiä olivat kulkeneet vasta, kun suoritamme mittauksen – on ikään kuin mittauksemme/havaintomme pakottaisi hiukkasen valitsemaan toisen reitin, kun taas ilman mittaustamme se voi hyvin valita molemmat. Kolmanneksi hiukkaset näyttävät voivan vaikuttaa toistensa ominaisuuksiin silmänräpäyksessä pitkänkin matkan päästä vailla mitään ilmeistä suhdetta – ilmiö sai erään Albert Einsteinin kommentin mukaisesti nimen spooky effect ’haamuvaikutus’.

Tässä tekstissä pohdittava ongelma on kuitenkin seuraava. Klassisessa fysiikassa asioiden tila tietyllä ajanhetkellä määräytyy täysin asioiden tilasta sitä edeltävällä ajanhetkellä. Tietyt luonnonlait määräävät klassisessa fysiikassa täysin sen, mihin suuntaan asiat tulevaisuudessa kehittyvät, ja vastaavasti voimme laskea taaksepäin esimerkiksi sen, missä Mars oli kaksi tuhatta vuotta sitten. Kvanttifysiikassa tämä ei näytä pitävän lainkaan paikkaansa: ei ole mitään mahdollisuutta ennustaa hiukkasen paikkaa vaikkapa sekunnin päästä sen nykyisen paikan ja liikkeen perusteella, eikä hiukkasen kulkemaa rataa voida laskea taaksepäin. On ainoastaan mahdollista laskea todennäköisyydet eri vaihtoehdoille. Mm. tästä syystä Einstein vastusti kvanttimekaniikkaa elämänsä loppuun saakka ja totesi kuuluisasti, että ”Jumala ei heitä noppaa”. (Mihin Bohr vastaamaan: ”Älä kuvittele voivasi sanoa Jumalalle, mitä tehdä.”) Valitettavasti arvon Albertin kannalta Jumala on pelimiehiä.

2. Huonosti käyttäytyvät aaltohiukkaset

Kvanttifysiikan tärkeimpiä kokeita on historiallinen ”kaksoisrakokoe”, joka osoitti, että hiukkasilla on yhtä aikaa sekä hiukkasten että aaltojen ominaisuuksia (tätä kutsutaan aaltohiukkas-dualismiksi). Siis yhtäältä esimerkiksi valohiukkaset eli fotonit toimivat kuin pisteittäiset ”luodit” ja toisaalta kuin olisivat laajalle leviäviä aaltoja.

Koe itsessään on yksinkertainen. Ensin tarvitaan fotoneja yksittäin syöksevä laite. Sen eteen rakennetaan kaksi muuria, joista ensimmäiseen tehdään yksi kolo. Kun fotoneja ammutaan kolon läpi, ne kasautuvat taaempaan muuriin kuin konekivääristä ammutut luodit kasautuisivat. Tässä ei ole mitään ihmeellistä. Mutta kun rakoja laitetaan kaksi vierekkäin, suut loksahtavat auki. Fotonit eivät enää osukaan takaseinään siistiksi kasaksi konekivääriammusten tapaan, vaan osuvat yltympäriinsä takaseinän alueelle näennäisesti vailla rotia – myös alueille, joita ne eivät luotimaisina hiukkasina voisi koskaan seinien takia saavuttaa. Kun koetta jatketaan, osoittautuu, että hiukkaset osuvat joihinkin kohtiin toisia taajemmin, ja lopulta osumista syntyykin selkeä kuvio (kuva vasemmalla). Tämän kuvion voidaan osoittaa vastaavan sitä, joka syntyy (esim. vesi-)aallon kulkiessa kahden reiän läpi, jolloin aallot osuvat toisiinsa (kuva oikealla) – tätä kutsutaan aaltojen interferenssiksi. Toisin sanoen, fotoni kulkee rei’istä läpi kuin olisi aalto, mutta osuu takaseinään pisteittäisenä kuin olisi luotimainen hiukkanen – onko fotoni siis aalto tai hiukkanen milloin sitä sattuu mikäkin huvittamaan?

Tilanteen koko kummallisuus ei ole kuitenkaan vielä paljastunut. Ajatellaanpa vielä hetki koetilannetta. On jokseenkin ymmärrettävää, että jos fotonit ammutaan yhtenä läjänä rakojen läpi, ne muodostavat aaltomaisen kuvion takaseinään – onhan esimerkiksi vesiaalto juuri suuri määrä vesimolekyylejä, ja aallon interferenssi näiden molekyylien kopsumista toisiinsa. Mutta tässä paradoksi: yksittäinen fotoni kopsahtaa takaseinään pisteittäisenä, siis on vain yksi hiukkanen, mutta toimii matkalla kuin olisi aalto. Lisäksi se, mihin kohtaan aaltokuviota fotoni kulloinkin sitten pisteittäisenä lasahtaa ei perustu sen kulkuun pisteittäisenä hiukkasena (kuten sanottu, se ei kulje pisteittäisenä hiukkasena lainkaan, vaan aaltona). Kohta määräytyy pikemminkin suhteessa kaikkiin mahdollisiin muihin fotoneihin: se käyttäytyy ikään kuin se olisi osa jotakin suurempaa porukkaa. Tämä on verrattavissa siihen, että yksittäiset rakojen läpi menevät vesimolekyylit asettuisivat ikään kuin valmiiksi odottamaan myöhemmin (mahdollisesti) seuraavia molekyylejä: eli leikkisivät olevansa osa aaltoa ja kopsuvansa toisiinsa, vaikka ketään ei ole läsnä. Tässäpä sellainen huikea tosiasia, joka sinkoaa kvanttimekaniikan ymmärryskykymme tuolle puolen.

Alla vasemmalla jakauma, kuten se olisi "luotimaisilla" hiukkasilla, oikealla taas todellinen jakauma. Kuvasta näkee, että hiukkaset osuvat luotimaisuuden kannalta mahdottomiin kohtiin.

Kokeile itse!

Fotoneiden osumakohtaa säätelee tilastollinen laki, eli laki, joka määrittää kuinka pitkällä aikavälillä hiukkaset jakautuvat. Yksittäistä fotonia ohjaa siten vastaavasti todennäköisyyslaki, joka määrittää siis todennäköisyydet sille, että fotoni kopsahtaa kuhunkin kohtaan. Tässä yhteydessä puhutaan usein todennäköisyysaallosta. Fotonin osumakohtaa ei näin näytä määrittävän fotonin itsensä ominaisuudet ja toiminta, vaan mahdollisen suuremman fotonijoukon käyttäytymistä määrittävä jakauma (riippumatta siitä, onko tällaista fotonijoukkoa tiedossa vai ei). Toisin sanoen, fotonin osumakohdan tilastollisessa jakaumassa määrää sattuma. Se determinismistä?

3. Heittääkö Jumala noppaa miten sattuu?

Yksittäisen fotonin osumakohtaa ei siis voida ennustaa, mutta näin voidaan kuitenkin tehdä suurelle fotonijoukolle. Itse asiassa yleensä jätetään huomiotta se seikka, että kvanttimekaniikka on kaikkea muuta kuin epämääräistä: kvanttifysiikka edustaa päinvastoin täsmällisintä fysiikan teoriaa, joka on kuunaan kehitetty. Kvanttifysiikan teorioiden ennustukset ovat uskomattoman tarkkoja. Vaikka satunnaisuus näyttää hallitsevan yksittäistapauksia, eli esimerkissämme yksittäisiä fotoneja, tälle satunnaisuudelle on olemassa täsmälliset lait. Rajoittunut mutta intuitiivinen analogia löytyy vaikkapa juuri nopasta: on (tietyllä tavalla) satunnaista, mikä seuraavan nopanheiton tulos on, mutta todennäköisyyksiä hallitsee silti laki: jokainen silmäluku tulee 1/6:n todennäköisyydellä, ja niin tuhannesta heitosta melko tarkalleen 1/6 on kuutosia. On kuitenkin aina mahdollista, että tuhannesta heitosta kaikki ovat kuutosia (tämän todennäköisyys tosin on yksi per luku, jossa on ykkösen jälkeen melkein 800 nollaa). Samaan tapaan kvanttifysiikan mukaan (miltei) kaikki on mahdollista, mutta suurin osa asioista vaan äärimmäisen pienellä todennäköisyydellä. Sanottaisiinko, että kvanttifysiikan ilmiöt ovat satunnaisia mutta eivät mielivaltaisia.

Jos Jumala heittää noppaa, Hän on yhtä sidottu noppapelien sääntöihin ja siihen liittyviin todennäköisyyksiin kuin kuka tahansa meistä. Ja siinä juuri on kvanttifysiikan – tekisi mieleni sanoa – nerokkuus. Mikään maailmassa ei ole varmaa, mutta (kuten maailmasta näkee) maailma kokonaisuudessaan muodostuu lainomaiseksi ja suhteellisen hyvin käyttäytyväksi. Lyhyesti: maailman satunnaisuus on lainomaista satunnaisuutta. Kvanttimekaniikassa satunnaisuus ja determinismi lyövät kättä.

Kuitenkin, juuri ja vain tällainen satunnaisuus on todellista satunnaisuutta. Klassisen mekaniikan puitteissa nopanheitossa ei ole mitään varsinaista satunnaisuutta: kun noppa lentää kädestäsi, tulos on jo olosuhteiden ja luonnonlakien määräämä. Satunnaisuus on niin sanoaksemme tiedollista (eli hienommin epistemologista) ja perustuu siis tietomme rajallisuuteen. Mutta kvanttimekaniikan satunnaisuus on todellista, olemassa olevaa satunnaisuutta (hienommin ontologista). Juuri tämä todellinen, ontologinen satunnaisuus on se, joka kvanttimekaniikassa saa aivomme solmuun – jopa siinä määrin, että sellainen nero kuin Einstein yksinkertaisesti kieltäytyi hyväksymästä koko teoriaa. (Mainittakoon, että kissa-paradoksistaan kuulu Erwin Schrödinger totesi kvanttifysiikasta: ”En pidä siitä, ja kadun, että minulla oli koskaan asian kanssa mitään tekemistä.”)

4. Tietämättömyyden rautaverho

Einstein ei ole yksin. Vaikka kvanttimekaniikan ”standarditulkinta” (eli nk. kööpenhaminalainen tulkinta) on se, että hiukkasten käyttäytymistä säätelee todennäköisyysaallot, vaihtoehtoisia tulkintoja on useita. Luonnontieteilijät pyrkivät pitäytymään siinä, mitä voidaan havaita, ja niinpä he ovat valmiita hyväksymään kvanttifysiikassa havaitun ontologisen satunnaisuuden – tuntuu se kuinka käsittämättömältä tahansa. Vastaavasti monet fyysikot ovat pesseet kätensä koko ongelmasta toteamalla, että fysiikka ei ratkaise sitä, miten maailma on (filosofiako sitten?), vaan sen, mitä voimme maailmasta sanoa. Monet filosofit ja filosofisesti suuntautuneemmat luonnontieteilijät ovat kuitenkin olleet haluttomia hyväksymään ontologista satunnaisuutta ja ovat pyrkineet pitämään kiinni kvanttifysiikan satunnaisuuden tiedollisesta luonteesta: ilmiöt näyttävät meille satunnaisilta vain, koska emme tunne taustalla vaikuttavia lakeja. Samaan tapaan kuin emme osaa ennustaa nopan silmälukua (joka on heittohetkellä kuitenkin jo määräytynyt), koska emme yksinkertaisesti tiedä tarpeeksi osataksemme laskea sitä. Usein puhutaan nk. implicate orderista, piilevästä järjestyksestä, joka on pakko olettaa kvantti-ilmiöiden taakse.

En ota kantaa tällaisten pyrkimysten onnistumismahdollisuuksiin (joskin yleisesti niitä pidetään lähinnä epätieteellisenä toiveajatteluna), vaan kiinnostavampaa on mielestäni koko tällaista pyrkimystä ohjaava ajattelu ja se, mitä se kertoo meistä ihmisistä. Seuraavassa ehkä turhan lyhyesti selitettynä ehdotus sille, miksi satunnaisuuden hyväksyminen on ihmisille mahdotonta, ja sitä myöten sille, miksi kvanttifysiikkaa on mahdotonta ymmärtää, vaikka se (jos mikä) on totta.

5. Tiedollisen kokemuksen (jäykkä) rakenne

Ihminen muodostaa maailmasta itselleen järjestäytyneen kuvan, jota voitaisiin kutsua tiedolliseksi kokemukseksi, eli kokemukseksi maailmasta yhdistettynä tämän kokemuksen tiedollisesti arvioitavaan järjestäytyneisyyteen. Me organisoimme havaintojamme käsitteiksi, säännöiksi ja laeiksi, suhteutamme näitä käsitteitä ja lakeja toisiinsa ja muodostamme päätelmiä niiden pohjalta. Tämän prosessin tuloksena kokemuksemme jäsentyy ensinnäkin puiksi, taloiksi ja ihmisiksi, jotka vieläpä suhteutuvat jotenkin toisiinsa, ja toisekseen tapahtumiksi ja niitä sekä niiden suhteita sääteleviksi laeiksi. Tällainen järjestämisprosessi ei voi olla mielivaltaista: järjestäminen edellyttää joitakin järjestämistä ohjaavia sääntöjä. Mielivaltainen järjestäminen ei järjestä mitään. Esimerkiksi luokittelemme eläimet lajien mukaan emmekä (yleensä) koon mukaan. Tällaisen esimerkin tapainen järjestäminen on enemmän tai vähemmän satunnaista: periaatteessa voisimme tarpeen tullen järjestää maailmamme jälkimmäiselläkin tavalla (ja tiettävästi joskus järjestämmekin: on esimerkiksi kulttuureja, joissa isot ja pienet linnut muodostavat aidosti eri luokan eivätkä saman luokan kooltaan eroavia alaluokkia). Mutta todellinen kysymys on se, onko joitain sellaisia lakeja, jotka välttämättä hallitsevat tällaista organisoitumista?

Valistusfilosofi Immanuel Kant uskoi löytäneensä nämä lait (tai ainakin useita sellaisia). Esimerkiksi ihmiset erottelevat asiat lukumäärän ja koon mukaisesti ja toisaalta jakavat asiat aina sen mukaisesti, onko niillä jokin ominaisuus vai ei (olio joko on tai ei ole sininen, pyöreä jne.). Eniten keskustelua on herättänyt Kantin ratkaisu lukea näihin sääntöihin mukaan syyn ja seurauksen lain: hänen mukaansa ihmisille on tiedollisen kokemuksen välttämätön (ennakko)ehto, että kaikilla asioilla on syynsä, eli että mitään ei tapahdu täysin sattumalta. (Huomautus filosofeille: en tässä aio sitoutua Kantin itsensä tekemään monimutkaiseen ja kyseenalaiseen johtopäätökseen, että tämä inhimillinen ehto olisi samalla ehto maailmalle itselleen.) Hän näki tämän ominaisuuden ilmentymiä useissa paikoissa, esimerkiksi ihmisten kyvyttömyydessä ymmärtää maailman syntymistä tyhjästä: kun asiaa mietimme, emme voi kerta kaikkiaan käsittää kuinka mikään on voinut vain ilmestyä – pakkohan sillä on jokin syy olla! (Toisaalta Kant uskoi, että loputon syiden ketju on myös ihmisille käsittämätön, ja siksi sitä, onko maailmalla alkua vai ei, ei ole edes teoriassa ihmisten ratkaistavissa.)

Kant itse ei laittanut asiaa aivan näin, mutta voitaisiin hyvin ajatella, että syyt ja seuraukset ovat tiedollisen kokemuksen välttämättömiä ennakkoehtoja juuri siksi, että emme voi muodostaa järjestäytynyttä kokemusta maailman tapahtumista ellemme erottele tapahtumien syitä ja seurauksia. Asioiden tasolla järjestäytyminen edellyttää sitä, että ymmärrämme käsitteiden väliset suhteet (esim. käsitteiden ”ihminen” ja ”nisäkäs” välisen suhteen: ”ihmiset ovat nisäkkäitä”); tapahtumien tasolla järjestäytyminen edellyttää puolestaan sitä, että ymmärrämme tapahtumien väliset suhteet (esim. tapahtumien ”x ampuu aseella y:tä” ja ”y kuolee” välisen suhteen: ”y:n kuolema johtui siitä, että x ampui y:tä aseella”). Edellisen kohdalla on helppo ymmärtää, että ajatteluamme ohjaavien sääntöjen mukaisesti jokaisen käsitteen on suhteuduttava jollakin tavalla kaikkiin muihin käsitteisiin. Tapahtumien kohdalla analogia toimii niin, että jokaisen tapahtuman on ajattelumme sääntöjen mukaisesti suhteuduttava (syy ja seuraus -mielessä) toisiinsa: jokaisella tapahtumalla on sekä syyt että seuraukset. Mikäli se, että tajuntamme noudattaa tällaista syyn ja seurauksen lakia, on edellytys sille, että muodostamme järjestäytyneen kuvan maailman tapahtumista, kvanttimekaniikan satunnaisuus sotii ymmärrystämme vastaan juuri siinä, että se sotii ymmärryksemme perustavaa toimintakäskyä vastaan. Tässä mielessä olisimme kuin tietokone, joka yrittää soveltaa itseensä ohjelmoitua sääntöä johonkin, johon sääntö ei lainkaan päde: tietokone voi parhaimmillaan hyväksyä, että sääntö ei sovellu, mutta se ei voi omista lähtökohdistaan käsittää kyseessä olevan ilmiön luonnetta. Oikeastaan kvanttimekaniikka melkeinpä sotii itsensä tieteen kanssa – sitaattikimaran saa päättää suuri fyysikko Richard Feynman: "Joku filosofi on joskus sanonut [voipi muuten olla Kant]: 'On välttämätöntä itsensä tieteen olemassaololle, että samat ehdot tuottavat aina samat tulokset.' No, ne eivät tuota."

Tutkiva ihminen kysyy aina ”miksi”, ja juuri tämä kysymys mahdollistaa lopulta vastaamiseen pyrkivien tieteiden ja filosofian synnyn. Sama ajattelua ohjaava sääntö, joka mahdollistaa tieteellisen tiedon, lopulta tekee eräästä tieteellisestä teoriasta tälle ajattelulle itselleen käsittämättömän: kvanttimekaniikka näyttää pakottavan meidät myöntämään, että aina ”miksiä” ei ole löydettävissä. Ne säännöt, joiden avulla järjestämme tietoa, pakottavat meidät etsimään jotakin lakia, jonka avulla voisimme tietää, miksi fotoni kopsahti juuri tuohon eikä jonnekin muualle. Mutta tässä luonto näyttää vetävän pidemmän korren ja pakottavan meidät nöyryyteen edessään.

Reunahuomioita feminismiin, osa 1: Kuka on feministi?

Feminismiä koskevissa keskusteluissa pohditaan usein, miksi niin harva mies haluaa kutsua itseään feministiksi – eikö tasa-arvo kiinnosta miehiä? Vastaavasti voidaan kysyä, miksi niin monet vastustavat (yleiseen hyvään pyrkivää) feminismiä, jopa pelkäävät tai vihaavat sitä. Kysymys on hyvä ja tärkeä: vaikka naiset ovatkin riittävän suuri ihmisryhmä voidakseen ajaa tasa-arvoasioita melko tehokkaasti itsekseenkin, tasa-arvon todellinen toteutuminen vaatii tietysti myös yhteistyötä miesten kanssa. Esitän seuraavassa eräitä reunahuomioita koskien tätä keskustelua. Jatkanen tästä teemasta myös seuraavalla kerralla. (Eräiden reaktioiden takia haluan painottaa, että – kuten otsikointi ilmaisee – en pidä esittämiä huomioita jollain tapaa feministisen keskustelun tärkeimpinä tai merkittävimpinä teemoina. Tarkoitukseni on pikemminkin tuoda esiin nähdäkseni suhteellisesti liian vähälle huomiolle jääneitä teemoja.)

1.
Haluaisin kiinnittää huomiota itse sanaan ”feminismi”. Se, että sanan etymologia kiinnittyy naisen käsitteeseen, perustuu tietenkin historiaan: naisasialiikkeen oli käytännönkin syistä tarve alkuun parantaa nimenomaan (mutta ei ainoastaan) naisten asemaa yhteiskunnassa. Mutta tismalleen samasta syystä feminismi yhdistyy monien mielissä yhä edelleen juuri naisten aseman parantamiseen, ja erityisesti lukuisten melko kärkkäiden mielipiteiden takia joidenkin (erityisesti miesten) mielissä naisten aseman parantamiseen miesten kustannuksella – jopa miesvihamielisyyteen. Feministit puolustautuvat usein melko oikeutetusti, että näin ajattelevat ihmiset käsittävät asian väärin: vaikka alun perin feministisen liikkeen keskiössä oli ymmärrettävistä syistä juuri naiset, feminismi on tosiasiassa kokonaisvaltaisen tasa-arvon asialla. Sanon "melko oikeutetusti", koska vaikka feminismin maltillinen (ja mielestäni järkevä) siipi on kokonaisvaltaisen tasa-arvon asialla, ei ole syytä kiistää sitäkään valitettavaa tosiasiaa, että keskustelussa on mukana näkyviäkin osapuolia, jotka eivät joko käytännössä aja todellista tasa-arvoa tai eivät jopa edes periaatteessa tee niin – ja jotka silti kutsuvat kantaansa feminismiksi. (Ongelma on nähdäkseni se, että feminismi on samalla myös poliittinen liike, ja ihmisten mielissä poliittisten liikkeiden agendat näyttäytyvät usein tarkkarajaisina: feminismille jää vähän liikkumavaraa, koska ihmisten mielissä on yleensä vain yksi feminismi, eikä feminismin sisällä vaikuttavaa suurta vaihtelua oteta huomioon erottamalla erityyppisiä feminismejä.)

Edellä mainittuja ennakkoluuloja vastustavat painottavat usein, että olisi ymmärrettävä nykyisen feminismin eroavan varhaisesta feminismistä siinä, että nykyään ajetaan (yhä selkeämmin) myös miesten asiaa: sanomalla ”olen feministi” ei sanota, että ”olen (vain) naisten puolella”, vaan että ”olen tasa-arvoisen yhteiskunnan puolella”, eli lyhyesti, että ”kannatan tasa-arvoa”. Vaikka on selvää, että useimmat (toivottavasti) feministit ovat yleisen tasa-arvon puolella, on tämä kohta mielestäni vaikeampi kuin usein halutaan myöntää.

Ensinnäkin samojen ihmisten, jotka kannattavat (mielestäni ihan perustellusti) virallisten titteleiden tasa-arvoistamista (eli hus pois sellaiset kuten ”rouva puhemies” tai ”jokamiehenoikeus”), on melko vaikeaa pitää perustellusti kiinni termistä ”feminismi” ”tasa-arvon kannattamisen” synonyymina, sillä termi itse sisältää nais-konnotaation. Toisekseen sanojen merkitystä ei voida järkevästi irrottaa niiden yleisestä käytöstä. Vaikka kieltä voidaan toki määritelmin muuttaa haluttuun suuntaan, ei ole syytä pistää pelkästään yleisön piikkiin mahdollisia väärinymmärryksiä. (Monesti politiikassa kärsitään pahastikin termien saamista konnotaatioista, esimerkkeinä viimeaikaisista keskusteluista ovat plörinäksi mennyt paskaduuni-keskustelu ja sitä myöten kansalaispalkka-keskustelu.) Kun sanan ”feminismi” feminiiniset konnotaatiot yhdistetään sen historiaan erityisesti naisten asioiden ajamisena, on hieman ongelmallista sälyttää väärinymmärrystä akateemisen maailman ulkopuolella elävien niskaan sillä perusteella, että he eivät ole ymmärtäneet termin merkitystä. (Erityisesti, kun myöskään akateemisessa maailmassa termillä ei ole mitään yleisesti hyväksyttyä yhtä merkitystä.)

Kyse ei ole semanttisesta kikkailusta. Sanoilla on suuri valta ja painolasti yli akateemisten määrittelyiden. Ihminen, joka käyttää asiaa juurta jaksain selittämättä termiä ”sovinismi” isänmaallisuuden mielessä, ansaitsee saamansa reaktion: esimerkiksi jos marsalkka Mannerheimia menisi kutsumaan – ihan vilpittömästikin – ”suureksi sovinistiksi” (nimittäin isänmaalliseksi ihmiseksi), niin ymmärtäähän sen, jos joku närkästyy. (Filosofian popularisoimisessa olen törmännyt sanan "idealismi" ongelmallisuuteen: filosofiassa se kun tarkoittaa aivan eri asiaa – maailman vähintään osittaista riippuvaisuutta sitä havainnoivasta tajunnasta – kuin arkipuheessa – realiteeteista piittaamatonta pyrkimystä kohti parempaa maailmaa tms.) Sanojen konnotaatioita, symboliikkaa ja muita sivutuotteita ei ole syytä aliarvioida. He, jotka ajavat virallisen kielen sukupuolineutraloimista, ovat ymmärtäneet tämän hyvin, ja niin heidän mielestäni tulisi ymmärtää tämä myös termin ”feminismi” kohdalla. Yhtälailla keskusteluissa on otettu esille sellaisia epäviralliseen kielenkäyttöön liittyviä seikkoja kuin että naisia voidaan "jätkitellä" mutta miehiä tuskin "muijitella" (sitä päivää odotellessa, että joku kutsuu julkisesti jotakin valtaapitävää miestä vilpittömästi "hyväksi muijaksi"...) tai että miehisiä sukupuolielimiä käytetään kielessä positiivisesti (jopa naisilla voi nykyään olla nimenomaan "munaa") ja naisellisia taas negatiivisesti (erityisesti sana "vittu" on ollut keskiössä).

2.
Olen sitä mieltä – sanottakoon se näin avoimesti – että feminismi-termin karsastaminen on perusteltua. Ei siksi, että feminismissä sen enempää naisten oikeuksien ajajana kuin yleisen tasa-arvonkaan ajajana olisi mitään vikaa (aatteita en soimaa, se tehtäköön selväksi), vaan siksi, että on nähdäkseni ongelmallista ”omia” tasa-arvo terminologisella tasolla naisten asiaksi. Erityisesti, kun voitaisiin käyttää hyvin suomen kielen termiä ”tasa-arvo”, tai, mikäli halutaan jokin hienompi sana, vaikkapa termiä ”egalitarismi”, eli tasa-arvon kannattaminen. Veikkaisin, että jos alkaisin käyttää tasa-arvon kannattamisesta nimitystä ”maskulinismi”, saisin jokseenkin paljon kritiikkiä osakseni. ”Älä viitsi pelleillä!”, huudahtaa joku: ”feminismi”-sanan käytön oikeutus on historiallinen, kun taas termin ”maskulinismi” käyttö olisi silkkaa kiusantekoa. Tottahan toki, mutta milloin historiallisuudesta on tullut pätevä oikeutus tasa-arvo-ongelmalle, ja erityisesti, eikö termien ”lentoemäntä”, ”nimismies” tai ”puhemies” oikeutus sitten olisi historiallinen? En minä termiä ”maskulinismi” käyttäisi pelkkään kiusantekoon, vaan kiinnittääkseni huomioni jo olemassa olevan käytännön ongelmiin.

Monesti otetaan esiin se, että esimerkiksi Ruotsissa feministiksi julistautuvat joukolla myös miehet (joskin olen kuullut, että oikeistohallituksen myötä feminismi-sana on saanut negatiivisempia kaikuja), kun taas Suomessa syystä tai toisesta termiä vastustetaan. Suomessa valitettavasti elää voimakkaasti feminismin naiseen kytkeytyvä merkitys. Räikeimpänä esimerkkinä mainittakoon vaikka yliopistossa harrastettava naistutkimus, joka sentään englanniksi on gender studies 'sukupuolitutkimus'. En pidä lainkaan yllättävänä sitä, että kun terminologisella tasolla pidättäydytään näin sukupuolittuneessa kielenkäytössä, monien on vaikea nähdä feminismiä yleisen sukupuolitasa-arvon asiaa ajavana. (Taustalla vaikuttanee myös sukupuolisesti värittynyt "naisasialiike", johon feminismi usein kytketään, ja jota (osin perusteetta) pidetään juuri naisten asiaa ajavana liikkeenä.) Ylipäänsä koen erääksi ongelmaksi juuri sen, että feminismi kytketään monella rintamalla eksplisiittisesti juuri naiseuteen, myös silloin, kun sitä ei sisällöllisellä tasolla tehdä. Minua on pitkään ärsyttänyt Tulva-lehden pikkunokkela sanaleikki: lehden etusivulla on otsikko "Naisten lehti". Erityisen hermostuttavaa tämä oli, kun samaisen otsikon yllä pääkirjoituksessa valitettiin sitä, kun miehet eivät koe feminismiä asiakseen. Mielestäni sinänsä nokkela otsikko on tässä yhteydessä mauton ja vahingollinen. Olenko sitten huumorintajuton? Eduskunnan ällöäijät puolustelivat tässä taannoin omaa käyttäytymistään "hurtilla huumorilla" ja valittelivat kovaan ääneen naisten huumorintajuttomuutta, mitä ei tietysti katsottu hyvällä. Miksi näen tässä asetelmassa kaksinaismoralismia?

3.
Termin "feminismi" käyttö on mm. edellä sanotuin perustein mielestäni tasa-arvon etenemiselle haitallista – sekä sen itsensä epätasa-arvoisten konnotaatioiden että sen edistämän tasa-arvon sukupuolittumisen takia. Tämän lisäksi haluan erityisesti painottaa, että feministiksi itseään kutsuvan on syytä hyväksyä tulevansa mahdollisesti ymmärretyksi väärin – riippumatta siitä, hyväksyykö edellisen teesini. Erityisesti vastustan termin "feminismi" voimakasta kytkemistä aatteeseen – siis sellaista ajattelua, jonka mukaisesti se, että eräät eivät suostu nimittämään itseään feministiksi, tarkoittaa sitä, että he eivät kannata tasa-arvoaatetta (ja vastaavasti sitä, että nimittämällä itseään feministiksi olisi automaattisesti yleisen tasa-arvon kannalla). Toisaalta ihmettelen monien feministien tiukkaa pitäytymistä tässä termissä, vaikka siitä kuinka olisi haittaa. Mikseivät ihmiset, jotka tosiasiassa kannattavat tasa-arvoa, irrottaudu terminologisella tasolla niistä, jotka kannattavat vain naiseutta, ja sitä kautta termin saaneesta yksipuolisesta painolastista? Miksi ei sanota, että "kannatan sukupuolten välistä tasa-arvoa", tai lanseerata yleiseen keskusteluun termiä "egalitarismi"? Olen kuullut argumentin, että on liian vaikeaa muuttaa terminologiaa, mutta väittäisin, että paljon vaikeampaa on muuttaa kansan pariin pesiytyneitä ennakkoluuloja ja väärinymmärryksiä. (Enemmän sympatiaa minulta saa toteamus, että termin muuttaminen ikään kuin oikeuttaisi väitteet, että feminismi on vain naisten asialla: tämä vaara on olemassa, mutta se on mielestäni pienempi kuin se, että tasa-arvon eteneminen hidastuu.)

Mikäli joku on edelleen sitä mieltä, että tällainen kritiikki on (pelkästään) semanttista, niin pohtikoon sitten sitä ongelmaa, mistä lähdin liikkeelle: miksi niin valitettavan harva mies tituleeraa itseään feministiksi? (Tunnen myös paljon naisia, jotka vastustavat termin "feminismi" käyttöä samasta syystä, mutta tätä ehkä turhan marginaalista porukkaa ei usein huomioida keskusteluissa.) Ei varmaankaan siksi, että nämä ihmiset vastustaisivat tasa-arvon toteutumista (jotkut toki vastustavat, mutta oletuksena suuren populaation motiivista tämä on melko kyyninen). Vaan ehkäpä jostakin muusta syystä, kuten termin konnotaatioiden takia? Samaten usein näkee pohdittavan, miksi Suomessa on pro-feministiliike. Monessakin kirjoituksessa on kyselty, mikseivät pro-feministit ole suoraan feministejä – kannattavathan pro-feministit juuri feministien peräänkuuluttamia arvoja. Rehellisesti sanoen en ole löytänyt mitään muuta järjellistä syytä tälle kuin sen, että termiä ”feminismi” ja siihen kytkettyä naiseutta vierastetaan. Erityisesti miesten on (de facto) vaikea tässä tilanteessa kokea itseään feministiksi, vaan he asettuvat mieluummin ikään kuin feminismin ulkopuolelle tukemaan sitä. Ei osaksi joukkuetta, vaan cheerleadereiksi.

Niinpä toteankin seuraavaa. Mikäli sanalla ”feminismi” tarkoitetaan sukupuolten välisen tasa-arvon tai yleisen tasa-arvon kannattajaa, sitten olen ehdottomasti feministi – mutta vältän siitä huolimatta käyttämästä termiä ”feminismi”, ja pidän termin käyttöä ongelmallisena.

Kyborgiolympialaiset?

Hesarin urheilusivun kulmaan oli piilotettu (kerrankin) kiintoisa uutinen. Nimittäin sen mukaan Oscar Pistorius saa (Kansainvälisen yleisurheiluliiton aiemmasta päätöksestä poiketen) osallistua olympialaisiin. No, entä sitten? No sitä sitten, että Pistoriuksella ei ole jalkoja. Tai ei ainakaan kokonaan: hänellä on polvista alaspäin metalliset jalat.

Aiemmin Pistoriukselta oli evätty mahdollisuus osallistua olympialaisiin sillä perusteella, että tekojalat antavat hänelle edun muihin kilpailijoihin nähden. Sitä en saanut selville, koskeeko urheilun kansainvälisen vetoomusistuimen edellisen pyörtävä päätös sitä, saako Pistorius mainittua etua, vai sitä, onko tällaista mahdollista etua ylipäänsä pidettävä oikeutettuna syynä evätä osallistuminen.

Uutinen herättää joka tapauksessa kiinnostavia ajatuksia. Entä jos todella kehitetään sellaiset tekojalat, joilla jalaton pystyy juoksemaan lopulta nopeammin kuin kukaan tervejalkainen? Ja jos näine jalkoine voidaan osallistua olympialaisiin, niin pian joku keksii ruikuttaa sitä, että tässä pitäisi katkoa jalkansa ja ottaa proteesit voidakseen voittaa – ja pian ehkä joku entusiasti tekeekin juuri näin. Urheilussa on yritetty vaalia eräänlaista luonnollisuutta: dopingia vastutetaan juuri siksi, että sillä saavutettu etu ei perustu elimistön luonnollisiin kykyihin ja harjoitteluun (ja onhan se joskus vaarallistakin). Nähtäväksi jää, miten Pistoriuksen proteesit suhteutetaan dopingiin, ja mitä seurauksia tällä on urheilulle.

On vielä syytä huomauttaa, että Pistoriuksen on yhä alitettava 400 metrin juoksun olympialaisten kisaraja, eikä kyse ylipäänsä ole mistään ylivoimaisesta kyborgikilpailijasta. Ehkä siksi uutinenkin oli niin pienellä. Todelliset kiinnostavat keskustelut syntyvät, kun katsotaan tulevaisuuteen: kun joudutaan pohtimaan sitä, josko jotkin kehittyneemmät jalkaproteesit todella antavat merkittävän edun kilpailijoihin nähden eivätkä ainoastaan korjaa jalattomuuden melko selvää haittaa. Asetetaanko osallistumiselle ehto, että tällaista etua ei saa syntyä, ja jos asetetaan, kuka sen rajan määrittää, ja kuinka voidaan tietää, milloin etu on syntynyt?

Pistoriuksen tapaus on kyllä kiinnostava, ei pelkästään urheilun kannalta, vaan myös yleisinhimillisesti. Ei ole vaikeakaan nähdä hänen tapauksessaan äärimmäisen kunnioitettavaa sisua. Monellekaan jalattomaksi päätyneelle ei ehkä tulisi mieleen pyrkiä juuri pikajuoksijaksi, ja epäilemättä vielä harvemmalta se onnistuisi. Jos nykytekniikan ja pienen vimman avulla jalattomatkin voivat juosta (ja, kuten on osoitettu, sokeat nähdä ja neliraajahalvaantuneet liikuttaa ajatuksillaan tietokoneen kursoria jne.), niin pitäisiköhän taas vähän tarkastella omia "ei se kuitenkaan onnistu" ja "mä en vaan pysty siihen" -lausuntojaan?

Tekevätkö naiset sen itse?

1.
Asematunnelin seinillä poseeranneet H&M-naiset saivat minut ajattelemaan kysymystä, jonka eräs toimittaja jossakin muutama päivä sitten kysyi: kenelle H&M myy alusvaatteitaan? Kysymys on hyvä. Onko puolialastomilla, seksikkäästi poseeraavilla naisilla tarkoitus saada miesten huomio – näinhän ainakin asiasta käydyn keskustelun perusteella taitaa ainakin de facto käydä? Se tuntuisi toki luonnolliselta, mutta ei oikein täsmää: näet naiset ostanevat huomattavasti enemmän naisten alusasuja kuin miehet. Kyseinen toimittaja pohti, josko miehet tällaisia mainoksia nähtyään ehdottaisivat naisilleen (mikäli sallitte possessiivi-ilmaisun; se lienee kuitenkin tässä spekulaatiossa täsmälleen oikea muoto), että he ostaisivat H&M:n alusvaatteita, ja naiset sitten tekisivät työtä käskettyä. Toimittaja ei näyttänyt teoriaansa tyytyvän, eikä se kauhean uskottavalta tunnukaan: tällainen mainonta tehoaisi nimittäin vain parisuhteessa eläviin, ja vieläpä niistäkin vain sellaisiin, jotka todella käyttäytyisivät näin (tiedän, että se on suurempi osuus kuin uskallan arvata, mutta silti liian marginaalinen). Ottaen huomioon sen määrän vaikeuksia, joihin H&M joutuu näiden mainoksiensa takia, niiden taustalla jylläävien markkinavoimien on oltava merkittäviä. Mistä siis onkaan kyse?

Jotkut teistä ovat ehkä lukeneet viimeisimmän Helsingin Sanomien Kuukausiliitteen, ja erityisesti siinä olleen artikkelin "Naiset tekevät sen itse". Se artikkeli ei taatusti jätä ketään kylmäksi. Itse asiassa olen varma, että jos sen olisi kirjoittanut mies, sitä ei joko olisi julkaistu tai tämä mies joutuisi julkisesti lynkatyksi – sen verran vaikeaa miehelle on asiallisenkin mies-nais-keskustelua koskevan kritiikin julkinen esittäminen. Saa nähdä millaista palautetta artikkelin kirjoittanut nainen saa. Joka tapauksessa artikkeli on mielestäni (puutteineenkin) hauska ja sujuvasti kirjoitettu ja nostaa esiin monia tärkeitäkin näkökulmia – oletettavasti siitä suivaantuneet ovat täysin päinvastaista mieltä. Artikkelin tarkoitus on ilmeisesti osoittaa, kuinka naiset itse lyttäävät ja alentavat itsensä ja kuinka tekopyhästi he suhtautuvat omiin tasa-arvoideaaleihinsa. Erityisesti hampaissa on nk. naistenlehdet ja ne naiset, jotka näissä lehdissä purkavat tuntojaan. Siis oikeastaan tarkoitus on sanoa, että naiset tekevät itselleen juuri sitä, mistä miehiä syyttävät. (Nähdäkseni artikkeli ei muuten sano, että miehet eivät myös tekisi niin.)

Artikkelin metodi on vähintäänkin kyseenalainen, vaikka onkin tyylillisesti toimiva: toimittaja on valinnut laajan kirjon esimerkkejä siitä, kuinka naiset (jostain Johanna Tukiaisesta Tanja Karpela-Saarela-mikäliehen) julkisesti nolaavat tai lyttäävät itsensä tai ylipäänsä ovat itselleen vahingoksi. (Vaikkapa valittamalla, kuinka miehet eivät ota heitä vakavasti, ja osoittamalla sitten sanoillaan ja teoillaan melko seikkaperäisesti, miksi ei pitäisikään.) Esimerkkejä on epäilemättä helppoa löytää nuohoamalla hieman sensaatiolehtiä ja naistenlehtien haastatteluja. Mutta samalla asian kriittinen käsittely jää olemattomaksi, ja itse artikkelikin hieman vajaaksi tavoitteestaan: oliko tarkoitus osoittaa, että jotkut naiset tekevät ja ovat tehneet "sen" itse (kuten epäilemättä on asianlaita), vai että kyseessä on laajempikin ongelma? Siihen ei esimerkkistrategia yllä. (Ei sen puoleen, onhan ollut tavanomainen strategia osoittaa, kuinka typeriä ja ällöjä miehet jonain yleisenä ryhmänä ovat, antamalla muutama yksittäinen esimerkki typeristä ja ällöistä miehistä. Ja mikään ei ole helpompaa kuin löytää näitä esimerkkejä.)

2.
Mainitsemani kaksi asiaa liittyvät yhteen kysymyksessä: Tekevätkö naiset sen itse? Toisin sanoen, onko kuitenkin niin, että H&M:n mainokset on suunnattu nimenomaan naisille eikä miehille, ja että tällainen mainonta todella toimii nimenomaan siksi, että se tehoaa naisiin? Pidän sitä todennäköisenä. (Mahdollisesti tarpeellinen selvennys: käytän termejä "naiset" ja "miehet" viittaamaan epämääräiseen ryhmään tarkasteltuna keskiarvoisesti; en missään nimessä kaikkiin naisiin/miehiin enkä sitä myöten myöskään keneenkään yksittäiseen naiseen/mieheen.) Kuukausiliitteen artikkelin (oletetusta) näkökulmasta poiketen haluan kuitenkin heti lisätä, että se ei ole naisten vika. (On eri asia tehdä x kuin olla syyllinen x:n tekemiseen/tapahtumiseen – on tarkasteltava teon motiiveja, taustatekijöitä, tekijän ymmärrystä jne.) On sanomattakin selvää, että televisiossa ja muualla esitetty naiskuva saa naiset tavoittelemaan siellä esitettyä ihannetta sen sijaan, että se saisi naiset esimerkiksi suivaantumaan ja jättämään televisiosarjat katsomatta, mutta ei voi silti järjellisesti sanoa, että on naisten syy, että tällaista ihannetta esitetään. Sinkkuelämää, Täydelliset naiset jne. ovat erityisesti naisten suosiossa (ja joidenkin mielestä jopa nimenomaan jollakin ihmeellisellä tavalla feminismin asialla), ja niiden tarjoama naiskuva muuntuu monille tavoiteltavaksi ihanteeksi. (Se, että näihin sarjoihin suhtaudutaan myös huumorilla ei lainkaan sulje pois esittämäni väitteen totuutta.) Näin tämä dynamiikka toimii, vaikka joskus se tuntuu kriittisemmille ihmisille (ja erityisesti naisille) olevankin vähän vaikeaa sulattaa – he kun itse näkevät sen läpi ja vastustavat sitä. (En minäkään voi käsittää, että "äijärehvastelu" oikeasti ja aivan aidosti vetoaa joihinkin miehiin, mutta pakko kai se on uskoa.)

Naiset tekevät sen itse, uskoisin, mutta sitä vastoin en usko (toisin kuin Kuukausiliitteen toimittajaa mahdollisesti[*]), että naisia tulisi osoittaa tässä sormella: ihmisten on tunnetusti vaikea irtaantua niistä ihanteista ja standardeista, joita kulttuuri heille tarjoaa. Voimakkaimmat kahleet ovat ne, jotka ihminen tiukentaa ja lukitsee itse. Yllättävää kyllä tutkimusten mukaan esimerkiksi tummaihoiset, menestyneet amerikkalaiset suhtautuvat kutakuinkin yhtä todennäköisesti rasistisesti tapaamiaan tummaihoisia kohtaan kuin valkoihoisetkin, eivätkä esimerkiksi yritysmaailmassa menestyneet naiset millään tavoin nosta muiden naisten asemaa. Mainostaja mainostaa niillä keinoin, jotka tuottavat rahaa. Erityisesti H&M:n kaltaisten yritysten ainoa intressi on voiton tuottaminen, ja naisten alusasujen kohdalla voitto tulee myydyistä alusvaatteista. Mainostus tehdään sillä tavoin, että se tukee tätä tavoitetta. Se, innostavatko alusvaatemainokset miehiä on melko irrelevanttia niin kauan kuin ne innostavat naisia ostamaan alusvaatteita. Tietysti, kuten pian tarkemmin todetaan, jälkimmäisellä on selkeä yhteys edelliseen.

Taustalla on suurempikin yhteiskunnallinen ja sukupuoliteoreettinen ongelma. Kyseessä olevan kaltaisia tasa-arvo-ongelmia (tai miksi tällaisia ongelmia pitäisikään luokitella) ei tulisi käsitellä niinkään sukupuolierottelujen tasolla, vaan yhteiskunnan tasolla ylipäänsä. Miehet omalla käyttäytymisellään varmasti tukevat sitä, että naiset omalla käyttäytymisellään tukevat H&M:n kaltaisia yrityksiä, joiden mainontaa voitaisiin hyvällä syyllä kutsua naisia alentaviksi. Relevanttia ei (tässä) ole se, kuka alistaa ketä, sillä uskoisin, että ainakin tässä tilanteessa molemmat sukupuolet ovat aika tasoissa, ja molemmat ovat vallitsevien yhteiskunnallisten normien vietävinä. Samat mainokset kertovat yhtäältä miehille, että tällaiset naiset ovat haluttuja, ja toisaalta naisille, että heidän tulisi olla tällaisia ollakseen miehille haluttuja. Kuukausiliitteen artikkelin kaltainen naisten itseruoskinta on yhtä turhaa tai hyödyllistä kuin miesten ruoskinta, vaikka rehellisyyden nimissä pidänkin Kuukausiliitteen artikkelin oivallusta astetta syvällisempänä (joskin lopulta kuitenkin vaillinnaisena).

3.
Kuitenkin, vain syyn löytäminen voi mahdollistaa tilanteen korjaamisen, joten kysymys siitä, kuka on syypää esimerkiksi asematunnelin mainoksiin, on tärkeä. Valitettavan tavanomaista ihmisille vain on etsiä yhtä syytä. Joskus se on (ällöt, sovinistiset) miehet, joskus sitten naiset, jotka ostavat tällaisen halventavan naiskuvan, ja joskus se on mainostaja, joka edistää naisia (ja miksei miehiäkin) objektivoivaa tilannetta tai ainakin käyttää sitä häikäilemättömästi hyväkseen. Haluaisin kovasti voida sanoa, että feministinen liike on onnistunut parantamaan tilannetta: onnistunut informoimaan naisia omasta arvokkuudestaan (tässä asiassa), miehiä naisten arvokkuudesta, ja vieläpä asettamaan mainostajille rajat. Mutta kuka tahansa asiaa rehellisesti katsova (sanon tämän, en retoriikasta, vaan uskostani sen totuuteen) joutuu myöntämään, ettei se ole totta. Tasa-arvoliike on tehnyt valtavasti ja ansaitsee kunnioituksemme, mutta se ei ole saanut poistettua puolialastomia naisia katukuvasta tai persettään keikuttelevia naisia musiikkikanavalta – on jopa niin, että tällainen ilmiö on yleistynyt vasta tasa-arvon yleistyessä (onhan esimerkiksi Sinkkuelämää-sarjan sanoma ennen kaikkea, ei että naisten ei ole syytä alistua miesten objektivoitaviksi tms., vaan että heillä on yhtälainen oikeus kohdella miehiä objekteina).

On tasa-arvo-ongelmia, joiden kohdalla on oikein syyttää nimenomaan miehiä ja vaatia heitä tekemään asialle jotakin (erityisen selkeää tämä on sellaisissa tilanteissa, joita Suomessa ei onneksi enää ole, että naisilla ei ole lainkaan valtaa vaikuttaa asioihin, jolloin miesten on ensin tämä valta naisille suotava), ja on tasa-arvo-ongelmia, joiden kohdalla puolestaan tällainen strategia on vaillinnainen ja jopa vahingollinen. Median tarjoama naiskuva (kuten mieskuvakin) kuuluu jälkimmäiseen kategoriaan. On nähtävä tilanteen monimutkaisuus. On melko vaikea saada miehiä olemaan haluamatta tietynlaisia naisia, kun joka tuutista pusketaan propagandaa, ja samat tuutit puolestaan tekevät naisille vaikeaksi ja epähaluttavaksi poiketa tästä propagandan tarjoamasta kuvasta. Yrityksiä vastaan taisteleminen taas on jokseenkin vaikeaa, kun kyseessä on heidän rahansa, kuten olemme nähneet. Tilanteeseen on mahdollista saada parannus vain vaikuttamalla kaikkiin tekijöihin yhtä aikaa.

Mainittakoon vielä, että olisi melko idealistista ja jopa vaarallista kuvitella, että nykyisten mies- ja nais-kuvien tilalle voitaisiin luoda jokin tasa-arvoinen, "harmiton" kuva. Tällaisia asioita ei voi eikä ainakaan pidä määrätä ylhäältä, sillä se juuri tekisi mahdottomaksi toteuttaa kaiken taustalla vaikuttava ideaali, että jokainen saisi olla mitä on (tietyissä rajoissa, toki). (Emme halua tilanteeseen, jossa uskonnon määrityksistä päästyämme antaisimme jonkin muun tahon kuin ihmisten itsensä määrittää tarkat rajat "oikeanlaiselle" miehisyydelle ja naiseudelle.) Sen sijaan on mahdollista ja suotavaakin luoda kuva, joka henkii monimuotoisuutta ja avarakatseisuutta. Tällainen voi onnistua vain, jos yhtä aikaa vaikutetaan mainonnan pelisääntöihin sekä miesten ja naisten toisistaan ja itsestään muodostamiin mielikuviin.


[*] Kuukausiliitteen toimittajan tarkoitus oli ehkä vain tarttua naisten tekopyhyyteen asiassa, jossa on tavanomaista syyttää miehiä. Se, että toimittaja esittää tällaisen vastaiskun miehiä syyllistävään lähestymistapaan, ei tietysti automaattisesti tarkoita, että hän puolestaan olisi sitä mieltä, että naisia tulisi sitä vastoin syyllistää.

Anaksimandroksen "nokkela arvaus"

Aloitin noin kuukausi sitten projektin: lukea läpi Frederick Coplestonin A History of Philosophy -sarjan kaikki 10 osaa (11., eksistentialismia ja loogista positivismia käsittelevä ylimääräinen lärpäke ei kuulu tavoitteisiini). Olenkin päässyt melkein Parmenideeseen asti – filosofian historiaa tuntevia hieman huvittanee, se kun ei ole järin pitkälle: kirjassa sivulle 47, kun Platonkin alkaa vasta sivulta 127. Sarjassa on yli 5 000 sivua. Tällä tahdilla olen valmis (odottakaapa hetki) laskujeni mukaan n. vuonna 2017. No, olenhan tuolloinkin vielä nuori mies (toiveikkaana tuumin).

Joka tapauksessa, minulla on aina ollut sydämessäni heikko kohta nk. esisokraatikoille, eli niille kummallisille hepuille, jotka tekivät filosofiaa ennen Sokratesta (hence the name), ja joista on säilynyt monesti vain yksittäisiä lauseita ja muiden filosofien heistä antamia lausuntoja – ja filosofit ovat tunnetusti heikoimmillaan arvioidessaan toistensa töitä, joten lopulta tiedämme näistä ihmisistä varsin vähän. (Kuuluisia esisokraatikoita ovat ainakin Thales, "ensimmäinen filosofi", Demokritos, eli se atomiheppu, Pythagoras, jonka kolmioihin, jotka eivät varsinaisesti olleet hänen, olemme kaikki tutustuneet, sekä "et voi astua kahdesti samaan virtaan"-Herakleitos.) Esisokraatikoissa voi nähdä länsimaisen sivistyksen alkunuotit, eräänlaista ensi näkemältä hellyyttävääkin sohimista pimeässä. Mutta asiaa pidemmälle pohtivalle hellyyttävyys antaa sijaa kunnioitukselle: nämä ovat juuri niitä ajattelijoita, jotka puhalsivat ensi henkäykset luonnontieteelliselle ja jopa yleisestikin teoreettiselle tavalle tarkastella maailmaa. He eivät vielä erottaneet toisistaan luonnontieteitä, metafysiikkaa, etiikkaa jne. He keksivät asioita, joiden emme edes tajua arkipäiväisyydessään tarvitsevan keksimistä – ja se jos mikä vaatii todellista neroutta.

* * *

Silmiini osui muuan Anaksimandros (synt. n. 610 eaa., kuollutkin joskus kai, ehkä n. 546 eaa.), jonka aatokset yllättävät. Hän oli jostain keksinyt päätellä, että elämä syntyi meressä ja siirtyi sieltä maalle. Ei tässä vielä sinänsä mitään (Raamatunkin järjestys on enemmän tai vähemmän tämä), mutta mielenkiintoista sen sijaan oli Anaksimandroksen aikalaistensa teorioista melkoisesti poikkeava näkemys, että ihminen syntyi kehittymällä muista eläimistä – joidenkin lähteiden mukaan ihminen kehittyi kaloista. Yleisempää oli ajatella, että lajit syntyivät silloin, kun maailma ylipäänsä syntyi, tai ainakin erillään toisistaan.

Miten hän sitten tähän jokseenkin moderniin näkemykseen päätyi? Coplestonen mukaan hän tekee "nokkelan arvauksen", joka siteerattakoon kokonaisuudessaan (kuten Plutarkhos asian raportoi): "... he further says that in the beginning man was born from animals of other species, for while other animals quickly find nourishment for themselves, man alone needs a lengthy period of suckling, so that had he been originally as he is now, he could never have survived" (en jaksa kääntää, osaatte englantia kumminkin). Nokkelapa tosiaan, mutta Coplestonen yleensä miellyttävä tyyli kärsii pahasti siitä, että ajatus on leimattu (ehkä puolittain retorisesti) "arvaukseksi". Eikö perustelujen esittäminen juuri kieli siitä, että kyseessä ei ole arvaus?

Koska tiedämme heistä niin vähän, erityisesti esisokraatikkojen kohdalla on helppo erehtyä kuvittelemaan, että he ovat vain heittäneet ajatuksensa ilmoille. Unohdetaan ehkä, että he ovat eläneet kokonaisen elämän asioita pohtien ja tutkien, ja että heidän (usein kummallisilta vaikuttavat) teoriansa kumpuavat siitä. Eräänlaisen varhaisen kehitysopin taustalla vaikutti läpikotaisin pohdittu metafysiikka (vaikkeivat esisokraatikot fysiikkaa ja metafysiikkaa toisistaan erottaneetkaan). Anaksimandroksen mukaan maailma on muutosten maailma, toinen toisiaan vastustavien voimien ikuinen taistelukenttä. Muutos on eräänlaista kilpailua, jossa, Anaksimandroksen sanoin, yksi asia on "epäoikeudenmukainen" toista kohtaan, ja kärsii sitten vastamuutosten kautta rangaistuksen epäoikeudenmukaisuudestaan. Kun taustalla on tällainen metafyysinen teoria, ei liene ihme, että Anaksimandros kannatti myös sitä, että eläimet ovat eräänlaisen muutosvoiman seurausta – ja erityisesti, päätyi tarkastelemaan luontoa tällaisen kilpailun kautta, ja sitä kautta lopulta siihen tulokseen, että ihminen ei sellaisenaan olisi voinut pärjätä. Niinpä hän päätyi (näin spekuloin) kannattamaan kehitysoppia, eikä tämä ole mikään onnekas arvaus.

Anaksimandroksen evoluutioteoreettiset pohdinnat kokivat aikanaan saman kohtalon kuin monet muut tieteellisesti nykyään oikeaan osuneet teoriat, kuten teoria maapallon pyöreydestä (seikka, joka tunnettiin melko laajalti Välimeren rannoilla, olipa joku egyptiläinen heppu laskenut maan piiriksikin 30 000 km, mikä on jo aika huikea saavutus): myöhemmät filosofit nimittäin pitivät teorioita hölmöinä. (Eräs tärkeä tekijä siinä, että maapallon pyöreyttä ei hyväksytty laajalti, oli Aristoteles, jonka mielestä teoria oli puppua. [Korjaus: Aristoteles ei kylläkään vastustanut tätä – päinvastoin! – vaan ajatteli, että maapallo on maailman keskus; ks. Ilmarin kommentti.])

Muutoinkin esisokraatikkojen ajatuksia kannattaisi lukea kaikkien niiden, jotka ovat kiinnostuneita erilaisten ideoiden ja tarkastelutapojen syntyhistoriasta. Sieltä selviää, miksi "neljä elementtiä" ovat vesi, ilma, tuli ja maa (eräät filosofit kannattivat näitä erikseen, jotkut päättelivät, että varmaan alkuelementit ovatkin nämä kaikki, ja vielä sellaiset kuten juuri Anaksimandros ajattelivat, että taustalla on vielä perustavampi substanssi), tai millä perustein syntyi matematiikka (eli laskemisen taustalle luotu teoria lukujen välisistä yhteyksistä jne.) ja luonnontiede (luonnon teoreettinen tarkastelu). Vasta myöhemmin erityisesti Platon ja Aristoteles löivät lukkoon länsimaisen teoreettisen kehikon reunaehdot, jotka sitten viimeistään kristinuskon hegemonian kautta kiteytyivät. Uusi mahdollisuus perusteiden tarkasteluun tuli vasta uudella ajalla.

Eräs osoitus antiikin filosofien nerokkuudesta on sekin, että yhä edelleen monet suuret filosofit ja ajattelijat ovat palanneet "alkujuurille" nähdäkseen paremmin ne taustaoletukset, joita nykyiseen maailmankatsomukseen kuuluu, sekä kyseenalaistakseen ne. Tällaisia systeemin perusoletuksia kun on niin kovin vaikea nähdä systeemin sisältä. Sitä paitsi, niidenkin vähäisten fragmenttien kautta, jotka ovat meidän päiviimme säilyneet, loistaa läpi ilahduttava ajatusten leikki, jollaiseen nämä pohdiskelijat syventyivät antaumuksella, kun maailma oli vielä täynnä tutkimattomia mysteereitä.

Anaksimandroksen (engl. Anaximander) fragmentteja voi tarkastella mm. täällä.

Lisäys edelliseen

Kirjoitettuani edellisen tekstin ja lähdettyä keskustaa kohti, otin metroasemalta mukaan Metro-lehden. Sielläpä oli Nylén päässyt sattumalta kolumniin, jonka oli kirjoittanut Anne Moilanen, Tulvan nykyinen päätoimittaja. Huvittuneena ja hieman ärtyneenä luin kuinka Moilanen hehkutti Nylénin olevan nykyään "muotia" (sen jälkeen, kun oli ensin kironnut Esplanadilla astellutta naista, jolla oli "aito Luis Vuittonin käsilaukku, tuulitakki ja läskipohjakengät"). Moilanen on asiantilaan tyytyväinen, koska: "Nylén puolestaan kirjoittaa, että kasvissyönti on muotia. Jes – viimeinkin!"

Olen ainakin saanut selityksen sille, miten ihmeessä Tulva julkaisi Nylénin käsittämättömän kolumnin: päätoimittaja kun on Nylén-fani. Nyt kun vielä saisi selityksen sille, miksi näin on – ei kai pelkästään siksi, että Moilanen haluaa kasvissyönnin olevan muotia ja Nylén sanoo sen olevan sitä?

Jälleen yksi todistus siitä, että muoti ja minä emme oikein sovi yhteen.

Minäkin jauhan paskaa - Tapaus 1: Antti Nylén

Aloitan negatiivissävytteisen nillittämisen uhallakin sarjan "Minäkin jauhan paskaa". Sarjassa kritisoidaan satunnaisessa järjestyksessä turhan näkyvään asemaan päässeitä paskanjauhajia, eli ihmisiä, jotka pääsevät kerta toisensa jälkeen julkisuuteen esittämään mielipiteitään, ilmeisesti lähinnä siksi, että ne ovat provokatiivisia ja erilaisia. Ei ainakaan siksi, että niissä olisi jotakin järkeä. (Vaihtoehtoinen otsikko olisikin ehkä "Toni-setää kyrpii".)

Valittu termi "paskanjauhanta" (engl. bullshitting) on karkea mutta osuva. Se ei konnotaatioinaan sisällä ainoastaan sitä, että puhuja on väärässä, vaan myös sitä, että puhujaa ei varsinaisesti edes kiinnosta totuus, ja että puhuja pyrkii peittelemään molempia seikkoja retorisin keinoin. Näillä määrittein aika moni poliitikko on siis paskanjauhaja. (Joskin väittäisin, että poliitikoilla paskanjauhannan ensimmäiset kaksi ehtoa eivät välttämättä (tai edes yleensä) täyty: retorisia keinoja ei politiikassa käytetä välttämättä sumuttamiseen tai älylliseen häiriköintiin, vaan myös omien kantojen, joita poliitikko pitää totena ja merkityksellisinä, esittämiseen mahdollisimman selkeästi.)

Sinänsä typerien mielipiteiden dissektio – hauskuutensa ohella – on helppoa ja sitä myöten paikka paikoin (erityisesti julkisesti harjoitettuna) noloa, mutta näiden ajattelijoiden julkisuus kielii siitä, että heidän argumenttiensa heppoutta ei ole kaikkialla ymmärretty. Pelkän huumoriarvon piikkiinkään ei ihan kaikkia esiintymisiä ainakaan voi laittaa – puhumattakaan sellaisista tapauksista, joihin tämänkertainenkin kuuluu, jotka ovat saaneet jopa palkintoja kirjoituksillaan. Täten suon itselleni oikeuden kritisoida tällaisia henkilöitä, ei vain siksi, että he ovat torveloita, vaan siksi, että he ovat julkisuudessaan vahingollisia. (Millä onkin merkitystä, kun about kaksi ihmistä lukee tämän tekstin.)

* * *

Ensimmäisenä sankarina on "moralistiksikin" tituleeraattu Antti Nylén, jonka juttuihin olen onnekseni törmännyt vasta muutaman kerran, vaikka hän kaikesta päätellen onkin vaikuttanut jo jonkin aikaan (mm. teoksellaan Vihan ja katkeruuden esseet).

Ensimmäinen kohtaaminen tapahtui Helsingin Sanomien NYT-liitteen kautta (17/2008). Siellä Nylén, "virallinen vihainen mies", ilmoittaa "kaikille itsestään selväksi totuudeksi" sen, että eläinten syöminen "on kuin raiskaamista". Hurja heitto, ja mitkä ovatkaan perusteet – sikäli kuin väite itsestäänselvyydessään kaipaa perusteluja? "Molemmissa tapauksissa käydään väkivalloin käsiksi ruumiiseen ilman lupaa." Jaahas. Melkoisen loukkaavaa tekstiä kenellekään, joka on koskaan tullut raiskatuksi. Sentään lohdutusta saa Nylénin myönnytyksestä, että hän on mieluummin lihansyöjän kuin raiskaajan kaveri. Nylénille lienee yhdentekevää se, että samalla perusteella voidaan yhtä hyvin tukea mm. väitteitä "lihansyönti on kuin tappamista", "lihansyönti on kuin turpaan vetämistä" ja "lihansyönti on kuin tukistaisi lastaan". Ei kai raiskaus vain ole valittu minkään sokkiarvon vuoksi?

Tärkeä tieteellinen lähde ja auktoriteetti Nylénille on myös Walt Disneyn elokuvat: "Disney on oikeassa [...]. Leffat [vain Disneyn?] levittävät täysin oikeaa, täsmällistä eläinkuvaa, etenkin kun sitä vertaa eläinteollisuuden eläinkuvaan." Ei silti, myönnän auliisti, että on vaikea valita Disneyn ja eläinteollisuuden eläinkuvien totuudenmukaisuuden väliltä.

(Sivuhuomio: on kiinnostava ja suorastaan aivoja nyrjäyttävä retorinen keino sanoa "x on täysin oikea kuva" ja lisätä "etenkin suhteessa y:hyn".)

Uusimmassa Tulva-lehdessä (jota minulla ei valitettavasti ole nyt enää käsillä) Antti Nylénin "ajattelua" on kunnioitettu peräti sivun mittaisella kolumnilla. Siinä Nylén aloittaa samalla linjalla: "pidän itsestään selvänä sitä, ettei lihansyöjä voi olla feministi". Itsestään selvääpä hyvinkin. Kiinnostavaa kyllä, Nylén pitää ongelmallisena termiä "feminismi", jolle hän ei tiedä kunnon määritelmää – siitä huolimatta, että hänelle kuitenkin on itsestään selvää ainakin se, ettei sellainen feministi, mikä sitten onkaan, voi olla lihansyöjä. Eipä hän tietysti myöskään selitä mitä tämä hankala termi "voida" mahdollisesti tarkoittaisi: ainakin moni ihminen sanoo olevansa feministi, vaikka syökin lihaa, joten ei näiden yhdistäminen liene sinänsä mahdotonta. Alun lausahdus joutuu vielä kolumnissa hieman outoon valoon, kun lihansyöjä, joka ei itsestään selvästi voi olla feministi, sitten kuitenkin voi olla feministi, mutta "ruma" sellainen. Epäilemättä sisäisesti. Mitäpä siitä, että Nylénin näkökulmasta lihansyöjät ylipäänsä (ovat sitten feministejä tai eivät) ovat rumia. Eli mitäpä siitä, että kolumnin keskeisenä sisältönä toimiva "itsestään selvä" väite ei oikeastaan merkitse mitään, tai jos vaikka merkitseekin, ei sitten pidä paikkaansa, eikä loppujen lopuksi nyt ainakaan ole itsestään selvä.

Nylénin perustelut edelliselle ovat myös kiehtovia. Yksi perustelu on se, että lihansyönti johtaa säälittävään miehistelyyn – näkeehän sen mainoksista, joissa todelliseen miehisyyteen liittyy olennaisesti lihansyönti. Siis, antakaapa kun pysähdyn hetkeksi. "Jos olet [/haluat olla] miehistelijä, syöt lihaa" – tässä kai Nylénin mainoksista (jotka toki, kuten kaikki tiedämme, edustavat objektiivista totuutta) löytämä väite. Siitä hän päättelee melkoisen lahjakkasti, että "Jos syöt lihaa, olet miehistelijä" (ja siis ei-feministi, koska miehistelijä, mikä sellainen sitten onkaan, ei voi olla feministi, mikä sellainen sitten onkaan). Siis Nylénin logiikan mukaan "Jos sataa vettä, on pilvistä" johtaa pilvisen poutasään mahdottomuuteen: "Jos on pilvistä, sataa vettä". Yhtä hillitöntä logiikan riemuvoittoa edustaa myös Nylénin esittämä pohdinta, josko väite "lihansyöjä ei voi olla feministi" toimii "toisinkinpäin", eli suuntaan "feministin on oltava kasvissyöjä". Hyvä Nylén, tervetuloa logiikan ihmeelliseen maailmaan: sitähän lauseesi "lihansyöjä ei voi olla feministi" juuri tarkoittaa! No, myönnetään, voihan ihminen kieltäytyä syömästä kasvejakin ja yrittää elää vaikkapa sienillä – tätä Nylén epäilemättä haki takaa, onhan meidän se suopeudessamme myönnettävä.

Nylén on myös katolilainen, minkä johdosta häneltä onkin kysytty, josko katolilaisuus olisi jonkinmoisessa konfliktissa feminismin kanssa. Niin, tämä vaarahan tosiaan taitaa olla olemassa. Tätä kysymystä kohtaan kokemaansa ihmetystä ja ylenkatsetta Nylén ei erään haastattelun mukaan pysty edes ilmaisemaan. Toki hän toteaa, ettei tiedä, mitä feminismi tarkoittaa, ja että ei pysty erottamaan sitä yleisestä humanismista, jota ei ainakaan allekirjoita – mikä kiteytyy muuten kauniisti hänen lausahduksessaan: "Syytän kaikesta ihmistä yleensä." Samalla tietämättömyydellä Nylén sivumennen sanoen samaisessa haastattelussa toteaa Richard Dawkinsin kaltaisten ateistien olevan "onnettomia tosikkoja ja tylsimyksiä" – tutustumatta heidän ajatuksiinsa, sillä eiväthän hekään kuulemma tutustu parjaamaansa uskontoon (minkä Nylén tietää tutustumatta heidän ajatuksiinsa – mutta arvaahan sen!). Harmi Nylénille, sillä Dawkins on ennen kaikkea erittäin hauska ja huumorintajuinen mies. Sitä, miten onneton tosikkous ja tylsimyys mahdollisesti liittyvät oikeassa tai väärässä olemiseen, sitä en aivan heti hahmota – ei kai tämäkin ole jokin Nylénin "itsestäänselvyys"?

Nylénin tarkoitus on selvästi provosoida, ja provosointiin liittyy, kuten hän toteaa, "intellektuaalisia riskejä". Hän on kuitenkin ehkä ymmärtänyt jotakin perustavanlaatuisesti väärin, provosointiin kun ei liity välttämättä sen enempää mielivaltaisuus ja epäkoherenssi kuin tarve astua jokaiseen kuviteltavissa olevaan intellektuaaliseen miinaan. Lisäksi ainakin itselleni jää epäselväksi mihin hän provokaatiollaan tähtää. Siihenkö, että joku puhtaan vitutuksen vallassa kuristaa hänet hengiltä, vai siihen, että joku puhtaan vitutuksen vallassa kuristaa ylipäänsä kenet tahansa vegetaristin hengiltä? Valitettavasti Nylén on samalla malliesimerkki siitä, että mainetta ja kunniaa saa, kun valitsee jonkin riittävän provokatiivisen (lue: hullun) position ja puolustaa sitä järkkymättömällä välinpitämättömyydellä argumentaation toimivuutta, omien sanojen järjellisyyttä ja positionsa koherenssia kohtaan.

Olisi oltava luovasti kieltäviä

Suomi on tunnetusti kieltojen luvattu maa, mikä onkin varsin näkyvä seikka moninaisia vaihtoehtoisia kieltoilmauksia vilisevässä kielessämme. Kieltokylteissä tämä kielemme kaunis ominaisuus ei valitettavasti näy, vaan sama monotoninen "ei saa" ja "ei ole sallittua" toistuu alinomaa. Miksei kieltämistä voitaisi tehdä luovasti kielemme rikkautta vaalien ja monitasoiseen ja vivahteikkaaseen dialogiin rikkureiden kanssa alkaen? Kaikkein ansiokkainta olisi, mikäli kieltokyltit yksilöllistettäisiin, jolloin et koskaan tietäisi millä tavoin sinua tullaan seuraavaksi kieltämään. Mikäs sen sykähdyttävämpää?

Oletaan esimerkiksi vaikkapa lukuisissa tienposkissa ja parkkipaikan kulmissa lakonisesti kieltävä ei saa parkkeerata. Ilmeinen vaihtoehto on monesti erityisesti oleskelun ja sen asiallisuuden yhteydessä käytetty muoto parkkeeraaminen kielletty tai sen kiertäen ilmaistu versio parkkeeraaminen ei sallittu, mutta entäpä miksei missään näy muotoa parkkeeraaminen ei käy laatuun? "Ei saa parkkeerata"-kylttiä paljon enemmän huomiota saisivat ainakin nämä muodot: ei käy parkkeeraaminen, ei pidä parkkeeraaman, ei auta parkkeerata, ei sovi parkkeerata ja ei kärsi parkkeerata.

Vaihtoehtona etäiselle passiiviretoriikalle (eli jokamieskieltelylle) asian voisi ilmaista suoraan, niin, juuri sinulle: ole(pa) parkkeeraamatta, pitäydy parkkeeraamasta sekä tietysti suora ja kursailematon älä parkkeeraa, joka tulisi ainakin ymmärretyksi. Juhlan tuntua erilaisiin tapahtumiin saisi varmasti ylevällä optatiivimuotoilulla: ollos parkkeeraamati! Todellinen luovuuden leikkikenttä aukeaa kielioppimme periferiasta partisiipein ja muin arkaaisin keinoin kieltävyydestä: älä ole parkkeeraava, parkkeeraavaisuus kielletty, olisi oltava parkkeeraamati jne. (Tällaisia muotoja löytynee määrättömästi, kunhan vain ensin kuvittelee itsensä kielteistä puhetta pitäväksi, aristokraattiseksi antiikin kreikkalaiseksi ja käyskentelee olohuoneessa toga päällä käsi ylevästi ojossa ja sormi sekä nokka pystyssä. Tämä on muutenkin hyvää ajanvietettä.)

Mikäli tällainen henkilökohtaisuuksiin meneminen koettaisiin tungettelevana, voitaisiin toki soveltaa myös kohteliaampia muotoja: ethän parkkeeraa tai ole hyvä äläkä parkkeeraa. Kirjastoista tuttu muoto sopisi myös muualle: parkkeeraamattomuutta, kiitos! Koska kohteliaisuus ei kuitenkaan toimi suomalaisiin yhtä hyvin kuin syyllistäminen, käytettäköön myös muotoa jätä parkkeeraamatta tai erästä suosikkiani, herkeä parkkeeraamasta – näiden molempien implisiittisena taustaoletuksena kun on "aioit kumminkin". Suoraan jokaisen ihmisen ytimeen menisivät varmasti myös äiti-lapsi-retoriikasta poimitut: älä viitsi parkkeerata, no nyt et parkkeeraa, anna (nyt) sen parkkeeraamisen olla sekä epätoivoisemmat parkkeeraapa, niin... ja jos et heti lopeta parkkeeraamista, niin... Uhkailulinjalle voitaisiin mennä myös seuraavalla käänteisretorisella ilmaisulla: yritäpä parkkeerata! Myös esimerkiksi moottoripyöräkerhon parkkipaikalla olisi passeli: parkkeeraa ja kuole. Sen sijaan olisi vältettävä koulusta ja kodista tuttua muotoa tämä on viimeinen kerta, kun käsken sinua olemaan parkkeeraamatta, sillä kaikki tietävät, ettei se ole viimeinen kerta.

Ja kun kaikki muut keinot epäonnistuvat, voivat viranomaisetkin ilmaista ärtymyksensä kyltein. Eleganteimman tavan tähän tarjoaa epäilemättä vanha kunnon aggressiivi: vitut sä mitään parkkeeraat!

Uskon ja tiedon vastakkainasettelusta

Aina silloin tällöin leimahtaa keskustelu uskonnon ja tieteen, tai yleisemmin (uskonnollisen) uskon ja tiedon välisestä suhteesta. Ääripäät pääsevät tässäkin keskustelussa turhan keskeiseen asemaan: toisella puolella ollaan varmoja siitä, ettei jumalaa (/jumalia) ole olemassa; toisella puolen ollaan varmoja vastakkaisesta. Molemmat ääripäät ovat nähdäkseni ensinnäkin väärässä, ja vieläpä samasta syystä: molemmat kannat sekoittavat keskenään uskon ja tiedon. Niinpä meillä on yhtäältä niitä, jotka tiedon puutteen perusteella kieltävät uskon, ja toisaalta niitä, jotka uskon runsauden nojalla kieltävät tiedon. Mutta missä sitten menevät kummankin puolen oikeutuksen rajat? Siinäpä kysymys, johon seuraavassa melko pitkästi ja silti – pelkään – riittämättömästi tartun. Olisi mielenkiintoista kuulla, viekö ajatusketjuni lukijoiden mielestä perille. (Yritän perustella kantani melko alusta pitäen, joten tässä lienee paljon joillekin itsestäänselviä seikkoja – sori!)

Koska historiallisesti katsottuna usko jumalaan/jumaliin (monoteistisen kulttuuri-imperialistin tavoin kirjoitan tästä lähtien jumalan yksikössä, mutta en sentään isolla) on ollut eräänlainen oletus ja vasta tieteellinen maailmankatsomus on todella haastanut uskonnon (jumalattomat, ateistiset filosofiat eivät ole koskaan saaneet suurta massaa taakseen), aloitan ehkä jossain määrin epäintuitiivisesti tieteestä. (Sivumennen sanoen, oletan tässä, että tieteellinen metodi on perusteltu ja että luontoa koskien tieteen tuloksia ei käy kumoaminen – oletus, jota en perustele lähinnä siksi, että arvaan kaikkien lukijoideni jakavan sen.)

1. Jumalaton tiede
Lienee perusteltua väittää, että kaikki, mikä koskee maailmaa eli meille kokemuksessa ilmenevää todellisuutta, kuuluu tieteen alaan. Mikäli ilmiö vaikuttaa jotenkin maailmaan ja sen kulkuun, sen seuraukset ovat tieteen tarkattavissa. Näin ollen voitaneen sanoa, että jos jumala ei tule ilmenemään tieteellisessä tutkimuksessa (joko suoraan tai jonkinlaisena tieteellisten teorioiden edellyttämänä hypoteesina), jumalaa ei myöskään luonnosta löydy. (Tieteen erehtyväisyyteen liittyvät ongelmat sivuutettakoon irrelevantteina.) Näin maailmassa aktiivisesti vaikuttavaan jumalaan uskovan on asetuttava poikkiteloin tieteen kanssa.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö jumalaa voisi olla olemassa jonkinlaisena yliluonnollisena, maailman ulkopuolisena voimana/otuksena – jollaiseksi moni uskovainen sen toki juuri mieltääkin. Tällainen usko tieteen tutkimuskohteen, luonnon, ylittävään yliluonnolliseen olioon on tietysti vailla tieteellisiä perusteita, mutta ei toisaalta ole (tieteen pätevyysalueen ylittävänä) tieteenvastainenkaan. Toisin sanoen, näillä perustein tällainen uskovainen ei olisi erehtynyt, vaan ainoastaan tieteen näkökulmasta vailla oikeutusta uskomukselleen. Yleinen (esimerkiksi vapaa-ajattelijoiden usein esittämä) kanta, että on yhtä pöljää uskoa joulupukkiin kuin jumalaan, on yliluonnolliseen (joskaan ei luonnolliseen) jumalaan uskovaa kohtaan esitettynä vain karkea kategoriavirhe: siinä sotketaan keskenään usko luonnolliseen (ja siten tieteen piiriin kuuluvaan) ja usko yliluonnolliseen (ja siten tieteen piiriin kuulumattomaan) olioon. (Toisin sanoen, argumenttia ei voi käyttää uskoa tai uskontoa vastaan yleisesti, vaan ainoastaan tiettyjä uskovaisia ja uskonnon muotoja vastaan.) On kokonaan toinen asia, mitä perusteita on olettaa tällaista yliluonnollista oliota, mutta palaan siihen tuonnempana.

Voidaan siis osoittaa melko vakuuttavasti, että tiede ei tarvitse jumalaa – se on tarpeeton hypoteesi, ja on siten Ockhamin partaveitsenä tunnetun periaatteen nojalla hylättävä. (Ei ole mitenkään kiistatonta, että voitaisiin sanoa näinkään vahvasti, mutta yritän pitää homman yksinkertaisena.) Nyt voitaisiin toki vielä yrittää päätellä siitä, että tiede ei tarvitse jumalaa, se, että jumalaa ei näin ollen ole (kuten Dawkins & co. nähdäkseni tekevät). Mutta tämä on mahdollista ainoastaan sillä lisäyksellä, että tieteen alana on kaikki mahdollinen olemassa oleva. Tällaista lisäystä ei kuitenkaan voida oikeuttaa. Nimittäin se pitäisi tällöin onnistua pelkästään tieteeseen nojaten, ja mikäli tiedettä käytetään todistamaan (kuinka tahansa se sitten kävisikään), että tiede on kaiken totuuden mitta, on jo oletettu se, mikä oli todistettava. Olisi nimittäin jo oletettu, että tämä kysymys on tieteen ulottuvissa. (On kuin joku uskoisi pelkästään sen olemassaoloon, minkä voi nähdä, ja todistaisi tämän luottamalla (vain ja ainoastaan) näköönsä.) Tieteen näkökulmasta jää siten mahdolliseksi, että on olemassa yliluonnollinen jumala – esimerkiksi maailman alkuunpanijana. (Mainittakoon, että filosofian piirissä loogisena positivismina tunnettu kanta, jonka mukaan scientia mensura 'tiede on kaiken mitta', kaatui melko lopullisesti jo aikoja sitten, kun ymmärrettiin, että looginen positivismi itse ei ole tieteellinen teoria.)

2. Epätieteellinen jumala
Mikäli yliluonnolliseen jumalaan uskova pitää uskoaan tietona, hänen olisi tämän oikeuttaakseen vedottava ei-kokemusperäiseen tietoon, eli käytännössä logiikkaan. Logiikan luonteen mukaisesti yritykset todistaa jumalan olemassaolo tiedollisesti ovat aina perustuneet välttämättömyyteen. Nykynäkökulmasta katsoen on oikeastaan aika nurinkurista, että jumaltodistusten kumoaminen on paljon vaikeampaa ja monimutkaisempaa kuin jumalan olemattomuutta perustelevien argumenttien. (Niinpä myös filosofian piirissä tyydytään usein vain pitämään argumentteja epäuskottavina ilman varsinaisia perusteluja – Jaakko Hintikka toteaakin eräässä kirjoituksessaan, että (melkein) kaikki "tietävät" Plantingan (joskus 60-luvulla esittämän) jumaltodistuksen olevan epäpätevä, mutta aniharva osaa sitä todistaa.) Jotkut jumaltodistukset ovat loogisesti melko kinkkisiä. Vanha kunnon (nykynimeltään) Intelligent Design -argumentti on toki melko heikko, mutta ”ensimmäisen syyn argumentti” ja nk. ontologinen argumentti (jollainen myös Plantingan argumentti on) ovat vähän hankalampia tapauksia.

Ensimmäisen syyn argumentin mukaan jumala on oletettava maailman alkusyyksi. Nimittäin tätä hetkeä edeltänyt kausaaliketju ei (argumentin mukaan) voi olla ääretön, sillä muutoin ääretön aika olisi jo kulunut (ja mites se niin...?), joten sen täytyy olla äärellinen, eli syiden sarjassa on oltava ensimmäinen syy. Tämä on sitten se jumala. Niin helposti argumentti ei kaatune (vaikka se kaatuu kyllä), mutta voidaan silti todeta jo heti kättelyssä, että ensimmäinen syy voi yhtä hyvin olla (tiedettä mukaillen) alkuräjähdys itse: jos alkuräjähdys ei (argumentin esittäjien mukaan) ole voinut syntyä tyhjästä, niin ihan samalla tavalla voidaan kyseenalaistaa jumalan mahdollisuus itse syntyä tyhjästä. (Ja sitten tulee se "jumala on aina ollut olemassa", joka rikkoo rehvakkaasti koko argumentin perusolettamusta vastaan.) Jos argumentti vie perille, se todistaa, että kaiken alussa oli tapahtuma, jolla joko ei ollut syytä, tai joka oli causa sui 'itsensä syy'; se ei mitenkään määritä tämän tapahtuman laatua, oli se sitten luominen tai alkuräjähdys tai mikälie.

Ontologisen argumentin alkuperäisen muotoilun mukaan taas jumalan olemassaolo seuraa sen määritelmästä ”täydellinen olio”. Jos siltä nimittäin puuttuisi olemassaolo, ei se olisi täydellinen olio. Argumentin hataruus paljastuu viimeistään pohtimalla esimerkiksi täydellisen nauriin käsitettä: mielestäni nauris, joka ei ole olemassa, ei voi olla täydellinen nauris. Siispä täydellinen nauris on olemassa? Ontologisesta argumentista on modernimpia ja monimutkaisempia, logiikkaan selkeämmin nojautuvia muotoiluja, kuten Plantingan, mutta nekin on kyllä osoitettu monta kertaa pätemättömiksi, joten eiköhän nyt vain todeta, että meidän on hylättävä jumalan olemassaolon loogiset todistukset. Mielestäni on todistettavissa, ettei jumalan olemassaoloa voida ylipäänsä todistaa mitenkään (kuten ei vastakkaistakaan), mutta se on kinkkinen juttu – tässä tyydyn toteamaan, että osoittakoon se todistuksen, joka osaa.

Uskoa jumalan olemassaoloon ei voida siis oikeuttaa tiedollisesti, jos ei päinvastaistakaan. Tämän tuloksen ei tosin nykyään länsimaissa elävää, sivistynyttä ihmistä pitäisi yllättää pätkääkään, mutta kun seuraa erityisesti amerikkalaista keskustelua aiheesta, niin tuntuu, että tätäkin on syytä toistella toistamasta päästyään. (Mainittakoon, että amerikkalaisessa keskustelussa lienee taustalla tiedettä uhkaava kristillinen fundamentalismi, jota vastaan erityisesti tieteilijät ja tieteenfilosofit ovat hyökänneet ehkä hieman karkein argumentein – maltillisella, henkilökohtaisella uskolla ei keskustelussa juurikaan ole sijaa.)

3. Tiedosta ja uskosta
Alussa totesin, että uskon tiedollisin perustein hylkäävä ja tiedon uskonnollisin perustein hylkäävä tekevät saman virheen, mutta eri suuntaan. Selitänpä tätä hieman.

Tiedon katsotaan yleensä edellyttävän kolme kriteeriä: objektiivisen (totuus), intersubjektiivisen (oikeutus) ja subjektiivisen (usko) kriteerin. Mikäli tietäisin jumalan olevan olemassa, sen pitäisi ensiksikin (tietysti) todella olla olemassa, minun olisi uskottava tähän asiaintilaan ja pystyttävä vieläpä perustelemaan eli oikeuttamaan se jollakin tavoin – se ei saa olla sattumalta totta. Se, että oikeutusta ei ole, ei tarkoita, että kyseessä oleva asia ei olisi totta – todistuksen puuttuminen ei ole puuttumisen todistus. (Vastakkaisesta kannasta onkin sitten filosofiassa tapeltu ihan riittävästi, eli voiko oikeutettu seikka olla epätosi.) Intersubjektiivisen oikeutuksen puute ei myöskään tarkoita, ettei olisi syytä uskoa. Esimerkiksi uskon kokevani erinäisiä asioita kauniina, vaikken oikein osaakaan sitä muille todistaa. Joskus ihmisten on vaikea uskoa, että (häpeän myöntää) ihan oikeasti pidän joistain Britney Spearsin tuotannon alkupään kappaleista… sori vaan! Tällaiset subjektiiviset seikat ovat toki silti ainakin teoriassa myös todistettavissa (ehkä aivokuvauksella?), mutta tässä käsiteltävänä olevan uskon kohdalla edes periaatteellinen intersubjektiivinen oikeutus ei ole mahdollinen.

Ateisti (ymmärrettynä ihmisenä, jonka mielestä voimme tietää, että jumala ei ole olemassa; käsitän ihmisen, joka ei tiedä onko jumala olemassa, agnostikoksi) erehtyy pitämään intersubjektiivisen, tiedollisen kriteerin puuttumista riittävänä syynä kieltää myös subjektiivisen uskon oikeutus. Teisti (ymmärrettynä ihmisenä, jonka mielestä voimme tietää, että jumala on olemassa) puolestaan erehtyy pitämään subjektiivisen uskonsa runsautta riittävänä intersubjektiivisena tiedon kriteerinä.

Usko puhtaasti subjektiivisena uskona (vailla intersubjektiivista komponenttia) on oikeastaan luottamusta. Englannissa tämä ero tehdään kielenkin tasolla: uskonnollinen usko (faith) on eri asia kuin tiedollinen usko (belief). Luottamus on jotakin, joka saa merkityksensä tiedon puutteesta: mitä vähemmän olen tiedollisesti varma siitä, tekeekö ystäväni minua kohtaan oikein, sitä enemmän minulta kysytään luottamusta. Vastaavasti lause ”uskon ihmiskuntaan” saa merkityksensä vasta sitä kautta, että ihmiskunta on de facto osoittanut toiminnallaan, että se ei ehkä olisi näyttöjen perusteella tällaisen luottamuksen arvoinen. Mikäli tällainen luottamus on tarpeaksi vahva, voitaneen puhua vakaumuksesta.

Hyvä on, mutta onko jumalaan uskominen sitten vain eräänlaista heikkoa tiedon muotoa, jossa pidetään tosiasiassa riittämättömiä perusteita riittävinä ainakin itselle? Mielestäni tämä olisi virhe, ja puolustanpa seuraavassa uskaliaasti (pelkästään subjektiivisen) uskon asemaa ja oikeutusta inhimillisessä elämässä. Väite uskon "heikkoudesta" on jo lähtökohtaisesti outo, koska kuitenkin vakaumusta pidetään yleensä melko vahvana tuntemuksena tai positiona.

4. Usko ja maailman merkityksellisyys
Väitän, että inhimillinen toiminta ilmentää uskoa maailman, elämän jne. merkityksellisyyteen, että tätä uskoa ei voida pitää tietona, ja että ihmisellä on silti riittävät subjektiiviset perusteet uskoonsa vaikka tietäisikin, että perusteet eivät riitä tietoon. Tiede ei löydä merkityksiä maailmasta, vaan muodostaa ainoastaan kuvauksen siitä, mitä maailmassa on ja miten nämä asiat liittyvät toisiinsa. Tieteessä maailma ei ilmene merkityksellisenä tai tarkoituksenmukaisena, mutta ihmisille maailma joka tapauksessa todellistuu sellaisena. Päinvastoin, tieteessä jopa katsotaan, että maailmassa ei objektiivisesti katsoen ole merkityksiä tai tarkoituksenmukaisuutta: kaikki on mekanistista, kausaalilain ohjaamaa kylmää vääjäämättömyyttä. Jokainen maailman merkityksellisyyteen uskova ihminen osoittaa näin subjektiivista ja vain subjektiivisesti perusteltavissa olevaa luottamusta (tai jopa vakaumusta) siihen, että ”tällä kaikella on jotakin merkitystä”. Uskoisin, että tämä merkityksellisyyden kaipuu tai tarve on lopulta jumaluskon taustalla, ja väitän samalla, että tätä merkityksellisyyden kaipuuta tiede ei pysty mitenkään tyydyttämään – pikemminkin tieteeseen vankasti uskovan olisi pääteltävä tieteen itsensä nojalla, ettei mitään merkitystä ole.

Ilmeisin vastaus on tämä: voimme luoda itsellemme merkityksen. (Joskin tieteellisesti katsoen tällainen merkitys ei ole todellinen.) Tätähän uskonnon romahdusta ja tieteen voittokulkua seurannut eksistentialismi pyrkii pohjimmiltaan sanomaan: olemme maailmaan heitettyjä, vailla ennalta asetettua merkitystä, mutta vapaita luomaan oman merkityksemme. Näin mielestäni juuri onkin, mutta eksistentialismi ja uskonto voivat lyödä kättä: ihmisellä on, mikäli hän tuntee tällaista kaipuuta, kaikki oikeus löytää merkityksensä juuri jumalasta, jota ei voi nähdä, kuulla tai todistaa, mutta jonka kautta ajatus maailman tarkoituksenmukaisuudesta ja sitä kautta merkityksestä tulee hänelle mahdolliseksi.

Ihminen voi tuskin elää elämäänsä uskomatta ainakin jollakin tasolla siihen, että tällä kaikella on jotakin merkitystä, että on jokin syy toimia. Tai ainakin tällainen merkityksetön olemassaolo on ihmiselle tuskaista ja onnetonta. Mutta nykypäivänä tällainen usko irtaantuu jumalasta, joka on jo kauan aikaa sitten lakannut olemasta kaikille ihmisille riittävä lohtu (ehkä se ei koskaan ollutkaan), ja ilmenee nyt vapaasti – esimerkiksi Kari Enqvistin väitteessä, että kaiken teoria on olemassa, emme vain ole vielä löytäneet sitä. Usko kumpuaa siis ihmisen perustavanlaatuisesta tarpeesta kokea elämänsä mielekkäänä, ja jos se saakin uskonnollisen muodon, jumala ei siinä luonut ihmistä jotakin tarkoitusta varten, vaan ihminen loi jumalan jotakin tarkoitusta varten.

Minä vastaan luonto – suuntaviivoja

Aloitan kliseisyyden uhallakin aiheesta, josta on viime aikoina kirjoitettu muutenkin loputtomasti: ilmastonmuutoksesta ja ihmisen ongelmallisesta suhteesta luontoon. Valitettavasti kirjoittelun volyymi ei suoraan heijastu toimintaan: luonnon surkeasta tilasta puhumiseen näyttää pätevän jossain määrin sama sääntö kuin parisuhteen sisäiseen kommunikaatioon: mitä enemmän huudat, sitä vähemmän sinua kuullaan. Kaikki tuntevat käsitteen "ilmaston lämpeneminen", mutta silti -- kuten tiedämme -- asialle tehdään melko vähän. Liian abstraktia, kai. (Vai mitä on ajateltava ihmisestä, joka vastustaa Hesarin mielipidepalstalla länsimetroa siitä syystä, että, toisin kuin busseissa, hän ei metrossa näkisi työmatkallaan kauniita maisemia...)

Oli miten oli, aloitan tästä aiheesta, koska loppujen lopuksi juuri tämä on kuitenkin se tärkein aihe. Tulevaisuutta voidaan rakentaa monin tavoin keskustelemalla tasa-arvosta, sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta, vapaudesta ja riistämisestä, sotien mielekkyydestä ja niin edelleen, ja tämä on äärimmäisen tärkeääkin, mutta viime kädessä kaikki valuu hukkaan, jos inhimillinen sivilisaatio romahtaa. Näin provosoiden yksinkertaistettuna.

Aihe on toki valtava, joten esittelen tässä vain muutamia ajatteluni suuntaviivoja.

1. Raha vs. ympäristö.
Markkinatalous ja kuluttaminen ylipäänsä nähdään usein uhkaksi ympäristölle. Tämä on toki melko oikeutettuakin. Kuitenkin, markkinatalous järjestelmänä on erotettava siitä, mitä kulloinkin markkinoidaan ja miten. Olisi melkoista idealismia olettaa, että ihmiset lopettaisivat kulutuksen saatuaan jonkinlaisen ympäristötietoisen herätyksen. Se yritys pärjää, joka tuottaa voittoa, ja se yritys tuottaa voittoa, joka saa myytyä tuotteensa voitollisesti. Nopein tapa muuttaa maailmaa johonkin suuntaan on tehdä se suunta taloudellisesti kannattavaksi. Tilanteessa, jossa yritys saisi sitä enemmän rahaa, mitä vähemmän suhteellisia päästöjä se tuottaisi, markkinatalous muuttuisi ympäristön parhaaksi liittolaiseksi. Tällaista kuluttajien parissa syntyvää laajaa vähäpäästöisyyden suosimista (erityisesti oman edun kustannuksella) lienee turha odottaa (vaikka esim. vapaan kaupan kahvit ja banaanit jne. ovat hyviä esimerkkejä siitä, että tällainen muutos voi tapahtua pikkuhiljaa myös kuluttajien puolelta: nykyään yhä useammalla kahvifirmalla on oma fair trade -vaihtoehtonsa). Sen sijaan olisi pohdittava keinoja (ehkä valtion taholta?), joilla esimerkiksi tuotteen hinta saataisiin sitä korkeammaksi, mitä enemmän se päästää saasteita. Kun ihmisen ei tarvitse valita säästön ja luonnon väliltä, vaan hän voi valita molemmat, jotakin saattaa alkaa tapahtuakin. Esimerkkinä vaikka energiasäästölamput. (Tietysti täysin vapaassa markkinataloudessa valtion rooli olisi olematon, mutta siitä ei olekaan kyse, vaan markkinatalouden valjastamisesta ympäristön hyväksi.)

2. Tuotteiden todelliset kuormitukset.
On hälyttävän uutta ajatella, että tuotteen ympäristökuormituksiin on laskettava mukaan tuotteen valmistamiseen liittyvät prosessit. Esimerkiksi ihminen saattaa ostaa viisi vuotta vanhan pakastimen tilalle uuden sillä perusteella, että uusi on energiaa säästävämpi -- huomioimatta sitä, että tämän uuden pakastimen tuottamiseen käytetyt resurssit syönevät pois energiasäästön tuoman hyödyn. (Voi vaikka laskea kuinka kauan uutta pakastinta on käytettävä, että sähkölaskun pieneneminen maksaa uuden laitteen hinnan takaisin.) Asiasta on tehty vielä melko vähän tutkimuksia, mikä on valitettavaa, mutta ne osoittavat kouriintuntuvalla tavalla tilanteen vakavuuden. Harmittomalta tuntuva kultasormus on ympäristölle hirmuinen tuholainen: se määrä louhimista ja prosessointia, jota tarvitaan yhden sormuksen tuottamiseen on järjetön. Laskujen mukaan yhtä kultakiloa varten on kulutettava 500 000 kiloa luonnonvaroja. Biohajoavat kertakäyttömukit kuormittavat luontoa enemmän kuin tavalliset kertakäyttömukit niiden valmistukseen liittyvien prosessien takia. Yksi ostettu kirja kuluttaa yli 200 kirjastokirjan verran energiaa, jos sitä lasketaan lukijoiden määrässä (ja tässä tunnen piston sydämessäni, ostanhan paljon kirjoja). Jne. Ihmiset huijataan ympäristönsuojelun varjolla (osta uusi, 0,5 litraa satasella vähemmän kuluttava auto kaksi vuotta vanhan rotiskosi tilalle!) tuhoamaan luontoa. Kierrätys on tässäkin avainsana. Ei pitäisi heittää vanhoja esineitä pois, vaan myydä ne vaikka huuto.netissä (mikä on kirpputorimyyjäisiä vähemmän rasittavaa hommaa): jokainen tarpeen tyydyttävä vanha tuote tarkoittaa yhtä vähempää uutta tuotetta -- saattaapi siinä tienatakin sivussa euron tai pari, ja mikäs sen parempi kannustin, jos kohtaa yksi on uskominen!

3. Lihansyönti.
Lihansyöntiä voi pohtia monelta kantilta. Jonkun mielestä lihan syöminen on epäeettistä, koska eläinten tappaminen on epäeettistä. Toisen mielestä vain eläinten tehotuotanto on epäeettistä. Kolmannen mielestä eläimien syöminen on ällöä, neljäs taas ajattelee terveyttä. Viides ei välitä. Näistä riippumatta tärkeä aspekti on lihansyönnin ympäristövaikutukset. Maatalous tuottaa yhtä paljon kasvihuonepäästöjä kuin koko muu teollisuus yhteensä, ja tästä 80% tulee lihantuotannosta -- siitä huolimatta, että suurin osa maailman ihmisistä ei voi taloudellisista syistä syödä lihaa juuri lainkaan. Kasvissyönti on puhdas ympäristöteko, ja suuri sellainen. Tästä näkökulmasta "täydellistä kääntymistä" ei myöskään tarvita: lihan voi hyvin pitää harvinaisena juhlapäivän herkkuna -- erityisesti, jos juhlapäivän kunniaksi on valmis maksamaan luomulihasta. Valitettavan vaikeaa luomulihaa on tosin saada käsiinsä!

4. Minä vs. ympäristö.
Olisiko linkolalainen ratkaisu sitten oikea: ihmiset hengiltä vaan, niin luonto säästyy? (En tiedä onko Linkola koskaan vakavissaan tätä kannattanut.) On helppoa tuhahtaa ja sanoa, että tietenkään ei, mutta tällainen tuhahdus on perusteltava. Esitän kaksi keskeistä syytä hylätä tällainen ajattelu. Ensiksikin ihmisellä on luonnonoliona yhtälainen oikeus olemassaoloonsa kuin muullakin luonnolla: on vaikea löytää eettisesti kestäviä perusteluja ihmisten lahtaamiselle samalla, kun hyväksytään muiden luonnonolioiden oikeus olla olemassa. Toiseksi -- koskien edellisestä jossain määrin erillistä itsemurhaa -- yksittäisen ihmisen (ollakseni hitusen kylmä) kuoleman vaikutus ympäristön kuormitukseen on minimaalinen. Paljon suurempi positiivinen vaikutus on ihmisellä, joka itsensä lahtaamisen sijasta pyrkii aktiivisesti vaikuttamaan oman, ympäristönsä ja yhteiskunnan kulutustottumuksiin. Ihminen, joka uskoo asiaansa niin paljon, että olisi valmis päästämään itsensä päiviltä ympäristön puolesta, olisi varmasti tärkeä ympäristövaikuttaja yhteiskunnassa. Eipä ole paljon järkeä siinä, että juuri ympäristötietoiset alkaisivat potkimaan tyhjää. Tämä lienee selvää joka tapauksessa. Kiinnostavampi kysymys on ehkä yleisempi: olenko minä uhka ympäristölle? Varmaankin, mutta voin olla myös ympäristön liittolainen. Palaten ensimmäiseen syyhyn hylätä linkolalaisuus, ihmisellä on oikeus olla olemassa, ja ihminen voi etsiä tasapainoa muun ympäristön kanssa. Linkolakaan ei ole hirttänyt itseään -- ja uskoisin, että ympäristötietoisuuden kannalta se oli erittäin hyvä asia.

5. Lohtu se on pienikin lohtu.
Viimeiseksi haluaisin vielä esittää erään lohdullisen ajatuksen. Me emme (mitä todennäköisimmin) onnistu tekemään korvaamatonta vahinkoa. Vaikka tappaisimme lopulta itsemme lisäksi 90% maailman eliöistä (ja vaikea uskoa, että ainakaan "parempaan" pystyisimme, sen verran sitkeitä öttiäisiä on maailmassa), tämä olisi vain pieni häiriö evoluution kulussa. Maailman eliöistä on tuhoutunut yli 90% tiettävästi ainakin kuusi kertaa maapallon historiassa, ja joka kerta (vaikeiden olosuhteiden takia) lajirunsaus on ollut pian katastrofin jälkeen aiempaa suurempi. On ihan oikein, että itse aiheutetusta katastrofista kärsitään itse, ja vaikka on surullista, että tästä katastrofista kärsii lopulta varmuudella moni muukin (eliölaji), niin voimme lohduttautua sillä, että lopulta elämä voittaa.

Siinäpä lyhyesti muutama aatos aiheesta. Eiköhän tämä tule olemaan esillä muutoinkin, sen verran iso juttu kun on kyseeessä.