Lapsen läimimisen sietämätön helppous

On kiinnostavaa nähdä, kuinka lasten fyysinen kurittaminen ja sen sallittavuus herättää yhä kiivasta keskustelua. Viittaan Hesarin mielipidepalstan viime aikaisiin mittelöihin aiheesta. Kiinnostavaa on nimittäin se, että juuri lasten lyöminen (kovaa tai ei) on jotenkin vaikeampaa havaita vääräksi kuin aikuisten lyöminen. Oma eettinen intuitioni kun sanoo, että puolustuskyvyttömän ja vanhemmistaan riippuvaisen lapsen piekseminen on ainakin raakalaismaisempaa kuin puolustuskykyisen aikuisen piekseminen, jos ei suoranaisesti enemmän väärin. Mikä ihme sitten saa ihmisen ajattelemaan, että väkivalta on aina väärin, paitsi kun se kohdistuu lapseen? (Ja mikä ihme saa Saarnaajan selittämään jotain vitsan säästämisen ja lapsensa vihaamisen positiivisesta korrelaatiosta?)

Ilmiselvä perussyy on kasvatus: lapsi pitää saada oppimaan oikean ja väärän rajat, ja joskus pitää vähän läpsiä ja pistellä luunappeja, että oppi menee perille. Tämä on ainakin kahdella tapaa erikoinen väite. Ensinnäkin, oikean ja väärän olisi ainakin periaatteessa nyky-yhteiskunnassa tarkoitus koskea yhtälaisesti kaikkia: jos lapselle on väärin käyttää väkivaltaa, sen tulisi olla väärin myös häntä kasvattavalle aikuiselle – toisin sanoen kyse on ihmisoikeudeksi laskettavasta fyysisestä koskemattomuudesta ja siitä tosiasiasta, että lapsikin on ihminen. (Tämä sanotaan usein siten, että aikuisen tulisi näyttää lapselle esimerkkiä, ja tottahan on ainakin se, että emme halua lapsen oppivan, että lapsena ei saa lyödä, mutta aikuisena sitten saa.) Toiseksi emme yleensä (enää) hyväksy aikuisten "kasvattamista" väkivallalla: ei ole oikein hakata huonosti käyttäytyvää kumppaniaan opetustarkoituksessa eikä ole oikein pistellä turpaan vaikkapa polkupyörävarasta – jälkimmäisiä tapauksia varten on oikeusjärjestelmä. Koulussakaan ei ole pitkään aikaan ajateltu, että Euroopan valtiot jäisivät paremmin päähän, jos niitä takoisi sinne fyysisellä voimalla.

Kyse on siis kahdesta asiasta: yhteiskunnassamme ei ole tarkoitus ratkoa ongelmia väkivallalla, ja meidän on yritettävä opettaa tämä lapsillemme. On melkoisen typerää yrittää hakata tätä oppia lapseen.

Miksi lapsia kuitenkin yhä kuritetaan (siitä huolimatta, että se on ollut – vasta! – pari, kolme vuosikymmentä laitonta) ja miksi tätä tapaa myös yhä puolustetaan antaumuksella? Yksi syy on varmaankin perinne: näin lapsia on kasvatettu ja näin Raamatussakin, tuossa rakkauden ja suvaitsevaisuuden ylevässä eepoksessa, ihan selvästi kehotetaan tekemään. Kasvatuksessa on jäänytkin usein huomaamatta eräs tärkeä aspekti: kun kasvatamme lasta, emme kasvata vain kasvatettavaa, vaan myös tulevaa kasvattajaa. Mistä oppisimme ne tavat, joilla lapsia kasvatetaan, ellemme siitä, kuinka meidät on kasvatettu? Muu yhteiskunta vaikuttaa (sekä tutustuminen esimerkiksi tutkimukseen aiheesta), mutta itseen kohdistettu oppi jättää usein selkeimmän muistijäljen. Tässä lienee yksi syy sille, että yli 40% lapsena pahoinpidellyistä pahoinpitelee vuorostaan omia lapsiaan – siitä huolimatta, että varmaankin piti tapaa melko ikävänä ollessaan kohteena. Voisi sanoa, että läimiminen läimitään meihin. Mutta perinne selittää aina niin vähän, sillä se nostaa esiin vain kaksi uutta kysymystä: mistä perinne on tullut ja miksi se on yhä voimissaan?

Ehdotan, että syy molempiin on raadollinen: lapsia pahoinpidellään suurelta osin siksi, että voidaan. Orjia kohdeltiin aikoinaan kuten mielittiin, koska pystyttiin. Samoin naisia. (Erityisesti vaimoja – ajatelkaapa: avioliiton sisäinen raiskaus tunnustettiin laissa vasta 80-luvulla!) Yhä edelleen kohtelemme eläimiä melko raa'asti. Lapset ovat sikäli hankalassa asemassa, että heidän kykynsä vaikuttaa siihen, miten yhteiskunta toimii, on hirmuisen pieni: lapset eivät voi orjien ja naisten tavoin nousta kapinaan eivätkä juurikaan saa julki tuntemuksiaan kokemastaan vääryydestä.

Erikoista on se, että jokainen lapsi kasvaa aikuiseksi. Tai, no, ei se nyt sinänsä ole järin erikoista, vaan se, että aikuiseksi kasvettuaan lapsi voisi hyvinkin vaikuttaa siihen, miten lapsia kohdellaan. Ja niin tietysti juuri on tapahtunutkin, mutta kovin hitaasti. Nainen pysyi ahdingossaan osittain siksi, että pysyi aina naisena: vasta, kun miehet alkoivat antaa naisille yhtäläisiä oikeuksia, naiset saivat valtaa muuttaa omia asioitaan laajemminkin. Lapsilla tilanne on toinen, mutta miksi muutos ei ole ollut nopeampaa?

Sanoisin: koska etiikka on niin pirun vaikea laji. Suuri osa kytkee käsityksensä oikeasta ja väärästä suoraan ympäröivän yhteisön käsitykseen. Iranilainen ei ehkä ihmettele naistensa asemaa, suomalainen taas ei voi yleensä edes käsittää, miten he voivat kohdella naisiaan kuten kohtelevat. Toisaalta suomalainen suorastaan loukkaantuu, kun ulkopuolelta tullaan arvostelemaan käytäntöämme pistää puolet poppoosta sotaleikkeihin suhteellisen mielivaltaisin perustein. Kuten sanottu, lapset oppivat oikean ja väärän kasvatuksessa. Jos kasvatus on väkivaltaista, lapset oppivat sen olevan osa oikeaa kasvatusta (paitsi jos sen väkivaltaisuus eroaa merkittävästi ympäristön hyväksymästä väkivallan määrästä). Toisaalta sekä viikkorahan menetys että korvapuusti tuntuvat pahalta, joten ehkä siltä osin lapsen kokemuksessa ei edes ole varsinaista eroa. Tarvitaan itsenäisesti oikeaa ja väärää pohtivaa aikuista edes havaitsemaan, että lapsen pahoinpitelyssä voisi olla (tarkoitusperistä riippumatta) joitain ongelmia. On kovin harvinaista kyseenalaistaa oman kulttuurin tavat ja tottumukset. Tämä pätee usein myös silloin, kun oma asema on huono: monet naiset itse ajattelevat/ajattelivat olevan oikein, että heidän asemansa on mikä on, ja ilmeisesti sama on kautta aikain pätenyt yllättävän moneen orjaan (erityisesti orjaksi syntyneeseen). (Ehkä taustalla on jokin laumamekanismi, joka saa ihmisen ajattelemaan, että hänen roolinsa yhteisössä – jopa orjuus – on vain hänen "osansa".)

Lasten kurittaminen paljastaa mielestäni lopulta paljon ihmisten moraalista ja tavasta tarkastella moraalia. Sama tietysti pätee muihin samankaltaisiin sekkoihin, kuten eläinten huonoon kohteluun. Kulttuurirelativistit, joiden mukaan siis oikea ja väärä määrittyvät sitä kautta, mitä yhteisö pitää oikeana ja vääränä, ovat mielestäni silti erehtyneet: he sotkevat havaintonsa yhteisön jäsenten moraalin voimakkaasta yhteisöön sitoutumisesta siihen, että moraali olisi ainoastaan tällaista sitoutumista. Kuinka edes yhteisön moraali voisi muuttua, jos kyse olisi vain tästä? Moraali tietona oikeasta ja väärästä – kuten mikä tahansa tieto – on monille opittava asia, eivätkä kaikki suinkaan ole kykeneväisiä kyseenalaistamaan oppimaansa. Samalla tavalla opimme koulussa nykyisin hyväksytyt faktat maailmasta ja yleensä hyväksymme ne; harvasta tulee vanhoja faktoja kyseenalaistava ja uusia luova tieteilijä. On kai hyväksyttävä se, että uusia "löytöjä" pitää etiikassa (kuten tieteessäkin) toistaa toistamasta päästyään ja yrittää tuoda mukaan opetukseen niin, että ne muuttuisivat teoriasta käytännöksi. Onhan nimittäin niin, että paljon turhempaa asiaa ei ole kuin moraalisääntö, joka ei koskaan ilmene käytännössä – moraalissa kun on kyse juuri käytännöstä.