Ironian ironisuudesta

Eräs kielenkäyttöömme liittyvä ironinen seikka on se, että niin harva tuntuu tietävän, mitä ironia on. Monien sarkastisten huomioiden ongelma on se, että ne ovat itse asiassa ironisia, ja monipa ironinen huomio on loikannut vaivihkaa sarkasmin puolelle. Turvallisin tapa suhtautua ironiaan (sitä kokonaan hylkäämättä) on varmaankin olla itse-ironinen sen käytön suhteen, mutta ei ole mahdotonta sekään, että syventyy hetkiseksi vaikkapa seuraavaan valaisevaan ja kaikin puolin kelpoon kirjoitukseen, jonka ylitsevuotavaisessa armeliaisuudessani teille nyt luettavaksi toimitan. (Kaikki tiedot poimittu Wikipediasta, joten niihin voi huoleti luottaa. Se, mitä Wikipedia ei kertonut, kysyin eräältä luotettavalta henkilöltä, joka on kirjoitellut paljon nettifoorumeille ja jolla oli luottamusta herättävä profiilikuva (semmoinen söpö koira).)

Termi "ironia" tulee – yllätys – kreikan kielestä, sanasta ειρωνεία (eirooneia)*, joka tarkoittaa (ehkä) peittelemistä, kätkemistä, salailemista ja (mahdollisesti) myös pilkantekoa tai irvailua. (Sana "ironinen" ei siis tule englannista eikä Alanis Morissetten kappale Ironic tarkoita rautaista.) Tämä perusmerkitys on säilynyt tähän päivään saakka, sillä ironiaan liittyy aina jonkinlainen ristiriita sanotun ja merkityksen tai esimerkiksi odotuksen ja todellisuuden välillä. (Sitä, mikä yhteys pariskolla sanottu ja merkitys on pariskoon odotus ja todellisuus, onkin sitten jo vähän oudompi seikka. Ehkäpä kyseessä on jonkin näkyvän eli eksplisiittisen ja lymyävän eli implisiittisen välisestä kahnauksesta. Ehkäpä ei.) Sarkasmia puolestaan on sellainen ironia, jonka tavoite on pilkata, loukata tai väheksyä. (Termi "sarkasmi" esiintyi tässä merkityksessä vasta 1500-luvulla. Sen etymologiana on σαρκάζειν (sarkazein) eli "puhua katkerasti, virnuilla pilkallisesti".) Sarkasmi ja ironia eivät siten ole sama asia, vaan edellinen on jälkimmäisen (julma ja häikäilemätön ja kaikin puolin ilkeä) alalaji. Ironialla on myös useita muita alalajeja – erinäiset kielitieteilijät ja kirjallisuudentutkijat sitten riitelevät loputtomiin siitä, mitkä näistä alalajeista todella ovat ironiaa ja mitkä eivät.

Ironian perusmerkitys on siis verbaalinen, eli liittyy sanotun ja merkityksen väliseen ristiriitaan. Tällaisessa muodossa ironia on hyvin tavanomainen ilmaisukeino: "onpa kiva ilma" kun sataa vaakatasossa räntää jne. Joskus kuulee väitettävän, että kaikki eivät ymmärrä ironiaa. En usko tähän: jokainen (ehkä vakavasti vammautuneita lukuun ottamatta) ymmärtää edellisessä tapauksessa, että sanoja ei tarkoita sanomaansa. Kieltä ylipäänsä osaava ymmärtää, että kieleen kuuluu kirjaimellisen merkityksen lisäksi aina metaforia ja muita epäsuoria ilmaisutapoja. Ongelma on se, että monet ovat helvetin huonoja havaitsemaan ironiaa. Olen huomannut, että joidenkin ihmisten kanssa voi puhua täysin hulluja minuuttitolkulla ennen kuin he havaitsevat ironian (usein kyse on myös siitä, että henkilö ei havaitse sanottua niin hulluksi, että ymmärtäisi tulkita sitä ironisesti). Joka tapauksessa verbaalinen ironia on erinäisten huomioiden lisäksi suhteellisen tavanomainen tapa piristää keskustelua kuin keskustelua: sen sijaan, että todettaisiin (suht itsestäänselvästi), että "Kiinan ihmisoikeusrikkomukset ovat järkyttäviä ja huolestuttavaa on myös muiden valtioiden välinpitämättömyys näitä rikkeitä kohtaan", voidaan Tommi Evilän tapaan lausahtaa (parafraseerattu, kun ei jaksa googlata): "Onhan se aina ikävää, kun ihmisoikeuksia sorretaan, mutta on maailmassa tärkeämpiäkin asioita." Ironista kyllä, Evilä tosin ilmeisesti tarkoitti mitä sanoi...

Eräs tuttu ironian merkitys on nk. kohtalon ironia, jossa maailma ikään kuin irvailee ihmiselle. Vaikka tämä on yksi keskeisimpiä ironian nykykäyttöjä, sitä ei useinkaan pidetä ironiana lainkaan, koska siinä ei ole tarkoitteen ja sanotun välistä disparenssia (tai muuta sivistyssanaa). Toisaalta ei tarvitse kuin personifikoida luonto (kohtalo), niin ironian sävyjä saadaan esille: jos paskamainen tapahtuma näyttää siltä, kuin joku kosminen voima vittuilisi, niin on ehkä perusteltua kutsua tätä ironiaksi. Tällaista arkipäivän ironiaa voi olla vaikka se, että kun joku ei ole koskaan käynyt loppuunmyydyissä elokuvissa, mutta varaa aina liput etukäteen, hän päättää kerran olla varaamatta ja tokihan elokuva sitten on loppuunmyyty – erityisesti, jos kyseessä on ensimmäiset treffit juuri tavatun ihkun tyypin kanssa. Joka tapauksessa tällaiset tapahtumat ovat enemmänkin huonoa mäihää kuin varsinaista ironiaa.

Samaan sarjaan kuuluu eräänlainen tilanneironia (vai miten tämä Wikipedian hieno termi "situational irony" nyt sitten pitäisikään kääntää). Tällainen ironia kumpuaa jonkinlaisen tavoitteen ja tilanteen todellisuuden välisestä ristiriidasta. Esimerkiksi käynee Microsoftin taannoinen Windows XP -käyttöjärjestelmän esittelytilaisuus, jossa Bill Gates hehkutti uutukaisen XP:n vakautta – ja kesken demonstraation kone tietysti kaatui. Tämä menee melkeinpä tuohon kohtalon ironia -lootaan (mutta joskus kohtalon ironia katsotaan juuri tilanneironian alalajiksi), joten annetaan vielä toinen esimerkki. Kopioin sen Wikipediasta, ja se on kuva non-smoking-kyltistä hieman sitä vastaan riitelevää taustaa vasten – jostakin metroasemalta:

Alunperin eräs keskeinen ironian merkitys oli nk. sokraattinen ironia. Sokrateshan, kuten toki muistamme, tapasi esittää tietämätöntä osoittaakseen toisten tietämättömyyden "tyhmillä" kysymyksillään. Ironista strategiassa oli siis se, että Sokrates tiesi ihan hyvin, ettei toinen tiedä, mistä puhuu, ja pyrki sitten paljastamaan tämän seikan esittämällä tietämätöntä. Tätä vekkulistrategiaa on oikein oivaa soveltaa yhä nykyään kaiken maailman besserwissereihin. Räpyttele vain silmiäsi ja avaa hieman suutasi hämmästyneesti ja kysy lirkuttelevasti tarkentavia kysymyksiä, kunnes kohteena oleva henkilö on (mieluiten suuren yleisön edessä) sotkeutunut täysin omaan typeryyteensä, jonka joutuu häpeillen myöntämään. Strategian erinomaisuus on siinä, että (ironista kyllä) sitä ei oikein tehtynä voida pitää hyökkäävänä eikä sokraattis-ironista velmuilijaa siten voida syyttää nolaamisesta, vaikka tarkoitusperä olisikin ollut nimenomaan tämä. Oli se Sokrates vaan aika epeli!

Eräs hienoimmista ironian muodoista on meille suomalaisille perin tuttu itseironia (jota muuten muualla maailmassa ei useinkaan lainkaan ymmärretä, mikä onkin hyvä ottaa huomioon). Itseironia on yksinkertaisesti ironiaa, joka kohdistuu itseen: "olinpa fiksu" sen jälkeen, kun on testannut paistinlevyn kuumuutta koko kämmenellä havaiten sen kuumaksi, on yksinkertaista itseironiaa. Oikein käytettynä itseironia on oikein viihdyttävää ja antaa itseironikosta itsensä kevyesti ottavan kuvan. Väärin käytettynä se pikemminkin antaa henkilöstä epävarman ja jopa ylimielisen kuvan – erityisesti, jos henkilö jatkuvasti käyttää itsensä kehumiseen selvästi havaittavaa itseironiaa: "siis mähän nyt en tietty tiedä mitään molekyylibiologiasta" alkaa tympiä nopeasti, jos sitä käytetään aina korostamaan, että henkilö itse asiassa muuten tietää yhtä jos toistakin molekyylibiologiasta ja haluaa toisten a) huomioivan tämän seikan, ja b) mieluiten vielä vastaavan "no älä nyt, sähän oot ihan pro!" Siitä kun tulee hyvä mieli.

No, mutta, entä onko itsesarkasmi sitten mahdollista? Itseironiassahan pistetään jo itseään yleensä halvalla, joten hätäisempi saattaisi hyvinkin erehtyä pitämään itseironiaa itsesarkasmina, jos sarkasmin pointti on sen loukkaava tai väheksyvä versio. Mutta tässäpä erhe: itseironikko ei yleensä suinkaan väheksy tai loukkaa itseään, vaan pikemminkin omaa asemaansa pilkaten vahvistaa omaa asemaansa. Samaan tapaan kuin itselleen naurava pelastaa monia sosiaalisia tilanteita ehtimällä ennen kavereita – tasapelikin lasketaan. Itsesarkasmista olisi kyse, kun henkilön tavoite on todella loukata, väheksyä tai pilkata itseään. Itsensä loukkaaminen (muutoin kuin esimerkiksi yli-innokkaan ja omat taidot ylittävän puuhun kiipeämisen valitettavana seurauksena) lienee mahdotonta (tai ainakin edellyttää jo jonkinasteisen skitsofreenisen tilan), mutta kaipa itseään on täysin mahdollista ainakin väheksyä, ehkä pilkatakin. Mutta itsesarkasmi on kaikesta huolimatta mahdotonta, paitsi ehkä juurikin hyvin jakomielitautiselle ihmiselle: ajatus henkilöstä, joka kohdistaa itseensä huomioita, joiden pintamerkityksen on tarkoitus olla ristiriidassa piilotetun, loukkaavan tosimerkityksen kanssa, on hieman kummallinen. Eihän kukaan voi tehdä ironisia (sarkastisia) huomioita tietämättään, ja jos hän tietää alusta asti huomioidensa ironisuuden, niin skisma implisiittisen ja eksplisiittisen merkityksen välillä katoaa. Itseironian keskeinen ominaisuus onkin se, ettei sitä suinkaan ole lausuttu itselle, vaan toisille – ironian kohteena toimiva olio vaan sattuu olemaan lausuja itse. Lausahduksen ironisuus on aina sosiaalinen seikka, joka koskee lausujan ja kuulijan välistä suhdetta. Tietysti itselleen voi lausua ironisia huomioita siinä missä muutenkin pulista itsekseen, mutta mielestäni tällöin jännite sanotun ja tarkoitteen välillä ei säily.

Noniin, nyt seuraa caveat, mikä on siis hieno ja omaa ylivertaisuuttani julki tuova tapa ilmaista, että seuraa varoituksen sananen (eli paljon alentuvaa lörpöttelyä). Ironia on meinaan sinänsä hankala taiteenlaji, että sen ymmärtäminen edellyttää yleisöltä tarkkaavaisuutta sekä jonkinlaista peruskäsitystä ironikosta itsestään sekä yleisemmin kulttuurista. Erityisesti uusien tuttujen kohdalla ironia johtaa monesti katastrofiin, kun pikkunokkelaksi tarkoitettu heitto neekereiden ja muiden somaleiden kärräämisestä Siperiaan saa kuulijan pitämään lausujaa rankemman luokan rasistina (kumma kyllä). Kiusallista on sekin, kun typeryydellä leikkivä ironia johtaakin siihen, että ironikkoa pidetään yksinkertaisesti tyhmänä. Tietysti voisi lisätä kettumaisesti (eli vittumaisesti), että tämä on ihan oikein, jos ei kerran hallitse ironian oikeaa käyttöä (olisiko tämä sitten ironista vai ei?). Ironiaa onkin monesti syytä täydentää vähintäänkin vekkulimaisella virnulla – hardcore-ironikot saattavat vastustaa mokomaa rahvaanomaisuutta, mutta sosiaalisista suhteista kiinnostuneelle strategia on kätevä (erityisesti, kun ironiaa ja erityisesti sarkasmia vakavalla naamalla viljelevä saa helposti kyynisenkin maineen). Ironian on tarkoitus olla hienostunut kommunikaatiomuoto, ja sen kommunikoitumisominaisuutta edistää suuresti se, jos kohdeyleisö havaitsee sen. Näin hän, jonka ironia ei "mene perille" on epäonnistunut ironiassaan, eikä tällaisen epäonnistumisen naamioiminen toisten rahvaanomaisuuteen nyt varsinaisesti auta asiaa. Niin kuin yleensäkään toisten syyttäminen omista virheistä.

Vielä loppuun eräs – Kierkegaardin sanoja lainaten – mieltäylentävä viihteellinen ohjelmanumero. Moni on nimittäin muodostanut käsityksensä ironiasta Alanis Morissetten (tai Morrisetten tai Morrissetten tai Morrissetten tai Morrrisssettten tai jonkun) kappaleen Ironic välityksellä. Tämä on perin hupaisaa sikäli, että – ironista kyllä – kyseisessä kappaleessa on ymmärretty väärin termin "ironia" merkitys. Suuri osa kappaleen "ironisista" tapahtumista, kuten vaikkapa tuhat lusikkaa, kun tarvetta olisi veitselle, tai erään lentämistä ikänsä pelänneen lento-onnettomuus ensimmäisellä lennollaan, kuuluvat pikemminkin kategoriaan "paska mäihä". Mutta ei huolta: kun tämä nolohko kömmähdys huomioitiin aikoinaan laajalti, Alanis tiettävästi kommentoi – ilmeisen (itse-)ironisesti – että kappaleen ironia on juuri siinä, ettei se sisällä ironiaa. Nokkela tyttö!

* Kaikille pirun puritanisteille sanottakoon, että joo-o, tiedän, että siihen kuuluu spiritus lenis eli heikko henkonen alkuun, mutta en vain suin surminkaan keksi, kuinka sellaisen olion saisi manattua ulos näppäimistöstäni. Että lopettakaa rillienne asennon tarkistelut ja pidättäytykää kommentoimasta, mokomat kielifasistihirviöt! (Paitsi jos tiedätte miten sen saa ulos kreikka-asetuksin varustetusta macin näppäimistöstä, jolloin ette ole mokomia kielifasistihirviöitä vaan huippuja ja rehtejä tyyppejä.)

Cogito, ergo doleo

Ajattelen, siispä olen murheissani.* Tätä Descartesin/Augustinuksen cogito, ergo sum -lausahduksesta (ajattelen, siis olen) muokattua versiota – kenen lie – pidetään usein masentavana ja melankolisena. Mielestäni se päinvastoin ilmaisee kauniin tosiasian inhimillisestä olemisesta. Kun muistaa lauseen alkuperän Descartesin (oman) olemassaolon(sa) todistuksessa, se ilmaisee siteen (inhimillisen) olemisen ja surun välillä. Minä ajattelen, ja niin minä olen; toisaalta koska ajattelen, suren. Descartesille ihmisen sielun (eli käytännössä ihmisen minuuden) olemus oli nimenomaan ajattelevuudessa, joten jos ajattelu johtaa murheellisuuteen, jo pelkkä ihmisen olemassaolo (nimenomaan ihmisenä) johtaa murheellisuuteen.

Kuulostaa ehkä yhä vain melankolisemmalta: olemme siirtyneet teiniangstisesta, melodramaattisesta lauseesta väitteeseen, että inhimillisen olemisen ja murheellisuuden välillä vallitsee välttämätön sidos. Mutta antakaapa, kun leikin hetken filosofia: riippuu pitkälti siitä, mitä suru on.

Uskallan väittää surun syntyvän siitä, kun ihminen menettää itselleen jotakin tärkeää (tai osan tärkeästä, esimerkiksi, jos jokin kaunis vahingoittuu) tai kun ihminen empaattisena oliona tuntee toisten menetykset. Suru on siis yhtäältä menetyksen ilmaus. Mutta sellaisena surussa ilmenee sekä ihminen, joka arvostaa, välittää ja pyrkii, että maailma, joka niin harvoin on toivomustemme mukainen. Suru on siis myös välittämisen ilmaus. Tästä kaksoisnäkökulmasta havaitaan usein vain menetys, ja tietyllä tavalla se onkin surulle olemuksellista: menetys erottaa surun esimerkiksi ilosta, joka on myös välittämisen ilmaus. Surun ja ajattelemisen yhteys näkyy tässä selvästi: arvostaminen ja pyrkiminen (ja siis välittäminen) ovat mahdollisia vain ajattelun kautta. Ilman ajattelua ihminen voisi varmasti tuntea kipua, mutta suru ei ajattelemattomalta oliolta onnistu. Se, voiko ajatteleva kuitenkin välttää surua, ei vielä tässä ratkea. (Se, että suru implikoi ajattelua, on eri asia kuin että ajattelu implikoi surua.)

Siitä huolimatta, että ihmiset pyrkivät välttämään surua, suru ei suinkaan ole paha asia. Ihminen suree vain, mikäli hän välittää, ja jokainen kerta, kun kyynelehdin, ilmaisen välittäväni – ihmisistä, asioista, tapahtumista. Se, ilmeneekö välittäminen suruna (vai esimerkiksi ilona) riippuu siitä, miten maailma kulloinkin meitä kohtelee. Jos tässä näkee vain omia tarpeita ja pyrkimyksiä vastustavan maailman, joka vie pois jotakin kaunista ja tärkeää, jää huomaamatta surun toinen puoli, eli maailmasta syvästi välittävä ihminen, joka näkee maailmassa kauneutta ja tavoittelemisen arvoisia asioita. Ei tarvitse kuin ajatella jälkimmäisen puutetta, niin ymmärtää välittämisen tärkeyden. Surussa on siis kaksi puolta: maailma ja minä – ja edellisen tapahtumat eivät useinkaan sovi yhteen jälkimmäisen toiveiden kanssa.

Monet filosofit, runoilijat ja ajattelijat ovat havainneet ihmisen surun ja ilon välttämättömän yhteyden varsin selkeästi. Niinpä esimerkiksi Nietzsche kirjoittaa, että ihminen ei voi valita tunteidensa suuntaa, vaan ainoastaan niiden syvyyden. Mikäli haluat olla iloinen, sinun on hyväksyttävä se, että olet joskus myös hyvin surullinen. Mikäli taas haluat välttää surua esimerkiksi stoalaisella mielenrauhalla, eli tunteiden syvyyttä vähentämällä, vältät samalla aina myös iloa. Tämä johtuu nähdäkseni yllä esitetystä: suru ja ilo (joita joskus onnettomuudeksi ja onnellisuudeksikin – ehkä virheellisesti – kutsutaan) ovat molemmat välittämisen ilmauksia, joihin maailma meistä riippumattomana vastaa eri tavoin (ottamalla tai antamalla). Ihminen ei voi määrätä, mitä maailma hänelle tarjoaa, mutta hän voi valita oman välittämisensä määrän. Toisin sanoen Nietzschen lausahdus tarkoittaa, että ihminen voi valita välittämisensä syvyyden, mutta ei kuinka maailma häntä kohtelee. Sivumennen sanoen, Nietzsche ei usko, että olisi mahdollista valita, kumpi on parempi tapa suhtautua maailmaan: syvästi välittävänä vai tunteensa tasoittaneena. Tämä lienee tapa sanoa, että stoalaisen tai buddhalaisen mielenrauha voi olla kelpo onnellisuuden muoto. (Välittämisen tunteen puute ei tarkoita eettisyyden puutetta: ihminen voi haluta tehdä kaikille hyvää, vaikka ei olisikaan empaattinen – ja jotkut filosofit, kuten Kant, ovat jopa ajatelleet, että todellisen eettisyyden onkin oltava tunteista erillistä.)

Suru on inhimillistä, koska välittäminen on inhimillistä. Ja suru on kaunista, koska välittäminen on kaunista. Nähdäkseen tämän selkeämmin, ei tarvitse kuin miettiä sellaisia ihmisiä, jotka eivät (enää) jaksa välittää. Ihminen, joka itkee, on varmasti onnellisempi kuin ihminen, joka ei pysty itkemään. Ihminen, joka syöksyy vasten maailmaa yhä uudelleen ja uudelleen menetyksistään huolimatta, on kauniimpi kuin ihminen, jolle kaikki on ihan sama. Ihminen, joka surua ja menetystä pelätessään estää itseään välittämästä, on jo menettänyt kaiken. Ilman surua ei voi olla välittämistä, ja ilman välittämistä elämä menettää merkityksensä. Kun suret, osoitat uskaltavasi olla yhä tunteva ja välittävä ihminen, uskaltavasi antaa osan itsestäsi asioille, jotka voivat olla poissa huomenna osa sinusta mukanaan. Se on rohkeutta, ja jokainen kyynel julistaa sitä rohkeutta.

Surulla on paljon sukulaistunteita: pettymys, katkeruus, viha, pelko, näin muutaman luetellakseni. Näistä jokainen on tavallaan surua (menetyksen kautta) yhdistettynä johonkin muuhun. Pettymys yhdistyy toiveen murenemiseen, katkeruus taas seuraa usein pettymyksestä, jota ihminen ei pysty hyväksymään – katkera ihminen kokee menetyksensä yhä uudelleen ja uudelleen ja jää sen vangiksi. Ihmiselle, joka on ollut vuosia katkera, tämän katkeruuden vaihtuminen puhtaaksi suruksi voi olla uskomattoman kaunis kokemus: kauan elämää myrkyttänyt tulehdus on yhtäkkiä pois, kun ihminen hyväksyy menetyksensä ja antautuu surulle. Tätä kautta surun kauneus tulee ehkä parhaiten esille: ihminen menettää, ihmiseltä jää saavuttamatta, se on maailman luonne, ja kaikista tavoista suhtautua tähän menetykseen juuri suru on kaunein. Suru on puhdas välittämisen ilmaus, vailla katkeruuteen, vihaan tai pelkoon liittyvää kyvyttömyyttä hyväksyä asioita.

Cogito, ergo doleo. Kaikkea muuta kuin melankolinen, pessimistinen synkkyyden ilmaus. Se muotoilee minimalistisella kauneudella inhimillisyyden olemuksen: ihminen on paitsi ajatteleva, myös välittävä olio, ja murheessa tämä välittäminen ilmenee lopulta kauneiten. Miksei ilossa, joka sentään sekin on hyvin kaunis asia? Ehkä siksi, että on helppo välittää, kun se tuo iloa, mutta vasta surun ja kärsimyksen edessä ihmisen kyky välittää paljastaa ylevyytensä. Kuten rohkeuskaan ei ole pelottomuutta, vaan toimintaa pelosta huolimatta, välittämisen kyky ei ilmene kaikessa voimassaan ilossa, vaan välittämisessä vastoinkäymisten edessä. Kun siis sinut seuraavan kerran valtaa suru, muista, että kaikki se murhe julistaa ilmoille sitä, että sinä elät.


* Doleo voi tarkoittaa myös kärsimistä tai kivistämistä, mutta ajattelun yhteydessä juuri sen henkisemmät merkitykset "olla murheellinen" tai "surra" ovat osuvampia – ellei kyseinen lause tulkita ilmaisuksi ajattelusta seuraavasta päänsärystä...

Kuohittu uskonto

1. Luterilaisuus ja kaikkoava seurakunta
On monta syytä olla tyytyväinen evankelis-luterilaiseen kirkkoon, erityisesti verraten kutakuinkin kaikkiin muihin maailman kirkkoihin. Vaikka Suomen luterilainen kirkko ei varsinaisesti mikään sukupuolten tasa-arvon kirkkain ritari olekaan, se on periaatteessa tältä osin tasa-arvoinen yhteisö: naisilla on kirkossa (juridisesti) samat oikeudet kuin miehillä. Tätä ei todellakaan voida sanoa esimerkiksi katolisesta tai ortodoksisesta kirkosta, puhumattakaan islamista. (Se, että kirkko on tässä jälkijunassa, ei sinänsä ole ihme: sukupuolten tasa-arvo on oikeasti uusi asia, eikä vuosituhansien traditiot ihan hetkessä muutu.) Homouden suhteen kirkko on karumpi (ja sivumennen sanoen juuri tämä oli lopullinen katalyytti sille, että erosin aikoinaan kirkosta), mutta jälleen suhtautuminen on kuitenkin varsin lievää verrattuna moniin muihin kirkkokuntiin tai jopa valtioihin – luterilainen pappi voi peräti siunata homoavioliiton, joskaan ei vielä kirkon toimituksena. (Jotkut ovat nimittäin puljanneet läpi sellaisen vaihtoehdon, että pappi voi siunata avioituneen homoparin kodin, mikä sisältää itse parisuhteen siunaamisen ilman, että sen tarvitsee olla varsinainen parisuhteen siunaaminen à la kirkolliset häät.) Viralliseen luterilaisuuteen ei myöskään kuulu tieteellisen maailmankuvan vastustaminen tai ylipäänsä fundamentalismi (vaikka epäilemättä sen piiristä löytyy fundamentalisteja ihan riittämiin, mokomat pahanlaatuiset kasvaimet kun ovat levittäneet etäpesäkkeensä kutakuinkin kaikkialle).

Silti, ja ehkä osittain yllä mainituista syistä, olen jo vuosia ollut lähes häpeissäni luterilaisen kirkon puolesta (en sen jäsenenä, vaan sivustakatsojana). Halussaan mukautua kaikkeen luterilaisuus on kuohinut itsensä, tehnyt itsestään hajuttoman ja mauttoman – tarpeettoman. Ateistisemmin suhtautuvat (ja siis minua enemmän yliluonnollisesta tietävät) ovat tästä vain mielissään – ja epäilemättä voisivat hyvinkin argumentoida, että luterilaisuus on vain (vihdoin) hyväksynyt tosiasiat ja uskonnon tarpeettomuus ilmenee siksi kirkon tarpeettomuutena. Asiaa ei voida kuitenkaan tarkastella näin ahdaskatseisesti. On totta, että kaikki eivät tarvitse jumalaa ja että monille todisteiden puute on (jos ei todistus puutteesta) riittävä syy unohtaa mokoma turhuus; mutta yhtä totta on se, että monilla on tarve uskoa johonkin ihmistä ja näkyvää maailmaa suurempaan. Uskonnon laajamittaisen levinneisyyden perusteella voisi päätellä, että tämä usko on olennainen osa ihmisyyttä, kuten vaikka kauneuden arvostaminen tai etiikka. (On hyviä perusteita väittää, että kaikki ihmiset uskovat johonkin tieteellis-empiiriset todisteet ylittävään merkityksellisyyteen, vaikka eivät – erityisesti nykyään – tätä merkityksellisyyttä minkäänmoiseen jumalaan kytkekään. Mutta tämä on aihe toiselle kerralle, ks. blogimerkintä 12. 5. "Uskon ja tiedon vastakkainasettelusta".) Mikäli uskonnollisuus (tai tarkemmin: se usko, joka on perinteisesti ilmennyt uskonnollisesti) on olennainen osa ihmisluontoa, on perin harmillista, mikäli tähän tarpeeseen vastaamaan tarkoitettu instanssi ei kykene suorittamaan tehtäväänsä. (Vähän kuin jos taiteilijat eivät enää pystyisi tuottamaan taidetta, joka tyydyttäisi ihmisten taidetarpeen.)

Pidän täysin uskottavana, että viimeisten vuosikymmenten new age -uskontojen ja -uskomusten nousu johtuu paljolti siitä, että kirkon maallistuessa ihmiset eivät enää tyydyty sen opeista, vaan hakevat uskonsa kohteet muualta. Tämä on vaarallista. Kirkon etuna on se, että se on valtaisa ja hyvin kontrolloitu yhteisö, joka tarvittaessa tukee jäseniään (tai sen olisi määrä tukea). New age -hömppä eroaa tässä: on vaikea kontrolloida erilaisten uskomusten vaarallisuutta tai terveellisyyttä. Jos joku esimerkiksi kieltäytyy sairaalahoidosta, koska hänellä on gurun antamia parantavia kristalleja, voivat seuraukset olla kohtalokkaat. (Ei sen puoleen, Jehovan todistajien verenluovutuskielto on esimerkki tällaisesta hölmöydestä par excellence.) Kirkko on jo vuosisatoja suosinut maallista lääketiedettä, vaikka lääketieteen ja uskonnon suhde olikin alkuun karikkoinen. (Tämä johtunee lähinnä valtapoliittisista seikoista – nähdäkseni uskonnon jonkinlainen perustava tieteenvastaisuus on virheluulo, joka perustuu varhaisen (erityisesti katolisen) kirkon tieteenvastaisuuteen, mikä puolestaan on suora seuraus siitä, että tiede antoi maallisille hallitsijoille ja opettajille kirkolle perinteisesti kuuluvaa valtaa. Mutta tässä rämmitään taas sivupoluilla.)

2. Usko – uskonto – kirkko; pyhä kolminaisuus?
Mielestäni usko ja sen puute on aina yksilön oma asia. Tämä on kaiken uskonnon lähtökohta: ihminen löytää (tai on löytämättä) itsestään tarpeen uskoa johonkin itseään suurempaan. Tällaiset ihmiset ovat muodostaneet yhteisöjä, joissa tämä sisäinen tuntemus on pyritty jakamaan siinä missä muutkin tunteet. Nämä uskonnolliset yhteisöt (alunperin yleensä ylipäänsä yhteisön uskonnolliset/mystiset tavat ja rituaalit) luovat eräänlaisen sosiaalisen verkoston, joka lujittaa jäseniensä yhteenkuuluvuutta ja mahdollistaa uskon jakamisen. Tärkeää on, että tämä sosiaalinen verkosto tukee yksilön omaa uskoa. Tällaisten uskontojen institutionalisoiminen synnyttää kirkon. Monien kirkkojen ongelma onkin ollut se, että ne ovat (kuten instituutiot tapaavat tehdä) kääntäneet asetelman päälaelleen ja alkaneet yhteisön kautta säätelemään yksityistä uskoa – määrittämään mitä kenen kulloinkin tulisi uskoa ja mitä ei. Valta turmelee. Samanlainen mekanismi näkyy kaikkialla instituutioissa – kuten esimerkiksi puolueissa, jotka ryhtyvät joskus rankastikin säätelemään jäsenilleen sallittua poliittista ajattelua. Tietysti yhteisö asettaa aina normeja, ja nämä normit juuri määrittävätkin osaltaan itse yhteisön, mutta tarkoitan tapauksia, joissa säätely ylittää tarpeen ja kohtuuden rajat. Ei liene mitään vikaa siinä, että kirkko edellyttää jäseniltään uskoa jumalaan, mutta mikäli seksuaalinen suuntautuminen estää uskovaa liittymästä osaksi yhteisöä, se vaikuttaa silkalta syrjinnältä.

3. Luterilaisuuden hiljainen häpeä
Mitä luterilaiselle kirkolle sitten on tapahtunut? En tunne historiaa tältä osin järin hyvin, mutta uskallan spekuloida seuraavaa. Kirkko on sosiaalinen (intersubjektiivinen) yhteisö, jonka on tarkoitus tukea yksilöllistä (subjektiivista) uskoa. Tällaisena intersubjektiivisena yhteisönä kirkko on joutunut vastatusten toisen intersubjektiivisen yhteisön, nimittäin tiedeyhteisön kanssa. Jos kirkko säätelee sitä, mitä sen jäsenten olisi uskottava, se joutuu väistämättä törmäyskurssille tieteen kanssa, sillä tiede tekee osaltaan samaa (tosin kaikille, ei vain jäsenilleen – kirkkokin toisaalta esittää yleensä kaikkia, ei vain jäseniään koskevia väitteitä). Jos kirkko sanoo "älä pelkää, enkelit pitävät sinusta huolen" ja tiedeyhteisö sanoo "puppua, ei mitään enkeleitä ole olemassa", konflikti on valmis. Kirkolla on kaksi tapaa reagoida: joko pitää kiinni dogmeistaan tai myöntyä tieteen edessä. Edellinen on mahdollista lähinnä puhumalla tieteelle selittämättömistä ihmeistä tai pitäytymisellä yliluonnollisessa – näin esimerkiksi katolinen kirkko onkin menetellyt. Luterilainen kirkko on valinnut ensisijaisesti jälkimmäisen tien. Välillä suorastaan häpeillen se myöntää, että kyllä se tiede totta on, mutta että me nyt vaan uskotaan tällai ja että nää jutut on paradoksaalisia ja tarvitaan uskoa ja eimetiijetä. Samalla luterilaisuus on irrottanut keskeisen kristillisen opin eli pelastusopin inhimillisestä toiminnasta (Jumala ratkaisee ken pelastuu), eli toisin sanoen väittää, että on ihan paskan sama, mitä täällä elämässäni väsäilen, kun Jumala kumminkin pelastaa. Se ei siis edes ota vastuuta minkäänlaisesta eettisyydestä – joka on sentään perinteisesti ollut yksi kirkon keskeisimpiä tehtäviä.

Myöntyessään tieteelle luterilainen kirkko on tehnyt itsestään tarpeettoman. Ei tarpeettoman siksi, etteikö ihmisillä edelleen olisi tarvetta sille, mitä kirkko tarjoaa (lohtua, toivoa, jotakin havaittavaa suurempaa), vaan siksi, ettei se enää tarjoa sitä (paitsi haaleana versiona). Eikä tarpeetonta välttämättömyyden takia: tieteen vastustamisesta luopuminen on epäilemättä viisasta, mutta sen ei tarvitse tarkoittaa luopumista kaikesta. Luterilaisuus on epäonnistunut, kun se on tehnyt uskonnosta melkeinpä ainoastaan helvetin huonosti perusteltua pseudotiedettä. Toisin sanoen, vain arvostelukyvyn puutteesta kärsivä uskoo mieluummin esimerkiksi Raamatun tarjoamaan luomisoppiin kuin tieteellisesti perusteltuun evoluutioteoriaan (joka ei sivumennen sanoen ole ristiriidassa sen uskomuksen kanssa, että jumala loi maailman). Luterilainen kirkko on menettänyt ylpeytensä, hiljennyt häpeillen uskostaan, jota sen pitäisi sen sijaan puolustaa selkä suorana – ei vaihtoehtoisena tieteenä, vaan tietoa täydentävänä uskona.

4. Uskon paradoksaalisuus – ja sen paradoksaalisuuden kauneus
Kirkon ei siis pidä ryhtyä itsepäisesti hakkaamaan päätään seinään ja pitämään kynsin hampain kiinni maailmaa koskevista opeistaan, sanoo tiede mitä tahansa – se olisi pöljää. Annettakoon tieteelle, mikä tieteelle kuuluu: kokemuksessa ilmenevän todellisuuden kuvaus ja sen toimintalakien paljastaminen. Mutta pitäköön uskonto puolestaan kiinni siitä, mikä sille kuuluu: subjektiivisen uskonnollisen kokemuksen yhteisöllistäminen (suokaa anteeksi kömpelö kieleni). Jotta luterilainen kirkko voisi vastata ihmisten kaipuuseen uskoa, sen tulisi ottaa usko vakavasti, intohimoisesti. Luterilainen kirkko puhuu uskosta kuin moni filosofi rakkaudesta: analysoiden, teoretisoiden, abstrahoiden – ja siten kaiken olennaisen hukaten. Luterilaisen kirkon olisi otettava mallia Kierkegaardista, joka on uskonnon subjektiivisuudesta ja suoranaisesta epätoivoisuudesta huolimatta maalannut siitä niin kauniin kuvan, että paatuneimmankin ateistin on myönnettävä, että (vaikka pitäisi kaikkea Kierkegaardin sanomaa sekopäisenä) häneltä jää uupumaan jotakin olennaista, kun ei voi tuntea Kierkegaardin tavoin. (Rakkautta kokematonkin voi mestarillisen runoilijan pauloissa liikuttua siitä tavasta, jolla tämä mystinen ja tavoittamaton tunne saa runoilijan pulppuamaan elämää.) Elämän tarkoituksellisuuden paradoksaalisuudesta tietoinen Kierkegaard sukeltaa intohimoisesti sen järjettömyyteen, koska ei ihmisenä lopulta voi muuta: oli elämällä sitten tarkoitusta tai ei, oli tuonpuoleista sitten tai ei, hänen on ihmisenä uskottava tähän kaikkeen tai menetettävä kaikki ihmisyytensä. Kierkegaardin usko on kaunista ja ylevää kuin uhkaavana kohti vyöryvä myrskytaivas. Ja silti, Kierkegaard ei koskaan vie tieteeltä sen omaa, vaan ainoastaan antaa subjektiiviselle uskon kokemukselle hahmon.

Mikäli ihmisten omiin arvioihin on uskominen, kaikki eivät koe uskonnollisia tunteita edes vahingossa. He eivät koe mitään tarvetta uskoa mihinkään maailmaa ylittävään. Tällaisille ihmisille uskonnolla (ja sitä myöten kirkolla) ei liene mitään annettavaa, ja se siitä. Olisi kuitenkin houkkamaista päätellä tästä, ettei uskonnolla ylipäänsä ole mitään annettavaa. On nimittäin paljon niitäkin, joille uskonnollisuus on tärkeä osa elämää nimenomaan eräänlaisena tunteena. Uskonnollista tunnetta ei saa sotkea tietoon – kumpaankaan suuntaan. Tieteellinen tieto ei voi kumota uskonnollista tunnetta jostakin luonnon ylittävästä, eikä uskonnollinen tunne voi kumota tieteellistä tietoa jostakin luontoa koskevasta. Nähdäkseni luterilaisessa kirkossa on kyllä ymmärretty jälkimmäinen seikka, mutta sen olisi ylpeämmin puolustettava edellistä, mikäli se haluaa olla uskovien ihmisten lohtu ja turva. Muutoin se on vain päästänyt irti kaikesta, mitä sen tuli olla, ja muuttunut juuri sellaiseksi historian reliikiksi, jollaisena se tuntuu jopa itse pitävän itseään.

Missä miehet hallituksen tasa-arvo-ohjelmassa?

Hallitus julkaisi muutama viikko sitten uuden tasa-arvo-ohjelmansa, jonka voi kokonaisuudessaan lukea täältä.

Ohjelma sisältää monia tärkeitä linjauksia, kuten esimerkiksi tasa-arvonäkökulman valtavirtaistaminen, tasa-arvotietoisuuden lisääminen ja sukupuoleen perustuvien palkkaerojen kaventaminen. Vaikka nämä ovatkin sellaisenaan melko yleisluontoisia asioita, ohjelmassa oli myös lueteltu useita hyviä käytännön toimia. Kokonaisuudessaan tasa-arvo-ohjelma on kuitenkin jonkinasteinen pettymys: miehiä koskevat tasa-arvo-ongelmat loistavat muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta poissaolollaan. Seuraava tiivistys on kertova: "Tällä tasa-arvo-ohjelmallaan hallitus jatkaa pitkäjänteistä työtä muun muassa naisten työmarkkina-aseman parantamiseksi, samapalkkaisuuden edistämiseksi ja naisiin kohdistuvan väkivallan vähentämiseksi". Ei liene epäselvää, kumpi sukupuoli on tasa-arvotyön kohteena.

Räikein puute on tietysti miesten asevelvollisuuden täydellinen uupuminen tasa-arvo-ohjelmasta. Se ei tosin ole mikään yllätys: minkäänlaista poliittista tahtoa asian muuttamiseksi ei näytä olevan. Kuitenkin kyseessä on ylivoimaisesti vakavin tasa-arvorike Suomessa, erityisesti siksi, että syrjinnällä on lainvoima – toisin kuin esimerkiksi naisten eripalkkaisuudella, joka on enemmänkin olosuhteista ja asenteista syntyvä vaikeasti ratkaistava ongelma, jolla ei ole virallista hyväksyntää. On hyvin vaikea ottaa vakavasti hallituksen pyrkimystä todelliseen tasa-arvoon, jos tätä ongelmaa ei edes mainita – jo jonkinlaisen lautakunnan asettaminen tätä ongelmaa ja sen ratkaisua pohtimaan olisi suuri edistysaskel, ja se olisi lisäksi helppo ottaa.

Henry Laasanen otti Hesarin mielipidesivuilla (HS 2. 8.) aiheeseen kantaa. En voi puolestani täysin yhtyä hänen kirjoitukseensa, vaikka olenkin samaa mieltä siitä, että kritiikille on tarvetta. Laasanen ei ole lukenut ohjelmaa järin tarkasti, kun hän väittää, että ohjelmassa "ei ole mukana ainuttakaan miesten tasa-arvo-ongelmaa, ellei sellaiseksi lasketa isien patistamista pitämään perhevapaitaan". Ohjelmassa sanotaan suoraan mm. seuraavaa: "Miesten osallistuminen aikuiskoulutukseen on huomattavasti naisia vähäisempää. Erityisesti heikosti koulutettujen miesten koulutukseen hakeutumista tulee tukea ohjaus- ja neuvontapalveluin." Toisaalta kyse on melkein sivuhuomiosta, erityisesti suhteutettuna ongelman vakavuuteen: edelleenkään ei olla ryhdytty juurikaan toimiin sen suhteen, että 2/3 yliopisto-opiskelijoista on naisia. Tendenssi alkaa jo peruskoulusta ja kärjistyy siirryttäessä lukioon, johon hyväksytyistä selkeästi valtaosa on naisia. Ei tarvitse kuin todeta, että mikäli tilanne olisi päinvastainen miesten hyväksi, asiasta meuhkattaisiin varmasti ihan riittämiin.

Eräs yllättävä puoli ohjelmassa on keskittyminen naisten kokemaan väkivaltaan. Itse ohjelmassa tällaista painotusta – miesten kokemasta väkivallasta välittämättä – ei mitenkään perustella, paitsi toteamalla, ettei naisiin kohdistunut väkivalta ole juuri vähentynyt vuosikymmenen aikana. Myös Laasanen ottaa kirjoituksessaan tämän esille, ja väittää (arvioitteni mukaisesti) nimenomaan miesten olevan väkivallan suurin uhriryhmä. En tunne tilastoja aiheesta, mutta joka tapauksessa linjaus on erikoinen. En tietenkään halua väheksyä naisten kokemaa väkivaltaa tai tilanteen parantamiseksi tehtyjä toimia, mutta tasa-arvo-ohjelmassa ratkaisu on hämmentävä: onko tasa-arvoa keskittyä vain toisen sukupuolen kokeman väkivallan ehkäisyyn? Mikäli väen väkisin halutaan tasa-arvon näkökulma mukaan (sen sijaan, että ylipäänsä pyrittäisiin vähentämään väkivaltaa yhteiskunnassa), eikö sen pitäisi kohdistua siihen sukupuoleen, joka eniten kärsii ongelmasta?

Arvelen, että taustalla on ajatus siitä, että koska miehet tekevät enemmän väkivaltarikoksia, he myös ikään kuin ansaitsevat tulla väkivallan kohteiksi useammin, kun taas naiset katsotaan sivullisiksi (tai perinteiseen tapaan ylipäänsä heikoiksi). Tällainen ajattelu olisi melko kyseenalaista, ja erityisesti se jättäisi täysin huomiotta ne miehet, jotka osallistuvat väkivaltaan ainoastaan uhreina. Yhä edelleen yhteiskunnassamme vallitsee vahvana ajatus, että on enemmän oikein vetää viatonta miestä turpaan kuin naista. Erityisen selkeää tämä on silloin, jos mies on ensin joutunut sanaharkkaan. Sellaista näkemystä en ole vielä yleiseksi havainnut, että miestä sättivää naista saisi läimiä, koska hän "ansaitsisi" sen.

Tasa-arvo-ohjelman painopisteet ovat siis selkeitä: on parannettava naisten asemaa. Seassa on tervetulleita ajatuksia esimerkiksi alojen sukupuolittumisen hälventämiseksi – erityisesti lämmitti pyrkimys korjata teknisen ja tekstiilikäsityön välinen ero, joka osaltaan vaikuttaa lasten näkemykseen perinteisistä sukupuolirooleista. Taustalla on kuitenkin yleensä huoli nimenomaan naisten asemasta – käsityölinjauksessakin on hieman erikoisesti nostettu esille se, että tekninen työ edistää (sähköopin kautta) miesten taitoja fysiikassa, mikä on siis pois naisilta. Väite on erikoinen: fysiikan taidot karttuvat varmasti melko minimaalisesti teknisessä työssä ja yhtä lailla voitaisiin nostaa esiin tekstiilityön etuja, kuten esimerkiksi kyky valmistaa omia vaatteita, mikä on selkeä taloudellinen etu. (Aniharva loppujen lopuksi ryhtyy itse rakentamaan esimerkiksi kodin kalusteita teknisen työn taitojen pohjalta, toisin kuin lapasia, pipoja, kaulaliinoja tai neuleita tekstiilityön pohjalta.) Oli miten oli, tämäkin linjaus on kuin vääntämällä väännetty naisten kautta: miksei oltaisi voitu huomioida yleisesti, että jako edistää yksilön vapautta kaventavia sukupuolirooleja tarpeettomasti?

Joskus on vaikea ymmärtää, miten hankala tasa-arvon käsite näyttää olevan. Erityisesti sen kaksisuuntaisuus näyttää olevan käsittämätöntä. Ikään kuin vain toisen sukupuolen tasa-arvon parantaminen olisi riittävää – tai edes mahdollista: ainoa mahdollinen tasa-arvon lisääntyminen kun on sellaista, jossa molempien tasa-arvo lisääntyy. Jos hallitus on tosissaan sanoessaan, että "tavoitteena on turvata miesten ja naisten yhtäläiset edellytykset kaikilla elämänalueilla", niin millä perustein vain miehiä koskeva asevelvollisuus, suurimmaksi osaksi miehiä koskeva syrjäytyminen, heikko koulutus, itsemurhat jne. on jätetty keskeisten tavoitteiden ulkopuolelle? Tasa-arvon edistäminen on tietysti aina hyväksi, kohdistuu se sitten mihin epäkohtaan tahansa, mutta voisi silti toivoa, että tasa-arvoakin voitaisiin vielä joskus tulevaisuudessa edistää, niin, tasapuolisesti.