Missä miehet hallituksen tasa-arvo-ohjelmassa?

Hallitus julkaisi muutama viikko sitten uuden tasa-arvo-ohjelmansa, jonka voi kokonaisuudessaan lukea täältä.

Ohjelma sisältää monia tärkeitä linjauksia, kuten esimerkiksi tasa-arvonäkökulman valtavirtaistaminen, tasa-arvotietoisuuden lisääminen ja sukupuoleen perustuvien palkkaerojen kaventaminen. Vaikka nämä ovatkin sellaisenaan melko yleisluontoisia asioita, ohjelmassa oli myös lueteltu useita hyviä käytännön toimia. Kokonaisuudessaan tasa-arvo-ohjelma on kuitenkin jonkinasteinen pettymys: miehiä koskevat tasa-arvo-ongelmat loistavat muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta poissaolollaan. Seuraava tiivistys on kertova: "Tällä tasa-arvo-ohjelmallaan hallitus jatkaa pitkäjänteistä työtä muun muassa naisten työmarkkina-aseman parantamiseksi, samapalkkaisuuden edistämiseksi ja naisiin kohdistuvan väkivallan vähentämiseksi". Ei liene epäselvää, kumpi sukupuoli on tasa-arvotyön kohteena.

Räikein puute on tietysti miesten asevelvollisuuden täydellinen uupuminen tasa-arvo-ohjelmasta. Se ei tosin ole mikään yllätys: minkäänlaista poliittista tahtoa asian muuttamiseksi ei näytä olevan. Kuitenkin kyseessä on ylivoimaisesti vakavin tasa-arvorike Suomessa, erityisesti siksi, että syrjinnällä on lainvoima – toisin kuin esimerkiksi naisten eripalkkaisuudella, joka on enemmänkin olosuhteista ja asenteista syntyvä vaikeasti ratkaistava ongelma, jolla ei ole virallista hyväksyntää. On hyvin vaikea ottaa vakavasti hallituksen pyrkimystä todelliseen tasa-arvoon, jos tätä ongelmaa ei edes mainita – jo jonkinlaisen lautakunnan asettaminen tätä ongelmaa ja sen ratkaisua pohtimaan olisi suuri edistysaskel, ja se olisi lisäksi helppo ottaa.

Henry Laasanen otti Hesarin mielipidesivuilla (HS 2. 8.) aiheeseen kantaa. En voi puolestani täysin yhtyä hänen kirjoitukseensa, vaikka olenkin samaa mieltä siitä, että kritiikille on tarvetta. Laasanen ei ole lukenut ohjelmaa järin tarkasti, kun hän väittää, että ohjelmassa "ei ole mukana ainuttakaan miesten tasa-arvo-ongelmaa, ellei sellaiseksi lasketa isien patistamista pitämään perhevapaitaan". Ohjelmassa sanotaan suoraan mm. seuraavaa: "Miesten osallistuminen aikuiskoulutukseen on huomattavasti naisia vähäisempää. Erityisesti heikosti koulutettujen miesten koulutukseen hakeutumista tulee tukea ohjaus- ja neuvontapalveluin." Toisaalta kyse on melkein sivuhuomiosta, erityisesti suhteutettuna ongelman vakavuuteen: edelleenkään ei olla ryhdytty juurikaan toimiin sen suhteen, että 2/3 yliopisto-opiskelijoista on naisia. Tendenssi alkaa jo peruskoulusta ja kärjistyy siirryttäessä lukioon, johon hyväksytyistä selkeästi valtaosa on naisia. Ei tarvitse kuin todeta, että mikäli tilanne olisi päinvastainen miesten hyväksi, asiasta meuhkattaisiin varmasti ihan riittämiin.

Eräs yllättävä puoli ohjelmassa on keskittyminen naisten kokemaan väkivaltaan. Itse ohjelmassa tällaista painotusta – miesten kokemasta väkivallasta välittämättä – ei mitenkään perustella, paitsi toteamalla, ettei naisiin kohdistunut väkivalta ole juuri vähentynyt vuosikymmenen aikana. Myös Laasanen ottaa kirjoituksessaan tämän esille, ja väittää (arvioitteni mukaisesti) nimenomaan miesten olevan väkivallan suurin uhriryhmä. En tunne tilastoja aiheesta, mutta joka tapauksessa linjaus on erikoinen. En tietenkään halua väheksyä naisten kokemaa väkivaltaa tai tilanteen parantamiseksi tehtyjä toimia, mutta tasa-arvo-ohjelmassa ratkaisu on hämmentävä: onko tasa-arvoa keskittyä vain toisen sukupuolen kokeman väkivallan ehkäisyyn? Mikäli väen väkisin halutaan tasa-arvon näkökulma mukaan (sen sijaan, että ylipäänsä pyrittäisiin vähentämään väkivaltaa yhteiskunnassa), eikö sen pitäisi kohdistua siihen sukupuoleen, joka eniten kärsii ongelmasta?

Arvelen, että taustalla on ajatus siitä, että koska miehet tekevät enemmän väkivaltarikoksia, he myös ikään kuin ansaitsevat tulla väkivallan kohteiksi useammin, kun taas naiset katsotaan sivullisiksi (tai perinteiseen tapaan ylipäänsä heikoiksi). Tällainen ajattelu olisi melko kyseenalaista, ja erityisesti se jättäisi täysin huomiotta ne miehet, jotka osallistuvat väkivaltaan ainoastaan uhreina. Yhä edelleen yhteiskunnassamme vallitsee vahvana ajatus, että on enemmän oikein vetää viatonta miestä turpaan kuin naista. Erityisen selkeää tämä on silloin, jos mies on ensin joutunut sanaharkkaan. Sellaista näkemystä en ole vielä yleiseksi havainnut, että miestä sättivää naista saisi läimiä, koska hän "ansaitsisi" sen.

Tasa-arvo-ohjelman painopisteet ovat siis selkeitä: on parannettava naisten asemaa. Seassa on tervetulleita ajatuksia esimerkiksi alojen sukupuolittumisen hälventämiseksi – erityisesti lämmitti pyrkimys korjata teknisen ja tekstiilikäsityön välinen ero, joka osaltaan vaikuttaa lasten näkemykseen perinteisistä sukupuolirooleista. Taustalla on kuitenkin yleensä huoli nimenomaan naisten asemasta – käsityölinjauksessakin on hieman erikoisesti nostettu esille se, että tekninen työ edistää (sähköopin kautta) miesten taitoja fysiikassa, mikä on siis pois naisilta. Väite on erikoinen: fysiikan taidot karttuvat varmasti melko minimaalisesti teknisessä työssä ja yhtä lailla voitaisiin nostaa esiin tekstiilityön etuja, kuten esimerkiksi kyky valmistaa omia vaatteita, mikä on selkeä taloudellinen etu. (Aniharva loppujen lopuksi ryhtyy itse rakentamaan esimerkiksi kodin kalusteita teknisen työn taitojen pohjalta, toisin kuin lapasia, pipoja, kaulaliinoja tai neuleita tekstiilityön pohjalta.) Oli miten oli, tämäkin linjaus on kuin vääntämällä väännetty naisten kautta: miksei oltaisi voitu huomioida yleisesti, että jako edistää yksilön vapautta kaventavia sukupuolirooleja tarpeettomasti?

Joskus on vaikea ymmärtää, miten hankala tasa-arvon käsite näyttää olevan. Erityisesti sen kaksisuuntaisuus näyttää olevan käsittämätöntä. Ikään kuin vain toisen sukupuolen tasa-arvon parantaminen olisi riittävää – tai edes mahdollista: ainoa mahdollinen tasa-arvon lisääntyminen kun on sellaista, jossa molempien tasa-arvo lisääntyy. Jos hallitus on tosissaan sanoessaan, että "tavoitteena on turvata miesten ja naisten yhtäläiset edellytykset kaikilla elämänalueilla", niin millä perustein vain miehiä koskeva asevelvollisuus, suurimmaksi osaksi miehiä koskeva syrjäytyminen, heikko koulutus, itsemurhat jne. on jätetty keskeisten tavoitteiden ulkopuolelle? Tasa-arvon edistäminen on tietysti aina hyväksi, kohdistuu se sitten mihin epäkohtaan tahansa, mutta voisi silti toivoa, että tasa-arvoakin voitaisiin vielä joskus tulevaisuudessa edistää, niin, tasapuolisesti.