Idealismista ja maailman rakentamisesta

Helsingin Sanomien mielipidesivuilla oli muutaman päivää sitten huolestuttava, suorastaan ahdistava mielipidekirjoitus. (Ja ei, en tarkoita Malinin kanssa kirjoittamaamme ;) ) Kansainvälisen politiikan tutkija Riikka Niskakari kirjoitti otsikolla "Idealismi ei rakenna hyvää maailmaa" (HS 28. 6.). Taustana tekstille on Tuuli Hirvilammin ja Elina Turusen Vieraskynä-kirjoitus (HS 25. 6.), jossa he ehdottivat verotusta ja muita valtiollisia keinoja ihmisten kulutustottumusten ohjaamiseksi. Niskakarin vastine kirvoitti luonnollisesti useita vastauksia, osoittaahan se tutkijalta lähes ilmiömäistä ymmärtämättömyyttä.

Niskakarin kirjoitus vilisee hiuksia nostattavia virkkeitä. Hänen perusajatuksenaan on vastustaa valtion taholta toteutettua säännöstelyä, koska se on hänen mukaansa (kommunismiin vertautuvaa) totalitarismia:

Kestävä kehitys on alkuperäisestä 'hyvästä' luonteestaan huolimatta muuttunut länsimaiseksi ideologiaksi, jolla voidaan perustella kaikkea – tällä kertaa liberaalien ihmis- ja kansalaisoikeuksien polkemista. Hyviin päämääriin tahdotaan päästä oikaisemalla ihmisten 'vääränlaisia' pyrkimyksiä ja näkemyksiä.

Niskakarilta jää ymmärtämättä etiikan ja oikeusjärjestelmän perusajatukset. Mistä muusta olisikaan kyse esimerkiksi oikeusjärjestelmässämme ellei pyrkimyksestä hyviin päämääriin ihmisten vääränlaisia pyrkimyksiä ja näkemyksiä oikaisemalla? Tietysti ajattelemme jokaisella olevan oikeus ajatella miten mielii, ja sikäli näkemyksiä ei voida väkisin muuttaa (mutta eipä sellaista kukaan ole ehdottanutkaan). Joka tapauksessa esimerkiksi koulutusjärjestelmä on syntynyt osaltaan luomaan oikeita näkemyksiä ja oikaisemaan vääränlaisia näkemyksiä – ja tietysti luomaan edellytykset itsenäiseen ajatteluun, erityisesti niiden asioiden kohdalla, jossa oikeita tai vääriä näkemyksiä ei varsinaisesti ole tai tunneta. Jos "liberalismi" tulkitaan siten, ettei valtiovallan taholta voida rajoittaa yksilöiden oikeutta pyrkiä mihin mielivät, sitten Niskakarin näkemys on anarkismia, jos jotakin. (Ja jos jokin on sitä idealismia, niin toiveajattelu, että anarkismi toimisi.) Jotenkin arvelen Niskakarinkin mielestä olevan ihan kiva, että valtio pyrkii rajoittamaan erinäisten ihmisten pyrkimyksiä esimerkiksi ryöstää koko hänen omaisuutensa ja tappaa hänet.

Tietysti Niskakari hyväksyykin valtion ohjauksen – käyttääpähän vain tökeröä retoriikkaa ja sekopäisiä argumentteja vastustaakseen Hirvilammin ja Turusen teesejä. Vaan Niskakarin mielestä on realistisempaa ajatella tällaisen valtiollisen ohjauksen jne. perustuvan viime kädessä yksilöiden melko egoistisiin perusteisiin:

Eikö yksikö kuitenkin, pääasiassa, pyri tekemään omasta ja läheistensä elämästä mahdollisimman hyvää ihan muista syistä [kuin pyrkimyksestä mahdollisimman vakaaseen ja turvalliseen hyvinvointivaltioon]?

Voi olla, että Niskakari on oikeassa siinä, että monet ajattelevat näin, kuten ehkä hän itsekin. Mutta mitä ihmettä seuraavassa virkeparissa sitten tapahtuu:

Mitä muuta kuin totalitarismia on vaatia valtiolle sellaista valtaa, että yksilölle voitaisiin säätää hänen elintasonsa hyväksyttävä yläraja? Ajatus on ehkä pohjimmiltaan kaunis – mutta maailma ei toimi niin.

Totalitaristinen ajatus on pohjimmiltaan kaunis? No, miten vain. Hirvilammi ja Turunen ehdottivat (ehkä huonolla termillä) elintason ylärajaa todeten, että se "määriteltäisiin ekologisen jalanjäljen tai muun vastaavan mittarin avulla". Kyseessä ei ole sellaisenaan elintasoa rajoittava linjanveto, vaan tämän elintason ympäristövaikutuksia rajaava säädin. Niskakarilta jää huomaamatta heidän analogiansa: kuten ihmisten hyvinvointia voidaan rajoittaa yhteiskunnan sisällä rajoittamalla niitä keinoja (ja niiden keinojen seurauksia), joilla tämä hyvinvointi/rikkaus on hankittu, voitaisiin sitä rajoittaa myös suhteessa niihin seurauksiin, joita sillä on ympäristölle. Tämä on yhtä paljon totalitarismia kuin mikä tahansa muu ihmisten keinoja rajoittava tekijä, esimerkiksi lakijärjestelmä.

Koska Hirvilammin&Turusen keskeisenä ajatuksena on verotuksen käyttö ja muunlainen varojen keruu ympäristön hyväksi, voidaan ihan hyvin ajatella, että tietyn ekologisen jalanjäljen ylittävästä toiminnasta joudutaan maksamaan siten, että maksun avulla voidaan korvata ympäristölle aiheutuneet vahingot. Tällainen ehdotus voi olla ainakin vielä poliittisten realiteettien ulkopuolella, mutta totalitarismi-retoriikan käyttö on selvästi liioiteltua ja suorastaan lapsellista. (Jokainen uusi ja sittemmin toteutunut poliittinen uudistus on alkuun poikennut poliittisista realiteeteista.)

Niskakari onnistuu kirjoituksessaan toistamaan vielä aikamme surullisimman ympäristöpoliittisen kannan – ja vielä johtamaan siitä tavallistakin uskomattomamman position:

Jos jotakin toimintaa olisi nimenomaan ympäristön kannalta tarpeellista tai järkevää ohjata, tapahtuisi tämä sielläpäin maailmaa, missä kulutusähkyn huipulle ei olla vielä edes päästy. Mutta tämä ei varmaankaan olisi 'globaalisesti oikeudenmukaista', sillä emmehän voi muilta kieltää sitä, mitä olemme itse saaneet.

Tällaista ajattelutapaa voi perustella vain egoismi ja täydellinen ajattelemattomuus. Ilmeisesti suuria ongelmia ei kannata korjata, vaan kannattaa keskittyä ainoastaan pieniin? Eikö ole ilmiselvää, että suurimpien saastuttajien rajoittaminen olisi ympäristön kannalta tarpeellista ja järkevää? Joka tapauksessa, koska Niskakari vielä sitten lisää hieman ironiseen sävyyn, että tämä ei olisi globaalisesti oikeudenmukaista, niin lopputulos on: (rummutusta, kiitos) ei tehdä mitään. Sen sijaan mikäli Niskakari ottaisi ensin sitaatit pois globaalin oikeudenmukaisuuden käsitteestä ja lopettaisi etiikan halveksumisen, hän saattaisi nähdä, että jälkimmäinen virke on itse asiassa järkevä: niin kauan kuin me saastutamme niin paljon kuin saastutamme, meillä ei ole juurikaan moraalista oikeutusta vaatia toisia lopettamaan (eikä poliittista uskottavuutta vaatimuksillemme). Lisäksi, koska olemme itse suurimpia saastuttajia, on aivan oikein vaatia MEITÄ lopettamaan kulutusähkymme. Se on oikein monestakin syystä. Ensinnäkin meillä on siihen varaa. Toiseksi sen vaikutukset ovat suuremmat kuin köyhien maiden kiusaamisen. Kolmanneksi köyhillä mailla ei ole siihen varaa. Neljänneksi se on Niskakarin nähtävästi karsastaman moraalin mukaista: yhteisellä pallolla tehkäämme työtä yhdessä, kukin kykyjensä mukaan. Ja niin edelleen. On kuin rikkaat toteaisivat rikkauksien olevan huono juttu ja päättäisivät siksi rajoittaa köyhien rikastumista (haiskahtaako?). Näinhän onkin käynyt esimerkiksi ydinasepolitiikassa.

Ja sitten Niskakarin grande finale.

Mutta niin kauan kuin ihmiset ovat ihmisiä ja maailma heidän hallussaan, emme voi perustaa poliittisia ohjelmiamme kirjoittajien ehdottamalle sosialisoinnille, yksilöintressien 'ohjaamiselle' tai valtiolliselle täyssääntelylle.

Emme voi kertoa muille, miten heidän tulee elää ja olla, koska me tiedostamme, mikä on 'hyväksi'.

Näkemys on hiuksia nostattava, ja se on niin pahasti pielessä, että on vaikea keksiä, mistä aloittaa. Niskakari ei näytä ymmärtävän, että oikeudenmukaisuudessa, laeissa ja etiikassa on kysymys juuri siitä, että me todellakin teemme kuten hänen jälkimmäisessä sitaatissaan todetaan. Tiedostamalla, mikä on hyväksi, luodaan lakeja, joilla ohjataan ihmisiä toimimaan sen mukaisesti myös silloin, kun he eivät itse näe joko sitä, että se on hyväksi heille itselleen, tai sitä, että se on oikein toisia kohtaan. Liikennesäännöt eivät ole totalitaristista kiusantekoa, ja vaikka joskus jotakuta vituttaisikin ajaa nopeusrajoitusten mukaisesti, kun on kiire, on hänellekin yleisesti ottaen paljon mieluisampaa, että suurimmaksi osaksi ihmiset kuitenkin noudattavat näitä sääntöjä. Tarpeeksi moni ei tajua – eikä sitä ole helppokaan tajuta – että ympäristö kärsii vakavasti, ja että ihmisten kuluttamisen rajoittaminen on pitkällä tähtäimellä meille kaikille hyväksi. Ja kyllä meillä tosiaan – mikäli ylipäänsä lakeihin ja yhteiseen hyvään jne. uskomme – on oikeus tiettyjen rajojen puitteissa kertoa muille, miten heidän tulee elää ja olla. On vaikea käsittää sitä, että kansainvälisen politiikan tutkija ei näe tätä – sehän on valtioiden ja niiden lainsäädännön keskeisimpiä tehtäviä!

Mitä ihmettä ensimmäisessä lainauksessa oikein sanotaan? Maailma on ihmisten hallussa, emmekä siksi voi "ohjata" (miksi sitaatit?) yksilöitä ja heidän intressejään. Aivan kuin maailma olisi jotenkin yksilöiden ja heidän intressiensä panttivankina. Kyllä maailma kuuluu yhtä lailla ihmisyhteisöille ja ihmisten keskenään sopimille säännöille, joita on joskus ja usein yhteisen hyvän nimissä vahvistettava laeilla. Hirvilammia ja Turusta idealismista syyttävä Niskakari osoittautuu itse aikamoiseksi idealistiksi: hänen maailmastaan näyttää puuttuvan valtiot ja oikeusjärjestelmät kokonaan – mitähän hän kansainvälisessä politiikassa tutkii?

On surullista, että tällaista tekstiä joutuu tutkijalta lukemaan – vaikka ei sinänsä mitään uutta auringon alla, että tutkijat eivät tutkimiseltaan ehdi ajatella. Kirjoitus ei pelkästään hengi yleistä ymmärtämättömyyttä etiikasta, oikeudenmukaisuudesta jne., vaan myös egoismia ja halveksuntaa toisin ajattelevia kohtaan – kaikki puettuna vieläpä totalitarismi-retoriikan kaapuun. Jos jokaista maailmaa paremmaksi paikaksi pyrkimään tekevää ajatusta verrattaisiin nykytilaan ja syytettäisiin siksi idealismista, maailma ei koskaan etenisi mihinkään, paitsi ehkä vahingossa. Tässä tapauksessa vielä ehdotetut toimintamallit ovat konkreettisia eivätkä siksi ainakaan juuri idealismia Niskakarin tarkoittamassa mielessä.

Ja kyllä se sitä paitsi nyt vain on niin, että idealismi rakentaa hyvää maailmaa siinä missä realismikin – tarvitaan visioita ja toteuttamiskeinoja. Demokratia oli silkkaa utopiaa satoja vuosia sitten, mutta tässä sitä kuitenkin ollaan. Ja tässä ollaan siksi, että lakiasäätävät ihmiset ovat sen mahdollistaneet yksilöiden mielivaltaa ja vahvimman oikeutta rajoittamalla.

Tasa-arvo on tasapuolisesti mies- ja naisasiaa (Hesarin mielipidekirjoitus 25. 6.)

Ajattelin laittaa tänne blogiin Helsingin Sanomissa (HS 25. 6. 2008) ilmestyneen mielipidekirjoituksemme editoimattomana versiona, eli hitusen julkaistua pidempänä. Alla on aiheeseen liittyvä blogimerkintä. (Hesarin toimittaja muutti otsikon muotoon "Feministien ei tule ajaa vain naisten etua", minkä sävyä pidän hieman omaamme hyökkäävämpänä.)

Tasa-arvo on tasapuolisesti mies- ja naisasiaa

Vastauksessaan (HS 18. 6.) Arno Kotron ansiokkaaseen sunnuntaidebattikirjoitukseen (HS 15. 6.) Anne Moilanen peräänkuulutti ”fiksuja miesasiamiehiä”. Vaikka Moilanen kehuu kirjoitusta ”historiallisen sovinnolliseksi”, häneltä itseltään sovittelevuutta ei näytä löytyvän.

Kirjoituksen sävyä olennaisempaa on kuitenkin Moilasen huolestuttava sanoma. Kun Kotro kirjoituksessaan kritisoi tasa-arvokeskustelun yleistä tyyliä ja miesten tasa-arvo-ongelmien vähättelyä, Moilanen ehdottaa uuden miesliikkeen perustamista ongelmien korjaamiseksi. Feministit kuitenkin painottavat ajavansa sukupuolten välistä tasa-arvoa – siis myös miesten. Moilanen itsekin yhtyy Kotron kantaan, että naisten ja miesten tasa-arvopyrkimykset ovat yhteisiä. Mihin siis tarvitaan kaksi eri leiriä?

Tasa-arvon on tarkoitus raivata tilaa, ettei kenenkään tarvitsisi rajoittaa identiteettiään, ammatinvalintojaan jne. sukupuoltaan määrittävien ennakkoluulojen mukaan. On epäjohdonmukaista kritisoida vain toista sukupuolta koskevia stereotypioita, koska perinteiset naisten ja miesten roolit ovat muodostuneet toisistaan riippuen, vastakkainasettelussa toisiinsa nähden. Esimerkiksi naisten ajatteleminen luonnollisina hoivaajina sisältää ennakkoluulon, että miehet ovat hoitotehtävissä kelvottomampia.

On ristiriitaista ajaa vain yhden sukupuolen tasa-arvoa. Feminismi ampuu itseään nilkkaan, jos se rajoittuu ajamaan vain naisten etua. Se on, paitsi epätasa-arvoista, myös vahingollista sekä miehille että naisille. Kotro otti kaivatun askeleen pois iänikuisesta ennakkoluulosta, että miehet ajavat miesten etua, naiset naisten. Samaa olisi toivonut Moilaseltakin.

Erityisen räikeä mutta hyssytellen hyväksytty epäkohta on Kotronkin esiin nostama, vain miehiä koskeva asevelvollisuus. Tällaisen käytännön taustalla piilevien sukupuolikäsitysten ruotiminen olisi kaikille tasa-arvon kannattajille välttämätön ja kiireellinen tehtävä. Etenkin, kun kyse on lainvoimaisesta syrjinnästä – toisin kuin suuressa osassa tasa-arvo-ongelmia.

Miksi tasa-arvokeskustelu on niin vaikeaa? Yhden ongelman Moilanenkin nostaa esiin: aihe herättää henkilökohtaisuudessaan syviä tunteita. Niinpä rakentava keskustelu edellyttää osanottajilta erityisen paljon empatiaa ja malttia. Naisten on vaikea havaita miehiä rajoittavia rooleja ja päinvastoin. Molemminpuolinen ymmärtämättömyys johtaa helposti ylilyönteihin ja väheksyntään sekä hyväntahtoisenkin kritiikin tulkitsemiseen hyökkäykseksi.

Tasa-arvokeskustelua vaivaa lisäksi takertuminen ajatukseen sukupuolesta täsmälleen kahteen ryhmään jakautuneena. Jako on historiallisesti ymmärrettävä, mutta kaikki tyynni kestämätön. Ensiksikin ulkopuolelle jää koko joukko ihmisiä, jotka eivät koe kuuluvansa kumpaankaan ryhmään. Toiseksi jako perustuu harhaiseen ja tieteellisesti perusteettomaan kuvitelmaan, että olisi olemassa kaksi erillistä ihmisryhmää kiinteine ominaisuuksineen. Kolmanneksi se on tasa-arvon kehittymiselle haitallista, koska tavoitteena on tilanne, jossa ihmiset nähtäisiin lähtökohtaisesti yksilöinä, joilla on vapaus toteuttaa itseään nimenomaan näistä stereotypioista huolimatta.

On luonnollista, että feminismin huomio oli liikkeen alussa juuri naisiin kohdistuvissa lukuisissa eriarvoisuuksissa. Tilanne on kuitenkin onneksi – kiitos juuri naisasialiikkeen – muuttunut. Irtautuminen aikansa eläneistä perusoletuksista ja vastakkainasetteluista on nykyfeminismin keskeisiä haasteita. On oltava avoimia sillekin tosiasialle, että myös miehet kokevat syrjintää. Samoin on luovuttava tasa-arvon määrittämisestä perinteisen mies-nais-jaon ehdoilla. Jos feminismi ei pysty uudistumaan, siitä uhkaa tulla tasa-arvon jarru, ei sen moottori.

Onkin vaikeaa nähdä perusteluja Moilasen asenteelle, kun hän toteaa feministien ”tunnustavan laajalti” myös miehiä koskevat sukupuoliongelmat, mutta niiden ratkaisemisen olevan miesten omalla kontolla. Mitä ”tunnustaminen” oikein tarkoittaa? Että tiedostetaan, mutta ei tehdä mitään?

Feministit valittelevat usein miesten vähäistä osallistumista tasa-arvokeskusteluun. Nyt Moilanen vastaa Kotron kädenojennukseen kehottamalla häntä etsimään apua miesten joukosta tai hoitamaan asian itse. Tällainen asenne vie takaisin kohti sitä miesten ja naisten vastakkainasettelua, josta feminismissä on aktiivisesti pyritty eroon.

Malin Grahn
Filosofian tohtorikoulutettava
Helsingin yliopisto

Toni Kannisto
Filosofian tohtorikoulutettava
Tampereen yliopisto

Tasa-arvosta, sukupuolesta ja keskiarvon logiikasta

Kuten jotkut teistä ehkä huomasivatkin, kirjoitin yhdessä Malin Grahnin kanssa mielipidekirjoituksen Helsingin Sanomiin (HS 25. 6.) reaktiona Arno Kotron (jo alempana kehumalleni) Sunnuntaidebatti-kirjoitukseen (HS 15. 6.) sekä Anne Moilasen siihen kirjoittamaan vastineeseen (HS 18. 6.). Esitimme siinä lyhyesti (ja siksi ehkä hitusen epäonnistuneesti, erityisesti kun toimittaja editoi tätä kohtaa vielä lyhyemmäksi) kritiikkiä tasa-arvokeskustelua vaivaavaa tiukkaa mies-nais-jakoa vastaan. Seuraavassa selitän hieman tätä monilta ymmärtämättä jäänyttä kantaa.

Olen skannannut tekstit ja ne löytyvät näin:
Kirjoituksemme
Kotron sunnuntaidebattikirjoitus
Moilasen mielipidekirjoitus

1. Kaksi sukupuolta
Pahimmillaan lauseemme "Tasa-arvokeskustelua vaivaa lisäksi takertuminen ajatukseen sukupuolesta täsmälleen kahteen ryhmään jakautuneena" on tulkittu biologian kieltämisenä. Sitä se ei tietysti ole – vaikka lisäys "tietysti" onkin vähän ongelmallinen siksi, että tällainen kanta on yllättävän yleinen. Tarkoitus oli kritisoida tasa-arvokeskustelun takertumista tähän ajatukseen, ja erityisesti Moilasen esittämää (varsin yleistä) ajatusta siitä, että miesten pitäisi ajaa miesten asiaa ja naisten naisten asiaa – siis rintamalinjojen vetämistä siksi, että jaamme ihmiset kahteen osaan ja kuvittelemme ryhmien olevan homogeenisiä. Mutta ensin alkuperäinen teksti, joka oli valitettavan hankalasti editoitu:

Tasa-arvokeskustelua vaivaa lisäksi takertuminen ajatukseen sukupuolesta täsmälleen kahteen ryhmään jakautuneena. Jako on historiallisesti ymmärrettävä, mutta kaikki tyynni kestämätön. Ensiksikin ulkopuolelle jää koko joukko ihmisiä, jotka eivät koe kuuluvansa kumpaankaan ryhmään. Toiseksi jako perustuu harhaiseen ja tieteellisesti perusteettomaan kuvitelmaan, että olisi olemassa kaksi erillistä ihmisryhmää kiinteine ominaisuuksineen. Kolmanneksi se on tasa-arvon kehittymiselle haitallista, koska tavoitteena on tilanne, jossa ihmiset nähtäisiin lähtökohtaisesti yksilöinä, joilla on vapaus toteuttaa itseään nimenomaan näistä stereotypioista huolimatta.

Biologisesti tarkasteltuna sukupuoli ei ole yksioikoinen asia. Sukupuolielinten tasolla erottelua ei aina voida tehdä, sillä monella ihmisellä on molempien sukupuolten elimiä (tästä onkin viime aikoina ollut paljon esim. dokumentteja). Myöskään kromosomitasolla (jossa jako yleisemmin toteutetaan) mitään selkeää linjaa ei voida vetää: normaalisti miehillä on xy-kromosomisto ja naisilla xx, mutta on myös esimerkiksi ihmisiä, joilla on xxy-kromosomisto ja joita (silti) pidämme naisina. Pelkkä y-kromosomin olemassaolo ei vielä tee kenestäkään miestä. Tämä on tieteellinen fakta eikä suinkaan mikään tieteen kielto (ne, jotka minut tuntevat, tietävät hyvin, että olen pikemminkin varsin tieteellisesti orientoitunut ihminen).

Mutta kaikki tyynni ihmiset jakautuvat biologisesti ja sosiaalisesti lähtökohtaisesti kahteen ryhmään. Melkein kaikki ihmiset voidaan luokitella miehiksi tai naisiksi ongelmitta, ja ongelmallistenkin tapausten kohdalla luokittelu silti aina tehdään. Virallisissa papereissa ei ole sukupuolen kohdalla "jokin muu, mikä"-vaihtoehtoa. Tämä ei ole ongelma, vaan ongelma on se, että juuri tasa-arvon olisi pystyttävä korjaamaan tämän tietyn ominaisuuden perusteella tapahtuva syrjintä ja leimaaminen. Tähän ei pystytä, jos lukkiudutaan miehiin ja naisiin, kuten Moilanen (ja monet muut "vanhakantaiset" feministit) tekee.

Sukupuolta voisikin tässä verrata ehkä hieman ontuvasti ihonväriin: on selvää, että toiset ihmiset ovat toisia tummempia, mutta rajanveto "tummiin" ja "vaaleisiin" on silti monin kohdin vaikeaa tai mahdotonta. Nykypäivänä olisi absurdia todeta valkoihoisten "tunnustavan" tummaihoisten tasa-arvo-ongelmat ja siirtyä sitten kehottamaan tummaihoisia perustamaan jonkin yhdistyksen korjatakseen tämän ongelman. Täsmälleen näin Moilanen kuitenkin totesi mielipidekirjoituksessaan miehistä ja heidän tasa-arvo-ongelmistaan. (Noloa on se, että Moilanen on toisaalla verrannut "miesaktivisteja" rasisteihin.) Joku toimittaja on kerran lohkaissut sattuvasti: tuntuu, että miehet ovat tämän päivän neekereitä.

2. Tasa-arvo ja sukupuoli
Keskeinen väitteeni on, että tasa-arvo koskee aina yksilöä, siitä huolimatta, että siitä usein puhutaan (käytännön syistä) ihmisryhmien kautta. Kun sanomme, että ihmisryhmä X on tasa-arvoinen ihmisryhmän Y kanssa, sanomme, että ryhmän X (tai Ryhmä-X:n) edustajat ovat oikeutettuja ja velvoitettuja täsmälleen samoin kuin ryhmän Y edustajat – siis yksilöt. Toisin sanoen, annamme jokaiselle yksilölle samat oikeudet ja velvollisuudet riippumatta siitä, sattuuko hänellä olemaan ominaisuus "kuulua ryhmään X" vai "kuulua ryhmään Y". Tämä erittäin tärkeä näkökulma katoaa sellaisessa tasa-arvokeskustelussa, joka jakautuu miehiin ja naisiin: unohdamme ensin (ehkä terminologisella tasolla), että tavoitteemme on yksilönvapaus eikä abstraktin ryhmän vapaus, ja muodostamme sitten näihin ryhmiin jakautuvia rintamia, jotka ovat haitallisia tasa-arvon kehittymiselle.

Saman voisi sanoa myös näin: tasa-arvo on absoluuttinen käsite. Joko miehet ja naiset ovat tasa-arvoisia tai eivät ole. Siksi on käsitteellisesti ristiriitaista ajaa vain toisen sukupuolen tasa-arvoa. (Näin sanotaan epäilemättä usein vain siksi, että ollaan korjaamassa toista sukupuolta koskevaa epäkohtaa, jolloin näkökulma on esimerkiksi se, että tehdään naisista tasa-arvoisempia, vaikka tosiasiassa tuloksena on tietysti molempien sukupuolten tasa-arvoistuminen.) Tasa-arvon ajamisessa pyritään siihen, että lopulta oikeuksien ja velvollisuuksien kannalta ei enää ole väliä sillä, kuuluuko henkilö a ryhmään "miehet" vai "naiset". Tämä tulkitaan valitettavan usein sukupuolten erojen kieltämiseksi, mutta nämä ovat kaksi täysin eri asiaa. Olisi monellakin tavalla hullua kieltää sukupuolittuminen. Mutta, näin analogiana, on aivan eri asia havainnoida, että kahdesta henkilöstä toinen on toista paljon pidempi kuin esimerkiksi antaa pidemmälle tällä perusteella pituuteen liittymättömiä oikeuksia, joita lyhyempi ei saa.

Tätä ajattelutapaa kritisoidaan usein siitä, että se jättää huomiotta miesten ja naisten erilaisuuden. Naiset voivat synnyttää, miehet eivät – se on fakta. (Tietystikin väite on toiseen suuntaan virheellinen: ihminen ei välttämättä voi synnyttää vain siksi, että on nainen.) Kritiikin ydin on se, että koska miehet ja naiset ovat erilaisia, heillä tuleekin olla erilaisia oikeuksia. Mutta ongelma on se, että suurimmassa osassa tapauksia ei ole mitään syytä jakaa oikeuksia juuri sukupuolen mukaan. Esimerkiksi armeijakäytäntöä näkee joskus perusteltavan sillä, että miehet ovat keskimäärin naisia vahvempia, mutta tämän pitäisi sittenkin johtaa armeijavelvollisuuden kytkemiseen lihasvoimaan, ei sukupuoleen: olen täysin varma, että aika moni nainen on vahvempi kuin heiveröinen meikäläinen ja siten paremmin armeijapalvelukseen soveltuva. (Argumentin muita heikkouksia en nyt jaksa luetella.) Samaten argumentti "naiset synnyttävät, joten on oikein, että miehet sitten menevät armeijaan" (abstrahoiden sen kaikista ongelmista) johtaisi loogisesti armeijavelvollisuuden kytkemiseen synnyttämiseen: jos nainen ei synnytä (joko ei halua tai pysty), niin menkööt armeijaan. (En tietenkään kannata tällaisia kriteerejä, vaan ainoastaan huomioin näiden argumenttien ongelmia.)

Summa summarum: mikäli jokin ominaisuus johtaa toisista eroaviin oikeuksiin tai velvollisuuksiin, tämän eron tulee olla perusteltavissa juuri tällä ominaisuudella. Sukupuolten tasa-arvosta käytävässä keskustelussa on kyse juuri siitä, että miehyys ja naiseus eivät perustele suurinta osaa eroavista käytännöistä. Jos käytäntö on perusteltavissa jollakin muulla ominaisuudella, se tulee kytkeä tuohon ominaisuuteen.

3. Keskiarvo vs. tasa-arvo
Sillä on merkittävä ero, katsommeko tasa-arvoa ryhmien vai yksilöiden kannalta. Valitettavan yleinen virhepäätelmä, jonka ihmiset (yleensä tiedostamattaan) tekevät, on päätteleminen joukon ominaisuuksista yksilön ominaisuuksiin. Otetaan kaksi koululuokkaa ja mitataan henkilöiden pituudet. Osoittautuu, että luokan A oppilaat ovat hieman luokan B oppilaita pidempiä. Tästä ei (tietenkään) voida päätellä, että satunnaisesti valittu luokan B oppilas olisi satunnaisesti valittua luokan A oppilasta lyhyempi. Silti tämä virhepäätelmä tehdään valitettavan usein: "somalit tekevät natiivisuomalaisia enemmän rikoksia, siksi pidän näkemääni somalia vaarallisena", "ranskalaiset ovat keskimäärin ylimielistä kansaa, uusi vaihto-oppilas on ranskasta, joten hän on varmaan ylimielinen" ja erityisesti "naiset ovat yleensä miehiä heikompia, joten suosin aina miestä fyysisesti vaativiin hommiin". (Päätelmä on pätevä vain siinä erikoistapauksessa, että ryhmän jäsenistä 100%:lla on tietty ominaisuus.)

Ajattelutapa on ymmärrettävä, sillä se kertoo jotakin tilastollisista todennäköisyyksistä, jotka ovat erityisesti evolutiivisesti tärkeitä. Jos jokin kulmakunta on tilastollisesti toista vaarallisempi, kannattaa suoria kotiin jälkimmäisen läpi, jne. Mutta, kuten todettu, tasa-arvon on tarkoitus koskea yksilöitä, ja yksilöiden kohdalla todennäköisyydet ovat merkityksettömiä. Jos joku nainen on miestä vahvempi, hän on tätä miestä vahvempi riippumatta miesten ja naisten keskinäisistä todennäköisyyksistä olla toisiaan vahvempia. Tasa-arvo ei voi koskaan toteutua niin kauan kuin pysyttelemme ryhmien ja siis todennäköisyyksien tasolla: jos miesten tarvitsee mennä armeijaan siksi, että he ovat keskimäärin vahvempia, on aina aimo liuta miehiä, jotka kärsivät vääryyttä siitä yksinkertaisesta syystä, että eivät (miehuudestaan huolimatta) kertakaikkiaan ole vahvoja – ja tietysti aimo liuta naisia, jotka tilastoista huolimatta olisivat riittävän vahvoja.

Miehet ja naiset ovat tilastollisesti erilaisia, mutta yksilötasolla vain harva ero on merkitsevä. Esimerkkinä tällaisesta harvinaisesta erosta on se, että miehet eivät voi synnyttää. Suurin osa miehiin ja naisiin liitetyistä stereotypioista ei ole merkitseviä: nainen voi olla miestä pidempi ja vahvempi, mies naista kykenevämpi hoivaamaan lasta jne. Todellinen tasa-arvo voi toteutua vain, jos katsomme sukupuolen (ja siihen tilastollisesti liitettävien ominaisuuksien) taakse yksilöihin ja teemme päätöksemme hänen tosiasiallisten ominaisuuksiensa perusteella. Työpaikan saannin perusteena ei voi olla se, että henkilö on mies tai nainen, vaan se, että henkilö on työhön soveltuvimmaksi katsottu. Sama pätee opiskelupaikkoihin, armeijaan, palkkaan jne.

Lyhyesti: esimerkiksi armeijakäytäntöä ei saisi lopulta tarkastella yksinomaan mies-nais-jaon kannalta, vaan tulisi pohtia, mitkä ominaisuudet tekevät ihmisestä armeijapalvelukseen soveltuvan ja tehdä päätökset sen mukaisesti – koko nais-mies-jaon ei tarvitse koskaan tulla edes mainituksi (paitsi kritiikin kohteena ja sitä kautta, että de facto jako tehdään nyt tähän perustuen, mistä olisi päästävä eroon). Silti suurin osa keskustelusta sukupuolten välisestä tasa-arvosta käydään tiukasti mies-nais-asetelmiin lukkiutuen. Todellisen kritiikin kohteen tulisi olla oikeuksien ja velvollisuuksien jne. jako ominaisuuksien "mies" ja "nainen" perusteella, ja niin kauan kuin meillä on erikseen "naisasialiikkeet" ja "miesasialiikkeet", tasa-arvon eteneminen on hidasta asemasotaa eikä yhteistyössä toteutettua pyrkimystä kohti todellista tasa-arvoa.

On miltei käsittämätöntä, että tätä ei keskustelussa tajuta. Aikoinaan jakoja tehtiin lainsäädännönkin tasolla ihonvärin perusteella, ja silloin (kuten joskus harvoin nytkin) jakoja saatettiin perustella keskiarvoisilla ominaisuuksilla. Nykyään ajatus on puistattava: ihonväri ei ominaisuutena millään tavoin tee ihmisestä esimerkiksi tyhmempää, sen tiedämme. Sama pätee miehiin ja naisiin: pelkkä henkilön ominaisuus olla nainen ei tee hänestä fyysisesti heikkoa lasten- ja kodinhoivaajaa, joka tykkää ostella kenkiä ja hallitsee huonosti matematiikkaa.

Tekevätkö naiset sen itse?

1.
Asematunnelin seinillä poseeranneet H&M-naiset saivat minut ajattelemaan kysymystä, jonka eräs toimittaja jossakin muutama päivä sitten kysyi: kenelle H&M myy alusvaatteitaan? Kysymys on hyvä. Onko puolialastomilla, seksikkäästi poseeraavilla naisilla tarkoitus saada miesten huomio – näinhän ainakin asiasta käydyn keskustelun perusteella taitaa ainakin de facto käydä? Se tuntuisi toki luonnolliselta, mutta ei oikein täsmää: näet naiset ostanevat huomattavasti enemmän naisten alusasuja kuin miehet. Kyseinen toimittaja pohti, josko miehet tällaisia mainoksia nähtyään ehdottaisivat naisilleen (mikäli sallitte possessiivi-ilmaisun; se lienee kuitenkin tässä spekulaatiossa täsmälleen oikea muoto), että he ostaisivat H&M:n alusvaatteita, ja naiset sitten tekisivät työtä käskettyä. Toimittaja ei näyttänyt teoriaansa tyytyvän, eikä se kauhean uskottavalta tunnukaan: tällainen mainonta tehoaisi nimittäin vain parisuhteessa eläviin, ja vieläpä niistäkin vain sellaisiin, jotka todella käyttäytyisivät näin (tiedän, että se on suurempi osuus kuin uskallan arvata, mutta silti liian marginaalinen). Ottaen huomioon sen määrän vaikeuksia, joihin H&M joutuu näiden mainoksiensa takia, niiden taustalla jylläävien markkinavoimien on oltava merkittäviä. Mistä siis onkaan kyse?

Jotkut teistä ovat ehkä lukeneet viimeisimmän Helsingin Sanomien Kuukausiliitteen, ja erityisesti siinä olleen artikkelin "Naiset tekevät sen itse". Se artikkeli ei taatusti jätä ketään kylmäksi. Itse asiassa olen varma, että jos sen olisi kirjoittanut mies, sitä ei joko olisi julkaistu tai tämä mies joutuisi julkisesti lynkatyksi – sen verran vaikeaa miehelle on asiallisenkin mies-nais-keskustelua koskevan kritiikin julkinen esittäminen. Saa nähdä millaista palautetta artikkelin kirjoittanut nainen saa. Joka tapauksessa artikkeli on mielestäni (puutteineenkin) hauska ja sujuvasti kirjoitettu ja nostaa esiin monia tärkeitäkin näkökulmia – oletettavasti siitä suivaantuneet ovat täysin päinvastaista mieltä. Artikkelin tarkoitus on ilmeisesti osoittaa, kuinka naiset itse lyttäävät ja alentavat itsensä ja kuinka tekopyhästi he suhtautuvat omiin tasa-arvoideaaleihinsa. Erityisesti hampaissa on nk. naistenlehdet ja ne naiset, jotka näissä lehdissä purkavat tuntojaan. Siis oikeastaan tarkoitus on sanoa, että naiset tekevät itselleen juuri sitä, mistä miehiä syyttävät. (Nähdäkseni artikkeli ei muuten sano, että miehet eivät myös tekisi niin.)

Artikkelin metodi on vähintäänkin kyseenalainen, vaikka onkin tyylillisesti toimiva: toimittaja on valinnut laajan kirjon esimerkkejä siitä, kuinka naiset (jostain Johanna Tukiaisesta Tanja Karpela-Saarela-mikäliehen) julkisesti nolaavat tai lyttäävät itsensä tai ylipäänsä ovat itselleen vahingoksi. (Vaikkapa valittamalla, kuinka miehet eivät ota heitä vakavasti, ja osoittamalla sitten sanoillaan ja teoillaan melko seikkaperäisesti, miksi ei pitäisikään.) Esimerkkejä on epäilemättä helppoa löytää nuohoamalla hieman sensaatiolehtiä ja naistenlehtien haastatteluja. Mutta samalla asian kriittinen käsittely jää olemattomaksi, ja itse artikkelikin hieman vajaaksi tavoitteestaan: oliko tarkoitus osoittaa, että jotkut naiset tekevät ja ovat tehneet "sen" itse (kuten epäilemättä on asianlaita), vai että kyseessä on laajempikin ongelma? Siihen ei esimerkkistrategia yllä. (Ei sen puoleen, onhan ollut tavanomainen strategia osoittaa, kuinka typeriä ja ällöjä miehet jonain yleisenä ryhmänä ovat, antamalla muutama yksittäinen esimerkki typeristä ja ällöistä miehistä. Ja mikään ei ole helpompaa kuin löytää näitä esimerkkejä.)

2.
Mainitsemani kaksi asiaa liittyvät yhteen kysymyksessä: Tekevätkö naiset sen itse? Toisin sanoen, onko kuitenkin niin, että H&M:n mainokset on suunnattu nimenomaan naisille eikä miehille, ja että tällainen mainonta todella toimii nimenomaan siksi, että se tehoaa naisiin? Pidän sitä todennäköisenä. (Mahdollisesti tarpeellinen selvennys: käytän termejä "naiset" ja "miehet" viittaamaan epämääräiseen ryhmään tarkasteltuna keskiarvoisesti; en missään nimessä kaikkiin naisiin/miehiin enkä sitä myöten myöskään keneenkään yksittäiseen naiseen/mieheen.) Kuukausiliitteen artikkelin (oletetusta) näkökulmasta poiketen haluan kuitenkin heti lisätä, että se ei ole naisten vika. (On eri asia tehdä x kuin olla syyllinen x:n tekemiseen/tapahtumiseen – on tarkasteltava teon motiiveja, taustatekijöitä, tekijän ymmärrystä jne.) On sanomattakin selvää, että televisiossa ja muualla esitetty naiskuva saa naiset tavoittelemaan siellä esitettyä ihannetta sen sijaan, että se saisi naiset esimerkiksi suivaantumaan ja jättämään televisiosarjat katsomatta, mutta ei voi silti järjellisesti sanoa, että on naisten syy, että tällaista ihannetta esitetään. Sinkkuelämää, Täydelliset naiset jne. ovat erityisesti naisten suosiossa (ja joidenkin mielestä jopa nimenomaan jollakin ihmeellisellä tavalla feminismin asialla), ja niiden tarjoama naiskuva muuntuu monille tavoiteltavaksi ihanteeksi. (Se, että näihin sarjoihin suhtaudutaan myös huumorilla ei lainkaan sulje pois esittämäni väitteen totuutta.) Näin tämä dynamiikka toimii, vaikka joskus se tuntuu kriittisemmille ihmisille (ja erityisesti naisille) olevankin vähän vaikeaa sulattaa – he kun itse näkevät sen läpi ja vastustavat sitä. (En minäkään voi käsittää, että "äijärehvastelu" oikeasti ja aivan aidosti vetoaa joihinkin miehiin, mutta pakko kai se on uskoa.)

Naiset tekevät sen itse, uskoisin, mutta sitä vastoin en usko (toisin kuin Kuukausiliitteen toimittajaa mahdollisesti[*]), että naisia tulisi osoittaa tässä sormella: ihmisten on tunnetusti vaikea irtaantua niistä ihanteista ja standardeista, joita kulttuuri heille tarjoaa. Voimakkaimmat kahleet ovat ne, jotka ihminen tiukentaa ja lukitsee itse. Yllättävää kyllä tutkimusten mukaan esimerkiksi tummaihoiset, menestyneet amerikkalaiset suhtautuvat kutakuinkin yhtä todennäköisesti rasistisesti tapaamiaan tummaihoisia kohtaan kuin valkoihoisetkin, eivätkä esimerkiksi yritysmaailmassa menestyneet naiset millään tavoin nosta muiden naisten asemaa. Mainostaja mainostaa niillä keinoin, jotka tuottavat rahaa. Erityisesti H&M:n kaltaisten yritysten ainoa intressi on voiton tuottaminen, ja naisten alusasujen kohdalla voitto tulee myydyistä alusvaatteista. Mainostus tehdään sillä tavoin, että se tukee tätä tavoitetta. Se, innostavatko alusvaatemainokset miehiä on melko irrelevanttia niin kauan kuin ne innostavat naisia ostamaan alusvaatteita. Tietysti, kuten pian tarkemmin todetaan, jälkimmäisellä on selkeä yhteys edelliseen.

Taustalla on suurempikin yhteiskunnallinen ja sukupuoliteoreettinen ongelma. Kyseessä olevan kaltaisia tasa-arvo-ongelmia (tai miksi tällaisia ongelmia pitäisikään luokitella) ei tulisi käsitellä niinkään sukupuolierottelujen tasolla, vaan yhteiskunnan tasolla ylipäänsä. Miehet omalla käyttäytymisellään varmasti tukevat sitä, että naiset omalla käyttäytymisellään tukevat H&M:n kaltaisia yrityksiä, joiden mainontaa voitaisiin hyvällä syyllä kutsua naisia alentaviksi. Relevanttia ei (tässä) ole se, kuka alistaa ketä, sillä uskoisin, että ainakin tässä tilanteessa molemmat sukupuolet ovat aika tasoissa, ja molemmat ovat vallitsevien yhteiskunnallisten normien vietävinä. Samat mainokset kertovat yhtäältä miehille, että tällaiset naiset ovat haluttuja, ja toisaalta naisille, että heidän tulisi olla tällaisia ollakseen miehille haluttuja. Kuukausiliitteen artikkelin kaltainen naisten itseruoskinta on yhtä turhaa tai hyödyllistä kuin miesten ruoskinta, vaikka rehellisyyden nimissä pidänkin Kuukausiliitteen artikkelin oivallusta astetta syvällisempänä (joskin lopulta kuitenkin vaillinnaisena).

3.
Kuitenkin, vain syyn löytäminen voi mahdollistaa tilanteen korjaamisen, joten kysymys siitä, kuka on syypää esimerkiksi asematunnelin mainoksiin, on tärkeä. Valitettavan tavanomaista ihmisille vain on etsiä yhtä syytä. Joskus se on (ällöt, sovinistiset) miehet, joskus sitten naiset, jotka ostavat tällaisen halventavan naiskuvan, ja joskus se on mainostaja, joka edistää naisia (ja miksei miehiäkin) objektivoivaa tilannetta tai ainakin käyttää sitä häikäilemättömästi hyväkseen. Haluaisin kovasti voida sanoa, että feministinen liike on onnistunut parantamaan tilannetta: onnistunut informoimaan naisia omasta arvokkuudestaan (tässä asiassa), miehiä naisten arvokkuudesta, ja vieläpä asettamaan mainostajille rajat. Mutta kuka tahansa asiaa rehellisesti katsova (sanon tämän, en retoriikasta, vaan uskostani sen totuuteen) joutuu myöntämään, ettei se ole totta. Tasa-arvoliike on tehnyt valtavasti ja ansaitsee kunnioituksemme, mutta se ei ole saanut poistettua puolialastomia naisia katukuvasta tai persettään keikuttelevia naisia musiikkikanavalta – on jopa niin, että tällainen ilmiö on yleistynyt vasta tasa-arvon yleistyessä (onhan esimerkiksi Sinkkuelämää-sarjan sanoma ennen kaikkea, ei että naisten ei ole syytä alistua miesten objektivoitaviksi tms., vaan että heillä on yhtälainen oikeus kohdella miehiä objekteina).

On tasa-arvo-ongelmia, joiden kohdalla on oikein syyttää nimenomaan miehiä ja vaatia heitä tekemään asialle jotakin (erityisen selkeää tämä on sellaisissa tilanteissa, joita Suomessa ei onneksi enää ole, että naisilla ei ole lainkaan valtaa vaikuttaa asioihin, jolloin miesten on ensin tämä valta naisille suotava), ja on tasa-arvo-ongelmia, joiden kohdalla puolestaan tällainen strategia on vaillinnainen ja jopa vahingollinen. Median tarjoama naiskuva (kuten mieskuvakin) kuuluu jälkimmäiseen kategoriaan. On nähtävä tilanteen monimutkaisuus. On melko vaikea saada miehiä olemaan haluamatta tietynlaisia naisia, kun joka tuutista pusketaan propagandaa, ja samat tuutit puolestaan tekevät naisille vaikeaksi ja epähaluttavaksi poiketa tästä propagandan tarjoamasta kuvasta. Yrityksiä vastaan taisteleminen taas on jokseenkin vaikeaa, kun kyseessä on heidän rahansa, kuten olemme nähneet. Tilanteeseen on mahdollista saada parannus vain vaikuttamalla kaikkiin tekijöihin yhtä aikaa.

Mainittakoon vielä, että olisi melko idealistista ja jopa vaarallista kuvitella, että nykyisten mies- ja nais-kuvien tilalle voitaisiin luoda jokin tasa-arvoinen, "harmiton" kuva. Tällaisia asioita ei voi eikä ainakaan pidä määrätä ylhäältä, sillä se juuri tekisi mahdottomaksi toteuttaa kaiken taustalla vaikuttava ideaali, että jokainen saisi olla mitä on (tietyissä rajoissa, toki). (Emme halua tilanteeseen, jossa uskonnon määrityksistä päästyämme antaisimme jonkin muun tahon kuin ihmisten itsensä määrittää tarkat rajat "oikeanlaiselle" miehisyydelle ja naiseudelle.) Sen sijaan on mahdollista ja suotavaakin luoda kuva, joka henkii monimuotoisuutta ja avarakatseisuutta. Tällainen voi onnistua vain, jos yhtä aikaa vaikutetaan mainonnan pelisääntöihin sekä miesten ja naisten toisistaan ja itsestään muodostamiin mielikuviin.


[*] Kuukausiliitteen toimittajan tarkoitus oli ehkä vain tarttua naisten tekopyhyyteen asiassa, jossa on tavanomaista syyttää miehiä. Se, että toimittaja esittää tällaisen vastaiskun miehiä syyllistävään lähestymistapaan, ei tietysti automaattisesti tarkoita, että hän puolestaan olisi sitä mieltä, että naisia tulisi sitä vastoin syyllistää.