Reunahuomioita feminismiin, osa 1: Kuka on feministi?

Feminismiä koskevissa keskusteluissa pohditaan usein, miksi niin harva mies haluaa kutsua itseään feministiksi – eikö tasa-arvo kiinnosta miehiä? Vastaavasti voidaan kysyä, miksi niin monet vastustavat (yleiseen hyvään pyrkivää) feminismiä, jopa pelkäävät tai vihaavat sitä. Kysymys on hyvä ja tärkeä: vaikka naiset ovatkin riittävän suuri ihmisryhmä voidakseen ajaa tasa-arvoasioita melko tehokkaasti itsekseenkin, tasa-arvon todellinen toteutuminen vaatii tietysti myös yhteistyötä miesten kanssa. Esitän seuraavassa eräitä reunahuomioita koskien tätä keskustelua. Jatkanen tästä teemasta myös seuraavalla kerralla. (Eräiden reaktioiden takia haluan painottaa, että – kuten otsikointi ilmaisee – en pidä esittämiä huomioita jollain tapaa feministisen keskustelun tärkeimpinä tai merkittävimpinä teemoina. Tarkoitukseni on pikemminkin tuoda esiin nähdäkseni suhteellisesti liian vähälle huomiolle jääneitä teemoja.)

1.
Haluaisin kiinnittää huomiota itse sanaan ”feminismi”. Se, että sanan etymologia kiinnittyy naisen käsitteeseen, perustuu tietenkin historiaan: naisasialiikkeen oli käytännönkin syistä tarve alkuun parantaa nimenomaan (mutta ei ainoastaan) naisten asemaa yhteiskunnassa. Mutta tismalleen samasta syystä feminismi yhdistyy monien mielissä yhä edelleen juuri naisten aseman parantamiseen, ja erityisesti lukuisten melko kärkkäiden mielipiteiden takia joidenkin (erityisesti miesten) mielissä naisten aseman parantamiseen miesten kustannuksella – jopa miesvihamielisyyteen. Feministit puolustautuvat usein melko oikeutetusti, että näin ajattelevat ihmiset käsittävät asian väärin: vaikka alun perin feministisen liikkeen keskiössä oli ymmärrettävistä syistä juuri naiset, feminismi on tosiasiassa kokonaisvaltaisen tasa-arvon asialla. Sanon "melko oikeutetusti", koska vaikka feminismin maltillinen (ja mielestäni järkevä) siipi on kokonaisvaltaisen tasa-arvon asialla, ei ole syytä kiistää sitäkään valitettavaa tosiasiaa, että keskustelussa on mukana näkyviäkin osapuolia, jotka eivät joko käytännössä aja todellista tasa-arvoa tai eivät jopa edes periaatteessa tee niin – ja jotka silti kutsuvat kantaansa feminismiksi. (Ongelma on nähdäkseni se, että feminismi on samalla myös poliittinen liike, ja ihmisten mielissä poliittisten liikkeiden agendat näyttäytyvät usein tarkkarajaisina: feminismille jää vähän liikkumavaraa, koska ihmisten mielissä on yleensä vain yksi feminismi, eikä feminismin sisällä vaikuttavaa suurta vaihtelua oteta huomioon erottamalla erityyppisiä feminismejä.)

Edellä mainittuja ennakkoluuloja vastustavat painottavat usein, että olisi ymmärrettävä nykyisen feminismin eroavan varhaisesta feminismistä siinä, että nykyään ajetaan (yhä selkeämmin) myös miesten asiaa: sanomalla ”olen feministi” ei sanota, että ”olen (vain) naisten puolella”, vaan että ”olen tasa-arvoisen yhteiskunnan puolella”, eli lyhyesti, että ”kannatan tasa-arvoa”. Vaikka on selvää, että useimmat (toivottavasti) feministit ovat yleisen tasa-arvon puolella, on tämä kohta mielestäni vaikeampi kuin usein halutaan myöntää.

Ensinnäkin samojen ihmisten, jotka kannattavat (mielestäni ihan perustellusti) virallisten titteleiden tasa-arvoistamista (eli hus pois sellaiset kuten ”rouva puhemies” tai ”jokamiehenoikeus”), on melko vaikeaa pitää perustellusti kiinni termistä ”feminismi” ”tasa-arvon kannattamisen” synonyymina, sillä termi itse sisältää nais-konnotaation. Toisekseen sanojen merkitystä ei voida järkevästi irrottaa niiden yleisestä käytöstä. Vaikka kieltä voidaan toki määritelmin muuttaa haluttuun suuntaan, ei ole syytä pistää pelkästään yleisön piikkiin mahdollisia väärinymmärryksiä. (Monesti politiikassa kärsitään pahastikin termien saamista konnotaatioista, esimerkkeinä viimeaikaisista keskusteluista ovat plörinäksi mennyt paskaduuni-keskustelu ja sitä myöten kansalaispalkka-keskustelu.) Kun sanan ”feminismi” feminiiniset konnotaatiot yhdistetään sen historiaan erityisesti naisten asioiden ajamisena, on hieman ongelmallista sälyttää väärinymmärrystä akateemisen maailman ulkopuolella elävien niskaan sillä perusteella, että he eivät ole ymmärtäneet termin merkitystä. (Erityisesti, kun myöskään akateemisessa maailmassa termillä ei ole mitään yleisesti hyväksyttyä yhtä merkitystä.)

Kyse ei ole semanttisesta kikkailusta. Sanoilla on suuri valta ja painolasti yli akateemisten määrittelyiden. Ihminen, joka käyttää asiaa juurta jaksain selittämättä termiä ”sovinismi” isänmaallisuuden mielessä, ansaitsee saamansa reaktion: esimerkiksi jos marsalkka Mannerheimia menisi kutsumaan – ihan vilpittömästikin – ”suureksi sovinistiksi” (nimittäin isänmaalliseksi ihmiseksi), niin ymmärtäähän sen, jos joku närkästyy. (Filosofian popularisoimisessa olen törmännyt sanan "idealismi" ongelmallisuuteen: filosofiassa se kun tarkoittaa aivan eri asiaa – maailman vähintään osittaista riippuvaisuutta sitä havainnoivasta tajunnasta – kuin arkipuheessa – realiteeteista piittaamatonta pyrkimystä kohti parempaa maailmaa tms.) Sanojen konnotaatioita, symboliikkaa ja muita sivutuotteita ei ole syytä aliarvioida. He, jotka ajavat virallisen kielen sukupuolineutraloimista, ovat ymmärtäneet tämän hyvin, ja niin heidän mielestäni tulisi ymmärtää tämä myös termin ”feminismi” kohdalla. Yhtälailla keskusteluissa on otettu esille sellaisia epäviralliseen kielenkäyttöön liittyviä seikkoja kuin että naisia voidaan "jätkitellä" mutta miehiä tuskin "muijitella" (sitä päivää odotellessa, että joku kutsuu julkisesti jotakin valtaapitävää miestä vilpittömästi "hyväksi muijaksi"...) tai että miehisiä sukupuolielimiä käytetään kielessä positiivisesti (jopa naisilla voi nykyään olla nimenomaan "munaa") ja naisellisia taas negatiivisesti (erityisesti sana "vittu" on ollut keskiössä).

2.
Olen sitä mieltä – sanottakoon se näin avoimesti – että feminismi-termin karsastaminen on perusteltua. Ei siksi, että feminismissä sen enempää naisten oikeuksien ajajana kuin yleisen tasa-arvonkaan ajajana olisi mitään vikaa (aatteita en soimaa, se tehtäköön selväksi), vaan siksi, että on nähdäkseni ongelmallista ”omia” tasa-arvo terminologisella tasolla naisten asiaksi. Erityisesti, kun voitaisiin käyttää hyvin suomen kielen termiä ”tasa-arvo”, tai, mikäli halutaan jokin hienompi sana, vaikkapa termiä ”egalitarismi”, eli tasa-arvon kannattaminen. Veikkaisin, että jos alkaisin käyttää tasa-arvon kannattamisesta nimitystä ”maskulinismi”, saisin jokseenkin paljon kritiikkiä osakseni. ”Älä viitsi pelleillä!”, huudahtaa joku: ”feminismi”-sanan käytön oikeutus on historiallinen, kun taas termin ”maskulinismi” käyttö olisi silkkaa kiusantekoa. Tottahan toki, mutta milloin historiallisuudesta on tullut pätevä oikeutus tasa-arvo-ongelmalle, ja erityisesti, eikö termien ”lentoemäntä”, ”nimismies” tai ”puhemies” oikeutus sitten olisi historiallinen? En minä termiä ”maskulinismi” käyttäisi pelkkään kiusantekoon, vaan kiinnittääkseni huomioni jo olemassa olevan käytännön ongelmiin.

Monesti otetaan esiin se, että esimerkiksi Ruotsissa feministiksi julistautuvat joukolla myös miehet (joskin olen kuullut, että oikeistohallituksen myötä feminismi-sana on saanut negatiivisempia kaikuja), kun taas Suomessa syystä tai toisesta termiä vastustetaan. Suomessa valitettavasti elää voimakkaasti feminismin naiseen kytkeytyvä merkitys. Räikeimpänä esimerkkinä mainittakoon vaikka yliopistossa harrastettava naistutkimus, joka sentään englanniksi on gender studies 'sukupuolitutkimus'. En pidä lainkaan yllättävänä sitä, että kun terminologisella tasolla pidättäydytään näin sukupuolittuneessa kielenkäytössä, monien on vaikea nähdä feminismiä yleisen sukupuolitasa-arvon asiaa ajavana. (Taustalla vaikuttanee myös sukupuolisesti värittynyt "naisasialiike", johon feminismi usein kytketään, ja jota (osin perusteetta) pidetään juuri naisten asiaa ajavana liikkeenä.) Ylipäänsä koen erääksi ongelmaksi juuri sen, että feminismi kytketään monella rintamalla eksplisiittisesti juuri naiseuteen, myös silloin, kun sitä ei sisällöllisellä tasolla tehdä. Minua on pitkään ärsyttänyt Tulva-lehden pikkunokkela sanaleikki: lehden etusivulla on otsikko "Naisten lehti". Erityisen hermostuttavaa tämä oli, kun samaisen otsikon yllä pääkirjoituksessa valitettiin sitä, kun miehet eivät koe feminismiä asiakseen. Mielestäni sinänsä nokkela otsikko on tässä yhteydessä mauton ja vahingollinen. Olenko sitten huumorintajuton? Eduskunnan ällöäijät puolustelivat tässä taannoin omaa käyttäytymistään "hurtilla huumorilla" ja valittelivat kovaan ääneen naisten huumorintajuttomuutta, mitä ei tietysti katsottu hyvällä. Miksi näen tässä asetelmassa kaksinaismoralismia?

3.
Termin "feminismi" käyttö on mm. edellä sanotuin perustein mielestäni tasa-arvon etenemiselle haitallista – sekä sen itsensä epätasa-arvoisten konnotaatioiden että sen edistämän tasa-arvon sukupuolittumisen takia. Tämän lisäksi haluan erityisesti painottaa, että feministiksi itseään kutsuvan on syytä hyväksyä tulevansa mahdollisesti ymmärretyksi väärin – riippumatta siitä, hyväksyykö edellisen teesini. Erityisesti vastustan termin "feminismi" voimakasta kytkemistä aatteeseen – siis sellaista ajattelua, jonka mukaisesti se, että eräät eivät suostu nimittämään itseään feministiksi, tarkoittaa sitä, että he eivät kannata tasa-arvoaatetta (ja vastaavasti sitä, että nimittämällä itseään feministiksi olisi automaattisesti yleisen tasa-arvon kannalla). Toisaalta ihmettelen monien feministien tiukkaa pitäytymistä tässä termissä, vaikka siitä kuinka olisi haittaa. Mikseivät ihmiset, jotka tosiasiassa kannattavat tasa-arvoa, irrottaudu terminologisella tasolla niistä, jotka kannattavat vain naiseutta, ja sitä kautta termin saaneesta yksipuolisesta painolastista? Miksi ei sanota, että "kannatan sukupuolten välistä tasa-arvoa", tai lanseerata yleiseen keskusteluun termiä "egalitarismi"? Olen kuullut argumentin, että on liian vaikeaa muuttaa terminologiaa, mutta väittäisin, että paljon vaikeampaa on muuttaa kansan pariin pesiytyneitä ennakkoluuloja ja väärinymmärryksiä. (Enemmän sympatiaa minulta saa toteamus, että termin muuttaminen ikään kuin oikeuttaisi väitteet, että feminismi on vain naisten asialla: tämä vaara on olemassa, mutta se on mielestäni pienempi kuin se, että tasa-arvon eteneminen hidastuu.)

Mikäli joku on edelleen sitä mieltä, että tällainen kritiikki on (pelkästään) semanttista, niin pohtikoon sitten sitä ongelmaa, mistä lähdin liikkeelle: miksi niin valitettavan harva mies tituleeraa itseään feministiksi? (Tunnen myös paljon naisia, jotka vastustavat termin "feminismi" käyttöä samasta syystä, mutta tätä ehkä turhan marginaalista porukkaa ei usein huomioida keskusteluissa.) Ei varmaankaan siksi, että nämä ihmiset vastustaisivat tasa-arvon toteutumista (jotkut toki vastustavat, mutta oletuksena suuren populaation motiivista tämä on melko kyyninen). Vaan ehkäpä jostakin muusta syystä, kuten termin konnotaatioiden takia? Samaten usein näkee pohdittavan, miksi Suomessa on pro-feministiliike. Monessakin kirjoituksessa on kyselty, mikseivät pro-feministit ole suoraan feministejä – kannattavathan pro-feministit juuri feministien peräänkuuluttamia arvoja. Rehellisesti sanoen en ole löytänyt mitään muuta järjellistä syytä tälle kuin sen, että termiä ”feminismi” ja siihen kytkettyä naiseutta vierastetaan. Erityisesti miesten on (de facto) vaikea tässä tilanteessa kokea itseään feministiksi, vaan he asettuvat mieluummin ikään kuin feminismin ulkopuolelle tukemaan sitä. Ei osaksi joukkuetta, vaan cheerleadereiksi.

Niinpä toteankin seuraavaa. Mikäli sanalla ”feminismi” tarkoitetaan sukupuolten välisen tasa-arvon tai yleisen tasa-arvon kannattajaa, sitten olen ehdottomasti feministi – mutta vältän siitä huolimatta käyttämästä termiä ”feminismi”, ja pidän termin käyttöä ongelmallisena.