Kyborgiolympialaiset?

Hesarin urheilusivun kulmaan oli piilotettu (kerrankin) kiintoisa uutinen. Nimittäin sen mukaan Oscar Pistorius saa (Kansainvälisen yleisurheiluliiton aiemmasta päätöksestä poiketen) osallistua olympialaisiin. No, entä sitten? No sitä sitten, että Pistoriuksella ei ole jalkoja. Tai ei ainakaan kokonaan: hänellä on polvista alaspäin metalliset jalat.

Aiemmin Pistoriukselta oli evätty mahdollisuus osallistua olympialaisiin sillä perusteella, että tekojalat antavat hänelle edun muihin kilpailijoihin nähden. Sitä en saanut selville, koskeeko urheilun kansainvälisen vetoomusistuimen edellisen pyörtävä päätös sitä, saako Pistorius mainittua etua, vai sitä, onko tällaista mahdollista etua ylipäänsä pidettävä oikeutettuna syynä evätä osallistuminen.

Uutinen herättää joka tapauksessa kiinnostavia ajatuksia. Entä jos todella kehitetään sellaiset tekojalat, joilla jalaton pystyy juoksemaan lopulta nopeammin kuin kukaan tervejalkainen? Ja jos näine jalkoine voidaan osallistua olympialaisiin, niin pian joku keksii ruikuttaa sitä, että tässä pitäisi katkoa jalkansa ja ottaa proteesit voidakseen voittaa – ja pian ehkä joku entusiasti tekeekin juuri näin. Urheilussa on yritetty vaalia eräänlaista luonnollisuutta: dopingia vastutetaan juuri siksi, että sillä saavutettu etu ei perustu elimistön luonnollisiin kykyihin ja harjoitteluun (ja onhan se joskus vaarallistakin). Nähtäväksi jää, miten Pistoriuksen proteesit suhteutetaan dopingiin, ja mitä seurauksia tällä on urheilulle.

On vielä syytä huomauttaa, että Pistoriuksen on yhä alitettava 400 metrin juoksun olympialaisten kisaraja, eikä kyse ylipäänsä ole mistään ylivoimaisesta kyborgikilpailijasta. Ehkä siksi uutinenkin oli niin pienellä. Todelliset kiinnostavat keskustelut syntyvät, kun katsotaan tulevaisuuteen: kun joudutaan pohtimaan sitä, josko jotkin kehittyneemmät jalkaproteesit todella antavat merkittävän edun kilpailijoihin nähden eivätkä ainoastaan korjaa jalattomuuden melko selvää haittaa. Asetetaanko osallistumiselle ehto, että tällaista etua ei saa syntyä, ja jos asetetaan, kuka sen rajan määrittää, ja kuinka voidaan tietää, milloin etu on syntynyt?

Pistoriuksen tapaus on kyllä kiinnostava, ei pelkästään urheilun kannalta, vaan myös yleisinhimillisesti. Ei ole vaikeakaan nähdä hänen tapauksessaan äärimmäisen kunnioitettavaa sisua. Monellekaan jalattomaksi päätyneelle ei ehkä tulisi mieleen pyrkiä juuri pikajuoksijaksi, ja epäilemättä vielä harvemmalta se onnistuisi. Jos nykytekniikan ja pienen vimman avulla jalattomatkin voivat juosta (ja, kuten on osoitettu, sokeat nähdä ja neliraajahalvaantuneet liikuttaa ajatuksillaan tietokoneen kursoria jne.), niin pitäisiköhän taas vähän tarkastella omia "ei se kuitenkaan onnistu" ja "mä en vaan pysty siihen" -lausuntojaan?