Minä vastaan luonto – suuntaviivoja
Aloitan kliseisyyden uhallakin aiheesta, josta on viime aikoina kirjoitettu muutenkin loputtomasti: ilmastonmuutoksesta ja ihmisen ongelmallisesta suhteesta luontoon. Valitettavasti kirjoittelun volyymi ei suoraan heijastu toimintaan: luonnon surkeasta tilasta puhumiseen näyttää pätevän jossain määrin sama sääntö kuin parisuhteen sisäiseen kommunikaatioon: mitä enemmän huudat, sitä vähemmän sinua kuullaan. Kaikki tuntevat käsitteen "ilmaston lämpeneminen", mutta silti -- kuten tiedämme -- asialle tehdään melko vähän. Liian abstraktia, kai. (Vai mitä on ajateltava ihmisestä, joka vastustaa Hesarin mielipidepalstalla länsimetroa siitä syystä, että, toisin kuin busseissa, hän ei metrossa näkisi työmatkallaan kauniita maisemia...)
Oli miten oli, aloitan tästä aiheesta, koska loppujen lopuksi juuri tämä on kuitenkin se tärkein aihe. Tulevaisuutta voidaan rakentaa monin tavoin keskustelemalla tasa-arvosta, sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta, vapaudesta ja riistämisestä, sotien mielekkyydestä ja niin edelleen, ja tämä on äärimmäisen tärkeääkin, mutta viime kädessä kaikki valuu hukkaan, jos inhimillinen sivilisaatio romahtaa. Näin provosoiden yksinkertaistettuna.
Aihe on toki valtava, joten esittelen tässä vain muutamia ajatteluni suuntaviivoja.
1. Raha vs. ympäristö.
Markkinatalous ja kuluttaminen ylipäänsä nähdään usein uhkaksi ympäristölle. Tämä on toki melko oikeutettuakin. Kuitenkin, markkinatalous järjestelmänä on erotettava siitä, mitä kulloinkin markkinoidaan ja miten. Olisi melkoista idealismia olettaa, että ihmiset lopettaisivat kulutuksen saatuaan jonkinlaisen ympäristötietoisen herätyksen. Se yritys pärjää, joka tuottaa voittoa, ja se yritys tuottaa voittoa, joka saa myytyä tuotteensa voitollisesti. Nopein tapa muuttaa maailmaa johonkin suuntaan on tehdä se suunta taloudellisesti kannattavaksi. Tilanteessa, jossa yritys saisi sitä enemmän rahaa, mitä vähemmän suhteellisia päästöjä se tuottaisi, markkinatalous muuttuisi ympäristön parhaaksi liittolaiseksi. Tällaista kuluttajien parissa syntyvää laajaa vähäpäästöisyyden suosimista (erityisesti oman edun kustannuksella) lienee turha odottaa (vaikka esim. vapaan kaupan kahvit ja banaanit jne. ovat hyviä esimerkkejä siitä, että tällainen muutos voi tapahtua pikkuhiljaa myös kuluttajien puolelta: nykyään yhä useammalla kahvifirmalla on oma fair trade -vaihtoehtonsa). Sen sijaan olisi pohdittava keinoja (ehkä valtion taholta?), joilla esimerkiksi tuotteen hinta saataisiin sitä korkeammaksi, mitä enemmän se päästää saasteita. Kun ihmisen ei tarvitse valita säästön ja luonnon väliltä, vaan hän voi valita molemmat, jotakin saattaa alkaa tapahtuakin. Esimerkkinä vaikka energiasäästölamput. (Tietysti täysin vapaassa markkinataloudessa valtion rooli olisi olematon, mutta siitä ei olekaan kyse, vaan markkinatalouden valjastamisesta ympäristön hyväksi.)
2. Tuotteiden todelliset kuormitukset.
On hälyttävän uutta ajatella, että tuotteen ympäristökuormituksiin on laskettava mukaan tuotteen valmistamiseen liittyvät prosessit. Esimerkiksi ihminen saattaa ostaa viisi vuotta vanhan pakastimen tilalle uuden sillä perusteella, että uusi on energiaa säästävämpi -- huomioimatta sitä, että tämän uuden pakastimen tuottamiseen käytetyt resurssit syönevät pois energiasäästön tuoman hyödyn. (Voi vaikka laskea kuinka kauan uutta pakastinta on käytettävä, että sähkölaskun pieneneminen maksaa uuden laitteen hinnan takaisin.) Asiasta on tehty vielä melko vähän tutkimuksia, mikä on valitettavaa, mutta ne osoittavat kouriintuntuvalla tavalla tilanteen vakavuuden. Harmittomalta tuntuva kultasormus on ympäristölle hirmuinen tuholainen: se määrä louhimista ja prosessointia, jota tarvitaan yhden sormuksen tuottamiseen on järjetön. Laskujen mukaan yhtä kultakiloa varten on kulutettava 500 000 kiloa luonnonvaroja. Biohajoavat kertakäyttömukit kuormittavat luontoa enemmän kuin tavalliset kertakäyttömukit niiden valmistukseen liittyvien prosessien takia. Yksi ostettu kirja kuluttaa yli 200 kirjastokirjan verran energiaa, jos sitä lasketaan lukijoiden määrässä (ja tässä tunnen piston sydämessäni, ostanhan paljon kirjoja). Jne. Ihmiset huijataan ympäristönsuojelun varjolla (osta uusi, 0,5 litraa satasella vähemmän kuluttava auto kaksi vuotta vanhan rotiskosi tilalle!) tuhoamaan luontoa. Kierrätys on tässäkin avainsana. Ei pitäisi heittää vanhoja esineitä pois, vaan myydä ne vaikka huuto.netissä (mikä on kirpputorimyyjäisiä vähemmän rasittavaa hommaa): jokainen tarpeen tyydyttävä vanha tuote tarkoittaa yhtä vähempää uutta tuotetta -- saattaapi siinä tienatakin sivussa euron tai pari, ja mikäs sen parempi kannustin, jos kohtaa yksi on uskominen!
3. Lihansyönti.
Lihansyöntiä voi pohtia monelta kantilta. Jonkun mielestä lihan syöminen on epäeettistä, koska eläinten tappaminen on epäeettistä. Toisen mielestä vain eläinten tehotuotanto on epäeettistä. Kolmannen mielestä eläimien syöminen on ällöä, neljäs taas ajattelee terveyttä. Viides ei välitä. Näistä riippumatta tärkeä aspekti on lihansyönnin ympäristövaikutukset. Maatalous tuottaa yhtä paljon kasvihuonepäästöjä kuin koko muu teollisuus yhteensä, ja tästä 80% tulee lihantuotannosta -- siitä huolimatta, että suurin osa maailman ihmisistä ei voi taloudellisista syistä syödä lihaa juuri lainkaan. Kasvissyönti on puhdas ympäristöteko, ja suuri sellainen. Tästä näkökulmasta "täydellistä kääntymistä" ei myöskään tarvita: lihan voi hyvin pitää harvinaisena juhlapäivän herkkuna -- erityisesti, jos juhlapäivän kunniaksi on valmis maksamaan luomulihasta. Valitettavan vaikeaa luomulihaa on tosin saada käsiinsä!
4. Minä vs. ympäristö.
Olisiko linkolalainen ratkaisu sitten oikea: ihmiset hengiltä vaan, niin luonto säästyy? (En tiedä onko Linkola koskaan vakavissaan tätä kannattanut.) On helppoa tuhahtaa ja sanoa, että tietenkään ei, mutta tällainen tuhahdus on perusteltava. Esitän kaksi keskeistä syytä hylätä tällainen ajattelu. Ensiksikin ihmisellä on luonnonoliona yhtälainen oikeus olemassaoloonsa kuin muullakin luonnolla: on vaikea löytää eettisesti kestäviä perusteluja ihmisten lahtaamiselle samalla, kun hyväksytään muiden luonnonolioiden oikeus olla olemassa. Toiseksi -- koskien edellisestä jossain määrin erillistä itsemurhaa -- yksittäisen ihmisen (ollakseni hitusen kylmä) kuoleman vaikutus ympäristön kuormitukseen on minimaalinen. Paljon suurempi positiivinen vaikutus on ihmisellä, joka itsensä lahtaamisen sijasta pyrkii aktiivisesti vaikuttamaan oman, ympäristönsä ja yhteiskunnan kulutustottumuksiin. Ihminen, joka uskoo asiaansa niin paljon, että olisi valmis päästämään itsensä päiviltä ympäristön puolesta, olisi varmasti tärkeä ympäristövaikuttaja yhteiskunnassa. Eipä ole paljon järkeä siinä, että juuri ympäristötietoiset alkaisivat potkimaan tyhjää. Tämä lienee selvää joka tapauksessa. Kiinnostavampi kysymys on ehkä yleisempi: olenko minä uhka ympäristölle? Varmaankin, mutta voin olla myös ympäristön liittolainen. Palaten ensimmäiseen syyhyn hylätä linkolalaisuus, ihmisellä on oikeus olla olemassa, ja ihminen voi etsiä tasapainoa muun ympäristön kanssa. Linkolakaan ei ole hirttänyt itseään -- ja uskoisin, että ympäristötietoisuuden kannalta se oli erittäin hyvä asia.
5. Lohtu se on pienikin lohtu.
Viimeiseksi haluaisin vielä esittää erään lohdullisen ajatuksen. Me emme (mitä todennäköisimmin) onnistu tekemään korvaamatonta vahinkoa. Vaikka tappaisimme lopulta itsemme lisäksi 90% maailman eliöistä (ja vaikea uskoa, että ainakaan "parempaan" pystyisimme, sen verran sitkeitä öttiäisiä on maailmassa), tämä olisi vain pieni häiriö evoluution kulussa. Maailman eliöistä on tuhoutunut yli 90% tiettävästi ainakin kuusi kertaa maapallon historiassa, ja joka kerta (vaikeiden olosuhteiden takia) lajirunsaus on ollut pian katastrofin jälkeen aiempaa suurempi. On ihan oikein, että itse aiheutetusta katastrofista kärsitään itse, ja vaikka on surullista, että tästä katastrofista kärsii lopulta varmuudella moni muukin (eliölaji), niin voimme lohduttautua sillä, että lopulta elämä voittaa.
Siinäpä lyhyesti muutama aatos aiheesta. Eiköhän tämä tule olemaan esillä muutoinkin, sen verran iso juttu kun on kyseeessä.
Oli miten oli, aloitan tästä aiheesta, koska loppujen lopuksi juuri tämä on kuitenkin se tärkein aihe. Tulevaisuutta voidaan rakentaa monin tavoin keskustelemalla tasa-arvosta, sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta, vapaudesta ja riistämisestä, sotien mielekkyydestä ja niin edelleen, ja tämä on äärimmäisen tärkeääkin, mutta viime kädessä kaikki valuu hukkaan, jos inhimillinen sivilisaatio romahtaa. Näin provosoiden yksinkertaistettuna.
Aihe on toki valtava, joten esittelen tässä vain muutamia ajatteluni suuntaviivoja.
1. Raha vs. ympäristö.
Markkinatalous ja kuluttaminen ylipäänsä nähdään usein uhkaksi ympäristölle. Tämä on toki melko oikeutettuakin. Kuitenkin, markkinatalous järjestelmänä on erotettava siitä, mitä kulloinkin markkinoidaan ja miten. Olisi melkoista idealismia olettaa, että ihmiset lopettaisivat kulutuksen saatuaan jonkinlaisen ympäristötietoisen herätyksen. Se yritys pärjää, joka tuottaa voittoa, ja se yritys tuottaa voittoa, joka saa myytyä tuotteensa voitollisesti. Nopein tapa muuttaa maailmaa johonkin suuntaan on tehdä se suunta taloudellisesti kannattavaksi. Tilanteessa, jossa yritys saisi sitä enemmän rahaa, mitä vähemmän suhteellisia päästöjä se tuottaisi, markkinatalous muuttuisi ympäristön parhaaksi liittolaiseksi. Tällaista kuluttajien parissa syntyvää laajaa vähäpäästöisyyden suosimista (erityisesti oman edun kustannuksella) lienee turha odottaa (vaikka esim. vapaan kaupan kahvit ja banaanit jne. ovat hyviä esimerkkejä siitä, että tällainen muutos voi tapahtua pikkuhiljaa myös kuluttajien puolelta: nykyään yhä useammalla kahvifirmalla on oma fair trade -vaihtoehtonsa). Sen sijaan olisi pohdittava keinoja (ehkä valtion taholta?), joilla esimerkiksi tuotteen hinta saataisiin sitä korkeammaksi, mitä enemmän se päästää saasteita. Kun ihmisen ei tarvitse valita säästön ja luonnon väliltä, vaan hän voi valita molemmat, jotakin saattaa alkaa tapahtuakin. Esimerkkinä vaikka energiasäästölamput. (Tietysti täysin vapaassa markkinataloudessa valtion rooli olisi olematon, mutta siitä ei olekaan kyse, vaan markkinatalouden valjastamisesta ympäristön hyväksi.)
2. Tuotteiden todelliset kuormitukset.
On hälyttävän uutta ajatella, että tuotteen ympäristökuormituksiin on laskettava mukaan tuotteen valmistamiseen liittyvät prosessit. Esimerkiksi ihminen saattaa ostaa viisi vuotta vanhan pakastimen tilalle uuden sillä perusteella, että uusi on energiaa säästävämpi -- huomioimatta sitä, että tämän uuden pakastimen tuottamiseen käytetyt resurssit syönevät pois energiasäästön tuoman hyödyn. (Voi vaikka laskea kuinka kauan uutta pakastinta on käytettävä, että sähkölaskun pieneneminen maksaa uuden laitteen hinnan takaisin.) Asiasta on tehty vielä melko vähän tutkimuksia, mikä on valitettavaa, mutta ne osoittavat kouriintuntuvalla tavalla tilanteen vakavuuden. Harmittomalta tuntuva kultasormus on ympäristölle hirmuinen tuholainen: se määrä louhimista ja prosessointia, jota tarvitaan yhden sormuksen tuottamiseen on järjetön. Laskujen mukaan yhtä kultakiloa varten on kulutettava 500 000 kiloa luonnonvaroja. Biohajoavat kertakäyttömukit kuormittavat luontoa enemmän kuin tavalliset kertakäyttömukit niiden valmistukseen liittyvien prosessien takia. Yksi ostettu kirja kuluttaa yli 200 kirjastokirjan verran energiaa, jos sitä lasketaan lukijoiden määrässä (ja tässä tunnen piston sydämessäni, ostanhan paljon kirjoja). Jne. Ihmiset huijataan ympäristönsuojelun varjolla (osta uusi, 0,5 litraa satasella vähemmän kuluttava auto kaksi vuotta vanhan rotiskosi tilalle!) tuhoamaan luontoa. Kierrätys on tässäkin avainsana. Ei pitäisi heittää vanhoja esineitä pois, vaan myydä ne vaikka huuto.netissä (mikä on kirpputorimyyjäisiä vähemmän rasittavaa hommaa): jokainen tarpeen tyydyttävä vanha tuote tarkoittaa yhtä vähempää uutta tuotetta -- saattaapi siinä tienatakin sivussa euron tai pari, ja mikäs sen parempi kannustin, jos kohtaa yksi on uskominen!
3. Lihansyönti.
Lihansyöntiä voi pohtia monelta kantilta. Jonkun mielestä lihan syöminen on epäeettistä, koska eläinten tappaminen on epäeettistä. Toisen mielestä vain eläinten tehotuotanto on epäeettistä. Kolmannen mielestä eläimien syöminen on ällöä, neljäs taas ajattelee terveyttä. Viides ei välitä. Näistä riippumatta tärkeä aspekti on lihansyönnin ympäristövaikutukset. Maatalous tuottaa yhtä paljon kasvihuonepäästöjä kuin koko muu teollisuus yhteensä, ja tästä 80% tulee lihantuotannosta -- siitä huolimatta, että suurin osa maailman ihmisistä ei voi taloudellisista syistä syödä lihaa juuri lainkaan. Kasvissyönti on puhdas ympäristöteko, ja suuri sellainen. Tästä näkökulmasta "täydellistä kääntymistä" ei myöskään tarvita: lihan voi hyvin pitää harvinaisena juhlapäivän herkkuna -- erityisesti, jos juhlapäivän kunniaksi on valmis maksamaan luomulihasta. Valitettavan vaikeaa luomulihaa on tosin saada käsiinsä!
4. Minä vs. ympäristö.
Olisiko linkolalainen ratkaisu sitten oikea: ihmiset hengiltä vaan, niin luonto säästyy? (En tiedä onko Linkola koskaan vakavissaan tätä kannattanut.) On helppoa tuhahtaa ja sanoa, että tietenkään ei, mutta tällainen tuhahdus on perusteltava. Esitän kaksi keskeistä syytä hylätä tällainen ajattelu. Ensiksikin ihmisellä on luonnonoliona yhtälainen oikeus olemassaoloonsa kuin muullakin luonnolla: on vaikea löytää eettisesti kestäviä perusteluja ihmisten lahtaamiselle samalla, kun hyväksytään muiden luonnonolioiden oikeus olla olemassa. Toiseksi -- koskien edellisestä jossain määrin erillistä itsemurhaa -- yksittäisen ihmisen (ollakseni hitusen kylmä) kuoleman vaikutus ympäristön kuormitukseen on minimaalinen. Paljon suurempi positiivinen vaikutus on ihmisellä, joka itsensä lahtaamisen sijasta pyrkii aktiivisesti vaikuttamaan oman, ympäristönsä ja yhteiskunnan kulutustottumuksiin. Ihminen, joka uskoo asiaansa niin paljon, että olisi valmis päästämään itsensä päiviltä ympäristön puolesta, olisi varmasti tärkeä ympäristövaikuttaja yhteiskunnassa. Eipä ole paljon järkeä siinä, että juuri ympäristötietoiset alkaisivat potkimaan tyhjää. Tämä lienee selvää joka tapauksessa. Kiinnostavampi kysymys on ehkä yleisempi: olenko minä uhka ympäristölle? Varmaankin, mutta voin olla myös ympäristön liittolainen. Palaten ensimmäiseen syyhyn hylätä linkolalaisuus, ihmisellä on oikeus olla olemassa, ja ihminen voi etsiä tasapainoa muun ympäristön kanssa. Linkolakaan ei ole hirttänyt itseään -- ja uskoisin, että ympäristötietoisuuden kannalta se oli erittäin hyvä asia.
5. Lohtu se on pienikin lohtu.
Viimeiseksi haluaisin vielä esittää erään lohdullisen ajatuksen. Me emme (mitä todennäköisimmin) onnistu tekemään korvaamatonta vahinkoa. Vaikka tappaisimme lopulta itsemme lisäksi 90% maailman eliöistä (ja vaikea uskoa, että ainakaan "parempaan" pystyisimme, sen verran sitkeitä öttiäisiä on maailmassa), tämä olisi vain pieni häiriö evoluution kulussa. Maailman eliöistä on tuhoutunut yli 90% tiettävästi ainakin kuusi kertaa maapallon historiassa, ja joka kerta (vaikeiden olosuhteiden takia) lajirunsaus on ollut pian katastrofin jälkeen aiempaa suurempi. On ihan oikein, että itse aiheutetusta katastrofista kärsitään itse, ja vaikka on surullista, että tästä katastrofista kärsii lopulta varmuudella moni muukin (eliölaji), niin voimme lohduttautua sillä, että lopulta elämä voittaa.
Siinäpä lyhyesti muutama aatos aiheesta. Eiköhän tämä tule olemaan esillä muutoinkin, sen verran iso juttu kun on kyseeessä.
Tunnisteet: ympäristö
lähettänyt TK
14.01
5 kommenttia:
Tykkään lukea tätä. Erityisesti kohdat 4 ja 5 kiteyttävät osuvasti jotain mitä olen yrittänyt ajatella.
-Riikka
Tsk tsk! Kiva kun bloggaat.
Otit aika suuren aiheen määriteltäväksi, mikä on kyllä rohkeaa, mutta rehellisyyden nimissä sanon nyt, että mitään uutta et kyllä sanonut. No, luotan siihen, että jatkossa vielä sanot :)
...ja toisto on perusteltua, jos on mahdollista toistaa se ihmisille, joille sitä ei vielä ole toistettu, kuten blogin kautta kenties voi...
-Taija
Kiitos rohkaisevista kommenteista! Taija: ajattele tätä samalla tavalla kuin mitä tahansa aktivismia, jossa tärkeää on myös sanojien määrä eikä pelkästään se, sanooko jokainen jotakin uutta. Aloitin luonnosta, koska tiedän, että tulen puhumaan siitä paljon. Se tuntui sopivalta. Tämä "määritteleminen" on jatkuva prosessi, ja toivottavasti pitkällä aikavälillä muodostuu jotenkin kiinnostava yhtenäiskuva asiasta :)
Älä odota liikoja - tulee paineita! ;)
En ole ihan samaa mieltä kanssasi tuosta neloskohdasta...
Varsinkin lause "ensiksikin ihmisellä on luonnonoliona yhtälainen oikeus olemassaoloonsa kuin muullakin luonnolla: on vaikea löytää eettisesti kestäviä perusteluja ihmisten lahtaamiselle samalla, kun hyväksytään muiden luonnonolioiden oikeus olla olemassa" jäi kaivelemaan.
Minusta tuntuu, että ihminen toiminnallaan säätelee muiden olentojen olemassaoloa, täten kieltäen näiltä oikeuden olla olemassa. Lukemattomat lajit ovat jo kuolleet sukupuuttoon takiamme. Samoin aktiivisesti tuhoamme esimerkiksi omasta mielestämme epämiellyttäviä olentoja (tuholaiset yms).
En toki ehdota, että aletaan aktiivisesti poistaa ihmisiä maailmasta. Olen kuitenkin sitä mieltä, että ihminen on, ainakin tällä hetkellä, luonnon pahin vihollinen, ja että olisi vain hyvä asia, jos ihmismäärä vähenisi. (Tai edes kasvuvauhti vähenisi...)
Ja onhan melko kiistatonta (?), että moni ikävä asia maailmassa tällä hetkellä johtuu liian suuresta ihmispopulaatiosta. Ihminen vaikuttaa maapallon tilaan vahvasti siksi, että meitä on niin paljon.
Toivottavasti en ymmärtänyt sanomisiasi väärin :P No kuitenkin, nyt voit vapaasti teilata ajatukseni :D
Hei Calla, ja kiitos kommentista! Aina mukava herättää keskustelua :) Erityisesti, kun kysymys on hyvä ja osuu tärkeään kohtaan.
Ensin tarkennus: haen kohdalla neljä takaa eettistä oikeutusta. On aivan totta, kuten sanot, että ihmiset ovat melkoisia tuholaisia, ja totta on sekin, että muun luonnon kannalta olisi hyödyllistä, että ihmiset eivät lisääntyisi. Mutta on eri sanoa, että ihmiset ovat haitallisia, kuin sanoa, että ihmisillä ei ole oikeutta olemassaoloonsa. Siis "x on hyödyllinen" on (ainakin lähtökohtaisesti) eri asia kuin "x:llä on oikeus olemassaoloonsa", ja erityisesti vastakkaista päätelmää vieroksuisin. Hardcore-utilitaristit (eli hyötyeetikot) saattaisivat tosin olla eri mieltä: se, mikä on hyödyllistä (suurelle populaatiolle), on hyvää, ja päinvastoin. Kuitenkin, tällaisia utilitaristeja olisi aika vaikea löytää: harvapa kannattaisi esimerkiksi 49%:n lahtaamista, mikäli siitä olisi vastaava hyöty (kuin kuoleville on haitta) 51%:lle populaatiosta. Utilitarismikin taitaa yleensä olettaa jonkinlaisia perusoikeuksia ja -velvollisuuksia, jotka rajaavat hyötyajattelun alaa. Lisäksi utilitarismi vaatisi joka tapauksessa taustalle jonkin teorian, joka määrittäisi ne oliot, jotka otetaan hyödyssä huomioon (jokuhan voisi väittää, että ainoastaan ihmisten hyöty tulee tässä ottaa huomioon). Joka tapauksessa, siksi tarkka muotoilu: "on vaikea löytää". ;) En itse usko, että sellaista kestävää perustaa löytyy, mutta erimielisyyttä voi toki esiintyä ja esiintyykin.
On syytä todeta myös, että evoluution näkökulmasta siinä, että ihminen vie elintilaa muilta eliöiltä, ei ole mitään pahaa. Ylipäänsä evoluutio on oikeutuksen suhteen sokea.
Näkökulmani ydin on se, että haitallisuus ympäristölle ei vie eettistä oikeutusta olemassaoloon. Meillä ei, vastoin Linkolaa (tai hänelle luettua kantaa), ole eettistä velvoitetta tappaa itseämme ja toisia tai antaa itsemme ja toisten kuolla vain siksi, että olemassaolomme haittaa toisia olioita. Tämä on kuitenkin aivan eri asia kuin se, onko meillä silti eettinen velvollisuus yrittää elää luonnon kanssa tasapainossa. Mielestäni tälle velvollisuudelle voidaan esittää kestäviä perusteita. Köyhänä analogiana voisi toimia tämä: ihmisellä voidaan katsoa olevan velvollisuus noudattaa yhteiskunnan sääntöjä, mutta se ei tarkoita sitä, että tämän velvollisuuden rikkominen (eli rikollisuus) automaattisesti veisi oikeuden olemassaoloon. Ei edes siinä tapauksessa, että rikos on toisen ihmisen tappaminen. (Monin paikoin maailmassa ollaan ihan käytännönkin tasolla kanssani eri mieltä.)
Etiikka on tunnetusti soista aluetta: näkökulmia on vaivaksi asti ja lisäksi vielä tunteetkin tulevat mukaan. En tiedä yhtään sellaista kuningasargumenttia, joka osoittaisi yhtäkään eettistä teoriaa vääräksi. Kuitenkaan mikä tahansa ei voi käydä. Kohta neljä oikeastaan sanoo vain sen, että nähdäkseni väitteestä "x on haitaksi ympäristölleen" ei päästä väitteeseen "x:llä ei ole oikeutta olemassaoloonsa". Ja toisaalta lisäsin toisen "argumentin" juuri vastustaakseni implisiittisesti utilitarismia, joka yksin mielestäni voisi edes teoriassa oikeuttaa tämän siirtymän: mikäli pohditaan hyötyä, luonnon hyväksi toimiva ihminen on hyödyllisempi luonnolle kuin kuollut ihminen. Vielä tähänkin voisi tosin tarttua ja väittää, että ihmisen koko olemassaolo on epäoikeutettu, koska jokainen hengenvetokin vie resursseja muulta elämältä. Tällaista kantaa ei kuitenkaan nähdäkseni kukaan voi vakavissaan kannattaa juuri siksi, että se edellyttäisi, että esimerkiksi ketulla on (riippumatta hyödyllisyydestään/haitallisuudestaan) suurempi oikeus olemassaoloonsa kuin ihmisellä (riippumatta hyödyllisyydestään/haitallisuudestaan). (Ja kuka tahansa luontoa tarkasteleva huomaa, että on kovin luonnollista vielä toisilta eliöiltä elintilaa ja jopa syödä niitä – ei leijonia voi siksi lahdata, että ne syövät gaselleja...)
Toivottavasti vastaus oli jotenkin luettavissa. Monimutkaisesta asiasta on vaikea löytää ydintä. :) Valitettavasti joudun tuottamaan pettymyksen tuon ajatuksesi teilaamisen suhteen ;D
Lähetä kommentti
Tilaa Lähetä kommentteja [Atom]
<< Etusivu