Missä miehet hallituksen tasa-arvo-ohjelmassa?

Hallitus julkaisi muutama viikko sitten uuden tasa-arvo-ohjelmansa, jonka voi kokonaisuudessaan lukea täältä.

Ohjelma sisältää monia tärkeitä linjauksia, kuten esimerkiksi tasa-arvonäkökulman valtavirtaistaminen, tasa-arvotietoisuuden lisääminen ja sukupuoleen perustuvien palkkaerojen kaventaminen. Vaikka nämä ovatkin sellaisenaan melko yleisluontoisia asioita, ohjelmassa oli myös lueteltu useita hyviä käytännön toimia. Kokonaisuudessaan tasa-arvo-ohjelma on kuitenkin jonkinasteinen pettymys: miehiä koskevat tasa-arvo-ongelmat loistavat muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta poissaolollaan. Seuraava tiivistys on kertova: "Tällä tasa-arvo-ohjelmallaan hallitus jatkaa pitkäjänteistä työtä muun muassa naisten työmarkkina-aseman parantamiseksi, samapalkkaisuuden edistämiseksi ja naisiin kohdistuvan väkivallan vähentämiseksi". Ei liene epäselvää, kumpi sukupuoli on tasa-arvotyön kohteena.

Räikein puute on tietysti miesten asevelvollisuuden täydellinen uupuminen tasa-arvo-ohjelmasta. Se ei tosin ole mikään yllätys: minkäänlaista poliittista tahtoa asian muuttamiseksi ei näytä olevan. Kuitenkin kyseessä on ylivoimaisesti vakavin tasa-arvorike Suomessa, erityisesti siksi, että syrjinnällä on lainvoima – toisin kuin esimerkiksi naisten eripalkkaisuudella, joka on enemmänkin olosuhteista ja asenteista syntyvä vaikeasti ratkaistava ongelma, jolla ei ole virallista hyväksyntää. On hyvin vaikea ottaa vakavasti hallituksen pyrkimystä todelliseen tasa-arvoon, jos tätä ongelmaa ei edes mainita – jo jonkinlaisen lautakunnan asettaminen tätä ongelmaa ja sen ratkaisua pohtimaan olisi suuri edistysaskel, ja se olisi lisäksi helppo ottaa.

Henry Laasanen otti Hesarin mielipidesivuilla (HS 2. 8.) aiheeseen kantaa. En voi puolestani täysin yhtyä hänen kirjoitukseensa, vaikka olenkin samaa mieltä siitä, että kritiikille on tarvetta. Laasanen ei ole lukenut ohjelmaa järin tarkasti, kun hän väittää, että ohjelmassa "ei ole mukana ainuttakaan miesten tasa-arvo-ongelmaa, ellei sellaiseksi lasketa isien patistamista pitämään perhevapaitaan". Ohjelmassa sanotaan suoraan mm. seuraavaa: "Miesten osallistuminen aikuiskoulutukseen on huomattavasti naisia vähäisempää. Erityisesti heikosti koulutettujen miesten koulutukseen hakeutumista tulee tukea ohjaus- ja neuvontapalveluin." Toisaalta kyse on melkein sivuhuomiosta, erityisesti suhteutettuna ongelman vakavuuteen: edelleenkään ei olla ryhdytty juurikaan toimiin sen suhteen, että 2/3 yliopisto-opiskelijoista on naisia. Tendenssi alkaa jo peruskoulusta ja kärjistyy siirryttäessä lukioon, johon hyväksytyistä selkeästi valtaosa on naisia. Ei tarvitse kuin todeta, että mikäli tilanne olisi päinvastainen miesten hyväksi, asiasta meuhkattaisiin varmasti ihan riittämiin.

Eräs yllättävä puoli ohjelmassa on keskittyminen naisten kokemaan väkivaltaan. Itse ohjelmassa tällaista painotusta – miesten kokemasta väkivallasta välittämättä – ei mitenkään perustella, paitsi toteamalla, ettei naisiin kohdistunut väkivalta ole juuri vähentynyt vuosikymmenen aikana. Myös Laasanen ottaa kirjoituksessaan tämän esille, ja väittää (arvioitteni mukaisesti) nimenomaan miesten olevan väkivallan suurin uhriryhmä. En tunne tilastoja aiheesta, mutta joka tapauksessa linjaus on erikoinen. En tietenkään halua väheksyä naisten kokemaa väkivaltaa tai tilanteen parantamiseksi tehtyjä toimia, mutta tasa-arvo-ohjelmassa ratkaisu on hämmentävä: onko tasa-arvoa keskittyä vain toisen sukupuolen kokeman väkivallan ehkäisyyn? Mikäli väen väkisin halutaan tasa-arvon näkökulma mukaan (sen sijaan, että ylipäänsä pyrittäisiin vähentämään väkivaltaa yhteiskunnassa), eikö sen pitäisi kohdistua siihen sukupuoleen, joka eniten kärsii ongelmasta?

Arvelen, että taustalla on ajatus siitä, että koska miehet tekevät enemmän väkivaltarikoksia, he myös ikään kuin ansaitsevat tulla väkivallan kohteiksi useammin, kun taas naiset katsotaan sivullisiksi (tai perinteiseen tapaan ylipäänsä heikoiksi). Tällainen ajattelu olisi melko kyseenalaista, ja erityisesti se jättäisi täysin huomiotta ne miehet, jotka osallistuvat väkivaltaan ainoastaan uhreina. Yhä edelleen yhteiskunnassamme vallitsee vahvana ajatus, että on enemmän oikein vetää viatonta miestä turpaan kuin naista. Erityisen selkeää tämä on silloin, jos mies on ensin joutunut sanaharkkaan. Sellaista näkemystä en ole vielä yleiseksi havainnut, että miestä sättivää naista saisi läimiä, koska hän "ansaitsisi" sen.

Tasa-arvo-ohjelman painopisteet ovat siis selkeitä: on parannettava naisten asemaa. Seassa on tervetulleita ajatuksia esimerkiksi alojen sukupuolittumisen hälventämiseksi – erityisesti lämmitti pyrkimys korjata teknisen ja tekstiilikäsityön välinen ero, joka osaltaan vaikuttaa lasten näkemykseen perinteisistä sukupuolirooleista. Taustalla on kuitenkin yleensä huoli nimenomaan naisten asemasta – käsityölinjauksessakin on hieman erikoisesti nostettu esille se, että tekninen työ edistää (sähköopin kautta) miesten taitoja fysiikassa, mikä on siis pois naisilta. Väite on erikoinen: fysiikan taidot karttuvat varmasti melko minimaalisesti teknisessä työssä ja yhtä lailla voitaisiin nostaa esiin tekstiilityön etuja, kuten esimerkiksi kyky valmistaa omia vaatteita, mikä on selkeä taloudellinen etu. (Aniharva loppujen lopuksi ryhtyy itse rakentamaan esimerkiksi kodin kalusteita teknisen työn taitojen pohjalta, toisin kuin lapasia, pipoja, kaulaliinoja tai neuleita tekstiilityön pohjalta.) Oli miten oli, tämäkin linjaus on kuin vääntämällä väännetty naisten kautta: miksei oltaisi voitu huomioida yleisesti, että jako edistää yksilön vapautta kaventavia sukupuolirooleja tarpeettomasti?

Joskus on vaikea ymmärtää, miten hankala tasa-arvon käsite näyttää olevan. Erityisesti sen kaksisuuntaisuus näyttää olevan käsittämätöntä. Ikään kuin vain toisen sukupuolen tasa-arvon parantaminen olisi riittävää – tai edes mahdollista: ainoa mahdollinen tasa-arvon lisääntyminen kun on sellaista, jossa molempien tasa-arvo lisääntyy. Jos hallitus on tosissaan sanoessaan, että "tavoitteena on turvata miesten ja naisten yhtäläiset edellytykset kaikilla elämänalueilla", niin millä perustein vain miehiä koskeva asevelvollisuus, suurimmaksi osaksi miehiä koskeva syrjäytyminen, heikko koulutus, itsemurhat jne. on jätetty keskeisten tavoitteiden ulkopuolelle? Tasa-arvon edistäminen on tietysti aina hyväksi, kohdistuu se sitten mihin epäkohtaan tahansa, mutta voisi silti toivoa, että tasa-arvoakin voitaisiin vielä joskus tulevaisuudessa edistää, niin, tasapuolisesti.

Tasa-arvo on tasapuolisesti mies- ja naisasiaa (Hesarin mielipidekirjoitus 25. 6.)

Ajattelin laittaa tänne blogiin Helsingin Sanomissa (HS 25. 6. 2008) ilmestyneen mielipidekirjoituksemme editoimattomana versiona, eli hitusen julkaistua pidempänä. Alla on aiheeseen liittyvä blogimerkintä. (Hesarin toimittaja muutti otsikon muotoon "Feministien ei tule ajaa vain naisten etua", minkä sävyä pidän hieman omaamme hyökkäävämpänä.)

Tasa-arvo on tasapuolisesti mies- ja naisasiaa

Vastauksessaan (HS 18. 6.) Arno Kotron ansiokkaaseen sunnuntaidebattikirjoitukseen (HS 15. 6.) Anne Moilanen peräänkuulutti ”fiksuja miesasiamiehiä”. Vaikka Moilanen kehuu kirjoitusta ”historiallisen sovinnolliseksi”, häneltä itseltään sovittelevuutta ei näytä löytyvän.

Kirjoituksen sävyä olennaisempaa on kuitenkin Moilasen huolestuttava sanoma. Kun Kotro kirjoituksessaan kritisoi tasa-arvokeskustelun yleistä tyyliä ja miesten tasa-arvo-ongelmien vähättelyä, Moilanen ehdottaa uuden miesliikkeen perustamista ongelmien korjaamiseksi. Feministit kuitenkin painottavat ajavansa sukupuolten välistä tasa-arvoa – siis myös miesten. Moilanen itsekin yhtyy Kotron kantaan, että naisten ja miesten tasa-arvopyrkimykset ovat yhteisiä. Mihin siis tarvitaan kaksi eri leiriä?

Tasa-arvon on tarkoitus raivata tilaa, ettei kenenkään tarvitsisi rajoittaa identiteettiään, ammatinvalintojaan jne. sukupuoltaan määrittävien ennakkoluulojen mukaan. On epäjohdonmukaista kritisoida vain toista sukupuolta koskevia stereotypioita, koska perinteiset naisten ja miesten roolit ovat muodostuneet toisistaan riippuen, vastakkainasettelussa toisiinsa nähden. Esimerkiksi naisten ajatteleminen luonnollisina hoivaajina sisältää ennakkoluulon, että miehet ovat hoitotehtävissä kelvottomampia.

On ristiriitaista ajaa vain yhden sukupuolen tasa-arvoa. Feminismi ampuu itseään nilkkaan, jos se rajoittuu ajamaan vain naisten etua. Se on, paitsi epätasa-arvoista, myös vahingollista sekä miehille että naisille. Kotro otti kaivatun askeleen pois iänikuisesta ennakkoluulosta, että miehet ajavat miesten etua, naiset naisten. Samaa olisi toivonut Moilaseltakin.

Erityisen räikeä mutta hyssytellen hyväksytty epäkohta on Kotronkin esiin nostama, vain miehiä koskeva asevelvollisuus. Tällaisen käytännön taustalla piilevien sukupuolikäsitysten ruotiminen olisi kaikille tasa-arvon kannattajille välttämätön ja kiireellinen tehtävä. Etenkin, kun kyse on lainvoimaisesta syrjinnästä – toisin kuin suuressa osassa tasa-arvo-ongelmia.

Miksi tasa-arvokeskustelu on niin vaikeaa? Yhden ongelman Moilanenkin nostaa esiin: aihe herättää henkilökohtaisuudessaan syviä tunteita. Niinpä rakentava keskustelu edellyttää osanottajilta erityisen paljon empatiaa ja malttia. Naisten on vaikea havaita miehiä rajoittavia rooleja ja päinvastoin. Molemminpuolinen ymmärtämättömyys johtaa helposti ylilyönteihin ja väheksyntään sekä hyväntahtoisenkin kritiikin tulkitsemiseen hyökkäykseksi.

Tasa-arvokeskustelua vaivaa lisäksi takertuminen ajatukseen sukupuolesta täsmälleen kahteen ryhmään jakautuneena. Jako on historiallisesti ymmärrettävä, mutta kaikki tyynni kestämätön. Ensiksikin ulkopuolelle jää koko joukko ihmisiä, jotka eivät koe kuuluvansa kumpaankaan ryhmään. Toiseksi jako perustuu harhaiseen ja tieteellisesti perusteettomaan kuvitelmaan, että olisi olemassa kaksi erillistä ihmisryhmää kiinteine ominaisuuksineen. Kolmanneksi se on tasa-arvon kehittymiselle haitallista, koska tavoitteena on tilanne, jossa ihmiset nähtäisiin lähtökohtaisesti yksilöinä, joilla on vapaus toteuttaa itseään nimenomaan näistä stereotypioista huolimatta.

On luonnollista, että feminismin huomio oli liikkeen alussa juuri naisiin kohdistuvissa lukuisissa eriarvoisuuksissa. Tilanne on kuitenkin onneksi – kiitos juuri naisasialiikkeen – muuttunut. Irtautuminen aikansa eläneistä perusoletuksista ja vastakkainasetteluista on nykyfeminismin keskeisiä haasteita. On oltava avoimia sillekin tosiasialle, että myös miehet kokevat syrjintää. Samoin on luovuttava tasa-arvon määrittämisestä perinteisen mies-nais-jaon ehdoilla. Jos feminismi ei pysty uudistumaan, siitä uhkaa tulla tasa-arvon jarru, ei sen moottori.

Onkin vaikeaa nähdä perusteluja Moilasen asenteelle, kun hän toteaa feministien ”tunnustavan laajalti” myös miehiä koskevat sukupuoliongelmat, mutta niiden ratkaisemisen olevan miesten omalla kontolla. Mitä ”tunnustaminen” oikein tarkoittaa? Että tiedostetaan, mutta ei tehdä mitään?

Feministit valittelevat usein miesten vähäistä osallistumista tasa-arvokeskusteluun. Nyt Moilanen vastaa Kotron kädenojennukseen kehottamalla häntä etsimään apua miesten joukosta tai hoitamaan asian itse. Tällainen asenne vie takaisin kohti sitä miesten ja naisten vastakkainasettelua, josta feminismissä on aktiivisesti pyritty eroon.

Malin Grahn
Filosofian tohtorikoulutettava
Helsingin yliopisto

Toni Kannisto
Filosofian tohtorikoulutettava
Tampereen yliopisto

Tasa-arvosta, sukupuolesta ja keskiarvon logiikasta

Kuten jotkut teistä ehkä huomasivatkin, kirjoitin yhdessä Malin Grahnin kanssa mielipidekirjoituksen Helsingin Sanomiin (HS 25. 6.) reaktiona Arno Kotron (jo alempana kehumalleni) Sunnuntaidebatti-kirjoitukseen (HS 15. 6.) sekä Anne Moilasen siihen kirjoittamaan vastineeseen (HS 18. 6.). Esitimme siinä lyhyesti (ja siksi ehkä hitusen epäonnistuneesti, erityisesti kun toimittaja editoi tätä kohtaa vielä lyhyemmäksi) kritiikkiä tasa-arvokeskustelua vaivaavaa tiukkaa mies-nais-jakoa vastaan. Seuraavassa selitän hieman tätä monilta ymmärtämättä jäänyttä kantaa.

Olen skannannut tekstit ja ne löytyvät näin:
Kirjoituksemme
Kotron sunnuntaidebattikirjoitus
Moilasen mielipidekirjoitus

1. Kaksi sukupuolta
Pahimmillaan lauseemme "Tasa-arvokeskustelua vaivaa lisäksi takertuminen ajatukseen sukupuolesta täsmälleen kahteen ryhmään jakautuneena" on tulkittu biologian kieltämisenä. Sitä se ei tietysti ole – vaikka lisäys "tietysti" onkin vähän ongelmallinen siksi, että tällainen kanta on yllättävän yleinen. Tarkoitus oli kritisoida tasa-arvokeskustelun takertumista tähän ajatukseen, ja erityisesti Moilasen esittämää (varsin yleistä) ajatusta siitä, että miesten pitäisi ajaa miesten asiaa ja naisten naisten asiaa – siis rintamalinjojen vetämistä siksi, että jaamme ihmiset kahteen osaan ja kuvittelemme ryhmien olevan homogeenisiä. Mutta ensin alkuperäinen teksti, joka oli valitettavan hankalasti editoitu:

Tasa-arvokeskustelua vaivaa lisäksi takertuminen ajatukseen sukupuolesta täsmälleen kahteen ryhmään jakautuneena. Jako on historiallisesti ymmärrettävä, mutta kaikki tyynni kestämätön. Ensiksikin ulkopuolelle jää koko joukko ihmisiä, jotka eivät koe kuuluvansa kumpaankaan ryhmään. Toiseksi jako perustuu harhaiseen ja tieteellisesti perusteettomaan kuvitelmaan, että olisi olemassa kaksi erillistä ihmisryhmää kiinteine ominaisuuksineen. Kolmanneksi se on tasa-arvon kehittymiselle haitallista, koska tavoitteena on tilanne, jossa ihmiset nähtäisiin lähtökohtaisesti yksilöinä, joilla on vapaus toteuttaa itseään nimenomaan näistä stereotypioista huolimatta.

Biologisesti tarkasteltuna sukupuoli ei ole yksioikoinen asia. Sukupuolielinten tasolla erottelua ei aina voida tehdä, sillä monella ihmisellä on molempien sukupuolten elimiä (tästä onkin viime aikoina ollut paljon esim. dokumentteja). Myöskään kromosomitasolla (jossa jako yleisemmin toteutetaan) mitään selkeää linjaa ei voida vetää: normaalisti miehillä on xy-kromosomisto ja naisilla xx, mutta on myös esimerkiksi ihmisiä, joilla on xxy-kromosomisto ja joita (silti) pidämme naisina. Pelkkä y-kromosomin olemassaolo ei vielä tee kenestäkään miestä. Tämä on tieteellinen fakta eikä suinkaan mikään tieteen kielto (ne, jotka minut tuntevat, tietävät hyvin, että olen pikemminkin varsin tieteellisesti orientoitunut ihminen).

Mutta kaikki tyynni ihmiset jakautuvat biologisesti ja sosiaalisesti lähtökohtaisesti kahteen ryhmään. Melkein kaikki ihmiset voidaan luokitella miehiksi tai naisiksi ongelmitta, ja ongelmallistenkin tapausten kohdalla luokittelu silti aina tehdään. Virallisissa papereissa ei ole sukupuolen kohdalla "jokin muu, mikä"-vaihtoehtoa. Tämä ei ole ongelma, vaan ongelma on se, että juuri tasa-arvon olisi pystyttävä korjaamaan tämän tietyn ominaisuuden perusteella tapahtuva syrjintä ja leimaaminen. Tähän ei pystytä, jos lukkiudutaan miehiin ja naisiin, kuten Moilanen (ja monet muut "vanhakantaiset" feministit) tekee.

Sukupuolta voisikin tässä verrata ehkä hieman ontuvasti ihonväriin: on selvää, että toiset ihmiset ovat toisia tummempia, mutta rajanveto "tummiin" ja "vaaleisiin" on silti monin kohdin vaikeaa tai mahdotonta. Nykypäivänä olisi absurdia todeta valkoihoisten "tunnustavan" tummaihoisten tasa-arvo-ongelmat ja siirtyä sitten kehottamaan tummaihoisia perustamaan jonkin yhdistyksen korjatakseen tämän ongelman. Täsmälleen näin Moilanen kuitenkin totesi mielipidekirjoituksessaan miehistä ja heidän tasa-arvo-ongelmistaan. (Noloa on se, että Moilanen on toisaalla verrannut "miesaktivisteja" rasisteihin.) Joku toimittaja on kerran lohkaissut sattuvasti: tuntuu, että miehet ovat tämän päivän neekereitä.

2. Tasa-arvo ja sukupuoli
Keskeinen väitteeni on, että tasa-arvo koskee aina yksilöä, siitä huolimatta, että siitä usein puhutaan (käytännön syistä) ihmisryhmien kautta. Kun sanomme, että ihmisryhmä X on tasa-arvoinen ihmisryhmän Y kanssa, sanomme, että ryhmän X (tai Ryhmä-X:n) edustajat ovat oikeutettuja ja velvoitettuja täsmälleen samoin kuin ryhmän Y edustajat – siis yksilöt. Toisin sanoen, annamme jokaiselle yksilölle samat oikeudet ja velvollisuudet riippumatta siitä, sattuuko hänellä olemaan ominaisuus "kuulua ryhmään X" vai "kuulua ryhmään Y". Tämä erittäin tärkeä näkökulma katoaa sellaisessa tasa-arvokeskustelussa, joka jakautuu miehiin ja naisiin: unohdamme ensin (ehkä terminologisella tasolla), että tavoitteemme on yksilönvapaus eikä abstraktin ryhmän vapaus, ja muodostamme sitten näihin ryhmiin jakautuvia rintamia, jotka ovat haitallisia tasa-arvon kehittymiselle.

Saman voisi sanoa myös näin: tasa-arvo on absoluuttinen käsite. Joko miehet ja naiset ovat tasa-arvoisia tai eivät ole. Siksi on käsitteellisesti ristiriitaista ajaa vain toisen sukupuolen tasa-arvoa. (Näin sanotaan epäilemättä usein vain siksi, että ollaan korjaamassa toista sukupuolta koskevaa epäkohtaa, jolloin näkökulma on esimerkiksi se, että tehdään naisista tasa-arvoisempia, vaikka tosiasiassa tuloksena on tietysti molempien sukupuolten tasa-arvoistuminen.) Tasa-arvon ajamisessa pyritään siihen, että lopulta oikeuksien ja velvollisuuksien kannalta ei enää ole väliä sillä, kuuluuko henkilö a ryhmään "miehet" vai "naiset". Tämä tulkitaan valitettavan usein sukupuolten erojen kieltämiseksi, mutta nämä ovat kaksi täysin eri asiaa. Olisi monellakin tavalla hullua kieltää sukupuolittuminen. Mutta, näin analogiana, on aivan eri asia havainnoida, että kahdesta henkilöstä toinen on toista paljon pidempi kuin esimerkiksi antaa pidemmälle tällä perusteella pituuteen liittymättömiä oikeuksia, joita lyhyempi ei saa.

Tätä ajattelutapaa kritisoidaan usein siitä, että se jättää huomiotta miesten ja naisten erilaisuuden. Naiset voivat synnyttää, miehet eivät – se on fakta. (Tietystikin väite on toiseen suuntaan virheellinen: ihminen ei välttämättä voi synnyttää vain siksi, että on nainen.) Kritiikin ydin on se, että koska miehet ja naiset ovat erilaisia, heillä tuleekin olla erilaisia oikeuksia. Mutta ongelma on se, että suurimmassa osassa tapauksia ei ole mitään syytä jakaa oikeuksia juuri sukupuolen mukaan. Esimerkiksi armeijakäytäntöä näkee joskus perusteltavan sillä, että miehet ovat keskimäärin naisia vahvempia, mutta tämän pitäisi sittenkin johtaa armeijavelvollisuuden kytkemiseen lihasvoimaan, ei sukupuoleen: olen täysin varma, että aika moni nainen on vahvempi kuin heiveröinen meikäläinen ja siten paremmin armeijapalvelukseen soveltuva. (Argumentin muita heikkouksia en nyt jaksa luetella.) Samaten argumentti "naiset synnyttävät, joten on oikein, että miehet sitten menevät armeijaan" (abstrahoiden sen kaikista ongelmista) johtaisi loogisesti armeijavelvollisuuden kytkemiseen synnyttämiseen: jos nainen ei synnytä (joko ei halua tai pysty), niin menkööt armeijaan. (En tietenkään kannata tällaisia kriteerejä, vaan ainoastaan huomioin näiden argumenttien ongelmia.)

Summa summarum: mikäli jokin ominaisuus johtaa toisista eroaviin oikeuksiin tai velvollisuuksiin, tämän eron tulee olla perusteltavissa juuri tällä ominaisuudella. Sukupuolten tasa-arvosta käytävässä keskustelussa on kyse juuri siitä, että miehyys ja naiseus eivät perustele suurinta osaa eroavista käytännöistä. Jos käytäntö on perusteltavissa jollakin muulla ominaisuudella, se tulee kytkeä tuohon ominaisuuteen.

3. Keskiarvo vs. tasa-arvo
Sillä on merkittävä ero, katsommeko tasa-arvoa ryhmien vai yksilöiden kannalta. Valitettavan yleinen virhepäätelmä, jonka ihmiset (yleensä tiedostamattaan) tekevät, on päätteleminen joukon ominaisuuksista yksilön ominaisuuksiin. Otetaan kaksi koululuokkaa ja mitataan henkilöiden pituudet. Osoittautuu, että luokan A oppilaat ovat hieman luokan B oppilaita pidempiä. Tästä ei (tietenkään) voida päätellä, että satunnaisesti valittu luokan B oppilas olisi satunnaisesti valittua luokan A oppilasta lyhyempi. Silti tämä virhepäätelmä tehdään valitettavan usein: "somalit tekevät natiivisuomalaisia enemmän rikoksia, siksi pidän näkemääni somalia vaarallisena", "ranskalaiset ovat keskimäärin ylimielistä kansaa, uusi vaihto-oppilas on ranskasta, joten hän on varmaan ylimielinen" ja erityisesti "naiset ovat yleensä miehiä heikompia, joten suosin aina miestä fyysisesti vaativiin hommiin". (Päätelmä on pätevä vain siinä erikoistapauksessa, että ryhmän jäsenistä 100%:lla on tietty ominaisuus.)

Ajattelutapa on ymmärrettävä, sillä se kertoo jotakin tilastollisista todennäköisyyksistä, jotka ovat erityisesti evolutiivisesti tärkeitä. Jos jokin kulmakunta on tilastollisesti toista vaarallisempi, kannattaa suoria kotiin jälkimmäisen läpi, jne. Mutta, kuten todettu, tasa-arvon on tarkoitus koskea yksilöitä, ja yksilöiden kohdalla todennäköisyydet ovat merkityksettömiä. Jos joku nainen on miestä vahvempi, hän on tätä miestä vahvempi riippumatta miesten ja naisten keskinäisistä todennäköisyyksistä olla toisiaan vahvempia. Tasa-arvo ei voi koskaan toteutua niin kauan kuin pysyttelemme ryhmien ja siis todennäköisyyksien tasolla: jos miesten tarvitsee mennä armeijaan siksi, että he ovat keskimäärin vahvempia, on aina aimo liuta miehiä, jotka kärsivät vääryyttä siitä yksinkertaisesta syystä, että eivät (miehuudestaan huolimatta) kertakaikkiaan ole vahvoja – ja tietysti aimo liuta naisia, jotka tilastoista huolimatta olisivat riittävän vahvoja.

Miehet ja naiset ovat tilastollisesti erilaisia, mutta yksilötasolla vain harva ero on merkitsevä. Esimerkkinä tällaisesta harvinaisesta erosta on se, että miehet eivät voi synnyttää. Suurin osa miehiin ja naisiin liitetyistä stereotypioista ei ole merkitseviä: nainen voi olla miestä pidempi ja vahvempi, mies naista kykenevämpi hoivaamaan lasta jne. Todellinen tasa-arvo voi toteutua vain, jos katsomme sukupuolen (ja siihen tilastollisesti liitettävien ominaisuuksien) taakse yksilöihin ja teemme päätöksemme hänen tosiasiallisten ominaisuuksiensa perusteella. Työpaikan saannin perusteena ei voi olla se, että henkilö on mies tai nainen, vaan se, että henkilö on työhön soveltuvimmaksi katsottu. Sama pätee opiskelupaikkoihin, armeijaan, palkkaan jne.

Lyhyesti: esimerkiksi armeijakäytäntöä ei saisi lopulta tarkastella yksinomaan mies-nais-jaon kannalta, vaan tulisi pohtia, mitkä ominaisuudet tekevät ihmisestä armeijapalvelukseen soveltuvan ja tehdä päätökset sen mukaisesti – koko nais-mies-jaon ei tarvitse koskaan tulla edes mainituksi (paitsi kritiikin kohteena ja sitä kautta, että de facto jako tehdään nyt tähän perustuen, mistä olisi päästävä eroon). Silti suurin osa keskustelusta sukupuolten välisestä tasa-arvosta käydään tiukasti mies-nais-asetelmiin lukkiutuen. Todellisen kritiikin kohteen tulisi olla oikeuksien ja velvollisuuksien jne. jako ominaisuuksien "mies" ja "nainen" perusteella, ja niin kauan kuin meillä on erikseen "naisasialiikkeet" ja "miesasialiikkeet", tasa-arvon eteneminen on hidasta asemasotaa eikä yhteistyössä toteutettua pyrkimystä kohti todellista tasa-arvoa.

On miltei käsittämätöntä, että tätä ei keskustelussa tajuta. Aikoinaan jakoja tehtiin lainsäädännönkin tasolla ihonvärin perusteella, ja silloin (kuten joskus harvoin nytkin) jakoja saatettiin perustella keskiarvoisilla ominaisuuksilla. Nykyään ajatus on puistattava: ihonväri ei ominaisuutena millään tavoin tee ihmisestä esimerkiksi tyhmempää, sen tiedämme. Sama pätee miehiin ja naisiin: pelkkä henkilön ominaisuus olla nainen ei tee hänestä fyysisesti heikkoa lasten- ja kodinhoivaajaa, joka tykkää ostella kenkiä ja hallitsee huonosti matematiikkaa.

Minä puolestani puhun asiaa - Tapaus 1: Arno Kotro

"Minäkin jauhan paskaa" -sarja tarvitsee rinnalleen positiivisen vastapainon, joten vaikka onkin monesti vaikeampaa löytää (lähes) aina asiaa puhuvia kuin (lähes) aina paskaa jauhavia, yritän tässä tekstisarjassa tuosa esille niitä julkiseen keskusteluun osallistuvia, jotka ainakin mielestäni kunnioitettavan usein kirjoittavat rohkeasti, järkevästi ja tärkeistä asioista.

Ensimmäisenä estradille pääsee Arno Kotro, itä-helsinkiläinen opettaja ja kirjailija. Hänen tarinansa on omasta näkökulmastani kiinnostava: lukion filosofianopettaja julkaisee (hienon) runokirjan, tulee kuuluisaksi ja saa sitä kautta ajatuksilleen painoarvoa tavalla, joka ei aiemmin olisi ollut mahdollista. (Siitä huolimatta, että runoilla ei ole mitään tekemistä sen kanssa, mitä Kotron ajatukset käsittelevät.) Nyt Kotro on tuntunut jättäneen kirjailistatuksensa hieman taka-alalle ja osallistuu keskusteluihin opettajatittelillä.

Valitsin Kotron, koska ensiksi hän on kirjoittanut paljon tämänkin blogin aiheena olevasta feminismi-keskustelusta ja yleisemmin tasa-arvosta ja toiseksi hän kirjoitti hienon artikkelin Hesarin viimeisimpään Sunnuntaidebattiin otsikolla "Naiset huipulle, miehet pohjalta pois". (Valittevasti otsikko on virheellinen: hienona kirjoittajana Kotro on itse toki muotoillut tämän: Naiset huipulle, miehet pois pohjalta, mutta ilmeisesti toimittajalta on kielellinen taju loppunut kesken, kun hän on muotoillut sanoman noin töksähtävästi.) Arno on kunnostautunut tuomalla miehen näkökulmaa tasa-arvokeskusteluun – ja kritisoimalla samalla keskustelun lohdutonta laaduttomuutta, kuten nytkin: miesten tasa-arvo-ongelmien esiinnostaminen nähdään Kotron mukaan aivan liian yleisesti ja automaattisesti naisten tasa-arvon vastustamisena tai "men strike back" -mentaliteettina. Lyhyesti ja ytimekkäästi: "Kun joku osoittaa sormella epäkohtaa, pitää katsoa epäkohtaa, ei sormea". Hän käsittelee aihetta artikkelissaan rauhallisesti ja korostetun analyyttisesti. Hän poimii miesten tasa-arvo-ongelmien yhteydessä esitettyjä argumentteja ja osoittaa, kuinka samoja argumentteja voitaisiin (tai koherenssin nimessä pitäisi) käyttää myös naisten tasa-arvo-ongelmia kohtaan. Esimerkiksi: "Epäjohdonmukaista on myös, jos naisten vähäinen edustus johtajistossa selitetään yhteiskunnallisesti, mutta miesten huono-osaisuudesta puhuttaessa [...] katsotaan sen johtuvan vain omista valinnoista. Eikö molempien ilmiöiden taustalta löydy myös yhteiskunnallisia mekanismeja, joita pitää tutkia ja purkaa?" Vaikeapa on tuota kommenttia haastaa.

Erityisen hieno Kotron oivallus on termin lasilattia lanseeraaminen. Samalla kun tasa-arvokeskustelu on fiksoitunut esimerkiksi siihen lasikattoon, johon naiset törmäävät uransa huipulla ja joka estää heitä nousemasta yritysten johtoon, ollaan kovin vaiti siitä, että noin 90 prosenttia kaikista syrjäytyneistä, alkoholisteista, koulunsa kesken jättäneistä ja muista huono-osaisista on miehiä. Tämä on seikka, johon Kotro on toistuvasti vaatinut muutosta ja ylipäänsä huomion kiinnittämistä: yhteiskunnallisia turvaverkkoja olisi kehitettävä ja niihin olisi panostettava aivan eri tavoin kuin nykyään, ja keskustelua olisi käytävä, ei pelkästään yhteiskunnan eliitin vaan myös pohjamutien miesvoittoisuudesta. Kotro toteaa: "Usein kuultu argumentti on, että pojat kyllä syrjäytyvät koulutuksesta useammin kuin tytöt, mutta se ei ole tasa-arvo-ongelma, koska myöhemmin miehet sitten menestyvät". Tällainen argumentti voi syntyä vain sellaisen päässä, joka ei kykene erottamaan toisistaan yleistä joukkoa "miehet" ja yksittäisiä miehiä: ikään kuin se, että yhdestä miehestä tulee hirmuinen pohatta jotenkin oikeuttaisi sen, että toinen kuolee kolmekymppisenä viinaan ja huumeisiin elettyään 15 vuotta kadulla ja vankiloissa.

Luonnollisesti Kotro on ottanut toistuvasti esille myös tässäkin blogissa käsitellyn armeijan epätasa-arvoisuuden. Hän huomauttaa myös, että Ruotsissa (jota suomalaiset feministit usein katselevat kaiholla feminismin mallimaana) tämä tasa-arvo-ongelma otetaan usein esille ja pidetään tapetilla; Suomessahan asiasta ei juuri hiiskuta. Kotro on esittänyt tätä kautta myös Nato-keskusteluun kiinnostavan ja uskaliaan näkökulman: Suomen tulisi liittyä Natoon, jotta liittymisen kautta mahdollistuisi armeijan supistaminen palkka-armeijaksi ja siis tämän aikamme suurimman sukupuolten välisen epätasa-arvon ratkaiseminen. Kuten alta voi lukea, en ole Kotron kanssa samaa mieltä menetelmän kanssa (ongelman voi ratkaista liittymättä Natoon), mutta ihastelen kylläkin tätä tuoretta näkökulmaa vanhastaan toivottoman jankkaavaan Nato-keskusteluun. (Ensimmäinen argumentti, joka minusta tuntuu antavan ihan oikeasti syyn liittyä Natoon – siis muunkin syyn kuin "miksi ei?" tai "mut ku ryssät rynnii rajan yli!")

Mielestäni Kotron kirjoitukset ovat tyylillisesti hienoja ja asenteeltaan täsmälleen oikeanlaisia: ne ovat tiukkoja, tarvittaessa vihaisiakin, mutta eivät yksipuolisia. Sunnuntaidebatin artikkelissa Kotro toteaa, että "tasa-arvokeskustelulle antavat leimaa [...] hedelmättömät vastakkainasettelut, pölhöt kärjistykset, argumenttien sijaan henkilöön käyvä nimittely ja tahallinen väärinymmärtäminen", mutta muistaa myös mainita (tasa-arvokeskustelussa melko olennaisen seikan), että "miesten ongelmat eivät ole naisten syytä". Hän uskaltaa tarvittaessa läimäyttää myös suuria nimiä, mutta tekee sen asiallisesti ja sitaatteja käyttäen (ei epäasiallisesti toisen sanoista tehtyihin omiin tulkintoihin perustuen), kuten esimerkiksi kritisoidessaan Kaari Utriota, joka on Kotron mukaan "tulkinnut miesten tasa-arvosta puhuvien pelkäävän, että 'naisilla on liikaa ihmisoikeuksia'" – kieltämättä tämä Utrion kommentti henkii sellaista ylimielisyyttä, sokeutta (ja haluttomuutta nähdä), alentuvuutta ja välinpitämätöntä yhteen niputtamista, että heikompia hirvittää.

Kotro ei siis ole mikään "miesaktivisti". Tai, vedetäänpä takaisin – näin sanoessani alistun vain siihen Kotron kritisoimaan mediamekanismiin, joka on onnistunut tekemään miesasiasta irvikuvansa. (Se, että taustalla on kasa urpoja "miesaktivisteja" ei selitä sitä, miksi mediassa on nimenomaan käsitelty näitä urpoja sen sijaan, että oltaisiin jätetty heidät omaan arvoonsa ja vellomaan omiin turhaumiinsa.) Itse olen sitä mieltä, että koko mies-nais-vastakkainasettelu pitäisi poistaa tasa-arvokeskustelussa käytetystä termistöstä, mutta Kotro päättää artikkelinsa toisin: "Jos feminismi määritellään niin, että sen tavoite on naisten ja miesten välisen eriarvoisuuden poistaminen ja se, että jokainen voi sukupuoleen perinteisesti liittyvistä rooliodotuksista ja ennakkoluuloista vapaana toteuttaa itseään, ainakin minun miesasiani on feminismiä, ihmisasiaa." – Amen!

Arno Kotro on raivannut itselleen hienosti tilaa feminismi-keskustelussa. Hänen strategiansa on toimiva ja yksinkertainen: koska keskusteluun osallistumisen eräänä esteenä on vasta-argumenttien asiattomuus, revitään sitten jokainen vasta-argumentti retoriikasta paljaaksi ja osoitetaan sen naurettavuus. Siihen hän on enemmän kuin kykenevä. Pikkuhiljaa piirtyy kuva Kotrosta analyyttisena, järkevänä ja rauhallisena mutta tiukkana keskustelijana, jonka vastustajana eivät ole naiset eivätkä miehet, vaan ajattelemattomuus ja siitä juontuva, yhä jatkuva eriarvoisuus.

Reunahuomioita feminismiin, osa 2: Vaiettu tasa-arvo-ongelma

Vaikka suurin osa tämänhetkisistä tasa-arvo-ongelmista koskee epäilemättä naisia, ylivoimaisesti räikein tasa-arvorike koskee miehiä. Yksi yhteiskuntamme perusjärjestelmistämme nojautuu sille, että noin puolet kansasta pakotetaan yksinomaan sukupuolensa perusteella viettämään puolesta vuodesta vuoteen opetellen tappamaan mahdollisimman tehokkaasti. Vaihtoehtoina on 13kk:n pakkotyö, vankila tai kansalaisuuden menettäminen. Käsittämättömintä on kuitenkin se, kuinka tehokkaasti miesten asevelvollisuus vaietaan julkisessa keskustelussa kuoliaaksi.

1. Miehistä poikia
Miesten pakollinen asepalvelus ei ole pikkujuttu. Se ei pelkästään vie puolesta vuodesta vuoteen nuorten miesten elämästä, eristä heitä täksi ajaksi yhteiskunnasta, nöyryytä ja alista heitä, vaan se on myös tasa-arvorikkomuksena omassa kastissaan siksi, että se on kirjattu lakiin – siis lainvoimaista syrjintää. Armeijan vaikutusta ei ole helppo käsittää ulkopuolelta. Tavanomainen tapa suhtautua esimerkiksi armeijasta lomalle päässeihin sotamiehiin on valittaa siitä, kuinka mies yhtäkkiä jauhaa vain armeijajutuista – aivan kuin suurimman osan ajasta sotaleikkejä harjoittelevalla ja muusta yhteiskunnasta eristetyllä ihmisellä ihan luonnostaan olisi paljonkin sanottavaa normaalista arjesta. Ei ymmärretä sitä, kuinka täydellisesti se hallitsee elämää: ei kuten koulu tai työ (ja tunnetusti koululaisetkin puhuvat paljon koulusta ja työssä käyvät työstä), vaan kuten vankila. Kokemukseni mukaan suurin osa miehistä reagoi armeijaan hyvin huonosti, mikä näkyy erityisesti viikonloppuvapaiden hillittömässä ryyppäämisessä, jolla huonoa oloa on perinteisesti peitelty ja hoideltu. Armeijassa myös oppii olemaan ajattelematta sekä välttämään kaikkea mahdollista toimintaa, joka ei ole suoraan annettu käsky. Puhumattakaan siitä degeneroittavasta asenneilmapiiristä, jossa opitaan "miehekäs" tapa suhtautua esim. homouteen, naisiin, tunteisiin ja niiden ilmaisemiseen, myötätuntoon, heikkouteen ja tietysti ryssiin. Lyhyesti sanottuna armeija tekee miehistä poikia – ja pitää huolen siitä, että pojat pysyvät sellaisina.

Lainvoimaisena syrjintänä armeija on vaikea asia. Tiedämme kaikki kuinka vaikeaa naisten on yhä edelleen saada tasa-arvoista kohtelua esimerkiksi työyhteisöissä siitä huolimatta, että laki on tässä kohdin yksiselitteisen tasa-arvoinen. Tämä on yleistä ilmapiiriä ja perinteitä koskeva ongelma, joka korjaantuu hitaasti valistuksen ja ajan myötä, mutta se korjaantuu. Tällaisen muutoksen ehdoton edellytys on se, että laki on tasa-arvoinen, että lainsäätävät elimet lähettävät signaalin tasa-arvon puolesta. Lainvoimaisuutta ei ole syytä väheksyä; tiedämme kuinka esimerkiksi prostituutioon juridisesti myönteisesti suhtautuvassa Saksassa myös kansan mielipide on hämmästyttävällä tavalla prostituutiomyönteinen: se ei ole lähtökohtaisesti samanlainen ongelma kuin esimerkiksi Suomessa. Samaan tapaan orjuus oli yleisesti (mutta ei tietysti universaalisti) hyväksytty tosiasia, kunnes lait muuttuivat – nyt sitä kannattaa enää vain kaikkein takapajuisimmat ja inhottavimmat ihmiset. Tarvitaan muutos yhteiskunnan ylimmissä kerroksissa, jotta lakien kautta muutos ajattelussa aikanaan kävisi läpi koko yhteiskunnan. Tämä muutos edellyttää keskustelua, myös asialleen omistautunutta, vahvaa liikettä – eikä kumpaakaan ole näköpiirissä.

2. Miehet ja pyssyt ne yhteen soppii (pannaan ne kaikki yhteen koppiin)
Miesten asevelvollisuus (jota muuten täysin absurdisti ja törkeästi kutsutaan YLEISEKSI asevelvollisuudeksi – se on yhtä yleistä kuin ennen 1900-lukua vain miehiä koskeva yleinen äänioikeus) on syvällä yhteiskuntamme perinteissä. Siinä perinteiset sukupuoliroolit ilmenevät kaikkein karuimpina: miehet taistelevat, naiset ovat kotona ja hoitavat kotia ja perhettä – tai lottien tapauksessa hoivaavat taistelevia miehiä. Kun feministinen liike ryhtyi taistelemaan perinteisiä sukupuolirooleja vastaan, se ryhtyi ennen kaikkea taistelemaan naisille miesten taholta asetettuja rooleja vastaan. Myös miesten roolista puhuttiin, mutta paljolti lasten- ja kodinhoidon näkökulmasta: myös miehet haluttiin kotiin hoitamaan lapsia. Pieni kyynikko minussa tuhisee, että kuinka muuten naiset olisivatkaan voineet päästä kotiäidin roolistaan, jos eivät saamalla miehet puolestaan osallistumaan kodinhoitoon – jonkunhan ne hommat on tehtävä. Naisten rooli yhteiskunnassa vapautui, miesten paljon vähemmän – ja joka tapauksessa vapautuminen tapahtui (luonnollisista syistä) naisten näkökulmasta käsin.

Monesti tehdään se huomio, että nainen voi pukeutua miehekkäästi ja se on ihan hyvä juttu, mutta mies ei voi pukeutua naisellisesti ilman, että se on noloa ja koomista. Tässä ajatellaan yleensä ongelmitta, että tilanne ilmentää miehisyyden ylivaltaa yhteiskunnassa: miehisyys on hieno juttu, naiseus huono, ja siksi naiselle on kunniaksi ottaa osaa miehuuteen mutta ei toisinpäin. Näkökulma on perusteltu – vaan entä jos kyse on pikemminkin siitä, että miesten rooleja ei kerta kaikkiaan ole koskaan vapautettu? Esimerkiksi kun tyttö itkee, se on ihan ok, mutta kun poika itkee, häntä käsketään "olemaan mies" – mutta seuraako tästä se, että nainen, joka ei itke (ottaa siis miehisen roolin), olisi jotenkin siksi kunnioitettavampi kuin nainen, joka itkee?

Kun naisen rooli on vapautunut ja miehen ei, tulos on armeijan kannalta odotettu: naisella on oikeus suorittaa asevelvollisuus – siitä oikeudesta jaksettiin vielä kamppailla. Tämä koettiin suurenakin tasa-arvon edistymisenä. Nyt armeijassa ollaan jo kypsiä pohtimaan naisten pakollisia kutsuntoja: puolustusministeri Häkämiehen mukaan kun naisia tarvitaan kriisinhallintaan, koska he ovat siinä luonnostaan parempia. Jees, ja mies nyt vain osuu rynnäkkökiväärillä paremmin.

3. Miehisyyden raskas taakka
Miksi miesten asevelvollisuus on yhä voimissaan? Perusteluja asevelvollisuuden puolesta on loputtomasti, ja suurin osa niistä kelvottomia.

Todetaan esimerkiksi, että miesten asevelvollisuuden purkaminen olisi yhteiskunnalle ja sen turvallisuudelle niin iso uhka, että siihen ei voida ryhtyä. Samantapaisin perustein vastustettiin naisten siirtymistä työelämään (kuka sitten hoitaa kodin ja lapset?), mutta ei se muutosta estänyt – sitä paitsi, miesten ja naisten YHTEINEN asevelvollisuus olisi melkoisen paljon loogisempi seuraus annetusta perusteesta kuin koko asevelvollisuuden purkaminen.

Toinen suosittu perustelu on se, että naiset synnyttävät (ja käyttävät siten ainakin saman ajan poissa työelämästä kuin miehet armeijassa). On vaikea edes lähteä purkamaan auki näin uskomattoman perustelun ongelmia. 1: Käsittääkseni valtio ei vankilalla ja kansallisuuden menettämisellä uhaten vaadi jokaista naista synnyttämään. 2: Miehille on räätälöity yhtälainen mahdollisuus lasten hoitamiseen kuin naisillekin: naisten kotona pysyminen on asenneilmapiiriä, ei lakia koskeva ongelma (jos se on ongelma). Sille biologiselle seikalle, että juuri naiset joutuvat synnyttämään miesten sijasta, emme voi (ainakaan vielä) tehdä mitään, mutta mikään biologinen seikka ei tehne miehestä ainoaa mahdollista sotilasta (etenkään, kun naisille on kuitenkin myönnetty mahdollisuus aseelliseen palvelukseen). 3: Edelliseen liittyen, koko ajatustapa mittaa elämää ja sen mielekkyyttä työelämästä käsin – en oikein osaa edes ilmaista sitä tyrmistystä, minkä lapsen synnyttämisen ja kasvattamisen vertaaminen armeijaan minussa aiheuttaa. Aivan kuin elämän mielekkyys mitattaisiin vain suhteessa työssä vietettyyn aikaan, ja sitä kautta sen ajan perusteella, jonka kukin joutuu olemaan työmaailman ulkopuolella (armeijassa tai äitiysvapaalla). 4: Johdonmukaisuuden nimissä naisille pitäisi asettaa ehto: synnytä tai mene armeijaan – ja tällaisen ehdon puhdas absurdius paljastaa koko perustelun itsensä absurdiuden.

Onhan näitä, mutta totuus on epäilemättä yksinkertaisesti se, että asevelvollisuus koskee miehiä siksi, että se on aina ennenkin koskenut miehiä, ja siksi, että ei ole tarpeeksi poliittista tahtoa tämän asian muuttamiseen. Ei se itsekseen muutu.

4. Miksi feministit vaikenevat?
Otsikolla en halua sanoa, että kaikki feministit vaikenevat. Mutta rehellisyyden nimissä: eikö tasa-arvosta käytävä keskustelu ole hieman vääristynyttä? Muutetaan virallisia titteleitä sukupuolineutraaleiksi, pohditaan vittu-sanan käyttöä, päivitellään naisyritysjohtajien vähäistä määrää jne. Tärkeitä juttuja kaikki omalla tavallaan, mutta ihan oikeasti: noin puolet kansasta joutuu 6-12 kuukaudeksi lainvoimaisesti taistelukoulutukseen vain siksi, että ovat sattuneet syntymään miehiksi. Kumppanini osoitti minulle tässä pari päivää sitten, kuinka esimerkiksi feministisessä Tulva-lehdessä on käsitelty myös miesten pakollista asevelvollisuutta. Niin: olihan siinä mm. pari vuotta sitten puolen sivun mittainen silloisen tasa-arvoministerin haastattelu aiheesta. Vertailun vuoksi: uusimmassa Tulva-lehdessä käytetään miltei kymmenen sivua siihen, että läimitään urpoja "miesaktivisteja", jotka ovat typerin perustein sekä kritisoineet feminististä liikettä että syyttäneet naisia milloin mistäkin. (Sivumennen sanoen, kyseinen haastattelu oli hienosti toteutettu ja osoitti, kuinka uskomattoman pihalla koko ongelmanasettelusta jopa tasa-arvoministeri voi olla – kunpa siihen olisi vain lehdessä tartuttu yleisemminkin asianmukaisella tavalla ja tehty vaikka kokonainen teemanumero aikamme suurimmasta tasa-arvo-ongelmasta...)

Tiedättehän sen efektin? Nimittäin sen, kun vaikkapa Riskiä pelaava seurue huomaa jonkun johtavan peliä ja päättää yhdessä heikentää tämän asemaa – seurauksena hieman liioiteltu vastaisku, jonka tuloksena johtaja putoaa kokonaan pelistä vailla mitään mahdollisuuksia pärjätä. Etulyöntiasemassa olevaa saa läimiä, ja kun etulyöntiasema kääntyy altavastaajan asemaan, on sitä vaikea enää ruikuttaa epäreiluudesta, kun on etuoikeutetun leiman saanut. Niin, kuka puolustaisi miehiä? Olettehan nähneet, että miesten on vaikea nostaa esille miehiä koskevia tasa-arvo-ongelmia, kun sitä pidetään helposti naisten tasa-arvo-ongelmia vähättelevänä – tai ylipäänsä kritisoida tasa-arvokeskustelun keskittymistä naisiin. Olettehan myös nähneet, kuinka armeijaa vastustava mies leimataan lehtien keskustelupalstoilla milloin miksikin: homoksi, pilveä polttelevaksi hipiksi, idealististiksi, epäisänmaalliseksi ja yksinkertaisesti laiskaksi tai pelkuriksi. Miehisyys on tältä osin niin tarkasti määritelty ja rajattu, että tiettyjä seikkoja kyseenalaistava mies pudotetaan sen ulkopuolelle. Rehellisesti sanoen, miesten asevelvollisuuden purkamiseen tarvitaan naisten apua, koska nainen voi kritisoida järjestelmää tavalla, jota ei voida niin helposti sivuuttaa asiattomin perustein – mutta tällä hetkellä naiset eivät kovin suurin joukoin ole tästä ongelmasta välittäneet. Ymmärtäähän sen, kun se ei suoraan kosketa itseä. Tämä voisi muuttua, jos asiasta käytäisiin enemmän julkista keskustelua, ja jos erityisesti tasa-arvon nimeen vannovat feministit alkaisivat tosissaan ajaa tätä asiaa. Sivumennen sanoen, nk. "miesasialiikkeet" tms. eivät juurikaan ole avuksi: esimerkiksi "miesten asiaa" voimakkaasti ajava Henry "naisten seksuaalinen valta" Laasanen ei tietenkään lainkaan kritisoi perinteiseen miehisyyteen kuuluvaa armeijaa; varmaan parempi vain, että naiset eivät valloita tätäkin viimeistä miehisyyden linnaketta. Arno Kotro on yrittänyt vähän enemmän, mutta hänkin on lähinnä esittänyt NATOa mahdollisuutena turvata valtiomme ilman asevelvollisuutta.

5. Mutta kun ei ole vaihtoehtoja...
Eräs selkein osoitus tilanteen vakavuudesta on asiallisen keskustelun puute. Olen kiemurrellut tuskissani jo satoja kertoja lukiessani asevelvollisuuslain muuttamista vastustavia mielipidekirjoituksia ja poliitikkojen sekä muiden vaikuttajien kannanottoja. Niissä nimittäin suostutaan yleensä näkemään vain kolme vaihtoehtoa: nykyinen tilanne, palkka-armeija ja armeijan lakkauttaminen. Sitten selitetään, että jälkimmäiset kaksi eivät ole mahdollisia. Niinpä, eivät varmaan olekaan. Mutta meillä on useita muitakin ehdotuksia tilanteen ratkaisemiseksi, joista yksi on seuraava. Jokaisella Suomen kansalaisella olisi velvollisuus palvella yhteiskuntaa, mutta palvelustavan voisi valita itse. Vaihtoehtoja voisi olla yleisesti ottaen esim. kolme: armeijapalvelus (myös aseeton), pelastuspalvelus eli esim. palokunnan ja sairaanhoidon toimintaan osallistuminen sekä nykyistä siviilipalvelusta vastaava toiminta. Olen melko varma siitä, että puolustuksen uskottavuuden säilyttämisen kannalta riittävän moni valitsisi armeijapalveluksen – paljon useampi kuin mitä valitsisi palkka-armeijan. Ainakin asia tulisi tutkia, ja tarvittaessa palvelusaikoja voitaisiin rukata armeijan houkuttelevuuden lisäämiseksi tai valintoihin voisi vaikuttaa oman halun lisäksi henkilön taidot ja muut edellytykset toimia halutussa tehtävässä – näin voitaisiin asettaa kiintiöt. Lisäksi armeija saisi näin motivoituneita ja sopivia sotilaita – ei kaltaisiani heiveröisiä ja epämotivoituneita tappamaan kykenemättömiä pasifisti-idealisteja – ja terveydenhoidon ja muun julkisen sektorin työvoimaongelmia saataisiin helpotettua.

Kuten armeijaa kannattavat usein huomauttavat, on helppoa kritisoida armeijaa ja tappamista idealistisin perustein (harvapa ihan oikeasti haluaa sotia, mutta jos on pakko...), mutta yhtä helppoa näyttää olevan kaikkien vaihtoehtojen huomiotta jättäminen sen perusteella, että "näin ollaan perinteisesti tehty". Venäjällä on vielä lisäksi kiva uhkailla – niitä kun niin kovin kiinnostaa meidän metsämme (kun ei itsellään ole) ja, niin, mitäs muuta valtaamisen arvoista meillä olikaan? Miesten pakolliselle asevelvollisuudelle on vakavasti otettavia, toimivia vaihtoehtoja, jotka eivät edellytä räikeitä tasa-arvorikkomuksia tai armeijan lopettamista. Tarvitaan vain riittävä poliittinen tahto tämän toteuttamiseksi, ja sitä varten tarvitaan erityisesti tällaisissa asioissa profiloituneita feministisiä liikkeitä. Jos tasa-arvoa edustavat tahot eivät aja yleistä tasa-arvoa, kuka sitten?

Tekevätkö naiset sen itse?

1.
Asematunnelin seinillä poseeranneet H&M-naiset saivat minut ajattelemaan kysymystä, jonka eräs toimittaja jossakin muutama päivä sitten kysyi: kenelle H&M myy alusvaatteitaan? Kysymys on hyvä. Onko puolialastomilla, seksikkäästi poseeraavilla naisilla tarkoitus saada miesten huomio – näinhän ainakin asiasta käydyn keskustelun perusteella taitaa ainakin de facto käydä? Se tuntuisi toki luonnolliselta, mutta ei oikein täsmää: näet naiset ostanevat huomattavasti enemmän naisten alusasuja kuin miehet. Kyseinen toimittaja pohti, josko miehet tällaisia mainoksia nähtyään ehdottaisivat naisilleen (mikäli sallitte possessiivi-ilmaisun; se lienee kuitenkin tässä spekulaatiossa täsmälleen oikea muoto), että he ostaisivat H&M:n alusvaatteita, ja naiset sitten tekisivät työtä käskettyä. Toimittaja ei näyttänyt teoriaansa tyytyvän, eikä se kauhean uskottavalta tunnukaan: tällainen mainonta tehoaisi nimittäin vain parisuhteessa eläviin, ja vieläpä niistäkin vain sellaisiin, jotka todella käyttäytyisivät näin (tiedän, että se on suurempi osuus kuin uskallan arvata, mutta silti liian marginaalinen). Ottaen huomioon sen määrän vaikeuksia, joihin H&M joutuu näiden mainoksiensa takia, niiden taustalla jylläävien markkinavoimien on oltava merkittäviä. Mistä siis onkaan kyse?

Jotkut teistä ovat ehkä lukeneet viimeisimmän Helsingin Sanomien Kuukausiliitteen, ja erityisesti siinä olleen artikkelin "Naiset tekevät sen itse". Se artikkeli ei taatusti jätä ketään kylmäksi. Itse asiassa olen varma, että jos sen olisi kirjoittanut mies, sitä ei joko olisi julkaistu tai tämä mies joutuisi julkisesti lynkatyksi – sen verran vaikeaa miehelle on asiallisenkin mies-nais-keskustelua koskevan kritiikin julkinen esittäminen. Saa nähdä millaista palautetta artikkelin kirjoittanut nainen saa. Joka tapauksessa artikkeli on mielestäni (puutteineenkin) hauska ja sujuvasti kirjoitettu ja nostaa esiin monia tärkeitäkin näkökulmia – oletettavasti siitä suivaantuneet ovat täysin päinvastaista mieltä. Artikkelin tarkoitus on ilmeisesti osoittaa, kuinka naiset itse lyttäävät ja alentavat itsensä ja kuinka tekopyhästi he suhtautuvat omiin tasa-arvoideaaleihinsa. Erityisesti hampaissa on nk. naistenlehdet ja ne naiset, jotka näissä lehdissä purkavat tuntojaan. Siis oikeastaan tarkoitus on sanoa, että naiset tekevät itselleen juuri sitä, mistä miehiä syyttävät. (Nähdäkseni artikkeli ei muuten sano, että miehet eivät myös tekisi niin.)

Artikkelin metodi on vähintäänkin kyseenalainen, vaikka onkin tyylillisesti toimiva: toimittaja on valinnut laajan kirjon esimerkkejä siitä, kuinka naiset (jostain Johanna Tukiaisesta Tanja Karpela-Saarela-mikäliehen) julkisesti nolaavat tai lyttäävät itsensä tai ylipäänsä ovat itselleen vahingoksi. (Vaikkapa valittamalla, kuinka miehet eivät ota heitä vakavasti, ja osoittamalla sitten sanoillaan ja teoillaan melko seikkaperäisesti, miksi ei pitäisikään.) Esimerkkejä on epäilemättä helppoa löytää nuohoamalla hieman sensaatiolehtiä ja naistenlehtien haastatteluja. Mutta samalla asian kriittinen käsittely jää olemattomaksi, ja itse artikkelikin hieman vajaaksi tavoitteestaan: oliko tarkoitus osoittaa, että jotkut naiset tekevät ja ovat tehneet "sen" itse (kuten epäilemättä on asianlaita), vai että kyseessä on laajempikin ongelma? Siihen ei esimerkkistrategia yllä. (Ei sen puoleen, onhan ollut tavanomainen strategia osoittaa, kuinka typeriä ja ällöjä miehet jonain yleisenä ryhmänä ovat, antamalla muutama yksittäinen esimerkki typeristä ja ällöistä miehistä. Ja mikään ei ole helpompaa kuin löytää näitä esimerkkejä.)

2.
Mainitsemani kaksi asiaa liittyvät yhteen kysymyksessä: Tekevätkö naiset sen itse? Toisin sanoen, onko kuitenkin niin, että H&M:n mainokset on suunnattu nimenomaan naisille eikä miehille, ja että tällainen mainonta todella toimii nimenomaan siksi, että se tehoaa naisiin? Pidän sitä todennäköisenä. (Mahdollisesti tarpeellinen selvennys: käytän termejä "naiset" ja "miehet" viittaamaan epämääräiseen ryhmään tarkasteltuna keskiarvoisesti; en missään nimessä kaikkiin naisiin/miehiin enkä sitä myöten myöskään keneenkään yksittäiseen naiseen/mieheen.) Kuukausiliitteen artikkelin (oletetusta) näkökulmasta poiketen haluan kuitenkin heti lisätä, että se ei ole naisten vika. (On eri asia tehdä x kuin olla syyllinen x:n tekemiseen/tapahtumiseen – on tarkasteltava teon motiiveja, taustatekijöitä, tekijän ymmärrystä jne.) On sanomattakin selvää, että televisiossa ja muualla esitetty naiskuva saa naiset tavoittelemaan siellä esitettyä ihannetta sen sijaan, että se saisi naiset esimerkiksi suivaantumaan ja jättämään televisiosarjat katsomatta, mutta ei voi silti järjellisesti sanoa, että on naisten syy, että tällaista ihannetta esitetään. Sinkkuelämää, Täydelliset naiset jne. ovat erityisesti naisten suosiossa (ja joidenkin mielestä jopa nimenomaan jollakin ihmeellisellä tavalla feminismin asialla), ja niiden tarjoama naiskuva muuntuu monille tavoiteltavaksi ihanteeksi. (Se, että näihin sarjoihin suhtaudutaan myös huumorilla ei lainkaan sulje pois esittämäni väitteen totuutta.) Näin tämä dynamiikka toimii, vaikka joskus se tuntuu kriittisemmille ihmisille (ja erityisesti naisille) olevankin vähän vaikeaa sulattaa – he kun itse näkevät sen läpi ja vastustavat sitä. (En minäkään voi käsittää, että "äijärehvastelu" oikeasti ja aivan aidosti vetoaa joihinkin miehiin, mutta pakko kai se on uskoa.)

Naiset tekevät sen itse, uskoisin, mutta sitä vastoin en usko (toisin kuin Kuukausiliitteen toimittajaa mahdollisesti[*]), että naisia tulisi osoittaa tässä sormella: ihmisten on tunnetusti vaikea irtaantua niistä ihanteista ja standardeista, joita kulttuuri heille tarjoaa. Voimakkaimmat kahleet ovat ne, jotka ihminen tiukentaa ja lukitsee itse. Yllättävää kyllä tutkimusten mukaan esimerkiksi tummaihoiset, menestyneet amerikkalaiset suhtautuvat kutakuinkin yhtä todennäköisesti rasistisesti tapaamiaan tummaihoisia kohtaan kuin valkoihoisetkin, eivätkä esimerkiksi yritysmaailmassa menestyneet naiset millään tavoin nosta muiden naisten asemaa. Mainostaja mainostaa niillä keinoin, jotka tuottavat rahaa. Erityisesti H&M:n kaltaisten yritysten ainoa intressi on voiton tuottaminen, ja naisten alusasujen kohdalla voitto tulee myydyistä alusvaatteista. Mainostus tehdään sillä tavoin, että se tukee tätä tavoitetta. Se, innostavatko alusvaatemainokset miehiä on melko irrelevanttia niin kauan kuin ne innostavat naisia ostamaan alusvaatteita. Tietysti, kuten pian tarkemmin todetaan, jälkimmäisellä on selkeä yhteys edelliseen.

Taustalla on suurempikin yhteiskunnallinen ja sukupuoliteoreettinen ongelma. Kyseessä olevan kaltaisia tasa-arvo-ongelmia (tai miksi tällaisia ongelmia pitäisikään luokitella) ei tulisi käsitellä niinkään sukupuolierottelujen tasolla, vaan yhteiskunnan tasolla ylipäänsä. Miehet omalla käyttäytymisellään varmasti tukevat sitä, että naiset omalla käyttäytymisellään tukevat H&M:n kaltaisia yrityksiä, joiden mainontaa voitaisiin hyvällä syyllä kutsua naisia alentaviksi. Relevanttia ei (tässä) ole se, kuka alistaa ketä, sillä uskoisin, että ainakin tässä tilanteessa molemmat sukupuolet ovat aika tasoissa, ja molemmat ovat vallitsevien yhteiskunnallisten normien vietävinä. Samat mainokset kertovat yhtäältä miehille, että tällaiset naiset ovat haluttuja, ja toisaalta naisille, että heidän tulisi olla tällaisia ollakseen miehille haluttuja. Kuukausiliitteen artikkelin kaltainen naisten itseruoskinta on yhtä turhaa tai hyödyllistä kuin miesten ruoskinta, vaikka rehellisyyden nimissä pidänkin Kuukausiliitteen artikkelin oivallusta astetta syvällisempänä (joskin lopulta kuitenkin vaillinnaisena).

3.
Kuitenkin, vain syyn löytäminen voi mahdollistaa tilanteen korjaamisen, joten kysymys siitä, kuka on syypää esimerkiksi asematunnelin mainoksiin, on tärkeä. Valitettavan tavanomaista ihmisille vain on etsiä yhtä syytä. Joskus se on (ällöt, sovinistiset) miehet, joskus sitten naiset, jotka ostavat tällaisen halventavan naiskuvan, ja joskus se on mainostaja, joka edistää naisia (ja miksei miehiäkin) objektivoivaa tilannetta tai ainakin käyttää sitä häikäilemättömästi hyväkseen. Haluaisin kovasti voida sanoa, että feministinen liike on onnistunut parantamaan tilannetta: onnistunut informoimaan naisia omasta arvokkuudestaan (tässä asiassa), miehiä naisten arvokkuudesta, ja vieläpä asettamaan mainostajille rajat. Mutta kuka tahansa asiaa rehellisesti katsova (sanon tämän, en retoriikasta, vaan uskostani sen totuuteen) joutuu myöntämään, ettei se ole totta. Tasa-arvoliike on tehnyt valtavasti ja ansaitsee kunnioituksemme, mutta se ei ole saanut poistettua puolialastomia naisia katukuvasta tai persettään keikuttelevia naisia musiikkikanavalta – on jopa niin, että tällainen ilmiö on yleistynyt vasta tasa-arvon yleistyessä (onhan esimerkiksi Sinkkuelämää-sarjan sanoma ennen kaikkea, ei että naisten ei ole syytä alistua miesten objektivoitaviksi tms., vaan että heillä on yhtälainen oikeus kohdella miehiä objekteina).

On tasa-arvo-ongelmia, joiden kohdalla on oikein syyttää nimenomaan miehiä ja vaatia heitä tekemään asialle jotakin (erityisen selkeää tämä on sellaisissa tilanteissa, joita Suomessa ei onneksi enää ole, että naisilla ei ole lainkaan valtaa vaikuttaa asioihin, jolloin miesten on ensin tämä valta naisille suotava), ja on tasa-arvo-ongelmia, joiden kohdalla puolestaan tällainen strategia on vaillinnainen ja jopa vahingollinen. Median tarjoama naiskuva (kuten mieskuvakin) kuuluu jälkimmäiseen kategoriaan. On nähtävä tilanteen monimutkaisuus. On melko vaikea saada miehiä olemaan haluamatta tietynlaisia naisia, kun joka tuutista pusketaan propagandaa, ja samat tuutit puolestaan tekevät naisille vaikeaksi ja epähaluttavaksi poiketa tästä propagandan tarjoamasta kuvasta. Yrityksiä vastaan taisteleminen taas on jokseenkin vaikeaa, kun kyseessä on heidän rahansa, kuten olemme nähneet. Tilanteeseen on mahdollista saada parannus vain vaikuttamalla kaikkiin tekijöihin yhtä aikaa.

Mainittakoon vielä, että olisi melko idealistista ja jopa vaarallista kuvitella, että nykyisten mies- ja nais-kuvien tilalle voitaisiin luoda jokin tasa-arvoinen, "harmiton" kuva. Tällaisia asioita ei voi eikä ainakaan pidä määrätä ylhäältä, sillä se juuri tekisi mahdottomaksi toteuttaa kaiken taustalla vaikuttava ideaali, että jokainen saisi olla mitä on (tietyissä rajoissa, toki). (Emme halua tilanteeseen, jossa uskonnon määrityksistä päästyämme antaisimme jonkin muun tahon kuin ihmisten itsensä määrittää tarkat rajat "oikeanlaiselle" miehisyydelle ja naiseudelle.) Sen sijaan on mahdollista ja suotavaakin luoda kuva, joka henkii monimuotoisuutta ja avarakatseisuutta. Tällainen voi onnistua vain, jos yhtä aikaa vaikutetaan mainonnan pelisääntöihin sekä miesten ja naisten toisistaan ja itsestään muodostamiin mielikuviin.


[*] Kuukausiliitteen toimittajan tarkoitus oli ehkä vain tarttua naisten tekopyhyyteen asiassa, jossa on tavanomaista syyttää miehiä. Se, että toimittaja esittää tällaisen vastaiskun miehiä syyllistävään lähestymistapaan, ei tietysti automaattisesti tarkoita, että hän puolestaan olisi sitä mieltä, että naisia tulisi sitä vastoin syyllistää.