Idealismista ja maailman rakentamisesta

Helsingin Sanomien mielipidesivuilla oli muutaman päivää sitten huolestuttava, suorastaan ahdistava mielipidekirjoitus. (Ja ei, en tarkoita Malinin kanssa kirjoittamaamme ;) ) Kansainvälisen politiikan tutkija Riikka Niskakari kirjoitti otsikolla "Idealismi ei rakenna hyvää maailmaa" (HS 28. 6.). Taustana tekstille on Tuuli Hirvilammin ja Elina Turusen Vieraskynä-kirjoitus (HS 25. 6.), jossa he ehdottivat verotusta ja muita valtiollisia keinoja ihmisten kulutustottumusten ohjaamiseksi. Niskakarin vastine kirvoitti luonnollisesti useita vastauksia, osoittaahan se tutkijalta lähes ilmiömäistä ymmärtämättömyyttä.

Niskakarin kirjoitus vilisee hiuksia nostattavia virkkeitä. Hänen perusajatuksenaan on vastustaa valtion taholta toteutettua säännöstelyä, koska se on hänen mukaansa (kommunismiin vertautuvaa) totalitarismia:

Kestävä kehitys on alkuperäisestä 'hyvästä' luonteestaan huolimatta muuttunut länsimaiseksi ideologiaksi, jolla voidaan perustella kaikkea – tällä kertaa liberaalien ihmis- ja kansalaisoikeuksien polkemista. Hyviin päämääriin tahdotaan päästä oikaisemalla ihmisten 'vääränlaisia' pyrkimyksiä ja näkemyksiä.

Niskakarilta jää ymmärtämättä etiikan ja oikeusjärjestelmän perusajatukset. Mistä muusta olisikaan kyse esimerkiksi oikeusjärjestelmässämme ellei pyrkimyksestä hyviin päämääriin ihmisten vääränlaisia pyrkimyksiä ja näkemyksiä oikaisemalla? Tietysti ajattelemme jokaisella olevan oikeus ajatella miten mielii, ja sikäli näkemyksiä ei voida väkisin muuttaa (mutta eipä sellaista kukaan ole ehdottanutkaan). Joka tapauksessa esimerkiksi koulutusjärjestelmä on syntynyt osaltaan luomaan oikeita näkemyksiä ja oikaisemaan vääränlaisia näkemyksiä – ja tietysti luomaan edellytykset itsenäiseen ajatteluun, erityisesti niiden asioiden kohdalla, jossa oikeita tai vääriä näkemyksiä ei varsinaisesti ole tai tunneta. Jos "liberalismi" tulkitaan siten, ettei valtiovallan taholta voida rajoittaa yksilöiden oikeutta pyrkiä mihin mielivät, sitten Niskakarin näkemys on anarkismia, jos jotakin. (Ja jos jokin on sitä idealismia, niin toiveajattelu, että anarkismi toimisi.) Jotenkin arvelen Niskakarinkin mielestä olevan ihan kiva, että valtio pyrkii rajoittamaan erinäisten ihmisten pyrkimyksiä esimerkiksi ryöstää koko hänen omaisuutensa ja tappaa hänet.

Tietysti Niskakari hyväksyykin valtion ohjauksen – käyttääpähän vain tökeröä retoriikkaa ja sekopäisiä argumentteja vastustaakseen Hirvilammin ja Turusen teesejä. Vaan Niskakarin mielestä on realistisempaa ajatella tällaisen valtiollisen ohjauksen jne. perustuvan viime kädessä yksilöiden melko egoistisiin perusteisiin:

Eikö yksikö kuitenkin, pääasiassa, pyri tekemään omasta ja läheistensä elämästä mahdollisimman hyvää ihan muista syistä [kuin pyrkimyksestä mahdollisimman vakaaseen ja turvalliseen hyvinvointivaltioon]?

Voi olla, että Niskakari on oikeassa siinä, että monet ajattelevat näin, kuten ehkä hän itsekin. Mutta mitä ihmettä seuraavassa virkeparissa sitten tapahtuu:

Mitä muuta kuin totalitarismia on vaatia valtiolle sellaista valtaa, että yksilölle voitaisiin säätää hänen elintasonsa hyväksyttävä yläraja? Ajatus on ehkä pohjimmiltaan kaunis – mutta maailma ei toimi niin.

Totalitaristinen ajatus on pohjimmiltaan kaunis? No, miten vain. Hirvilammi ja Turunen ehdottivat (ehkä huonolla termillä) elintason ylärajaa todeten, että se "määriteltäisiin ekologisen jalanjäljen tai muun vastaavan mittarin avulla". Kyseessä ei ole sellaisenaan elintasoa rajoittava linjanveto, vaan tämän elintason ympäristövaikutuksia rajaava säädin. Niskakarilta jää huomaamatta heidän analogiansa: kuten ihmisten hyvinvointia voidaan rajoittaa yhteiskunnan sisällä rajoittamalla niitä keinoja (ja niiden keinojen seurauksia), joilla tämä hyvinvointi/rikkaus on hankittu, voitaisiin sitä rajoittaa myös suhteessa niihin seurauksiin, joita sillä on ympäristölle. Tämä on yhtä paljon totalitarismia kuin mikä tahansa muu ihmisten keinoja rajoittava tekijä, esimerkiksi lakijärjestelmä.

Koska Hirvilammin&Turusen keskeisenä ajatuksena on verotuksen käyttö ja muunlainen varojen keruu ympäristön hyväksi, voidaan ihan hyvin ajatella, että tietyn ekologisen jalanjäljen ylittävästä toiminnasta joudutaan maksamaan siten, että maksun avulla voidaan korvata ympäristölle aiheutuneet vahingot. Tällainen ehdotus voi olla ainakin vielä poliittisten realiteettien ulkopuolella, mutta totalitarismi-retoriikan käyttö on selvästi liioiteltua ja suorastaan lapsellista. (Jokainen uusi ja sittemmin toteutunut poliittinen uudistus on alkuun poikennut poliittisista realiteeteista.)

Niskakari onnistuu kirjoituksessaan toistamaan vielä aikamme surullisimman ympäristöpoliittisen kannan – ja vielä johtamaan siitä tavallistakin uskomattomamman position:

Jos jotakin toimintaa olisi nimenomaan ympäristön kannalta tarpeellista tai järkevää ohjata, tapahtuisi tämä sielläpäin maailmaa, missä kulutusähkyn huipulle ei olla vielä edes päästy. Mutta tämä ei varmaankaan olisi 'globaalisesti oikeudenmukaista', sillä emmehän voi muilta kieltää sitä, mitä olemme itse saaneet.

Tällaista ajattelutapaa voi perustella vain egoismi ja täydellinen ajattelemattomuus. Ilmeisesti suuria ongelmia ei kannata korjata, vaan kannattaa keskittyä ainoastaan pieniin? Eikö ole ilmiselvää, että suurimpien saastuttajien rajoittaminen olisi ympäristön kannalta tarpeellista ja järkevää? Joka tapauksessa, koska Niskakari vielä sitten lisää hieman ironiseen sävyyn, että tämä ei olisi globaalisesti oikeudenmukaista, niin lopputulos on: (rummutusta, kiitos) ei tehdä mitään. Sen sijaan mikäli Niskakari ottaisi ensin sitaatit pois globaalin oikeudenmukaisuuden käsitteestä ja lopettaisi etiikan halveksumisen, hän saattaisi nähdä, että jälkimmäinen virke on itse asiassa järkevä: niin kauan kuin me saastutamme niin paljon kuin saastutamme, meillä ei ole juurikaan moraalista oikeutusta vaatia toisia lopettamaan (eikä poliittista uskottavuutta vaatimuksillemme). Lisäksi, koska olemme itse suurimpia saastuttajia, on aivan oikein vaatia MEITÄ lopettamaan kulutusähkymme. Se on oikein monestakin syystä. Ensinnäkin meillä on siihen varaa. Toiseksi sen vaikutukset ovat suuremmat kuin köyhien maiden kiusaamisen. Kolmanneksi köyhillä mailla ei ole siihen varaa. Neljänneksi se on Niskakarin nähtävästi karsastaman moraalin mukaista: yhteisellä pallolla tehkäämme työtä yhdessä, kukin kykyjensä mukaan. Ja niin edelleen. On kuin rikkaat toteaisivat rikkauksien olevan huono juttu ja päättäisivät siksi rajoittaa köyhien rikastumista (haiskahtaako?). Näinhän onkin käynyt esimerkiksi ydinasepolitiikassa.

Ja sitten Niskakarin grande finale.

Mutta niin kauan kuin ihmiset ovat ihmisiä ja maailma heidän hallussaan, emme voi perustaa poliittisia ohjelmiamme kirjoittajien ehdottamalle sosialisoinnille, yksilöintressien 'ohjaamiselle' tai valtiolliselle täyssääntelylle.

Emme voi kertoa muille, miten heidän tulee elää ja olla, koska me tiedostamme, mikä on 'hyväksi'.

Näkemys on hiuksia nostattava, ja se on niin pahasti pielessä, että on vaikea keksiä, mistä aloittaa. Niskakari ei näytä ymmärtävän, että oikeudenmukaisuudessa, laeissa ja etiikassa on kysymys juuri siitä, että me todellakin teemme kuten hänen jälkimmäisessä sitaatissaan todetaan. Tiedostamalla, mikä on hyväksi, luodaan lakeja, joilla ohjataan ihmisiä toimimaan sen mukaisesti myös silloin, kun he eivät itse näe joko sitä, että se on hyväksi heille itselleen, tai sitä, että se on oikein toisia kohtaan. Liikennesäännöt eivät ole totalitaristista kiusantekoa, ja vaikka joskus jotakuta vituttaisikin ajaa nopeusrajoitusten mukaisesti, kun on kiire, on hänellekin yleisesti ottaen paljon mieluisampaa, että suurimmaksi osaksi ihmiset kuitenkin noudattavat näitä sääntöjä. Tarpeeksi moni ei tajua – eikä sitä ole helppokaan tajuta – että ympäristö kärsii vakavasti, ja että ihmisten kuluttamisen rajoittaminen on pitkällä tähtäimellä meille kaikille hyväksi. Ja kyllä meillä tosiaan – mikäli ylipäänsä lakeihin ja yhteiseen hyvään jne. uskomme – on oikeus tiettyjen rajojen puitteissa kertoa muille, miten heidän tulee elää ja olla. On vaikea käsittää sitä, että kansainvälisen politiikan tutkija ei näe tätä – sehän on valtioiden ja niiden lainsäädännön keskeisimpiä tehtäviä!

Mitä ihmettä ensimmäisessä lainauksessa oikein sanotaan? Maailma on ihmisten hallussa, emmekä siksi voi "ohjata" (miksi sitaatit?) yksilöitä ja heidän intressejään. Aivan kuin maailma olisi jotenkin yksilöiden ja heidän intressiensä panttivankina. Kyllä maailma kuuluu yhtä lailla ihmisyhteisöille ja ihmisten keskenään sopimille säännöille, joita on joskus ja usein yhteisen hyvän nimissä vahvistettava laeilla. Hirvilammia ja Turusta idealismista syyttävä Niskakari osoittautuu itse aikamoiseksi idealistiksi: hänen maailmastaan näyttää puuttuvan valtiot ja oikeusjärjestelmät kokonaan – mitähän hän kansainvälisessä politiikassa tutkii?

On surullista, että tällaista tekstiä joutuu tutkijalta lukemaan – vaikka ei sinänsä mitään uutta auringon alla, että tutkijat eivät tutkimiseltaan ehdi ajatella. Kirjoitus ei pelkästään hengi yleistä ymmärtämättömyyttä etiikasta, oikeudenmukaisuudesta jne., vaan myös egoismia ja halveksuntaa toisin ajattelevia kohtaan – kaikki puettuna vieläpä totalitarismi-retoriikan kaapuun. Jos jokaista maailmaa paremmaksi paikaksi pyrkimään tekevää ajatusta verrattaisiin nykytilaan ja syytettäisiin siksi idealismista, maailma ei koskaan etenisi mihinkään, paitsi ehkä vahingossa. Tässä tapauksessa vielä ehdotetut toimintamallit ovat konkreettisia eivätkä siksi ainakaan juuri idealismia Niskakarin tarkoittamassa mielessä.

Ja kyllä se sitä paitsi nyt vain on niin, että idealismi rakentaa hyvää maailmaa siinä missä realismikin – tarvitaan visioita ja toteuttamiskeinoja. Demokratia oli silkkaa utopiaa satoja vuosia sitten, mutta tässä sitä kuitenkin ollaan. Ja tässä ollaan siksi, että lakiasäätävät ihmiset ovat sen mahdollistaneet yksilöiden mielivaltaa ja vahvimman oikeutta rajoittamalla.

Liha

Liha on minulle vaikea asia. Yhtäältä nimenomaan lihan maku tuottaa minulle suurimman nautinnon, mitä ruoka voi tarjota. Toisaalta en eettisin perustein nykyään syö lihaa juuri lainkaan – en syö tehotuotettua lihaa, eikä muunlaista lihaa juuri opiskelijavaroin saa, jos ylipäänsä jostakin löytää. Tämä uhraus on ruoan tarjoamia nautintoja arvostavalle ihmiselle raskas – eikä ympäröivä yhteiskunta tee sitä yhtään helpommaksi sieraimiin herkullisesti ja kutsuvasti kantautuvine lihantuoksuineen. (Eikä sillä, että perusravintoloiden kasvisvaihtoehdot ovat usein hätäisiä, surkeita tekeleitä.)

Liha on sivumennen sanoen ollut viime aikoina otsikoissa. Viimeisin havaitsemani tulokas on Image-lehden peräti 12-sivuinen juttu "Lihan himo". Artikkeli on loistava. Se on hyvin kirjoitettu, asiantunteva, tasapuolinen ja paikka paikoin hyvinkin pohdiskeleva, ja lisäksi se on tärkeä kannanotto tärkeässä, kulutuspainotteisessa lehdessä. Jokaisen olisi syytä lukea se.

Lihan ongelmallisuuteen on monta syytä, kuten vaikkapa terveysseikat sekä ruokaepidemiat à la hullun lehmän tauti, mutta sivuutan nämä tässä kirjoituksessa. Sen sijaan yritän piirtää ja perustella niitä rajoja, jotka olen itselleni lihansyönnin suhteen asettanut. (Minä kun olen autuaan välinpitämätön terveysseikoista, mistä syystä elinikääni lienee jäljellä enää muutama vuosi.)

1. Älä tapa
Eräs selkeä paikka eettisen toiminnan rajoille kulkee tappamisessa. Ajatuksen mukaan eläinten elämää tulee aina kunnioittaa: meillä ei ole oikeutta tappaa mitään eläintä omaksi hyödyksemme. "Omaksi hyödyksemme" on tärkeä lisäys, sillä joskus (esim. kituvan eläimen tapauksessa) eläimen tappaminen olisi eläimelle itselleen (tietysti) parempi. Jotkut eivät tosin tätäkään hyväksy (kuten eivät eutanasiaa ihmistenkään tapauksessa).

Tappaminen on hirvittävän vaikea eettinen ongelma. Henkirikokset ovat lain silmissä teoista tuomittavimpien joukossa, ja samaa elämän pyhittämistä edustaa myös abortin ja eutanasian kieltäminen. Toisaalta mikään kansakunta ei ole tähän mennessä kieltäytynyt eettisistä syistä puolustamasta itseään aseellisesti (voi tosin olla, että eivät vain ole selvinneet siitä kertomaan...) ja samat ihmiset, jotka kieltävät kategorisesti abortin, voivat kannattaa kuolemanrangaistusta suorastaan pelottavalla kiihkolla. Ja ihminen, joka pitäisi lemmikkieläimensä tappajaa suurena rikollisena, saattaa nauttia oikein hyvällä omallatunnolla liharuokia päivittäin välittämättä jokaisen lihapalan takana olevasta kuolemasta. Yhtäältä ihmiset suhtautuvat kuolemaan ja tappamiseen kaksijakoisesti, ja toisaalta harvoin kuitenkaan välinpitämättömästi. Varmaankin juuri tämän takia eettisissä dilemmoissa punnitaan miltei aina kuolemaa joko suhteessa muihin eettisesti ongelmallisiin tekoihin tai suhteessa itseensä: olisiko oikein tappaa yksi, jotta kymmenen saisi elää.

Luonto on armoton. Eikä pelkästään armoton, vaan myös oman armottomuutensa varaan rakentuva: leijonat syövät gaselleja, ja jos ne eivät tekisi niin, gasellit kuolisivat lopulta nälkään lisäännyttyään yli ympäristön kapasiteetin. (Ja siinäpä ihmisten ongelma: kun kukaan ei tapa meitä, uhkaamme hukuttaa allemme koko maapallon.) Kuolema ohjaa evoluutiota siinä missä elämäkin. Miksi meidän ihmisten siis tulisi pitää eläinten tappamista pahana sellaisenaan, onhan se osa luontoa? Ajatukseen voi olla helppo yhtyä, mutta perustelu on silti riittämätön: emme voi perustaa etiikkaamme luonnollisuudelle. Luonnossa isot ja vahvat tekevät pienille ja heikoille miten lystäävät. Etiikan koko ydin on siinä, että se nousee tällaisten "luonnonlakien" yläpuolelle, eikä sitä siksi voida (anteeksi vain Hobbes ja muut mekanistisen etiikan sankarit) johtaa näistä laeista. Jos eläinten tappaminen on oikein, sen on oltava sitä muusta syystä kuin siitä, että eläinten tappaminen on luonnollista.

Mielestäni oikeampi näkökulma on yksinkertaisesti se, että kuolemassa ei sinänsä ole mitään pahaa. Kuolema on vääjäämätöntä ja välttämätöntä. Kuolema ja elämä ovat kietoutuneet toisiinsa erottamattomasti: elämän pyhittäjän on pyhitettävä myös elämän mahdollistava kuolema. Tämä on vaikeaa siksi, että elävinä olioina perspektiivimme ei ole tarpeeksi laaja: näemme elämän itsessämme ja toisissamme, mutta sen vaatima kuolema on meiltä yleensä piilossa. Elämän tunnemme, kuolema puolestaan on pelottava tuntematon. Tämä ei ole sama kuin sanoa, että tappaminen on ok: pointti on se, että sen täytyy olla väärin jostakin muusta syystä kuin siitä, että kuolema olisi absoluuttisesti paha.

2. Älä satuta
Jos jätetään pois abstraktit pohdinnat etiikasta ja tarkastellaan sitä sen jokapäiväisyydessä, kaiken eettisyyden ytimestä löytyy kärsimys. Eettisesti toimiessamme toimimme siten, että välttäisimme mahdollisimman hyvin kärsimystä, omaa ja toisten. Olemme myötätuntoisia toisten kärsimyksille ja odotamme toisilta samaa omaa kärsimystämme kohtaan. Etiikka ilmenee kärsimyksen ja sen välttämisen kautta, miten tahansa filosofit kulloinkin sen olemusta analysoivat – ja onhan monille filosofeille kuten vaikka Levinasille tärkeää juuri tämä ilmenevyys, toisten ihmisten (ja eläinten?) kasvot.

Kärsimys ei kuitenkaan sellaisenaan ole muuta kuin eräänlainen välttämätön paha. Se on osa elämää. Jotta leijona voisi elää, gaselli kuolee, ja kuolemassaan se kärsii. Mutta olennaista on se, että kärsimyksen määrän voi minimoida – ja sitä voi lisätä ja pitkittää vaikkapa kidutuksessa. Jokaisen eettisen ihmisen tulisi pyrkiä minimoimaan ympäristön kärsimyksiä. (Tietystikään en tarkoita, että tulisi sitoutua jotenkin juuri senhetkisten kärsimysten minimoimiseen: joskus on kärsittävä tovi paremman tulevaisuuden puolesta – siitä on kyse myös siinä luonteen lujuudessa, jolla kieltäydymme hetken nautinnoista kokonaisuudessaan onnellisemman elämän vuoksi.)

Elääkseen ihmisten on syötävä, joten muiden eliöiden on kuoltava. Luonnon kiertokulkua vain. Tästä syystä pidän oikeutettuna eläinten tappamista ja syömistä, mutta eettisyyden nimissä on vältettävä turhaa kärsimystä. (On tosin lisättävä se varaus, että juuri eläinten syöminen ei ehkä ole välttämätöntä.) Tässä on sen ydin, miksi en yleensä syö lihaa: miltei kaikki markkinoilla oleva liha on tehotuotettua olosuhteissa, jotka kaikkea muuta kuin pyrkivät välttämään turhaa kärsimystä. Pikemminkin ne pyrkivät kidutukseen verrattavin keinoin maksimoimaan lihan tuottamisen hyödyt. En ole valmis oman nautintoni edessä tuottamaan niin paljon kärsimystä kuin tietäisin tuottavani. Valinta on tosin vaikea myös siksi, että se on kärsimystä, joka ei todellistu: en näe sitä kärsimyksen määrää, joka on vaadittu ennen kuin kilo lihaa jököttää kaupan lihatiskillä. Mutta se on siellä.

Luomulihaa voin syödä, ja joskus syönkin – myös riistaa, mukaan lukien poroa. Edellytyksenä on luonnonmukainen elämä, jossa eläin ei kärsi, siis elää kelvon elämän, ja nopea ja mahdollisimman kivuton kuolema. Samasta syystä syön kalaa, erityisesti merestä pyydettyä.

3. Kuka kärsii?
Se, kuka tai mikä on eettinen subjekti, on vanha ongelma. Monet varmasti pitäisivät pahana koiran tappamista, koska koira vaikuttaa meille ajattelevalta ja tuntevalta oliolta. Harvempi vastustaa käärmeiden tai etanoiden tappamista – jotkut taas näkevät ison vaivan pelastaakseen yhdenkin muurahaisen. (Toisaalta monille esimerkiksi pehmolelun lyöminen tuntuu väärältä: eettinen intuitio ylittää usein järjen rajat.) Mihin laittaa raja siinä, milloin eläin kärsii ja millaiset eläimet ylipäänsä ovat kykeneväisiä kärsimään? Puhun vain eläimistä, koska ne ovat tiettävästi joka tapauksessa ainoita kärsimään kykeneviä eliöitä.

Kärsimyksen mahdollistaa nykytietämyksen mukaan keskushermosto: se kokoaa eliön tuntemukset yhteen ja mahdollistaa keskitetyn reagoimisen ympäristöön ja siten myös kipuun jne. Eliön kärsimä tuska taas näkyy ainakin stressihormoneissa, joten on todella mahdollista arvioida, milloin ja kuinka paljon eläin kärsii. Näin tulee myös tuetuksi se intuitio, että mitä (älyllisesti) kehittyneempi olio on kyseessä, sitä kykenevämpi kärsimykseen se on. Erityisesti ihmisten tapauksessa tappaminen muuttuu vakavaksi ongelmaksi jo siksikin, että ihmiset (kuten monet muut älykkäät eläimet) kärsivät kovasti läheisten ihmisten menehtymisestä ja tekevät niin koko elämänsä. Niinpä ainakin oma valintani on ollut, että esimerkiksi etanoiden syöminen ei ole järin iso ongelma, kun taas kaikkien älykkäiden lajien (erityisesti tiettyjen apinoiden ja vaikkapa delfiinien) kohdalla ongelma on vakava. En söisi ruoaksi tapettua apinaa, riippumatta siitä, onko se/hän elänyt hyvän elämän tai kuollut hyvän kuoleman.

4. Luonto
Nykyään keskeinen ja edellisistä pohdinnoista riippumaton syy olla syömättä lihaa (tai vähentää sen syömistä) on toki luonto. Maatalous tuottaa saman verran kasvihuonepäästöjä kuin koko muu teollisuus yhteensä ja niistä 80% tulee lihantuotannosta. Shokeeraavia lukuja voi lukea vaikkapa mainitsemastani Image-lehdestä. Luonnon (ja myös ihmisen itsensä ruumiillisen) hyvinvoinnin kannalta olisi sellaisenaan tärkeää vähentää lihansyöntiä, jos ei kokonaan lopettaa. Lihan arvoa olisi syytä nostaa uudelleen: sen olisi oltava jokapäiväisen ruoan sijasta juhlapäivien herkkua. Ihmisten pitäisi olla valmiita maksamaan enemmän lihastaan ja syömään sitä harvemmin – nykyiset äärimmäisen matalat hinnat on saavutettu vain tuottamalla valtaisat määrät tuskaa lukemattomille eläimille. Eräällä tavalla tilanne muistuttaa orjuutta: orjuus tuottaa hyvinvointia ja vaurautta orjuuttajille, ja siksi on epäilemättä vaikea luopua siitä, mutta on kaikki tyynni väärin laittaa toiset kärsimään oman elintason vuoksi. Nyt vain orjina ovat eläimet.

On jokseenkin uusi ajatus länsimaissa, että eläimet olisivat eettisesti merkityksellisiä. (Kantin aikaan 1700-luvun lopulla eläimet olivat lähinnä biologisia koneita vailla järkeä ja siten eettistä subjektiviteettia. Vielä 1900-luvulla esimerkiksi Levinas jättää eläimet eettisyyden ulkopuolelle asiaa ilmeisesti sen kummemmin pohtimatta.) Itämaissa ajatus on tavallisempi. Erityisesti kristillinen katsantokanta asettaa ihmiset erilleen luonnosta, mutta tällainen näkemys on nykyään kestämätön: ihminen on luonnonolio siinä missä muutkin, ja eettisen subjektiviteetin raja on hämärä eikä vedetty tiukasti ihmisten ja muun luonnon välille. Jos pidämme ihmisten (turhaa) kärsimystä pahana, meidän on johdonmukaisuuden nimissä tehtävä samoin eläinten kohdalla. Pelkkä halumme nauttia lihasta – kuinka nautittavaa se sitten onkaan! – ei saa seisoa etiikan tiellä.

~TK~

Välinpitämätön luonto – välittävä ihminen

Kirjoituksessani "Minä vastaan luonto – suuntaviivoja" totesin, että linkolalainen ajatus ihmisen eräänlaisesta moraalisesta velvoitteesta hävittää itsensä on kestämätön. Samassa yhteydessä mainitsin luonnon itsensä olevan sokea moraalisille velvoitteille: pelkästään luontoa ja sen hyvinvointia tarkastelemalla ei voida asettaa eettisiä vaateita ihmisille. Päätin tarkentaa ajatteluani tässä kohdin, sillä kyseessä on vaikea ajatus – tai ainakin ajatus, jota en osaa ilmaista lyhyesti ja ytimekkäästi.

1. Etiikka ja luonnontiede
Jo brittiläinen David Hume totesi 1700-luvulla kuuluisasti, että siitä, miten asiat ovat, ei voida päätellä sitä, miten asioiden pitäisi olla. Tätä ruvettiin myöhemmin kutsumaan Humen giljotiiniksi – Hume itse ei toki kutsunut aatostaan tällä nimellä, koska hän esitti sen 1739 ilmestyneessä A Treatise of Human Naturessa, eli vain vuosi sen jälkeen, kun giljotiinille nimensä antanut lääkäri Guillotine syntyi. Englanniksi Humen laki on elegantti: There is no ought from is. Tätä intuitiivisesti melko selkeää ajatusta ei ole järin helppoa perustella lyhyesti, mutta asian voisi ajatella jotenkin näin: ought eli "pitäisi" on riippumaton siitä, mitä on, sillä se koskee vaatimusta siitä, millainen maailmasta tahdotaan – ja jokainen on pettymyksekseen saanut kokea maailman tosiasioiden usein vähät välittävän tahdostamme. Joka tapauksessa, toinen tapa muotoilla Hume laki on, että siitä, kuinka (yleisesti) toimitaan, ei voida (suoraan) päätellä sitä, kuinka tulisi toimia. Esimerkiksi siitä, että isommat usein kiusaavat pienempiään, ei voida päätellä, että isompien tulisikin kiusata pienempiään – kaikessa yksinkertaisuudessaan tämä on syy sille, miksi evoluution tosiasioista ei voida johtaa eettisiä lakeja (siis erityisesti monen nuoren suosima evoluutioon perustuva "vahvempien oikeus" tai ylipäänsä luonnonoikeusteoriat ovat Humen lain nojalla virhepäätelmiä).

Oughtia kutsutaan usein normatiiviseksi deskriptiivisen eli kuvailevan sijaan: se asettaa jonkin standardin, normin, jota kohti olisi pyrittävä. Siinä missä faktat eli tosiasiat ovat deskriptiivisiä eli kuvaavat sitä, miten/millainen maailma on, käskyt ovat normatiivisia: ne määräävät toimimaan tietyllä tavalla. Nyt olennaista tarkastelumme kannalta on se, että luonnontieteet tutkivat sitä, millainen ja miten maailma on – eli pyrkivät kuvailemaan luontoa ja sen lainalaisuuksia. Tällainen kuvailu ei – Humen giljotiinin nojalla – voi suoraan olla normatiivista eli velvoittavaa. Seuraus: luonnontiede ei voi yksin tuottaa yhtäkään aidosti eettistä väitelausetta.

Humen giljotiini on inhimillisesti katsoen ehkä tärkein syy hylätä kaiken (luonnon)tieteeseen palauttava ajattelu, siis se, että kaikki relevantti inhimilliseen kokemusmaailmaan kuuluva voitaisiin selittää tieteen avulla: joko selittämällä ilmiön mekanismit ja lainalaisuudet tai selittämällä itse ilmiö pois palauttamalla se johonkin toiseen ilmiöön. Nimittäin, mikäli Humen periaate on pitävä, luonnontieteen tuloksiin kaiken merkityksellisen palauttava ihminen hylkää inhimillisen elämän keskeisimpiin peruspilareihin kuuluvan etiikan. Tämän seurauksen ovat monet hyväksyneetkin, ja se näkyy lukuisissa epänormatiivisissa etiikan teorioissa.

Joidenkin mukaan esimerkiksi väite "tappaminen on väärin" on tulkittava lausujan voimakkaaksi tuntemukseksi, että tappaminen on inhottavaa/epämiellyttävää (siis oikeastaan "tappaminen on väärin" on viime kädessä samaa sarjaa kuin "retiisit ovat äklöjä" tai ”hyi, mikä haju!”). Kulttuurirelativistien mukaan puolestaan kulttuurien omaksumat tavat luovat kehikon, jonka puitteissa oikea ja väärä määrittyvät: eettisyydessä on siis kyse vain siitä, miten yhteisöissä tosiasiassa on tavattu toimia: mitään yhteisöjen välisiä kiistoja ratkaisevaa teoriaa ei ole – paitsi tietysti sotataktiikka... Evoluutioteorian näkökulmasta voisi samoin väittää, että se, mitä pidämme oikeana ja vääränä, on viime kädessä geenien säätelemää, evolutiivisesti hyödyllistä toimintaa – joskin kovinkin evoluutioteoreetikko varmaankin täydentäisi tätä jollakin kulttuurievolutiivisella lisäyksellä. Laajemmin voidaan puhua nk. virheteorioista: uskomuksemme siitä, että eettinen arvostelma eroaa jotenkin kuvailevasta arvostelmasta, on yksinkertaisesti virhe. (Mutta virheteoreetikot eivät silti kiistä, etteikö olisi silti mielekästä jatkaa tämän virheen tekemistä.) Olennaista on se, että tällaisten teorioiden puitteissa mikään ei sanan vahvassa merkityksessä velvoittaisi meitä toimimaan millään tavalla. (Laki ”tappaminen on väärin” olisikin vain deskriptio siitä, että laissa tappamisesta on määrätty rangaistus, mutta siitä ei vielä päästäisi moraaliseen velvollisuuteen olla tappamatta.) Enqvistiläisessä kvanttimekaniikan lainalaisuuksiin palautetussa, karkeistetussa maailmassa ei ole sijaa toiminnan muulle kuin deskriptiiviselle arvioinnille.

2. Nurkkaan ajettu etiikka
Onko edellä esitetyt eettisyyden kriteerit liian tiukkoja? No, se riippuu tietysti siitä, mitä etiikalta edellytetään. Mutta mikäli haluamme erottaa lauseet tyyppiä ”tappaminen on väärin” (siis: ”älä tapa!”) lauseista tyyppiä ”minusta tappaminen on ei ole kiva asia”, ”ihmiset eivät yleensä pidä tappamista kivana asiana”, ”tappamisen salliminen ei ole hyödyllistä yhteiskunnalle” ja muista vastaavista deskriptiivisistä toteamuksista, silloin etiikan kriteerien on kerta kaikkiaan oltava kovat. Eettisiin arvostelmiin kuuluu yleensä jonkinlainen yleisyys: vääräksi katsottu asia on väärin riippumatta siitä, kuka teon tekee. Ei meille sovi se, että joku vastaa käskyymme olla tappamatta, että ”sinusta tappaminen ei ehkä ole jees, mutta minusta on – makuasioista ei voi kiistellä”. Sama ongelma kohtaa muitakin deskriptiivisiä vaihtoehtoja.

Jos eettisyyden kriteerit asetetaan näin korkealle, eikä etiikkaa siten löydy luonnosta, niin mistä se edes voisi löytyä? Perinteinen vastaus on tietenkin yliluonnollinen jumala, joka määrittää maailman ulkopuolelta ja sen luojana sen, mikä on sallittua ja mikä ei. Joillekin tämä ajatus on toiminut vahvistuksena siitä, että luonnontieteellisen tutkimuksen lisäksi tarvitaan jumalaa. Tämän ajattelutavan näkee usein kiteytettävän Fjodor Dostojevskin Ivan Karamazovin suulla esittämässä ajatuksessa, että mikäli Jumalaa ei ole, kaikki on sallittua.

Jumalaa ei kuitenkaan oikein voi valjastaa pelkäksi omien toiveidemme toteuttajaksi: yllä mainitussa ajattelutavassa usko etiikan olemassaoloon vain ilmenee uskona Jumalan olemassaoloon – näistä kahdesta tulee siis sama asia. Toiveajattelua ei voi oikeuttaa lisätoiveajattelulla.

Kuten jokainen moraalifilosofiaan tutustunut tietää, ongelma ei ole helppo. Sekä filosofisesta näkökulmasta että luonnontieteen hegemonian alaisuudessa normatiivisuus ajautuu niin pahaan paitsioon, että siitä on suuri kiusaus luopua. Entä, jos yksinkertaisesti hyväksymme (esimerkiksi) seuraavat kaksi teesiä:

1. Etiikka on ihmisten luomus, joka helpottaa kanssakäymistä yhteisön sisällä asettamalla yhteisiä sääntöjä; etiikan olemus on deskriptiivisissä säännöissä.

2. Yhteisön sisällä toimiva ihminen joutuu yhteiselon toimimiseksi noudattamaan näitä sääntöjä. Ihminen on yhteisöllinen otus, joten ihminen seuraa luonnostaan yhteisön sääntöjä (enemmän tai vähemmän). Omatunto jne. ovat tuntemuksina samaa sarjaa kuin taipumuksemme hymyillä, itkeä, raivostua tai hävetä.

Yhdessä nämä toisaalta luopuvat normatiivisuuden ihanteesta säilyttäen kuitenkin syyt seurata eettisiä normistoja. Oikeastaan juuri tästä virheteorioissa onkin kyse: normatiivinen etiikka on todellisuuteen perustumaton ideaali, ja mm. luonnontieteet juuri paljastavat tämän illuusion osoittamalla, ettei normatiivisuudelle ole sijaa luonnossa.

Tämä tilanne on monestakin syystä inhimillisesti katsoen melko ankea. (Filosofisesti se on myös nähdäkseni kestämätön, mutta en mene siihen.) 1: Se johtaa lukemattomiin ristiriitoihin ihmisten eettisen intuition ja (näin ollen) eettisesti hyväksytyn toiminnan välillä – jokainen voi pohtia esimerkkejä itse. 2: Koska etiikan perusta on näin yhteistyössä tms., jokainen ihminen voi asettua (oikeutetusti) sääntöjen ulkopuolelle asettumalla yhteistyön ulkopuolelle. 3: Esimerkiksi poliitikko voisi hyväksyä kohdallaan korruption, jos vain hyväksyy sen yhteiseksi pelisäännöksi, eli sallii muidenkin toimivan korruptoituneesti. 4: Annetun kaltainen teoria ei mahdollista yhteisöjen ulkopuolisen toiminnan arviointia, ts. sekä yhteisön ulkopuolelle asettuvat yksilöt että toiset yhteisöt ovat kaiken moraalisen arvioinnin tuolla puolen. Seurauksena on se, että sota on aina moraalisesti neutraali asia – tämä ei oikein näytä toteuttavan ihmisille tyypillistä moraalitajua. 5: Yhteisön sääntöjä itseään ei voida arvioida moraalisesti.

Kukaties etiikka lopulta todella palautuu tällaisiksi eräänlaisiksi pelisäännöiksi eikä syvempää perustaa ole löydettävissä, mutta tämä on syvässä ristiriidassa inhimillisen kokemusmaailman kanssa: ihminen kokee maailman selkeästi oikean ja väärän toiminnan kautta ja erottelee (ainakin yleensä) toisistaan säännöt ja sääntöjen hyvyyden/pahuuden. Se, mikä tekee moraalista juuri moraalin, tuhoutuu.

3. Onko pelastusta?
Miten – edes periaatteessa – moraali voisi säilyttää normatiivisen, erikoislaatuisen asemansa? Tämä on (filosofisen) etiikan tärkein ja vaikein kysymys. Seuraavassa luonnostelen erästä tapaa. (Näkökulma on omani (joskin perustuu luonnollisesti myös muiden ajatuksiin): alla oleva sisältää väitteitä, joita kaikki (varsinkaan kaikki filosofit) eivät hyväksy, mutta joita en tässä yhteydessä perustele. Niille kuitenkin on perustelu.)

Pohditaanpa hetki sitä, mistä etiikassa ylipäänsä on kysymys. Kysehän on sen määrittämisestä, mitkä teot ovat oikein ja mitkä väärin. (Ihmisten tapa luokitella tapahtumia hyviksi tai pahoiksi on vain ihmisille luonnollinen, virheellinen analogia – samaa sarjaa kuin pehmolelujen tunteellistaminen.) Tekoja puolestaan ohjaa tahto, eli se, mitä teoilla pyritään saavuttamaan. Etiikassa on siten kyse siitä, mihin meidän tulisi ohjata tahtomme, eli mihin meidän tulisi pyrkiä. (Pelkät teot eivät riitä, koska tekojen seuraukset ovat osin meistä riippumattomia eikä teon eettisyyttä pidä arvioida sen mukaan, onnistuuko teko vai ei: yritys pelastaa hukkuva on yhtä eettinen onnistuu se sitten tai ei. Kyse on tahdon hyvyydestä.)

Tahto ja sen operointi ei viime kädessä voi olla mielivaltaista, vaan sitä on ohjattava jotkin lainalaisuudet. Yksi yksinkertainen tahtoon välttämättä liittyvä piirre on se, että se suuntautuu johonkin: tahdon x:n tai y:n – en voi vain yksinkertaisesti tahtoa ilman tahdottua kohdetta. Nyt, mikäli voitaisiin määrittää kaikki tahtoa koskevat lainalaisuudet, määritettäisiin samalla sellaiset lait, jotka sitovat kaikkia tahtoa käyttäviä olioita. Seuraavassa hankala erottelu: on eroteltava tahdon välttämättömät ennakkoehdot ja tahdon välttämättömät pyrkimykset. Em. suuntautuneisuus on tahdon ennakkoehto: ”x tahtoo” on aina ja välttämättä samaa kuin ”x suuntautuu”. Koska tällaisilla ehdoilla ei ole mitään tekemistä pyrkimysten kanssa, niillä ei ole mitään tekemistä etiikan kanssa (eli sen, mihin olisi pyrittävä tai miten olisi toimittava). (Sanalla sanoen ehto on deskriptiivinen, ei normatiivinen.) Vain mikäli voisimme osoittaa yhdenkin tahdon välttämättömän pyrkimyksen olemassaolon, osoittaisimme eettisen lain olemassaolon. Olisimmehan näet osoittaneet, että jokainen tahto suuntautuu jotakin tiettyä kohti, ja siten, että jokaisen olion olisi tahtoessaan suuntauduttava tähän johonkin, siis hänen pitäisi toimia tietyllä tavalla.

Herää kysymys, että mikäli meillä olisi tällaisia välttämättömiä pyrkimyksiä, eivätkö kaikki sitten pyrkisi niihin automaattisesti – ovathan ne välttämättömiä? Yksinkertainen vastaus: jokainen on joskus havainnut, että ei aina tiedä, mitä tahtoo. Erityisesti jokainen on havainnut, että koska ei pysty ennustamaan kaikkia tapahtumia eikä tietää kaikkia asioihin vaikuttavia seikkoja, ihminen ei kerta kaikkiaan tiedä kuinka toimia ja mitä tahtoa. Näin, vaikka jokainen ihminen tosiasiassa kaikista satunnaistekijöistä irrotettuna pyrkisikin samaan (ehkä täydelliseen yhteiskuntaan, onnellisuuteen tms.?), ihmiset saattaisivat silti tietämättömyyttään/ymmärtämättömyyttään toimia eri tavoin ja todellista pyrkimystään vastaan. Tässä ei siten ole mitään paradoksia, vaan hyvinkin arkipäiväinen tilanne. (Miksi haluan rakastaa ja tulla rakastetuksi, mutta rikon niin usein tätä tahtoa vastaan?)

4. Och samma på finska?
Millaisia tällaiset (ihmeelliset) välttämättömät pyrkimykset voisivat olla? Tällaisia ovat monet filosofit yrittäneet esittää, ja kuuluisimpana ehkä Immanuel Kant. Hänhän muotoilee nk. kategorisen imperatiivin: toimi vain sellaisen toimintaperiaatteen mukaisesti, jonka voisit samalla toivoa tulevan yleiseksi laiksi. (Ei voi jäädä huomaamatta yhteys: tee toisille kuten toivoisit itsellesi tehtävän, joskin kategorinen imperatiivi on asteen verran epäegoistisempi.) Saman hän ilmaisee myös kauniimmin: toimi vain siten, että kohtelet toista aina myös arvona sinänsä, et koskaan pelkkänä välineenä. Taustalla vaikuttaa Kantin usko siihen, että tahto ei voi ilman ristiriitaa toimia tavalla, joka rikkoisi sitä itseään vastaan. Näin tahtoa ei pyrkimyksenä (arvojen asettajana) voida valjastaa vain välineeksi toisten arvojen saavuttamiseksi, eikä tahtovaa ihmistä ja hänessä olevaa tahtoa siten saa kohdella välineenä. Tahto ei Kantin mukaan voi myöskään pyrkiä omaan tuhoonsa (tappaminen on siis näin aina eettisesti väärin – myös itsemurha).

Kant johtaa periaatteistaan lukuisia seurauksia, jotka muodostavat eettisen lakijärjestelmän. Yksittäisistä laeista voidaan olla eri mieltä (esimerkiksi Kantin ehkä eniten kritiikkiä saaneesta käskystä olla aina ja kaikkialla valehtelematta), mutta joka tapauksessa Kantin tarkastelutapa on edelleen yksi ainoita varteenotettavia yrityksiä pelastaa todellinen moraali. Se perustuu tahdon itsensä loogiseen analyysiin, ajatukseen siitä, että jokainen tahtova olio loogisella välttämättömyydellä tahtoo jotakin (vaikka ei tietäisikään tahtovansa juuri sitä, tai käyttäisi vääriä keinoja sen saavuttamiseksi). Näin etiikka johdetaan siitä inhimillisestä tosiasiasta, että meillä on tahto ja pyrkimyksiä. Vaikka luonnontiede osoittaisikin, että luonnonolioina meillä ei tosiasiassa ole mitään (vapaita) pyrkimyksiä, etiikka ja sen lait velvoittavat meitä itsestään käsin: ken kieltää etiikan, kieltää samalla oman ihmisyytensä.

Etiikka olisi täten inhimilliseen näkökulmaan perustuva tosiasia. Tutkimuksen objekteina meitä ehkä määrää vain kylmä luonnon kausaalideterminismi, mutta tahtovina ja tuntevina subjekteina meitä ohjaa moraali ja sympatia. Monet filosofit ovatkin hyväksyneet juuri tämän ja pyrkineet johtamaan etiikan velvoittavuuden suoraan inhimillisestä kokemuksesta, esimerkiksi siitä empatiasta ja sympatiasta, jota luonnostaan koemme kohdatessamme toisiamme (ongelmaksi muodostuu toki empatiaan kykenemätön psykopatia). Sanoo luonnontiede objektiivisista ominaisuuksistamme mitä tahansa, kukaan ihminen ei voi astua oman ihmisyytensä ulkopuolelle ja etiikan yläpuolelle.

Minä vastaan luonto – suuntaviivoja

Aloitan kliseisyyden uhallakin aiheesta, josta on viime aikoina kirjoitettu muutenkin loputtomasti: ilmastonmuutoksesta ja ihmisen ongelmallisesta suhteesta luontoon. Valitettavasti kirjoittelun volyymi ei suoraan heijastu toimintaan: luonnon surkeasta tilasta puhumiseen näyttää pätevän jossain määrin sama sääntö kuin parisuhteen sisäiseen kommunikaatioon: mitä enemmän huudat, sitä vähemmän sinua kuullaan. Kaikki tuntevat käsitteen "ilmaston lämpeneminen", mutta silti -- kuten tiedämme -- asialle tehdään melko vähän. Liian abstraktia, kai. (Vai mitä on ajateltava ihmisestä, joka vastustaa Hesarin mielipidepalstalla länsimetroa siitä syystä, että, toisin kuin busseissa, hän ei metrossa näkisi työmatkallaan kauniita maisemia...)

Oli miten oli, aloitan tästä aiheesta, koska loppujen lopuksi juuri tämä on kuitenkin se tärkein aihe. Tulevaisuutta voidaan rakentaa monin tavoin keskustelemalla tasa-arvosta, sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta, vapaudesta ja riistämisestä, sotien mielekkyydestä ja niin edelleen, ja tämä on äärimmäisen tärkeääkin, mutta viime kädessä kaikki valuu hukkaan, jos inhimillinen sivilisaatio romahtaa. Näin provosoiden yksinkertaistettuna.

Aihe on toki valtava, joten esittelen tässä vain muutamia ajatteluni suuntaviivoja.

1. Raha vs. ympäristö.
Markkinatalous ja kuluttaminen ylipäänsä nähdään usein uhkaksi ympäristölle. Tämä on toki melko oikeutettuakin. Kuitenkin, markkinatalous järjestelmänä on erotettava siitä, mitä kulloinkin markkinoidaan ja miten. Olisi melkoista idealismia olettaa, että ihmiset lopettaisivat kulutuksen saatuaan jonkinlaisen ympäristötietoisen herätyksen. Se yritys pärjää, joka tuottaa voittoa, ja se yritys tuottaa voittoa, joka saa myytyä tuotteensa voitollisesti. Nopein tapa muuttaa maailmaa johonkin suuntaan on tehdä se suunta taloudellisesti kannattavaksi. Tilanteessa, jossa yritys saisi sitä enemmän rahaa, mitä vähemmän suhteellisia päästöjä se tuottaisi, markkinatalous muuttuisi ympäristön parhaaksi liittolaiseksi. Tällaista kuluttajien parissa syntyvää laajaa vähäpäästöisyyden suosimista (erityisesti oman edun kustannuksella) lienee turha odottaa (vaikka esim. vapaan kaupan kahvit ja banaanit jne. ovat hyviä esimerkkejä siitä, että tällainen muutos voi tapahtua pikkuhiljaa myös kuluttajien puolelta: nykyään yhä useammalla kahvifirmalla on oma fair trade -vaihtoehtonsa). Sen sijaan olisi pohdittava keinoja (ehkä valtion taholta?), joilla esimerkiksi tuotteen hinta saataisiin sitä korkeammaksi, mitä enemmän se päästää saasteita. Kun ihmisen ei tarvitse valita säästön ja luonnon väliltä, vaan hän voi valita molemmat, jotakin saattaa alkaa tapahtuakin. Esimerkkinä vaikka energiasäästölamput. (Tietysti täysin vapaassa markkinataloudessa valtion rooli olisi olematon, mutta siitä ei olekaan kyse, vaan markkinatalouden valjastamisesta ympäristön hyväksi.)

2. Tuotteiden todelliset kuormitukset.
On hälyttävän uutta ajatella, että tuotteen ympäristökuormituksiin on laskettava mukaan tuotteen valmistamiseen liittyvät prosessit. Esimerkiksi ihminen saattaa ostaa viisi vuotta vanhan pakastimen tilalle uuden sillä perusteella, että uusi on energiaa säästävämpi -- huomioimatta sitä, että tämän uuden pakastimen tuottamiseen käytetyt resurssit syönevät pois energiasäästön tuoman hyödyn. (Voi vaikka laskea kuinka kauan uutta pakastinta on käytettävä, että sähkölaskun pieneneminen maksaa uuden laitteen hinnan takaisin.) Asiasta on tehty vielä melko vähän tutkimuksia, mikä on valitettavaa, mutta ne osoittavat kouriintuntuvalla tavalla tilanteen vakavuuden. Harmittomalta tuntuva kultasormus on ympäristölle hirmuinen tuholainen: se määrä louhimista ja prosessointia, jota tarvitaan yhden sormuksen tuottamiseen on järjetön. Laskujen mukaan yhtä kultakiloa varten on kulutettava 500 000 kiloa luonnonvaroja. Biohajoavat kertakäyttömukit kuormittavat luontoa enemmän kuin tavalliset kertakäyttömukit niiden valmistukseen liittyvien prosessien takia. Yksi ostettu kirja kuluttaa yli 200 kirjastokirjan verran energiaa, jos sitä lasketaan lukijoiden määrässä (ja tässä tunnen piston sydämessäni, ostanhan paljon kirjoja). Jne. Ihmiset huijataan ympäristönsuojelun varjolla (osta uusi, 0,5 litraa satasella vähemmän kuluttava auto kaksi vuotta vanhan rotiskosi tilalle!) tuhoamaan luontoa. Kierrätys on tässäkin avainsana. Ei pitäisi heittää vanhoja esineitä pois, vaan myydä ne vaikka huuto.netissä (mikä on kirpputorimyyjäisiä vähemmän rasittavaa hommaa): jokainen tarpeen tyydyttävä vanha tuote tarkoittaa yhtä vähempää uutta tuotetta -- saattaapi siinä tienatakin sivussa euron tai pari, ja mikäs sen parempi kannustin, jos kohtaa yksi on uskominen!

3. Lihansyönti.
Lihansyöntiä voi pohtia monelta kantilta. Jonkun mielestä lihan syöminen on epäeettistä, koska eläinten tappaminen on epäeettistä. Toisen mielestä vain eläinten tehotuotanto on epäeettistä. Kolmannen mielestä eläimien syöminen on ällöä, neljäs taas ajattelee terveyttä. Viides ei välitä. Näistä riippumatta tärkeä aspekti on lihansyönnin ympäristövaikutukset. Maatalous tuottaa yhtä paljon kasvihuonepäästöjä kuin koko muu teollisuus yhteensä, ja tästä 80% tulee lihantuotannosta -- siitä huolimatta, että suurin osa maailman ihmisistä ei voi taloudellisista syistä syödä lihaa juuri lainkaan. Kasvissyönti on puhdas ympäristöteko, ja suuri sellainen. Tästä näkökulmasta "täydellistä kääntymistä" ei myöskään tarvita: lihan voi hyvin pitää harvinaisena juhlapäivän herkkuna -- erityisesti, jos juhlapäivän kunniaksi on valmis maksamaan luomulihasta. Valitettavan vaikeaa luomulihaa on tosin saada käsiinsä!

4. Minä vs. ympäristö.
Olisiko linkolalainen ratkaisu sitten oikea: ihmiset hengiltä vaan, niin luonto säästyy? (En tiedä onko Linkola koskaan vakavissaan tätä kannattanut.) On helppoa tuhahtaa ja sanoa, että tietenkään ei, mutta tällainen tuhahdus on perusteltava. Esitän kaksi keskeistä syytä hylätä tällainen ajattelu. Ensiksikin ihmisellä on luonnonoliona yhtälainen oikeus olemassaoloonsa kuin muullakin luonnolla: on vaikea löytää eettisesti kestäviä perusteluja ihmisten lahtaamiselle samalla, kun hyväksytään muiden luonnonolioiden oikeus olla olemassa. Toiseksi -- koskien edellisestä jossain määrin erillistä itsemurhaa -- yksittäisen ihmisen (ollakseni hitusen kylmä) kuoleman vaikutus ympäristön kuormitukseen on minimaalinen. Paljon suurempi positiivinen vaikutus on ihmisellä, joka itsensä lahtaamisen sijasta pyrkii aktiivisesti vaikuttamaan oman, ympäristönsä ja yhteiskunnan kulutustottumuksiin. Ihminen, joka uskoo asiaansa niin paljon, että olisi valmis päästämään itsensä päiviltä ympäristön puolesta, olisi varmasti tärkeä ympäristövaikuttaja yhteiskunnassa. Eipä ole paljon järkeä siinä, että juuri ympäristötietoiset alkaisivat potkimaan tyhjää. Tämä lienee selvää joka tapauksessa. Kiinnostavampi kysymys on ehkä yleisempi: olenko minä uhka ympäristölle? Varmaankin, mutta voin olla myös ympäristön liittolainen. Palaten ensimmäiseen syyhyn hylätä linkolalaisuus, ihmisellä on oikeus olla olemassa, ja ihminen voi etsiä tasapainoa muun ympäristön kanssa. Linkolakaan ei ole hirttänyt itseään -- ja uskoisin, että ympäristötietoisuuden kannalta se oli erittäin hyvä asia.

5. Lohtu se on pienikin lohtu.
Viimeiseksi haluaisin vielä esittää erään lohdullisen ajatuksen. Me emme (mitä todennäköisimmin) onnistu tekemään korvaamatonta vahinkoa. Vaikka tappaisimme lopulta itsemme lisäksi 90% maailman eliöistä (ja vaikea uskoa, että ainakaan "parempaan" pystyisimme, sen verran sitkeitä öttiäisiä on maailmassa), tämä olisi vain pieni häiriö evoluution kulussa. Maailman eliöistä on tuhoutunut yli 90% tiettävästi ainakin kuusi kertaa maapallon historiassa, ja joka kerta (vaikeiden olosuhteiden takia) lajirunsaus on ollut pian katastrofin jälkeen aiempaa suurempi. On ihan oikein, että itse aiheutetusta katastrofista kärsitään itse, ja vaikka on surullista, että tästä katastrofista kärsii lopulta varmuudella moni muukin (eliölaji), niin voimme lohduttautua sillä, että lopulta elämä voittaa.

Siinäpä lyhyesti muutama aatos aiheesta. Eiköhän tämä tule olemaan esillä muutoinkin, sen verran iso juttu kun on kyseeessä.