Ironian ironisuudesta

Eräs kielenkäyttöömme liittyvä ironinen seikka on se, että niin harva tuntuu tietävän, mitä ironia on. Monien sarkastisten huomioiden ongelma on se, että ne ovat itse asiassa ironisia, ja monipa ironinen huomio on loikannut vaivihkaa sarkasmin puolelle. Turvallisin tapa suhtautua ironiaan (sitä kokonaan hylkäämättä) on varmaankin olla itse-ironinen sen käytön suhteen, mutta ei ole mahdotonta sekään, että syventyy hetkiseksi vaikkapa seuraavaan valaisevaan ja kaikin puolin kelpoon kirjoitukseen, jonka ylitsevuotavaisessa armeliaisuudessani teille nyt luettavaksi toimitan. (Kaikki tiedot poimittu Wikipediasta, joten niihin voi huoleti luottaa. Se, mitä Wikipedia ei kertonut, kysyin eräältä luotettavalta henkilöltä, joka on kirjoitellut paljon nettifoorumeille ja jolla oli luottamusta herättävä profiilikuva (semmoinen söpö koira).)

Termi "ironia" tulee – yllätys – kreikan kielestä, sanasta ειρωνεία (eirooneia)*, joka tarkoittaa (ehkä) peittelemistä, kätkemistä, salailemista ja (mahdollisesti) myös pilkantekoa tai irvailua. (Sana "ironinen" ei siis tule englannista eikä Alanis Morissetten kappale Ironic tarkoita rautaista.) Tämä perusmerkitys on säilynyt tähän päivään saakka, sillä ironiaan liittyy aina jonkinlainen ristiriita sanotun ja merkityksen tai esimerkiksi odotuksen ja todellisuuden välillä. (Sitä, mikä yhteys pariskolla sanottu ja merkitys on pariskoon odotus ja todellisuus, onkin sitten jo vähän oudompi seikka. Ehkäpä kyseessä on jonkin näkyvän eli eksplisiittisen ja lymyävän eli implisiittisen välisestä kahnauksesta. Ehkäpä ei.) Sarkasmia puolestaan on sellainen ironia, jonka tavoite on pilkata, loukata tai väheksyä. (Termi "sarkasmi" esiintyi tässä merkityksessä vasta 1500-luvulla. Sen etymologiana on σαρκάζειν (sarkazein) eli "puhua katkerasti, virnuilla pilkallisesti".) Sarkasmi ja ironia eivät siten ole sama asia, vaan edellinen on jälkimmäisen (julma ja häikäilemätön ja kaikin puolin ilkeä) alalaji. Ironialla on myös useita muita alalajeja – erinäiset kielitieteilijät ja kirjallisuudentutkijat sitten riitelevät loputtomiin siitä, mitkä näistä alalajeista todella ovat ironiaa ja mitkä eivät.

Ironian perusmerkitys on siis verbaalinen, eli liittyy sanotun ja merkityksen väliseen ristiriitaan. Tällaisessa muodossa ironia on hyvin tavanomainen ilmaisukeino: "onpa kiva ilma" kun sataa vaakatasossa räntää jne. Joskus kuulee väitettävän, että kaikki eivät ymmärrä ironiaa. En usko tähän: jokainen (ehkä vakavasti vammautuneita lukuun ottamatta) ymmärtää edellisessä tapauksessa, että sanoja ei tarkoita sanomaansa. Kieltä ylipäänsä osaava ymmärtää, että kieleen kuuluu kirjaimellisen merkityksen lisäksi aina metaforia ja muita epäsuoria ilmaisutapoja. Ongelma on se, että monet ovat helvetin huonoja havaitsemaan ironiaa. Olen huomannut, että joidenkin ihmisten kanssa voi puhua täysin hulluja minuuttitolkulla ennen kuin he havaitsevat ironian (usein kyse on myös siitä, että henkilö ei havaitse sanottua niin hulluksi, että ymmärtäisi tulkita sitä ironisesti). Joka tapauksessa verbaalinen ironia on erinäisten huomioiden lisäksi suhteellisen tavanomainen tapa piristää keskustelua kuin keskustelua: sen sijaan, että todettaisiin (suht itsestäänselvästi), että "Kiinan ihmisoikeusrikkomukset ovat järkyttäviä ja huolestuttavaa on myös muiden valtioiden välinpitämättömyys näitä rikkeitä kohtaan", voidaan Tommi Evilän tapaan lausahtaa (parafraseerattu, kun ei jaksa googlata): "Onhan se aina ikävää, kun ihmisoikeuksia sorretaan, mutta on maailmassa tärkeämpiäkin asioita." Ironista kyllä, Evilä tosin ilmeisesti tarkoitti mitä sanoi...

Eräs tuttu ironian merkitys on nk. kohtalon ironia, jossa maailma ikään kuin irvailee ihmiselle. Vaikka tämä on yksi keskeisimpiä ironian nykykäyttöjä, sitä ei useinkaan pidetä ironiana lainkaan, koska siinä ei ole tarkoitteen ja sanotun välistä disparenssia (tai muuta sivistyssanaa). Toisaalta ei tarvitse kuin personifikoida luonto (kohtalo), niin ironian sävyjä saadaan esille: jos paskamainen tapahtuma näyttää siltä, kuin joku kosminen voima vittuilisi, niin on ehkä perusteltua kutsua tätä ironiaksi. Tällaista arkipäivän ironiaa voi olla vaikka se, että kun joku ei ole koskaan käynyt loppuunmyydyissä elokuvissa, mutta varaa aina liput etukäteen, hän päättää kerran olla varaamatta ja tokihan elokuva sitten on loppuunmyyty – erityisesti, jos kyseessä on ensimmäiset treffit juuri tavatun ihkun tyypin kanssa. Joka tapauksessa tällaiset tapahtumat ovat enemmänkin huonoa mäihää kuin varsinaista ironiaa.

Samaan sarjaan kuuluu eräänlainen tilanneironia (vai miten tämä Wikipedian hieno termi "situational irony" nyt sitten pitäisikään kääntää). Tällainen ironia kumpuaa jonkinlaisen tavoitteen ja tilanteen todellisuuden välisestä ristiriidasta. Esimerkiksi käynee Microsoftin taannoinen Windows XP -käyttöjärjestelmän esittelytilaisuus, jossa Bill Gates hehkutti uutukaisen XP:n vakautta – ja kesken demonstraation kone tietysti kaatui. Tämä menee melkeinpä tuohon kohtalon ironia -lootaan (mutta joskus kohtalon ironia katsotaan juuri tilanneironian alalajiksi), joten annetaan vielä toinen esimerkki. Kopioin sen Wikipediasta, ja se on kuva non-smoking-kyltistä hieman sitä vastaan riitelevää taustaa vasten – jostakin metroasemalta:

Alunperin eräs keskeinen ironian merkitys oli nk. sokraattinen ironia. Sokrateshan, kuten toki muistamme, tapasi esittää tietämätöntä osoittaakseen toisten tietämättömyyden "tyhmillä" kysymyksillään. Ironista strategiassa oli siis se, että Sokrates tiesi ihan hyvin, ettei toinen tiedä, mistä puhuu, ja pyrki sitten paljastamaan tämän seikan esittämällä tietämätöntä. Tätä vekkulistrategiaa on oikein oivaa soveltaa yhä nykyään kaiken maailman besserwissereihin. Räpyttele vain silmiäsi ja avaa hieman suutasi hämmästyneesti ja kysy lirkuttelevasti tarkentavia kysymyksiä, kunnes kohteena oleva henkilö on (mieluiten suuren yleisön edessä) sotkeutunut täysin omaan typeryyteensä, jonka joutuu häpeillen myöntämään. Strategian erinomaisuus on siinä, että (ironista kyllä) sitä ei oikein tehtynä voida pitää hyökkäävänä eikä sokraattis-ironista velmuilijaa siten voida syyttää nolaamisesta, vaikka tarkoitusperä olisikin ollut nimenomaan tämä. Oli se Sokrates vaan aika epeli!

Eräs hienoimmista ironian muodoista on meille suomalaisille perin tuttu itseironia (jota muuten muualla maailmassa ei useinkaan lainkaan ymmärretä, mikä onkin hyvä ottaa huomioon). Itseironia on yksinkertaisesti ironiaa, joka kohdistuu itseen: "olinpa fiksu" sen jälkeen, kun on testannut paistinlevyn kuumuutta koko kämmenellä havaiten sen kuumaksi, on yksinkertaista itseironiaa. Oikein käytettynä itseironia on oikein viihdyttävää ja antaa itseironikosta itsensä kevyesti ottavan kuvan. Väärin käytettynä se pikemminkin antaa henkilöstä epävarman ja jopa ylimielisen kuvan – erityisesti, jos henkilö jatkuvasti käyttää itsensä kehumiseen selvästi havaittavaa itseironiaa: "siis mähän nyt en tietty tiedä mitään molekyylibiologiasta" alkaa tympiä nopeasti, jos sitä käytetään aina korostamaan, että henkilö itse asiassa muuten tietää yhtä jos toistakin molekyylibiologiasta ja haluaa toisten a) huomioivan tämän seikan, ja b) mieluiten vielä vastaavan "no älä nyt, sähän oot ihan pro!" Siitä kun tulee hyvä mieli.

No, mutta, entä onko itsesarkasmi sitten mahdollista? Itseironiassahan pistetään jo itseään yleensä halvalla, joten hätäisempi saattaisi hyvinkin erehtyä pitämään itseironiaa itsesarkasmina, jos sarkasmin pointti on sen loukkaava tai väheksyvä versio. Mutta tässäpä erhe: itseironikko ei yleensä suinkaan väheksy tai loukkaa itseään, vaan pikemminkin omaa asemaansa pilkaten vahvistaa omaa asemaansa. Samaan tapaan kuin itselleen naurava pelastaa monia sosiaalisia tilanteita ehtimällä ennen kavereita – tasapelikin lasketaan. Itsesarkasmista olisi kyse, kun henkilön tavoite on todella loukata, väheksyä tai pilkata itseään. Itsensä loukkaaminen (muutoin kuin esimerkiksi yli-innokkaan ja omat taidot ylittävän puuhun kiipeämisen valitettavana seurauksena) lienee mahdotonta (tai ainakin edellyttää jo jonkinasteisen skitsofreenisen tilan), mutta kaipa itseään on täysin mahdollista ainakin väheksyä, ehkä pilkatakin. Mutta itsesarkasmi on kaikesta huolimatta mahdotonta, paitsi ehkä juurikin hyvin jakomielitautiselle ihmiselle: ajatus henkilöstä, joka kohdistaa itseensä huomioita, joiden pintamerkityksen on tarkoitus olla ristiriidassa piilotetun, loukkaavan tosimerkityksen kanssa, on hieman kummallinen. Eihän kukaan voi tehdä ironisia (sarkastisia) huomioita tietämättään, ja jos hän tietää alusta asti huomioidensa ironisuuden, niin skisma implisiittisen ja eksplisiittisen merkityksen välillä katoaa. Itseironian keskeinen ominaisuus onkin se, ettei sitä suinkaan ole lausuttu itselle, vaan toisille – ironian kohteena toimiva olio vaan sattuu olemaan lausuja itse. Lausahduksen ironisuus on aina sosiaalinen seikka, joka koskee lausujan ja kuulijan välistä suhdetta. Tietysti itselleen voi lausua ironisia huomioita siinä missä muutenkin pulista itsekseen, mutta mielestäni tällöin jännite sanotun ja tarkoitteen välillä ei säily.

Noniin, nyt seuraa caveat, mikä on siis hieno ja omaa ylivertaisuuttani julki tuova tapa ilmaista, että seuraa varoituksen sananen (eli paljon alentuvaa lörpöttelyä). Ironia on meinaan sinänsä hankala taiteenlaji, että sen ymmärtäminen edellyttää yleisöltä tarkkaavaisuutta sekä jonkinlaista peruskäsitystä ironikosta itsestään sekä yleisemmin kulttuurista. Erityisesti uusien tuttujen kohdalla ironia johtaa monesti katastrofiin, kun pikkunokkelaksi tarkoitettu heitto neekereiden ja muiden somaleiden kärräämisestä Siperiaan saa kuulijan pitämään lausujaa rankemman luokan rasistina (kumma kyllä). Kiusallista on sekin, kun typeryydellä leikkivä ironia johtaakin siihen, että ironikkoa pidetään yksinkertaisesti tyhmänä. Tietysti voisi lisätä kettumaisesti (eli vittumaisesti), että tämä on ihan oikein, jos ei kerran hallitse ironian oikeaa käyttöä (olisiko tämä sitten ironista vai ei?). Ironiaa onkin monesti syytä täydentää vähintäänkin vekkulimaisella virnulla – hardcore-ironikot saattavat vastustaa mokomaa rahvaanomaisuutta, mutta sosiaalisista suhteista kiinnostuneelle strategia on kätevä (erityisesti, kun ironiaa ja erityisesti sarkasmia vakavalla naamalla viljelevä saa helposti kyynisenkin maineen). Ironian on tarkoitus olla hienostunut kommunikaatiomuoto, ja sen kommunikoitumisominaisuutta edistää suuresti se, jos kohdeyleisö havaitsee sen. Näin hän, jonka ironia ei "mene perille" on epäonnistunut ironiassaan, eikä tällaisen epäonnistumisen naamioiminen toisten rahvaanomaisuuteen nyt varsinaisesti auta asiaa. Niin kuin yleensäkään toisten syyttäminen omista virheistä.

Vielä loppuun eräs – Kierkegaardin sanoja lainaten – mieltäylentävä viihteellinen ohjelmanumero. Moni on nimittäin muodostanut käsityksensä ironiasta Alanis Morissetten (tai Morrisetten tai Morrissetten tai Morrissetten tai Morrrisssettten tai jonkun) kappaleen Ironic välityksellä. Tämä on perin hupaisaa sikäli, että – ironista kyllä – kyseisessä kappaleessa on ymmärretty väärin termin "ironia" merkitys. Suuri osa kappaleen "ironisista" tapahtumista, kuten vaikkapa tuhat lusikkaa, kun tarvetta olisi veitselle, tai erään lentämistä ikänsä pelänneen lento-onnettomuus ensimmäisellä lennollaan, kuuluvat pikemminkin kategoriaan "paska mäihä". Mutta ei huolta: kun tämä nolohko kömmähdys huomioitiin aikoinaan laajalti, Alanis tiettävästi kommentoi – ilmeisen (itse-)ironisesti – että kappaleen ironia on juuri siinä, ettei se sisällä ironiaa. Nokkela tyttö!

* Kaikille pirun puritanisteille sanottakoon, että joo-o, tiedän, että siihen kuuluu spiritus lenis eli heikko henkonen alkuun, mutta en vain suin surminkaan keksi, kuinka sellaisen olion saisi manattua ulos näppäimistöstäni. Että lopettakaa rillienne asennon tarkistelut ja pidättäytykää kommentoimasta, mokomat kielifasistihirviöt! (Paitsi jos tiedätte miten sen saa ulos kreikka-asetuksin varustetusta macin näppäimistöstä, jolloin ette ole mokomia kielifasistihirviöitä vaan huippuja ja rehtejä tyyppejä.)