Oi filosofia, filosofia, kuhun kuljet?

Kuten tarkkaavaisimmat ja alusta asti blogia seuranneet ovat ehkä panneet merkille, olen viime aikoina lueskellut Frederick Coplestonin A History of Philosophy -teossarjaa. Pääsin eilen peräti Platonin loppuun. Olen siis hieman kirinyt viimeisestä: tällä tahdilla olen saanut 10-osaisen teossarjan loppuun jo alkuvuodesta 2014 vuoden 2017 sijaan. Jiihaa.

Platonin kanssa tanssiminen sai minut jälleen pohtimaan filosofian historiallisuutta. Minua on nimittäin aina kiehtonut väite, ettei filosofia edisty. Joskus tuntuu, että sellaisen väitteen on voinut esittää vain ihminen, joka ei ole koskaan tutustunut filosofiaan. Toisinaan taas olo on kuin Wittgensteinilla, joka muistikirjoissaan päätyi pohtimaan kysymystä "Miten käsite voi viitata maailmaan?": pohdinta päättyi näin vapaamuotoisesti ilmaistuna sanoihin "Aina nämä samat vaikeat kysymykset!" Ja oikeassahan hän oli: ihan samaa pohti jo Platonkin aikoinaan. Jokainen filosofiaa harrastanut tietää, että filosofia näyttää pyörivän samojen ongelmien ympärillä ja vaikka välillä tuntuu siltä, että olemme saamassa ongelmasta otteen, lopulta se kuitenkin tapaa luiskahtaa sormien välistä kuin hiekka Saharaan. Eteneekö filosofia siis koskaan vai ei? Filosofinen kysymys jo sinänsä, ja kuten näiden laita on, seuraavassa hahmottelemani vastaus on kyllä ja ei.

1. Filosofia tieteiden äitinä
Se, että pohditaan samaa kysymystä kuin on pohdittu ainakin kaksi ja puoli tuhatta vuotta, ei tarkoita, ettei oltaisi edistytty. Brutaali esimerkki: jo ensimmäinen filosofi-tiedemies Thales pohti maailman perimmäistä koostumusta (ja totesi, että vettähän sen on oltava), mutta kysymys on akuutti yhä tänään (nyt se koostuu kvarkeista). Se, että kysymys on vailla lopullista vastausta, ei tarkoita, etteikö vastauksia olisi – eikä sitä, etteivätkö vastauksemme kulkisi kohti jotakin lopullista totuutta.

Yksi filosofian tapa edistyä kiteytyy kliseessä "filosofia on tieteiden äiti". (Johon joku on sanonut jotenkin näin: "Epäilemättä niin, mutta siitä on tullut hampaaton ja seniili".) Jos filosofia synnytti luonnontieteet ja luonnontieteet edistyvät, filosofiakin edistyy. Mutta tämä on mielestäni vähän halpa heitto: emme me ole kiinnostuneita siitä, miten kukakin nimeää mitkäkin tutkimuksen osa-alueet. Kun nyt kysymme filosofian etenemistä, kysymme sitä, eteneekö se osa filosofiaa, jota pidetään nimenomaan filosofian ytimenä ja joka sen takia eroaa tieteistä ja taiteesta. Toisin sanoen, meidän olisi ensin pystyttävä osoittamaan, että ylipäänsä on olemassa jotain välttämättä filosofisia kysymyksiä, joihin ei voi vastata muuten kuin filosofian piirissä – kiinnostavaa ei ole se, ovatko filosofit yrittäneet ratkoa tosiasiassa luonnontieteellisiä ongelmia, vaan onko filosofeilla aidosti omia ongelmia, ja onko näissä ongelmissa edistytty.

2. Filosofia ja parempi maailma
Jos filosofiaa katsotaan laajalla skaalalla kuten yllä, filosofia on edistynyt huimasti: logiikka, luonnontieteet, ymmärrys kielestä jne. Mutta entä sellaiset (filosofiset) seikat, joista ei välttämättä ole edes mahdollista löytää lopullista konsensusta? Onko joku esimerkiksi vastannut kysymykseen "mikä on (eettisesti) oikein?" Asiasta voi keskustella, mutta lienee turvallista sanoa, että ainakin tämä kysymys on avoin. Silti tekee mieleni väittää, että etiikka on edistynyt. Ehkä olen länsimaisuuteni sokaisema, mutta minulle esimerkiksi ihmisoikeudet ja tasa-arvo näyttäytyvät eettisinä edistysaskeleina. Ovatko etiikkaa pohtineet filosofit siis sittenkin edistyneet, vaikka lopullista vastausta ei olekaan annettu?

Edistys on mahdollista vain, jos on jotakin, jota kohti edistytään. Vastataksemme kysymykseen "onko etiikka edistynyt", meillä tulisi olla jonkinlaiset arviointikriteerit, joiden perusteella voimme sanoa lähestyvämme tätä edistyksen kohdetta. Esimerkiksi tieteen kohdalla tämä on loppujen lopuksi helppoa. Siitä huolimatta, että emme tiedä maailmasta sitä lopullista totuutta, jota kohti tiede pyrkii, voimme sanoa tieteen edistyvän, koska voimme tieteellisine selityksinemme ennustaa maailman ilmiöitä paremmin. Tiede pyrkii teoriakokonaisuuteen, jonka avulla voisimme kuvata ja ennustaa kaikkia maailman ilmiöitä, joten edistys on sitä, että kuvaamme ja ennustamme jatkuvasti paremmin. Mitkä ovat etiikan edistymisen kriteerit? Että kaikilla on parempi olo? –Mutta tämä riippuu myös lääketieteestä ja olosuhteista jne. Että ihmiset ovat vapaampia toteuttamaan itseään? –Mutta velvoittaessaan etiikka myös rajoittaa. Että ihmisillä on turvallisempaa? –Tämäkin riippuu mm. taloudellisesta tasapainosta jne. Vastatkoon ken pystyy, mutta minä en osaa: käsitykseni etiikan edistymisestä liittyy vain omaan käsitykseeni etiikasta – ja vaikka itse sitä oikea(hko)ksi imartelisinkin, se on vain oma mielipiteeni. Koska ei ole mitään yhtenäistä filosofista käsitystä etiikasta, nimenomaan filosofian näkökulmasta etiikan ei voida sanoa edistyneen (ts. emme tiedä onko se edistynyt).

3. Mitä filosofia on? Häh? Sanopa se!
Väitteen, että filosofia ei edisty, taustalla on yleensä nähdäkseni ajatus siitä, että filosofisiin kysymyksiin ei ole koskaan annettu lopullista vastausta. Vastauksia on kyllä annettu, mutta ne ovat joko huonoiksi havaittuja tai johtavat vain lukuisiin uusiin kysymyksiin, joille ei näy loppua. Erityisesti filosofiaan kursorisesti tutustuva näkee vain tusinoittain erilaisia teorioita ties mistä, eikä niiden väliltä näytä edes olevan mahdollista valita. Tietysti eräät vastaukset näyttäytyvät toisia parempina, ja jos näin voidaan sanoa, niin saadaan jo jonkinlainen edistymisen kriteeri. Mutta uskoisin (jaksamatta asiaa sen kummemmin nyt perustella), että periaatteessa väite on totta: on filosofisia kysymyksiä, joihin ei ole löydetty vastausta ja joihin ei – niin uskon – koskaan löydykään vastausta. Mutta tämä on ongelma vain, jos filosofian prosessia arvioidaan sen tuottamien vastausten kautta. Tämä tekisi puolestaan vääryyttä filosofiaa itseään kohtaan: siinä jää ymmärtämättä se, mistä filosofiassa on kysymys.

No, mistä filosofiassa sitten – pray tell! – on kysymys? (Seuraavassa edustan vain omaa vajavaista ymmärrystäni asiasta – veikkaan, että moni filosofi olisi eri mieltä! En myöskään haluaisi nyt tarttua terminologian osuvuuteen, joten toivottavasti ajamani idea tulee selväksi, vaikka olisikin eri mieltä idean ilmaisevista sanoista.) Hahmotellaanpa siis! Filosofiassa on aina pohjimmiltaan ollut kyse ymmärtämisestä – ei tiedosta. Tietysti termiä "ymmärtää" käytetään monin tavoin, mutta jo intuitiivisesti on selvää, että "tiedän, että E = mc²" on eri asia kuin "ymmärrän, että E = mc²". Tieto ei (tosiaankaan) takaa ymmärrystä – ei Trivial Pursuit mittaa ymmärrystä.

Nyt jos ajatellaan tiedon ja ymmärryksen luonnetta, nähdään, että molempiin liittyy kysyminen ja vastaaminen. Yksi selkeä ero on se, että tieto liittyy paljon voimakkaammin vastauksiin: tiedän jonkin seikan, jos minulla on esitettyyn kysymykseen vastaus. Mutta sama ei päde ymmärrykseen: vaikka minulla ei olisi hajuakaan vastauksesta, voin silti ymmärtää kysymystä itseään paremmin tai huonommin. (Kysymyksen tietäminen tuntuu olevan on/off-seikka, kysymyksen ymmärtäminen taas moniulotteinen prosessi.) Tämä ilmenee filosofiassa selkeästi: suurin osa ongelmista filosofien hapatusten ymmärtämisessä syntyy siitä, että ei aidosti ymmärretä niitä kysymyksiä, joihin filosofi yrittää vastata. Kysymys "mitä on oleminen?" saattaa tuntua melko tyhmältäkin, jos ei ymmärretä, mitä kysymyksellä oikeastaan haetaan takaa. Tämä ymmärrys taas perustuu ensi kädessä siihen, että nähdään se ongelma, joka herättää tämän kysymyksen. Väittäisin vieläpä, että kysymystä/ongelmaa ymmärretään sitä paremmin, mitä enemmän ymmärretään sitä, mihin kysymyksellä pyritään – ja samalla niitä lisäongelmia, joita tämä pyrkimys tuottaa.

4. Vastauksista kysymyksiin: filosofia ymmärryksen kasvuna
Entä viisaus – eikö viisaus ole filosofian ytimessä? Voisiko olla niin, että viisaus on ymmärrystä? Erityisesti ymmärrystä, joka auttaa normaalielämässä: ymmärrystä itsestä, ymmärrystä toisesta ja ymmärrystä siitä, miten ympäröivä maailma toimii. Jos filosofia on viisauden rakastamista, kuten sanotaan, niin silloin filosofia on ymmärtämisen rakastamista. Ja sellaisena filosofia rakastaa – kuten kaikki tietävät – kysymyksiä.

Ja siinäpä filosofian edistymisen luonne: filosofian historia on mielestäni osoittanut, jos ei mitään muuta, niin ainakin jatkuvasti kasvavaa ymmärrystä niistä ongelmista ja niistä kysymyksistä, joita maailma eteemme asettaa. Vastausten arvo on filosofiassa paljolti siinä, että se nostaa esiin uusia kysymyksiä ja mahdollistaa ymmärryksen kasvun. Siksi filosofia on itse asiassa äärimmäisen sidottu historialliseen kehitykseen: se on kysymysten ja vastausten dialogia, joka etenee siinä missä keskustelut ylipäänsä. Jos ei kuunnella kaikkia keskustelun vaiheita, muu keskustelu uhkaa menettää merkityksensä. Emme enää ymmärrä, mitä kukakin keskustelija sanoo, vaikka tietäisimme sen ihan hyvin. Olennaista on myös se, että siinä, missä tieto näyttää olevan objektiivista, ymmärrys on subjektiivista. Heidegger osui mielestäni naulan kantaan todetessaan, että olemiskysymys ("mitä on oleminen?") on esitettävä aina uudelleen: hän halusi sanoa, että tämä filosofian ytimeen pureutuva kysymys saa merkityksensä sitä kautta, että se kysytään, ja niin ei ole pelkästään sattumaa, että siihen ei ole lopullista vastausta. Filosofiset kysymykset saavat merkityksensä ymmärryksen kautta, ja kukaan ei voi laittaa ymmärrystä sanoiksi kuten tietoa voi – parhaimmillaan toinen voidaan saada ymmärtämään johdattelemalla hänet oikeiden kysymysten ja vastausten kautta siihen näkökulmaan, josta oma ymmärrys on alunperin kummunnut. (Mainittakoon, että tässä on yksi hyvän ja huonon opettajan ero: jälkimmäinen opettaa vain tietoa, edellinen myös ymmärrystä.)

"Mikä on elämän tarkoitus?" – klassinen filosofinen kysymys, vaikka filosofit itse eivät juurikaan sen parissa jaksakaan askarrella. En usko siihen olevan vastausta, ei ainakaan missään yksiselitteisessä mielessä. Mutta tämän kysymyksen merkitys ei olekaan sen mahdollisessa vastauksessa, vaan itse kysymisessä: kun kysymme tuon kysymyksen, yritämme itse asiassa ymmärtää elämää – maailmaa, toisia, itseämme. Tämän tärkeys palautuu lopulta pohtimiseen itse: kysymällä elämän tarkoitusta kysymme paikkaamme elämässä ja sitä suuntaa, johon meidän olisi elämässä pyrittävä. Lyhyesti sanoen otamme omaa elämäämme haltuun, luomme oman polkumme. Ehkä tähän kysymykseen siksi onkin vain yksi vastaus: "Elämän tarkoitus on se, miksi sen luot".

Ja tämähän ei tietystikään ole mikään vastaus, eihän?

Lapsen läimimisen sietämätön helppous

On kiinnostavaa nähdä, kuinka lasten fyysinen kurittaminen ja sen sallittavuus herättää yhä kiivasta keskustelua. Viittaan Hesarin mielipidepalstan viime aikaisiin mittelöihin aiheesta. Kiinnostavaa on nimittäin se, että juuri lasten lyöminen (kovaa tai ei) on jotenkin vaikeampaa havaita vääräksi kuin aikuisten lyöminen. Oma eettinen intuitioni kun sanoo, että puolustuskyvyttömän ja vanhemmistaan riippuvaisen lapsen piekseminen on ainakin raakalaismaisempaa kuin puolustuskykyisen aikuisen piekseminen, jos ei suoranaisesti enemmän väärin. Mikä ihme sitten saa ihmisen ajattelemaan, että väkivalta on aina väärin, paitsi kun se kohdistuu lapseen? (Ja mikä ihme saa Saarnaajan selittämään jotain vitsan säästämisen ja lapsensa vihaamisen positiivisesta korrelaatiosta?)

Ilmiselvä perussyy on kasvatus: lapsi pitää saada oppimaan oikean ja väärän rajat, ja joskus pitää vähän läpsiä ja pistellä luunappeja, että oppi menee perille. Tämä on ainakin kahdella tapaa erikoinen väite. Ensinnäkin, oikean ja väärän olisi ainakin periaatteessa nyky-yhteiskunnassa tarkoitus koskea yhtälaisesti kaikkia: jos lapselle on väärin käyttää väkivaltaa, sen tulisi olla väärin myös häntä kasvattavalle aikuiselle – toisin sanoen kyse on ihmisoikeudeksi laskettavasta fyysisestä koskemattomuudesta ja siitä tosiasiasta, että lapsikin on ihminen. (Tämä sanotaan usein siten, että aikuisen tulisi näyttää lapselle esimerkkiä, ja tottahan on ainakin se, että emme halua lapsen oppivan, että lapsena ei saa lyödä, mutta aikuisena sitten saa.) Toiseksi emme yleensä (enää) hyväksy aikuisten "kasvattamista" väkivallalla: ei ole oikein hakata huonosti käyttäytyvää kumppaniaan opetustarkoituksessa eikä ole oikein pistellä turpaan vaikkapa polkupyörävarasta – jälkimmäisiä tapauksia varten on oikeusjärjestelmä. Koulussakaan ei ole pitkään aikaan ajateltu, että Euroopan valtiot jäisivät paremmin päähän, jos niitä takoisi sinne fyysisellä voimalla.

Kyse on siis kahdesta asiasta: yhteiskunnassamme ei ole tarkoitus ratkoa ongelmia väkivallalla, ja meidän on yritettävä opettaa tämä lapsillemme. On melkoisen typerää yrittää hakata tätä oppia lapseen.

Miksi lapsia kuitenkin yhä kuritetaan (siitä huolimatta, että se on ollut – vasta! – pari, kolme vuosikymmentä laitonta) ja miksi tätä tapaa myös yhä puolustetaan antaumuksella? Yksi syy on varmaankin perinne: näin lapsia on kasvatettu ja näin Raamatussakin, tuossa rakkauden ja suvaitsevaisuuden ylevässä eepoksessa, ihan selvästi kehotetaan tekemään. Kasvatuksessa on jäänytkin usein huomaamatta eräs tärkeä aspekti: kun kasvatamme lasta, emme kasvata vain kasvatettavaa, vaan myös tulevaa kasvattajaa. Mistä oppisimme ne tavat, joilla lapsia kasvatetaan, ellemme siitä, kuinka meidät on kasvatettu? Muu yhteiskunta vaikuttaa (sekä tutustuminen esimerkiksi tutkimukseen aiheesta), mutta itseen kohdistettu oppi jättää usein selkeimmän muistijäljen. Tässä lienee yksi syy sille, että yli 40% lapsena pahoinpidellyistä pahoinpitelee vuorostaan omia lapsiaan – siitä huolimatta, että varmaankin piti tapaa melko ikävänä ollessaan kohteena. Voisi sanoa, että läimiminen läimitään meihin. Mutta perinne selittää aina niin vähän, sillä se nostaa esiin vain kaksi uutta kysymystä: mistä perinne on tullut ja miksi se on yhä voimissaan?

Ehdotan, että syy molempiin on raadollinen: lapsia pahoinpidellään suurelta osin siksi, että voidaan. Orjia kohdeltiin aikoinaan kuten mielittiin, koska pystyttiin. Samoin naisia. (Erityisesti vaimoja – ajatelkaapa: avioliiton sisäinen raiskaus tunnustettiin laissa vasta 80-luvulla!) Yhä edelleen kohtelemme eläimiä melko raa'asti. Lapset ovat sikäli hankalassa asemassa, että heidän kykynsä vaikuttaa siihen, miten yhteiskunta toimii, on hirmuisen pieni: lapset eivät voi orjien ja naisten tavoin nousta kapinaan eivätkä juurikaan saa julki tuntemuksiaan kokemastaan vääryydestä.

Erikoista on se, että jokainen lapsi kasvaa aikuiseksi. Tai, no, ei se nyt sinänsä ole järin erikoista, vaan se, että aikuiseksi kasvettuaan lapsi voisi hyvinkin vaikuttaa siihen, miten lapsia kohdellaan. Ja niin tietysti juuri on tapahtunutkin, mutta kovin hitaasti. Nainen pysyi ahdingossaan osittain siksi, että pysyi aina naisena: vasta, kun miehet alkoivat antaa naisille yhtäläisiä oikeuksia, naiset saivat valtaa muuttaa omia asioitaan laajemminkin. Lapsilla tilanne on toinen, mutta miksi muutos ei ole ollut nopeampaa?

Sanoisin: koska etiikka on niin pirun vaikea laji. Suuri osa kytkee käsityksensä oikeasta ja väärästä suoraan ympäröivän yhteisön käsitykseen. Iranilainen ei ehkä ihmettele naistensa asemaa, suomalainen taas ei voi yleensä edes käsittää, miten he voivat kohdella naisiaan kuten kohtelevat. Toisaalta suomalainen suorastaan loukkaantuu, kun ulkopuolelta tullaan arvostelemaan käytäntöämme pistää puolet poppoosta sotaleikkeihin suhteellisen mielivaltaisin perustein. Kuten sanottu, lapset oppivat oikean ja väärän kasvatuksessa. Jos kasvatus on väkivaltaista, lapset oppivat sen olevan osa oikeaa kasvatusta (paitsi jos sen väkivaltaisuus eroaa merkittävästi ympäristön hyväksymästä väkivallan määrästä). Toisaalta sekä viikkorahan menetys että korvapuusti tuntuvat pahalta, joten ehkä siltä osin lapsen kokemuksessa ei edes ole varsinaista eroa. Tarvitaan itsenäisesti oikeaa ja väärää pohtivaa aikuista edes havaitsemaan, että lapsen pahoinpitelyssä voisi olla (tarkoitusperistä riippumatta) joitain ongelmia. On kovin harvinaista kyseenalaistaa oman kulttuurin tavat ja tottumukset. Tämä pätee usein myös silloin, kun oma asema on huono: monet naiset itse ajattelevat/ajattelivat olevan oikein, että heidän asemansa on mikä on, ja ilmeisesti sama on kautta aikain pätenyt yllättävän moneen orjaan (erityisesti orjaksi syntyneeseen). (Ehkä taustalla on jokin laumamekanismi, joka saa ihmisen ajattelemaan, että hänen roolinsa yhteisössä – jopa orjuus – on vain hänen "osansa".)

Lasten kurittaminen paljastaa mielestäni lopulta paljon ihmisten moraalista ja tavasta tarkastella moraalia. Sama tietysti pätee muihin samankaltaisiin sekkoihin, kuten eläinten huonoon kohteluun. Kulttuurirelativistit, joiden mukaan siis oikea ja väärä määrittyvät sitä kautta, mitä yhteisö pitää oikeana ja vääränä, ovat mielestäni silti erehtyneet: he sotkevat havaintonsa yhteisön jäsenten moraalin voimakkaasta yhteisöön sitoutumisesta siihen, että moraali olisi ainoastaan tällaista sitoutumista. Kuinka edes yhteisön moraali voisi muuttua, jos kyse olisi vain tästä? Moraali tietona oikeasta ja väärästä – kuten mikä tahansa tieto – on monille opittava asia, eivätkä kaikki suinkaan ole kykeneväisiä kyseenalaistamaan oppimaansa. Samalla tavalla opimme koulussa nykyisin hyväksytyt faktat maailmasta ja yleensä hyväksymme ne; harvasta tulee vanhoja faktoja kyseenalaistava ja uusia luova tieteilijä. On kai hyväksyttävä se, että uusia "löytöjä" pitää etiikassa (kuten tieteessäkin) toistaa toistamasta päästyään ja yrittää tuoda mukaan opetukseen niin, että ne muuttuisivat teoriasta käytännöksi. Onhan nimittäin niin, että paljon turhempaa asiaa ei ole kuin moraalisääntö, joka ei koskaan ilmene käytännössä – moraalissa kun on kyse juuri käytännöstä.

Idealismista ja maailman rakentamisesta

Helsingin Sanomien mielipidesivuilla oli muutaman päivää sitten huolestuttava, suorastaan ahdistava mielipidekirjoitus. (Ja ei, en tarkoita Malinin kanssa kirjoittamaamme ;) ) Kansainvälisen politiikan tutkija Riikka Niskakari kirjoitti otsikolla "Idealismi ei rakenna hyvää maailmaa" (HS 28. 6.). Taustana tekstille on Tuuli Hirvilammin ja Elina Turusen Vieraskynä-kirjoitus (HS 25. 6.), jossa he ehdottivat verotusta ja muita valtiollisia keinoja ihmisten kulutustottumusten ohjaamiseksi. Niskakarin vastine kirvoitti luonnollisesti useita vastauksia, osoittaahan se tutkijalta lähes ilmiömäistä ymmärtämättömyyttä.

Niskakarin kirjoitus vilisee hiuksia nostattavia virkkeitä. Hänen perusajatuksenaan on vastustaa valtion taholta toteutettua säännöstelyä, koska se on hänen mukaansa (kommunismiin vertautuvaa) totalitarismia:

Kestävä kehitys on alkuperäisestä 'hyvästä' luonteestaan huolimatta muuttunut länsimaiseksi ideologiaksi, jolla voidaan perustella kaikkea – tällä kertaa liberaalien ihmis- ja kansalaisoikeuksien polkemista. Hyviin päämääriin tahdotaan päästä oikaisemalla ihmisten 'vääränlaisia' pyrkimyksiä ja näkemyksiä.

Niskakarilta jää ymmärtämättä etiikan ja oikeusjärjestelmän perusajatukset. Mistä muusta olisikaan kyse esimerkiksi oikeusjärjestelmässämme ellei pyrkimyksestä hyviin päämääriin ihmisten vääränlaisia pyrkimyksiä ja näkemyksiä oikaisemalla? Tietysti ajattelemme jokaisella olevan oikeus ajatella miten mielii, ja sikäli näkemyksiä ei voida väkisin muuttaa (mutta eipä sellaista kukaan ole ehdottanutkaan). Joka tapauksessa esimerkiksi koulutusjärjestelmä on syntynyt osaltaan luomaan oikeita näkemyksiä ja oikaisemaan vääränlaisia näkemyksiä – ja tietysti luomaan edellytykset itsenäiseen ajatteluun, erityisesti niiden asioiden kohdalla, jossa oikeita tai vääriä näkemyksiä ei varsinaisesti ole tai tunneta. Jos "liberalismi" tulkitaan siten, ettei valtiovallan taholta voida rajoittaa yksilöiden oikeutta pyrkiä mihin mielivät, sitten Niskakarin näkemys on anarkismia, jos jotakin. (Ja jos jokin on sitä idealismia, niin toiveajattelu, että anarkismi toimisi.) Jotenkin arvelen Niskakarinkin mielestä olevan ihan kiva, että valtio pyrkii rajoittamaan erinäisten ihmisten pyrkimyksiä esimerkiksi ryöstää koko hänen omaisuutensa ja tappaa hänet.

Tietysti Niskakari hyväksyykin valtion ohjauksen – käyttääpähän vain tökeröä retoriikkaa ja sekopäisiä argumentteja vastustaakseen Hirvilammin ja Turusen teesejä. Vaan Niskakarin mielestä on realistisempaa ajatella tällaisen valtiollisen ohjauksen jne. perustuvan viime kädessä yksilöiden melko egoistisiin perusteisiin:

Eikö yksikö kuitenkin, pääasiassa, pyri tekemään omasta ja läheistensä elämästä mahdollisimman hyvää ihan muista syistä [kuin pyrkimyksestä mahdollisimman vakaaseen ja turvalliseen hyvinvointivaltioon]?

Voi olla, että Niskakari on oikeassa siinä, että monet ajattelevat näin, kuten ehkä hän itsekin. Mutta mitä ihmettä seuraavassa virkeparissa sitten tapahtuu:

Mitä muuta kuin totalitarismia on vaatia valtiolle sellaista valtaa, että yksilölle voitaisiin säätää hänen elintasonsa hyväksyttävä yläraja? Ajatus on ehkä pohjimmiltaan kaunis – mutta maailma ei toimi niin.

Totalitaristinen ajatus on pohjimmiltaan kaunis? No, miten vain. Hirvilammi ja Turunen ehdottivat (ehkä huonolla termillä) elintason ylärajaa todeten, että se "määriteltäisiin ekologisen jalanjäljen tai muun vastaavan mittarin avulla". Kyseessä ei ole sellaisenaan elintasoa rajoittava linjanveto, vaan tämän elintason ympäristövaikutuksia rajaava säädin. Niskakarilta jää huomaamatta heidän analogiansa: kuten ihmisten hyvinvointia voidaan rajoittaa yhteiskunnan sisällä rajoittamalla niitä keinoja (ja niiden keinojen seurauksia), joilla tämä hyvinvointi/rikkaus on hankittu, voitaisiin sitä rajoittaa myös suhteessa niihin seurauksiin, joita sillä on ympäristölle. Tämä on yhtä paljon totalitarismia kuin mikä tahansa muu ihmisten keinoja rajoittava tekijä, esimerkiksi lakijärjestelmä.

Koska Hirvilammin&Turusen keskeisenä ajatuksena on verotuksen käyttö ja muunlainen varojen keruu ympäristön hyväksi, voidaan ihan hyvin ajatella, että tietyn ekologisen jalanjäljen ylittävästä toiminnasta joudutaan maksamaan siten, että maksun avulla voidaan korvata ympäristölle aiheutuneet vahingot. Tällainen ehdotus voi olla ainakin vielä poliittisten realiteettien ulkopuolella, mutta totalitarismi-retoriikan käyttö on selvästi liioiteltua ja suorastaan lapsellista. (Jokainen uusi ja sittemmin toteutunut poliittinen uudistus on alkuun poikennut poliittisista realiteeteista.)

Niskakari onnistuu kirjoituksessaan toistamaan vielä aikamme surullisimman ympäristöpoliittisen kannan – ja vielä johtamaan siitä tavallistakin uskomattomamman position:

Jos jotakin toimintaa olisi nimenomaan ympäristön kannalta tarpeellista tai järkevää ohjata, tapahtuisi tämä sielläpäin maailmaa, missä kulutusähkyn huipulle ei olla vielä edes päästy. Mutta tämä ei varmaankaan olisi 'globaalisesti oikeudenmukaista', sillä emmehän voi muilta kieltää sitä, mitä olemme itse saaneet.

Tällaista ajattelutapaa voi perustella vain egoismi ja täydellinen ajattelemattomuus. Ilmeisesti suuria ongelmia ei kannata korjata, vaan kannattaa keskittyä ainoastaan pieniin? Eikö ole ilmiselvää, että suurimpien saastuttajien rajoittaminen olisi ympäristön kannalta tarpeellista ja järkevää? Joka tapauksessa, koska Niskakari vielä sitten lisää hieman ironiseen sävyyn, että tämä ei olisi globaalisesti oikeudenmukaista, niin lopputulos on: (rummutusta, kiitos) ei tehdä mitään. Sen sijaan mikäli Niskakari ottaisi ensin sitaatit pois globaalin oikeudenmukaisuuden käsitteestä ja lopettaisi etiikan halveksumisen, hän saattaisi nähdä, että jälkimmäinen virke on itse asiassa järkevä: niin kauan kuin me saastutamme niin paljon kuin saastutamme, meillä ei ole juurikaan moraalista oikeutusta vaatia toisia lopettamaan (eikä poliittista uskottavuutta vaatimuksillemme). Lisäksi, koska olemme itse suurimpia saastuttajia, on aivan oikein vaatia MEITÄ lopettamaan kulutusähkymme. Se on oikein monestakin syystä. Ensinnäkin meillä on siihen varaa. Toiseksi sen vaikutukset ovat suuremmat kuin köyhien maiden kiusaamisen. Kolmanneksi köyhillä mailla ei ole siihen varaa. Neljänneksi se on Niskakarin nähtävästi karsastaman moraalin mukaista: yhteisellä pallolla tehkäämme työtä yhdessä, kukin kykyjensä mukaan. Ja niin edelleen. On kuin rikkaat toteaisivat rikkauksien olevan huono juttu ja päättäisivät siksi rajoittaa köyhien rikastumista (haiskahtaako?). Näinhän onkin käynyt esimerkiksi ydinasepolitiikassa.

Ja sitten Niskakarin grande finale.

Mutta niin kauan kuin ihmiset ovat ihmisiä ja maailma heidän hallussaan, emme voi perustaa poliittisia ohjelmiamme kirjoittajien ehdottamalle sosialisoinnille, yksilöintressien 'ohjaamiselle' tai valtiolliselle täyssääntelylle.

Emme voi kertoa muille, miten heidän tulee elää ja olla, koska me tiedostamme, mikä on 'hyväksi'.

Näkemys on hiuksia nostattava, ja se on niin pahasti pielessä, että on vaikea keksiä, mistä aloittaa. Niskakari ei näytä ymmärtävän, että oikeudenmukaisuudessa, laeissa ja etiikassa on kysymys juuri siitä, että me todellakin teemme kuten hänen jälkimmäisessä sitaatissaan todetaan. Tiedostamalla, mikä on hyväksi, luodaan lakeja, joilla ohjataan ihmisiä toimimaan sen mukaisesti myös silloin, kun he eivät itse näe joko sitä, että se on hyväksi heille itselleen, tai sitä, että se on oikein toisia kohtaan. Liikennesäännöt eivät ole totalitaristista kiusantekoa, ja vaikka joskus jotakuta vituttaisikin ajaa nopeusrajoitusten mukaisesti, kun on kiire, on hänellekin yleisesti ottaen paljon mieluisampaa, että suurimmaksi osaksi ihmiset kuitenkin noudattavat näitä sääntöjä. Tarpeeksi moni ei tajua – eikä sitä ole helppokaan tajuta – että ympäristö kärsii vakavasti, ja että ihmisten kuluttamisen rajoittaminen on pitkällä tähtäimellä meille kaikille hyväksi. Ja kyllä meillä tosiaan – mikäli ylipäänsä lakeihin ja yhteiseen hyvään jne. uskomme – on oikeus tiettyjen rajojen puitteissa kertoa muille, miten heidän tulee elää ja olla. On vaikea käsittää sitä, että kansainvälisen politiikan tutkija ei näe tätä – sehän on valtioiden ja niiden lainsäädännön keskeisimpiä tehtäviä!

Mitä ihmettä ensimmäisessä lainauksessa oikein sanotaan? Maailma on ihmisten hallussa, emmekä siksi voi "ohjata" (miksi sitaatit?) yksilöitä ja heidän intressejään. Aivan kuin maailma olisi jotenkin yksilöiden ja heidän intressiensä panttivankina. Kyllä maailma kuuluu yhtä lailla ihmisyhteisöille ja ihmisten keskenään sopimille säännöille, joita on joskus ja usein yhteisen hyvän nimissä vahvistettava laeilla. Hirvilammia ja Turusta idealismista syyttävä Niskakari osoittautuu itse aikamoiseksi idealistiksi: hänen maailmastaan näyttää puuttuvan valtiot ja oikeusjärjestelmät kokonaan – mitähän hän kansainvälisessä politiikassa tutkii?

On surullista, että tällaista tekstiä joutuu tutkijalta lukemaan – vaikka ei sinänsä mitään uutta auringon alla, että tutkijat eivät tutkimiseltaan ehdi ajatella. Kirjoitus ei pelkästään hengi yleistä ymmärtämättömyyttä etiikasta, oikeudenmukaisuudesta jne., vaan myös egoismia ja halveksuntaa toisin ajattelevia kohtaan – kaikki puettuna vieläpä totalitarismi-retoriikan kaapuun. Jos jokaista maailmaa paremmaksi paikaksi pyrkimään tekevää ajatusta verrattaisiin nykytilaan ja syytettäisiin siksi idealismista, maailma ei koskaan etenisi mihinkään, paitsi ehkä vahingossa. Tässä tapauksessa vielä ehdotetut toimintamallit ovat konkreettisia eivätkä siksi ainakaan juuri idealismia Niskakarin tarkoittamassa mielessä.

Ja kyllä se sitä paitsi nyt vain on niin, että idealismi rakentaa hyvää maailmaa siinä missä realismikin – tarvitaan visioita ja toteuttamiskeinoja. Demokratia oli silkkaa utopiaa satoja vuosia sitten, mutta tässä sitä kuitenkin ollaan. Ja tässä ollaan siksi, että lakiasäätävät ihmiset ovat sen mahdollistaneet yksilöiden mielivaltaa ja vahvimman oikeutta rajoittamalla.

Liha

Liha on minulle vaikea asia. Yhtäältä nimenomaan lihan maku tuottaa minulle suurimman nautinnon, mitä ruoka voi tarjota. Toisaalta en eettisin perustein nykyään syö lihaa juuri lainkaan – en syö tehotuotettua lihaa, eikä muunlaista lihaa juuri opiskelijavaroin saa, jos ylipäänsä jostakin löytää. Tämä uhraus on ruoan tarjoamia nautintoja arvostavalle ihmiselle raskas – eikä ympäröivä yhteiskunta tee sitä yhtään helpommaksi sieraimiin herkullisesti ja kutsuvasti kantautuvine lihantuoksuineen. (Eikä sillä, että perusravintoloiden kasvisvaihtoehdot ovat usein hätäisiä, surkeita tekeleitä.)

Liha on sivumennen sanoen ollut viime aikoina otsikoissa. Viimeisin havaitsemani tulokas on Image-lehden peräti 12-sivuinen juttu "Lihan himo". Artikkeli on loistava. Se on hyvin kirjoitettu, asiantunteva, tasapuolinen ja paikka paikoin hyvinkin pohdiskeleva, ja lisäksi se on tärkeä kannanotto tärkeässä, kulutuspainotteisessa lehdessä. Jokaisen olisi syytä lukea se.

Lihan ongelmallisuuteen on monta syytä, kuten vaikkapa terveysseikat sekä ruokaepidemiat à la hullun lehmän tauti, mutta sivuutan nämä tässä kirjoituksessa. Sen sijaan yritän piirtää ja perustella niitä rajoja, jotka olen itselleni lihansyönnin suhteen asettanut. (Minä kun olen autuaan välinpitämätön terveysseikoista, mistä syystä elinikääni lienee jäljellä enää muutama vuosi.)

1. Älä tapa
Eräs selkeä paikka eettisen toiminnan rajoille kulkee tappamisessa. Ajatuksen mukaan eläinten elämää tulee aina kunnioittaa: meillä ei ole oikeutta tappaa mitään eläintä omaksi hyödyksemme. "Omaksi hyödyksemme" on tärkeä lisäys, sillä joskus (esim. kituvan eläimen tapauksessa) eläimen tappaminen olisi eläimelle itselleen (tietysti) parempi. Jotkut eivät tosin tätäkään hyväksy (kuten eivät eutanasiaa ihmistenkään tapauksessa).

Tappaminen on hirvittävän vaikea eettinen ongelma. Henkirikokset ovat lain silmissä teoista tuomittavimpien joukossa, ja samaa elämän pyhittämistä edustaa myös abortin ja eutanasian kieltäminen. Toisaalta mikään kansakunta ei ole tähän mennessä kieltäytynyt eettisistä syistä puolustamasta itseään aseellisesti (voi tosin olla, että eivät vain ole selvinneet siitä kertomaan...) ja samat ihmiset, jotka kieltävät kategorisesti abortin, voivat kannattaa kuolemanrangaistusta suorastaan pelottavalla kiihkolla. Ja ihminen, joka pitäisi lemmikkieläimensä tappajaa suurena rikollisena, saattaa nauttia oikein hyvällä omallatunnolla liharuokia päivittäin välittämättä jokaisen lihapalan takana olevasta kuolemasta. Yhtäältä ihmiset suhtautuvat kuolemaan ja tappamiseen kaksijakoisesti, ja toisaalta harvoin kuitenkaan välinpitämättömästi. Varmaankin juuri tämän takia eettisissä dilemmoissa punnitaan miltei aina kuolemaa joko suhteessa muihin eettisesti ongelmallisiin tekoihin tai suhteessa itseensä: olisiko oikein tappaa yksi, jotta kymmenen saisi elää.

Luonto on armoton. Eikä pelkästään armoton, vaan myös oman armottomuutensa varaan rakentuva: leijonat syövät gaselleja, ja jos ne eivät tekisi niin, gasellit kuolisivat lopulta nälkään lisäännyttyään yli ympäristön kapasiteetin. (Ja siinäpä ihmisten ongelma: kun kukaan ei tapa meitä, uhkaamme hukuttaa allemme koko maapallon.) Kuolema ohjaa evoluutiota siinä missä elämäkin. Miksi meidän ihmisten siis tulisi pitää eläinten tappamista pahana sellaisenaan, onhan se osa luontoa? Ajatukseen voi olla helppo yhtyä, mutta perustelu on silti riittämätön: emme voi perustaa etiikkaamme luonnollisuudelle. Luonnossa isot ja vahvat tekevät pienille ja heikoille miten lystäävät. Etiikan koko ydin on siinä, että se nousee tällaisten "luonnonlakien" yläpuolelle, eikä sitä siksi voida (anteeksi vain Hobbes ja muut mekanistisen etiikan sankarit) johtaa näistä laeista. Jos eläinten tappaminen on oikein, sen on oltava sitä muusta syystä kuin siitä, että eläinten tappaminen on luonnollista.

Mielestäni oikeampi näkökulma on yksinkertaisesti se, että kuolemassa ei sinänsä ole mitään pahaa. Kuolema on vääjäämätöntä ja välttämätöntä. Kuolema ja elämä ovat kietoutuneet toisiinsa erottamattomasti: elämän pyhittäjän on pyhitettävä myös elämän mahdollistava kuolema. Tämä on vaikeaa siksi, että elävinä olioina perspektiivimme ei ole tarpeeksi laaja: näemme elämän itsessämme ja toisissamme, mutta sen vaatima kuolema on meiltä yleensä piilossa. Elämän tunnemme, kuolema puolestaan on pelottava tuntematon. Tämä ei ole sama kuin sanoa, että tappaminen on ok: pointti on se, että sen täytyy olla väärin jostakin muusta syystä kuin siitä, että kuolema olisi absoluuttisesti paha.

2. Älä satuta
Jos jätetään pois abstraktit pohdinnat etiikasta ja tarkastellaan sitä sen jokapäiväisyydessä, kaiken eettisyyden ytimestä löytyy kärsimys. Eettisesti toimiessamme toimimme siten, että välttäisimme mahdollisimman hyvin kärsimystä, omaa ja toisten. Olemme myötätuntoisia toisten kärsimyksille ja odotamme toisilta samaa omaa kärsimystämme kohtaan. Etiikka ilmenee kärsimyksen ja sen välttämisen kautta, miten tahansa filosofit kulloinkin sen olemusta analysoivat – ja onhan monille filosofeille kuten vaikka Levinasille tärkeää juuri tämä ilmenevyys, toisten ihmisten (ja eläinten?) kasvot.

Kärsimys ei kuitenkaan sellaisenaan ole muuta kuin eräänlainen välttämätön paha. Se on osa elämää. Jotta leijona voisi elää, gaselli kuolee, ja kuolemassaan se kärsii. Mutta olennaista on se, että kärsimyksen määrän voi minimoida – ja sitä voi lisätä ja pitkittää vaikkapa kidutuksessa. Jokaisen eettisen ihmisen tulisi pyrkiä minimoimaan ympäristön kärsimyksiä. (Tietystikään en tarkoita, että tulisi sitoutua jotenkin juuri senhetkisten kärsimysten minimoimiseen: joskus on kärsittävä tovi paremman tulevaisuuden puolesta – siitä on kyse myös siinä luonteen lujuudessa, jolla kieltäydymme hetken nautinnoista kokonaisuudessaan onnellisemman elämän vuoksi.)

Elääkseen ihmisten on syötävä, joten muiden eliöiden on kuoltava. Luonnon kiertokulkua vain. Tästä syystä pidän oikeutettuna eläinten tappamista ja syömistä, mutta eettisyyden nimissä on vältettävä turhaa kärsimystä. (On tosin lisättävä se varaus, että juuri eläinten syöminen ei ehkä ole välttämätöntä.) Tässä on sen ydin, miksi en yleensä syö lihaa: miltei kaikki markkinoilla oleva liha on tehotuotettua olosuhteissa, jotka kaikkea muuta kuin pyrkivät välttämään turhaa kärsimystä. Pikemminkin ne pyrkivät kidutukseen verrattavin keinoin maksimoimaan lihan tuottamisen hyödyt. En ole valmis oman nautintoni edessä tuottamaan niin paljon kärsimystä kuin tietäisin tuottavani. Valinta on tosin vaikea myös siksi, että se on kärsimystä, joka ei todellistu: en näe sitä kärsimyksen määrää, joka on vaadittu ennen kuin kilo lihaa jököttää kaupan lihatiskillä. Mutta se on siellä.

Luomulihaa voin syödä, ja joskus syönkin – myös riistaa, mukaan lukien poroa. Edellytyksenä on luonnonmukainen elämä, jossa eläin ei kärsi, siis elää kelvon elämän, ja nopea ja mahdollisimman kivuton kuolema. Samasta syystä syön kalaa, erityisesti merestä pyydettyä.

3. Kuka kärsii?
Se, kuka tai mikä on eettinen subjekti, on vanha ongelma. Monet varmasti pitäisivät pahana koiran tappamista, koska koira vaikuttaa meille ajattelevalta ja tuntevalta oliolta. Harvempi vastustaa käärmeiden tai etanoiden tappamista – jotkut taas näkevät ison vaivan pelastaakseen yhdenkin muurahaisen. (Toisaalta monille esimerkiksi pehmolelun lyöminen tuntuu väärältä: eettinen intuitio ylittää usein järjen rajat.) Mihin laittaa raja siinä, milloin eläin kärsii ja millaiset eläimet ylipäänsä ovat kykeneväisiä kärsimään? Puhun vain eläimistä, koska ne ovat tiettävästi joka tapauksessa ainoita kärsimään kykeneviä eliöitä.

Kärsimyksen mahdollistaa nykytietämyksen mukaan keskushermosto: se kokoaa eliön tuntemukset yhteen ja mahdollistaa keskitetyn reagoimisen ympäristöön ja siten myös kipuun jne. Eliön kärsimä tuska taas näkyy ainakin stressihormoneissa, joten on todella mahdollista arvioida, milloin ja kuinka paljon eläin kärsii. Näin tulee myös tuetuksi se intuitio, että mitä (älyllisesti) kehittyneempi olio on kyseessä, sitä kykenevämpi kärsimykseen se on. Erityisesti ihmisten tapauksessa tappaminen muuttuu vakavaksi ongelmaksi jo siksikin, että ihmiset (kuten monet muut älykkäät eläimet) kärsivät kovasti läheisten ihmisten menehtymisestä ja tekevät niin koko elämänsä. Niinpä ainakin oma valintani on ollut, että esimerkiksi etanoiden syöminen ei ole järin iso ongelma, kun taas kaikkien älykkäiden lajien (erityisesti tiettyjen apinoiden ja vaikkapa delfiinien) kohdalla ongelma on vakava. En söisi ruoaksi tapettua apinaa, riippumatta siitä, onko se/hän elänyt hyvän elämän tai kuollut hyvän kuoleman.

4. Luonto
Nykyään keskeinen ja edellisistä pohdinnoista riippumaton syy olla syömättä lihaa (tai vähentää sen syömistä) on toki luonto. Maatalous tuottaa saman verran kasvihuonepäästöjä kuin koko muu teollisuus yhteensä ja niistä 80% tulee lihantuotannosta. Shokeeraavia lukuja voi lukea vaikkapa mainitsemastani Image-lehdestä. Luonnon (ja myös ihmisen itsensä ruumiillisen) hyvinvoinnin kannalta olisi sellaisenaan tärkeää vähentää lihansyöntiä, jos ei kokonaan lopettaa. Lihan arvoa olisi syytä nostaa uudelleen: sen olisi oltava jokapäiväisen ruoan sijasta juhlapäivien herkkua. Ihmisten pitäisi olla valmiita maksamaan enemmän lihastaan ja syömään sitä harvemmin – nykyiset äärimmäisen matalat hinnat on saavutettu vain tuottamalla valtaisat määrät tuskaa lukemattomille eläimille. Eräällä tavalla tilanne muistuttaa orjuutta: orjuus tuottaa hyvinvointia ja vaurautta orjuuttajille, ja siksi on epäilemättä vaikea luopua siitä, mutta on kaikki tyynni väärin laittaa toiset kärsimään oman elintason vuoksi. Nyt vain orjina ovat eläimet.

On jokseenkin uusi ajatus länsimaissa, että eläimet olisivat eettisesti merkityksellisiä. (Kantin aikaan 1700-luvun lopulla eläimet olivat lähinnä biologisia koneita vailla järkeä ja siten eettistä subjektiviteettia. Vielä 1900-luvulla esimerkiksi Levinas jättää eläimet eettisyyden ulkopuolelle asiaa ilmeisesti sen kummemmin pohtimatta.) Itämaissa ajatus on tavallisempi. Erityisesti kristillinen katsantokanta asettaa ihmiset erilleen luonnosta, mutta tällainen näkemys on nykyään kestämätön: ihminen on luonnonolio siinä missä muutkin, ja eettisen subjektiviteetin raja on hämärä eikä vedetty tiukasti ihmisten ja muun luonnon välille. Jos pidämme ihmisten (turhaa) kärsimystä pahana, meidän on johdonmukaisuuden nimissä tehtävä samoin eläinten kohdalla. Pelkkä halumme nauttia lihasta – kuinka nautittavaa se sitten onkaan! – ei saa seisoa etiikan tiellä.

~TK~

Sivistysvaltion alasajo?

Petri Koikkalainen otti Hesarin vieraskynässä (HS 30. 6.) kantaa tärkeään aiheeseen otsikolla "Humanistisen koulutuksen alasajo vaatii julkista keskustelua". Aihe on ollut tapetilla, mutta loppujen lopuksi jokseenkin vähän on otettu kantaa siihen, mitä seurauksia ja taustavaikuttimia on nykyisellä tendenssillä väheksyä ja jopa alasajaa humanistista koulutusta. Ehkä kirjoituksen rajoitetun pituuden takia Koikkalainen ei juuri perustele sitä, miksi "yleissivistävän yliopistokoutuksen" alasajo olisi erityisen paha asia, joten lisäilenpä muutaman strukturoimattoman reunahuomion aiheeseen.

1.
On selvää, että nykypäivänä arvostetaan mitattavissa olevia tuloksia. Syynä tälle on ehkä se, että asioita on kaikkein helpointa hallita numeroiden kautta: voidaan asettaa tärkeysjärjestykseen, voidaan nähdä valintojen vaikutuksia, voidaan laskea tulevaisuudenennusteita jne. On sikäli ymmärrettävää, että kvantitatiivista arviointia pyritään toivorikkaasti laajentamaan myös sinne, mihin se ei järin hyvin sovi. Kilpailukykymittauksissa ja muissa vertailuissa on hyvin vaikea arvioida perinteisen humanistisen koulutuksen tasoa ja vaikutuksia. Koska tulokset kuitenkin halutaan numeroina (mieluiten rahallisena tuloksena tms.), syntyy vaikutelma, että humanistinen koulutus ei ole merkityksellistä – eihän näin ollen nimittäin voida osoittaa, että humanistisella koulutuksella olisi vaikutuksia. Räikein esimerkki tästä ajattelusta on tietysti tuleva "innovaatioyliopisto", josta on jo irvailtu ihan tarpeeksi – turhapa siitä nyt läpeänsä aukoa.

Kvantitatiivisuuteen pyrkivää tendenssiä vastaan ei voida taistella, jos ei voida toisaalta antaa vakuuttavia argumentteja sille, miksi taide, kulttuuri ja humanistiset tutkimusalat ovat yhteiskunnalle tärkeitä, vaan esimerkiksi puhutaan ylimalkaan jostakin sivistyksen itseisarvosta. On helppo sanoa, että teattereita tarvitaan ja niitä on siksi tuettava, mutta ongelmaksi muodostuu vastapuolen ajattelumalli, että mikäli teattereita todella tarvittaisiin ja arvostettaisiin, ne voisivat itse kustantaa oman toimintansa. Kysynnän ja tarjonnan laki, nääs. Kun keskustelu innovaatioyliopistosta oli kiivaimmillaan, monet kysyivät, mikä todella on taiteen ja kulttuurin taloudellinen arvo. Taidetta puolustavatkin saattoivat mennä mukaan kysymyksenasetteluun ja perustella kulttuurin tarvetta esimerkiksi työntekijöiden tarpeella rentoutua jne. Oikea reaktiotapa on hylätä koko pyrkimys mitata kulttuurin arvoa rahallisesti.

2.
Miten kulttuuria ja sen tutkimusta sitten tulisi arvioida? Martha Nussbaumin hiljattain Hesarin haastattelussa ilmaisemaan näkemykseen on helppo yhtyä: demokraattinen valtio edellyttää kansalaisiltaan ymmärrystä toisenlaisia ajattelutapoja ja kulttuureja kohtaan, sekä tasa-arvon ja ihmisoikeuksien arvostusta. Tämä edellyttää (yleis)sivistystä. Ilman perinteistä humanistista koulutusta ihmisten katsantokannat kapenevat ja lopputuloksena on epävakaa demokratia. Toisten erilaisuuden kunnioittaminen ja hyväksyminen jne. ovat sivistyksellisiä arvoja, jotka näkyvät erityisesti ihmisten jokapäiväisessä kanssakäymisessä ja sitä kautta yhteiskunnallisissa rakenteissa ja laeissa. Lisäksi demokratiaan olennaisesti kuuluva äänestäminen edellyttää ihmisiltä tiettyä sivistyksen tasoa sekä kykyä arvioida erilaisten politiikkojen vaikutuksia ja oikeudenmukaisuutta.

Kärjistäen voisi sanoa, että jos taloustiede opettaa tienaamaan rahaa, humanistinen koulutus opettaa sen, millä tavoin on hyväksyttävää tienata rahaa ja mitä varten. (Tai fysiikka miten valmistaa ydinpommi; humanistinen koulutus, että sellaista ei pitäisi käyttää.) Tietystikään en tarkoita sanoa, että eettiset pohdinnat eivät kuuluisi taloustieteen (tai ylipäänsä jokaisen Suomen kansalaisen perus-) opetukseen, vaan että jos humanistiset alat ja niiden arvostus näivettyvät, aikanaan se näkyy myös muussa opetuksessa. Tätä voi olla vaikea nähdä nykytilanteesta käsin, koska (riippumatta siitä, onko saanut yliopistollista humanistista koulutusta) ihmiset ovat kykeneväisiä pohtimaan kulttuurin arvoa ja koska demokratian ja oikeusvaltion perusrakenteet ovat vahvoilla. Mutta on muistettava, että demokratian ja erityisesti tasa-arvon kehittyminen tähän pisteeseen on vaatinut vuosisatoja, emmekä olisi koskaan saavuttaneet nykytilaa ilman kirjailijoita, filosofeja, taiteilijoita ja ajattelijoita, jotka levittivät tasa-arvon sanomaa. Kun televisio, kirjat, koulu ja ylipäänsä ympäristö pursuaa sivistystä ja saa jo pienet lapset pohtimaan maailmaa ja oikeudenmukaisuutta, on helppo unohtaa, että näin ei aina ole ollut ja että tämän kaiken takana on järjestelmä, joka perustuu lopulta vapaan kulttuurin tukemiseen. (Itse kuvittelin keksineeni jo viidesluokkalaisena sen, minkä Descartes (tuolloin tietämättäni) ilmaisi lauseessa "Ajattelen, siis olen", mutta tosiasiassa olin kuullut tuon lauseen telkkarista ja ainoastaan havainnut sen melkoisen kiistämättömäksi huomioksi. Ilman kulttuurin taustapainetta, tuskinpa olisi moinen ja moni muu seikka mieleeni juolahtanut.)

3.
Etiikkaa ei voi mitata rahassa. Eettisen toiminnan edellytyksenä on kyky ja halu ymmärtää toisia ihmisiä, erilaisia tapoja ja kulttuureja, sekä pyrkimys kompromisseihin. Ihminen oppii yhteisöllisyyttä kulttuurin kautta, historiasta, kirjallisuudesta, filosofiasta, you name it. Samaa tietä ihminen oppii myös ymmärtämään itseään ja toisia sekä niitä eri tapoja, joilla maailma voi ihmisille ilmetä. Kielenopetus ei vain tuota tehokkaita bisnesmiehiä ja -naisia, vaan luo siltaa ja yhteisöllisyyttä eri kansojen välillä: se tuottaa rauhaa (jonka merkitys ei rajoitu vain taloudellisiin etuihin!). Historia ei vain opeta meitä tekemään tehokkaita valtiollisia ratkaisuja ja varoita meitä toistamasta virheitämme, vaan se antaa meille eväät ymmärtää omia ja toisten taustoja ja sitä kautta tekemään maailmastamme paremman paikan elää. Samalla tavoin filosofia ei vain opeta erilaisia ajattelutapoja tai esimerkiksi mahdollista innovatiivisia taloudellisia ratkaisuja, vaan se opettaa meitä ajattelemaan ja ymmärtämään ympäröivää maailmaa ja sitä kautta edistämään oikeaksi katsoamiamme asioita. Listaa voi kukin jatkaa.

4.
Hyvinvointivaltio tarvitsee ainakin kolme asiaa: keinot ja resurssit ylläpitää ja kehittää sitä, ihmiset toimimaan näin (ja siis halun toimia niin) ja lopulta vielä suunnan, johon pyritään kehittymään. Vauraus on erityisen tärkeää ensimmäisen kannalta, hyvin koulutettu ammattikunta toisen ja humanistinen tutkimus ja koulutus viimeisen kannalta. Nämä kolme toki nivoutuvat myös toisiinsa. Kiinnostavaa on havaita se, että innovaatioyliopiston teoreettinen tausta saattaa hyvinkin olla juuri tämä. Ideoijat, tekijät ja myyjät (ja varallisuudenkerääjät). Ongelmana on se, että ei nähdä näiden kolmen olevan samalla myös osittain toisistaan riippumattomia, ja erityisesti, että jos ideointi valjastetaan johonkin tarkoitukseen, rajoitetaan sitä innovatiivisuutta, jota pyrittiin tuottamaan.

Historiasta tiedämme, että kulttuurin perusarvojen muutos on hidas prosessi ja kestää vuosisatoja. Samalla tavoin kulttuurisen kehittymisen ja uudistumiskyvyn näivettyminen näkyy hitaasti, sukupolvien kuluttua. On ensiarvoisen tärkeää nähdä tämä vaara paljon ennen kuin vahinko on jo tapahtunut, ja niin kauan kuin keskustelu pyörii kulttuurin rahalla mitattavissa vaikutuksissa ja merkityksessä, mitään muutosta ei nähdä ennen kuin on liian myöhäistä.

Tasa-arvo on tasapuolisesti mies- ja naisasiaa (Hesarin mielipidekirjoitus 25. 6.)

Ajattelin laittaa tänne blogiin Helsingin Sanomissa (HS 25. 6. 2008) ilmestyneen mielipidekirjoituksemme editoimattomana versiona, eli hitusen julkaistua pidempänä. Alla on aiheeseen liittyvä blogimerkintä. (Hesarin toimittaja muutti otsikon muotoon "Feministien ei tule ajaa vain naisten etua", minkä sävyä pidän hieman omaamme hyökkäävämpänä.)

Tasa-arvo on tasapuolisesti mies- ja naisasiaa

Vastauksessaan (HS 18. 6.) Arno Kotron ansiokkaaseen sunnuntaidebattikirjoitukseen (HS 15. 6.) Anne Moilanen peräänkuulutti ”fiksuja miesasiamiehiä”. Vaikka Moilanen kehuu kirjoitusta ”historiallisen sovinnolliseksi”, häneltä itseltään sovittelevuutta ei näytä löytyvän.

Kirjoituksen sävyä olennaisempaa on kuitenkin Moilasen huolestuttava sanoma. Kun Kotro kirjoituksessaan kritisoi tasa-arvokeskustelun yleistä tyyliä ja miesten tasa-arvo-ongelmien vähättelyä, Moilanen ehdottaa uuden miesliikkeen perustamista ongelmien korjaamiseksi. Feministit kuitenkin painottavat ajavansa sukupuolten välistä tasa-arvoa – siis myös miesten. Moilanen itsekin yhtyy Kotron kantaan, että naisten ja miesten tasa-arvopyrkimykset ovat yhteisiä. Mihin siis tarvitaan kaksi eri leiriä?

Tasa-arvon on tarkoitus raivata tilaa, ettei kenenkään tarvitsisi rajoittaa identiteettiään, ammatinvalintojaan jne. sukupuoltaan määrittävien ennakkoluulojen mukaan. On epäjohdonmukaista kritisoida vain toista sukupuolta koskevia stereotypioita, koska perinteiset naisten ja miesten roolit ovat muodostuneet toisistaan riippuen, vastakkainasettelussa toisiinsa nähden. Esimerkiksi naisten ajatteleminen luonnollisina hoivaajina sisältää ennakkoluulon, että miehet ovat hoitotehtävissä kelvottomampia.

On ristiriitaista ajaa vain yhden sukupuolen tasa-arvoa. Feminismi ampuu itseään nilkkaan, jos se rajoittuu ajamaan vain naisten etua. Se on, paitsi epätasa-arvoista, myös vahingollista sekä miehille että naisille. Kotro otti kaivatun askeleen pois iänikuisesta ennakkoluulosta, että miehet ajavat miesten etua, naiset naisten. Samaa olisi toivonut Moilaseltakin.

Erityisen räikeä mutta hyssytellen hyväksytty epäkohta on Kotronkin esiin nostama, vain miehiä koskeva asevelvollisuus. Tällaisen käytännön taustalla piilevien sukupuolikäsitysten ruotiminen olisi kaikille tasa-arvon kannattajille välttämätön ja kiireellinen tehtävä. Etenkin, kun kyse on lainvoimaisesta syrjinnästä – toisin kuin suuressa osassa tasa-arvo-ongelmia.

Miksi tasa-arvokeskustelu on niin vaikeaa? Yhden ongelman Moilanenkin nostaa esiin: aihe herättää henkilökohtaisuudessaan syviä tunteita. Niinpä rakentava keskustelu edellyttää osanottajilta erityisen paljon empatiaa ja malttia. Naisten on vaikea havaita miehiä rajoittavia rooleja ja päinvastoin. Molemminpuolinen ymmärtämättömyys johtaa helposti ylilyönteihin ja väheksyntään sekä hyväntahtoisenkin kritiikin tulkitsemiseen hyökkäykseksi.

Tasa-arvokeskustelua vaivaa lisäksi takertuminen ajatukseen sukupuolesta täsmälleen kahteen ryhmään jakautuneena. Jako on historiallisesti ymmärrettävä, mutta kaikki tyynni kestämätön. Ensiksikin ulkopuolelle jää koko joukko ihmisiä, jotka eivät koe kuuluvansa kumpaankaan ryhmään. Toiseksi jako perustuu harhaiseen ja tieteellisesti perusteettomaan kuvitelmaan, että olisi olemassa kaksi erillistä ihmisryhmää kiinteine ominaisuuksineen. Kolmanneksi se on tasa-arvon kehittymiselle haitallista, koska tavoitteena on tilanne, jossa ihmiset nähtäisiin lähtökohtaisesti yksilöinä, joilla on vapaus toteuttaa itseään nimenomaan näistä stereotypioista huolimatta.

On luonnollista, että feminismin huomio oli liikkeen alussa juuri naisiin kohdistuvissa lukuisissa eriarvoisuuksissa. Tilanne on kuitenkin onneksi – kiitos juuri naisasialiikkeen – muuttunut. Irtautuminen aikansa eläneistä perusoletuksista ja vastakkainasetteluista on nykyfeminismin keskeisiä haasteita. On oltava avoimia sillekin tosiasialle, että myös miehet kokevat syrjintää. Samoin on luovuttava tasa-arvon määrittämisestä perinteisen mies-nais-jaon ehdoilla. Jos feminismi ei pysty uudistumaan, siitä uhkaa tulla tasa-arvon jarru, ei sen moottori.

Onkin vaikeaa nähdä perusteluja Moilasen asenteelle, kun hän toteaa feministien ”tunnustavan laajalti” myös miehiä koskevat sukupuoliongelmat, mutta niiden ratkaisemisen olevan miesten omalla kontolla. Mitä ”tunnustaminen” oikein tarkoittaa? Että tiedostetaan, mutta ei tehdä mitään?

Feministit valittelevat usein miesten vähäistä osallistumista tasa-arvokeskusteluun. Nyt Moilanen vastaa Kotron kädenojennukseen kehottamalla häntä etsimään apua miesten joukosta tai hoitamaan asian itse. Tällainen asenne vie takaisin kohti sitä miesten ja naisten vastakkainasettelua, josta feminismissä on aktiivisesti pyritty eroon.

Malin Grahn
Filosofian tohtorikoulutettava
Helsingin yliopisto

Toni Kannisto
Filosofian tohtorikoulutettava
Tampereen yliopisto

Tasa-arvosta, sukupuolesta ja keskiarvon logiikasta

Kuten jotkut teistä ehkä huomasivatkin, kirjoitin yhdessä Malin Grahnin kanssa mielipidekirjoituksen Helsingin Sanomiin (HS 25. 6.) reaktiona Arno Kotron (jo alempana kehumalleni) Sunnuntaidebatti-kirjoitukseen (HS 15. 6.) sekä Anne Moilasen siihen kirjoittamaan vastineeseen (HS 18. 6.). Esitimme siinä lyhyesti (ja siksi ehkä hitusen epäonnistuneesti, erityisesti kun toimittaja editoi tätä kohtaa vielä lyhyemmäksi) kritiikkiä tasa-arvokeskustelua vaivaavaa tiukkaa mies-nais-jakoa vastaan. Seuraavassa selitän hieman tätä monilta ymmärtämättä jäänyttä kantaa.

Olen skannannut tekstit ja ne löytyvät näin:
Kirjoituksemme
Kotron sunnuntaidebattikirjoitus
Moilasen mielipidekirjoitus

1. Kaksi sukupuolta
Pahimmillaan lauseemme "Tasa-arvokeskustelua vaivaa lisäksi takertuminen ajatukseen sukupuolesta täsmälleen kahteen ryhmään jakautuneena" on tulkittu biologian kieltämisenä. Sitä se ei tietysti ole – vaikka lisäys "tietysti" onkin vähän ongelmallinen siksi, että tällainen kanta on yllättävän yleinen. Tarkoitus oli kritisoida tasa-arvokeskustelun takertumista tähän ajatukseen, ja erityisesti Moilasen esittämää (varsin yleistä) ajatusta siitä, että miesten pitäisi ajaa miesten asiaa ja naisten naisten asiaa – siis rintamalinjojen vetämistä siksi, että jaamme ihmiset kahteen osaan ja kuvittelemme ryhmien olevan homogeenisiä. Mutta ensin alkuperäinen teksti, joka oli valitettavan hankalasti editoitu:

Tasa-arvokeskustelua vaivaa lisäksi takertuminen ajatukseen sukupuolesta täsmälleen kahteen ryhmään jakautuneena. Jako on historiallisesti ymmärrettävä, mutta kaikki tyynni kestämätön. Ensiksikin ulkopuolelle jää koko joukko ihmisiä, jotka eivät koe kuuluvansa kumpaankaan ryhmään. Toiseksi jako perustuu harhaiseen ja tieteellisesti perusteettomaan kuvitelmaan, että olisi olemassa kaksi erillistä ihmisryhmää kiinteine ominaisuuksineen. Kolmanneksi se on tasa-arvon kehittymiselle haitallista, koska tavoitteena on tilanne, jossa ihmiset nähtäisiin lähtökohtaisesti yksilöinä, joilla on vapaus toteuttaa itseään nimenomaan näistä stereotypioista huolimatta.

Biologisesti tarkasteltuna sukupuoli ei ole yksioikoinen asia. Sukupuolielinten tasolla erottelua ei aina voida tehdä, sillä monella ihmisellä on molempien sukupuolten elimiä (tästä onkin viime aikoina ollut paljon esim. dokumentteja). Myöskään kromosomitasolla (jossa jako yleisemmin toteutetaan) mitään selkeää linjaa ei voida vetää: normaalisti miehillä on xy-kromosomisto ja naisilla xx, mutta on myös esimerkiksi ihmisiä, joilla on xxy-kromosomisto ja joita (silti) pidämme naisina. Pelkkä y-kromosomin olemassaolo ei vielä tee kenestäkään miestä. Tämä on tieteellinen fakta eikä suinkaan mikään tieteen kielto (ne, jotka minut tuntevat, tietävät hyvin, että olen pikemminkin varsin tieteellisesti orientoitunut ihminen).

Mutta kaikki tyynni ihmiset jakautuvat biologisesti ja sosiaalisesti lähtökohtaisesti kahteen ryhmään. Melkein kaikki ihmiset voidaan luokitella miehiksi tai naisiksi ongelmitta, ja ongelmallistenkin tapausten kohdalla luokittelu silti aina tehdään. Virallisissa papereissa ei ole sukupuolen kohdalla "jokin muu, mikä"-vaihtoehtoa. Tämä ei ole ongelma, vaan ongelma on se, että juuri tasa-arvon olisi pystyttävä korjaamaan tämän tietyn ominaisuuden perusteella tapahtuva syrjintä ja leimaaminen. Tähän ei pystytä, jos lukkiudutaan miehiin ja naisiin, kuten Moilanen (ja monet muut "vanhakantaiset" feministit) tekee.

Sukupuolta voisikin tässä verrata ehkä hieman ontuvasti ihonväriin: on selvää, että toiset ihmiset ovat toisia tummempia, mutta rajanveto "tummiin" ja "vaaleisiin" on silti monin kohdin vaikeaa tai mahdotonta. Nykypäivänä olisi absurdia todeta valkoihoisten "tunnustavan" tummaihoisten tasa-arvo-ongelmat ja siirtyä sitten kehottamaan tummaihoisia perustamaan jonkin yhdistyksen korjatakseen tämän ongelman. Täsmälleen näin Moilanen kuitenkin totesi mielipidekirjoituksessaan miehistä ja heidän tasa-arvo-ongelmistaan. (Noloa on se, että Moilanen on toisaalla verrannut "miesaktivisteja" rasisteihin.) Joku toimittaja on kerran lohkaissut sattuvasti: tuntuu, että miehet ovat tämän päivän neekereitä.

2. Tasa-arvo ja sukupuoli
Keskeinen väitteeni on, että tasa-arvo koskee aina yksilöä, siitä huolimatta, että siitä usein puhutaan (käytännön syistä) ihmisryhmien kautta. Kun sanomme, että ihmisryhmä X on tasa-arvoinen ihmisryhmän Y kanssa, sanomme, että ryhmän X (tai Ryhmä-X:n) edustajat ovat oikeutettuja ja velvoitettuja täsmälleen samoin kuin ryhmän Y edustajat – siis yksilöt. Toisin sanoen, annamme jokaiselle yksilölle samat oikeudet ja velvollisuudet riippumatta siitä, sattuuko hänellä olemaan ominaisuus "kuulua ryhmään X" vai "kuulua ryhmään Y". Tämä erittäin tärkeä näkökulma katoaa sellaisessa tasa-arvokeskustelussa, joka jakautuu miehiin ja naisiin: unohdamme ensin (ehkä terminologisella tasolla), että tavoitteemme on yksilönvapaus eikä abstraktin ryhmän vapaus, ja muodostamme sitten näihin ryhmiin jakautuvia rintamia, jotka ovat haitallisia tasa-arvon kehittymiselle.

Saman voisi sanoa myös näin: tasa-arvo on absoluuttinen käsite. Joko miehet ja naiset ovat tasa-arvoisia tai eivät ole. Siksi on käsitteellisesti ristiriitaista ajaa vain toisen sukupuolen tasa-arvoa. (Näin sanotaan epäilemättä usein vain siksi, että ollaan korjaamassa toista sukupuolta koskevaa epäkohtaa, jolloin näkökulma on esimerkiksi se, että tehdään naisista tasa-arvoisempia, vaikka tosiasiassa tuloksena on tietysti molempien sukupuolten tasa-arvoistuminen.) Tasa-arvon ajamisessa pyritään siihen, että lopulta oikeuksien ja velvollisuuksien kannalta ei enää ole väliä sillä, kuuluuko henkilö a ryhmään "miehet" vai "naiset". Tämä tulkitaan valitettavan usein sukupuolten erojen kieltämiseksi, mutta nämä ovat kaksi täysin eri asiaa. Olisi monellakin tavalla hullua kieltää sukupuolittuminen. Mutta, näin analogiana, on aivan eri asia havainnoida, että kahdesta henkilöstä toinen on toista paljon pidempi kuin esimerkiksi antaa pidemmälle tällä perusteella pituuteen liittymättömiä oikeuksia, joita lyhyempi ei saa.

Tätä ajattelutapaa kritisoidaan usein siitä, että se jättää huomiotta miesten ja naisten erilaisuuden. Naiset voivat synnyttää, miehet eivät – se on fakta. (Tietystikin väite on toiseen suuntaan virheellinen: ihminen ei välttämättä voi synnyttää vain siksi, että on nainen.) Kritiikin ydin on se, että koska miehet ja naiset ovat erilaisia, heillä tuleekin olla erilaisia oikeuksia. Mutta ongelma on se, että suurimmassa osassa tapauksia ei ole mitään syytä jakaa oikeuksia juuri sukupuolen mukaan. Esimerkiksi armeijakäytäntöä näkee joskus perusteltavan sillä, että miehet ovat keskimäärin naisia vahvempia, mutta tämän pitäisi sittenkin johtaa armeijavelvollisuuden kytkemiseen lihasvoimaan, ei sukupuoleen: olen täysin varma, että aika moni nainen on vahvempi kuin heiveröinen meikäläinen ja siten paremmin armeijapalvelukseen soveltuva. (Argumentin muita heikkouksia en nyt jaksa luetella.) Samaten argumentti "naiset synnyttävät, joten on oikein, että miehet sitten menevät armeijaan" (abstrahoiden sen kaikista ongelmista) johtaisi loogisesti armeijavelvollisuuden kytkemiseen synnyttämiseen: jos nainen ei synnytä (joko ei halua tai pysty), niin menkööt armeijaan. (En tietenkään kannata tällaisia kriteerejä, vaan ainoastaan huomioin näiden argumenttien ongelmia.)

Summa summarum: mikäli jokin ominaisuus johtaa toisista eroaviin oikeuksiin tai velvollisuuksiin, tämän eron tulee olla perusteltavissa juuri tällä ominaisuudella. Sukupuolten tasa-arvosta käytävässä keskustelussa on kyse juuri siitä, että miehyys ja naiseus eivät perustele suurinta osaa eroavista käytännöistä. Jos käytäntö on perusteltavissa jollakin muulla ominaisuudella, se tulee kytkeä tuohon ominaisuuteen.

3. Keskiarvo vs. tasa-arvo
Sillä on merkittävä ero, katsommeko tasa-arvoa ryhmien vai yksilöiden kannalta. Valitettavan yleinen virhepäätelmä, jonka ihmiset (yleensä tiedostamattaan) tekevät, on päätteleminen joukon ominaisuuksista yksilön ominaisuuksiin. Otetaan kaksi koululuokkaa ja mitataan henkilöiden pituudet. Osoittautuu, että luokan A oppilaat ovat hieman luokan B oppilaita pidempiä. Tästä ei (tietenkään) voida päätellä, että satunnaisesti valittu luokan B oppilas olisi satunnaisesti valittua luokan A oppilasta lyhyempi. Silti tämä virhepäätelmä tehdään valitettavan usein: "somalit tekevät natiivisuomalaisia enemmän rikoksia, siksi pidän näkemääni somalia vaarallisena", "ranskalaiset ovat keskimäärin ylimielistä kansaa, uusi vaihto-oppilas on ranskasta, joten hän on varmaan ylimielinen" ja erityisesti "naiset ovat yleensä miehiä heikompia, joten suosin aina miestä fyysisesti vaativiin hommiin". (Päätelmä on pätevä vain siinä erikoistapauksessa, että ryhmän jäsenistä 100%:lla on tietty ominaisuus.)

Ajattelutapa on ymmärrettävä, sillä se kertoo jotakin tilastollisista todennäköisyyksistä, jotka ovat erityisesti evolutiivisesti tärkeitä. Jos jokin kulmakunta on tilastollisesti toista vaarallisempi, kannattaa suoria kotiin jälkimmäisen läpi, jne. Mutta, kuten todettu, tasa-arvon on tarkoitus koskea yksilöitä, ja yksilöiden kohdalla todennäköisyydet ovat merkityksettömiä. Jos joku nainen on miestä vahvempi, hän on tätä miestä vahvempi riippumatta miesten ja naisten keskinäisistä todennäköisyyksistä olla toisiaan vahvempia. Tasa-arvo ei voi koskaan toteutua niin kauan kuin pysyttelemme ryhmien ja siis todennäköisyyksien tasolla: jos miesten tarvitsee mennä armeijaan siksi, että he ovat keskimäärin vahvempia, on aina aimo liuta miehiä, jotka kärsivät vääryyttä siitä yksinkertaisesta syystä, että eivät (miehuudestaan huolimatta) kertakaikkiaan ole vahvoja – ja tietysti aimo liuta naisia, jotka tilastoista huolimatta olisivat riittävän vahvoja.

Miehet ja naiset ovat tilastollisesti erilaisia, mutta yksilötasolla vain harva ero on merkitsevä. Esimerkkinä tällaisesta harvinaisesta erosta on se, että miehet eivät voi synnyttää. Suurin osa miehiin ja naisiin liitetyistä stereotypioista ei ole merkitseviä: nainen voi olla miestä pidempi ja vahvempi, mies naista kykenevämpi hoivaamaan lasta jne. Todellinen tasa-arvo voi toteutua vain, jos katsomme sukupuolen (ja siihen tilastollisesti liitettävien ominaisuuksien) taakse yksilöihin ja teemme päätöksemme hänen tosiasiallisten ominaisuuksiensa perusteella. Työpaikan saannin perusteena ei voi olla se, että henkilö on mies tai nainen, vaan se, että henkilö on työhön soveltuvimmaksi katsottu. Sama pätee opiskelupaikkoihin, armeijaan, palkkaan jne.

Lyhyesti: esimerkiksi armeijakäytäntöä ei saisi lopulta tarkastella yksinomaan mies-nais-jaon kannalta, vaan tulisi pohtia, mitkä ominaisuudet tekevät ihmisestä armeijapalvelukseen soveltuvan ja tehdä päätökset sen mukaisesti – koko nais-mies-jaon ei tarvitse koskaan tulla edes mainituksi (paitsi kritiikin kohteena ja sitä kautta, että de facto jako tehdään nyt tähän perustuen, mistä olisi päästävä eroon). Silti suurin osa keskustelusta sukupuolten välisestä tasa-arvosta käydään tiukasti mies-nais-asetelmiin lukkiutuen. Todellisen kritiikin kohteen tulisi olla oikeuksien ja velvollisuuksien jne. jako ominaisuuksien "mies" ja "nainen" perusteella, ja niin kauan kuin meillä on erikseen "naisasialiikkeet" ja "miesasialiikkeet", tasa-arvon eteneminen on hidasta asemasotaa eikä yhteistyössä toteutettua pyrkimystä kohti todellista tasa-arvoa.

On miltei käsittämätöntä, että tätä ei keskustelussa tajuta. Aikoinaan jakoja tehtiin lainsäädännönkin tasolla ihonvärin perusteella, ja silloin (kuten joskus harvoin nytkin) jakoja saatettiin perustella keskiarvoisilla ominaisuuksilla. Nykyään ajatus on puistattava: ihonväri ei ominaisuutena millään tavoin tee ihmisestä esimerkiksi tyhmempää, sen tiedämme. Sama pätee miehiin ja naisiin: pelkkä henkilön ominaisuus olla nainen ei tee hänestä fyysisesti heikkoa lasten- ja kodinhoivaajaa, joka tykkää ostella kenkiä ja hallitsee huonosti matematiikkaa.