Uskon ja tiedon vastakkainasettelusta

Aina silloin tällöin leimahtaa keskustelu uskonnon ja tieteen, tai yleisemmin (uskonnollisen) uskon ja tiedon välisestä suhteesta. Ääripäät pääsevät tässäkin keskustelussa turhan keskeiseen asemaan: toisella puolella ollaan varmoja siitä, ettei jumalaa (/jumalia) ole olemassa; toisella puolen ollaan varmoja vastakkaisesta. Molemmat ääripäät ovat nähdäkseni ensinnäkin väärässä, ja vieläpä samasta syystä: molemmat kannat sekoittavat keskenään uskon ja tiedon. Niinpä meillä on yhtäältä niitä, jotka tiedon puutteen perusteella kieltävät uskon, ja toisaalta niitä, jotka uskon runsauden nojalla kieltävät tiedon. Mutta missä sitten menevät kummankin puolen oikeutuksen rajat? Siinäpä kysymys, johon seuraavassa melko pitkästi ja silti – pelkään – riittämättömästi tartun. Olisi mielenkiintoista kuulla, viekö ajatusketjuni lukijoiden mielestä perille. (Yritän perustella kantani melko alusta pitäen, joten tässä lienee paljon joillekin itsestäänselviä seikkoja – sori!)

Koska historiallisesti katsottuna usko jumalaan/jumaliin (monoteistisen kulttuuri-imperialistin tavoin kirjoitan tästä lähtien jumalan yksikössä, mutta en sentään isolla) on ollut eräänlainen oletus ja vasta tieteellinen maailmankatsomus on todella haastanut uskonnon (jumalattomat, ateistiset filosofiat eivät ole koskaan saaneet suurta massaa taakseen), aloitan ehkä jossain määrin epäintuitiivisesti tieteestä. (Sivumennen sanoen, oletan tässä, että tieteellinen metodi on perusteltu ja että luontoa koskien tieteen tuloksia ei käy kumoaminen – oletus, jota en perustele lähinnä siksi, että arvaan kaikkien lukijoideni jakavan sen.)

1. Jumalaton tiede
Lienee perusteltua väittää, että kaikki, mikä koskee maailmaa eli meille kokemuksessa ilmenevää todellisuutta, kuuluu tieteen alaan. Mikäli ilmiö vaikuttaa jotenkin maailmaan ja sen kulkuun, sen seuraukset ovat tieteen tarkattavissa. Näin ollen voitaneen sanoa, että jos jumala ei tule ilmenemään tieteellisessä tutkimuksessa (joko suoraan tai jonkinlaisena tieteellisten teorioiden edellyttämänä hypoteesina), jumalaa ei myöskään luonnosta löydy. (Tieteen erehtyväisyyteen liittyvät ongelmat sivuutettakoon irrelevantteina.) Näin maailmassa aktiivisesti vaikuttavaan jumalaan uskovan on asetuttava poikkiteloin tieteen kanssa.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö jumalaa voisi olla olemassa jonkinlaisena yliluonnollisena, maailman ulkopuolisena voimana/otuksena – jollaiseksi moni uskovainen sen toki juuri mieltääkin. Tällainen usko tieteen tutkimuskohteen, luonnon, ylittävään yliluonnolliseen olioon on tietysti vailla tieteellisiä perusteita, mutta ei toisaalta ole (tieteen pätevyysalueen ylittävänä) tieteenvastainenkaan. Toisin sanoen, näillä perustein tällainen uskovainen ei olisi erehtynyt, vaan ainoastaan tieteen näkökulmasta vailla oikeutusta uskomukselleen. Yleinen (esimerkiksi vapaa-ajattelijoiden usein esittämä) kanta, että on yhtä pöljää uskoa joulupukkiin kuin jumalaan, on yliluonnolliseen (joskaan ei luonnolliseen) jumalaan uskovaa kohtaan esitettynä vain karkea kategoriavirhe: siinä sotketaan keskenään usko luonnolliseen (ja siten tieteen piiriin kuuluvaan) ja usko yliluonnolliseen (ja siten tieteen piiriin kuulumattomaan) olioon. (Toisin sanoen, argumenttia ei voi käyttää uskoa tai uskontoa vastaan yleisesti, vaan ainoastaan tiettyjä uskovaisia ja uskonnon muotoja vastaan.) On kokonaan toinen asia, mitä perusteita on olettaa tällaista yliluonnollista oliota, mutta palaan siihen tuonnempana.

Voidaan siis osoittaa melko vakuuttavasti, että tiede ei tarvitse jumalaa – se on tarpeeton hypoteesi, ja on siten Ockhamin partaveitsenä tunnetun periaatteen nojalla hylättävä. (Ei ole mitenkään kiistatonta, että voitaisiin sanoa näinkään vahvasti, mutta yritän pitää homman yksinkertaisena.) Nyt voitaisiin toki vielä yrittää päätellä siitä, että tiede ei tarvitse jumalaa, se, että jumalaa ei näin ollen ole (kuten Dawkins & co. nähdäkseni tekevät). Mutta tämä on mahdollista ainoastaan sillä lisäyksellä, että tieteen alana on kaikki mahdollinen olemassa oleva. Tällaista lisäystä ei kuitenkaan voida oikeuttaa. Nimittäin se pitäisi tällöin onnistua pelkästään tieteeseen nojaten, ja mikäli tiedettä käytetään todistamaan (kuinka tahansa se sitten kävisikään), että tiede on kaiken totuuden mitta, on jo oletettu se, mikä oli todistettava. Olisi nimittäin jo oletettu, että tämä kysymys on tieteen ulottuvissa. (On kuin joku uskoisi pelkästään sen olemassaoloon, minkä voi nähdä, ja todistaisi tämän luottamalla (vain ja ainoastaan) näköönsä.) Tieteen näkökulmasta jää siten mahdolliseksi, että on olemassa yliluonnollinen jumala – esimerkiksi maailman alkuunpanijana. (Mainittakoon, että filosofian piirissä loogisena positivismina tunnettu kanta, jonka mukaan scientia mensura 'tiede on kaiken mitta', kaatui melko lopullisesti jo aikoja sitten, kun ymmärrettiin, että looginen positivismi itse ei ole tieteellinen teoria.)

2. Epätieteellinen jumala
Mikäli yliluonnolliseen jumalaan uskova pitää uskoaan tietona, hänen olisi tämän oikeuttaakseen vedottava ei-kokemusperäiseen tietoon, eli käytännössä logiikkaan. Logiikan luonteen mukaisesti yritykset todistaa jumalan olemassaolo tiedollisesti ovat aina perustuneet välttämättömyyteen. Nykynäkökulmasta katsoen on oikeastaan aika nurinkurista, että jumaltodistusten kumoaminen on paljon vaikeampaa ja monimutkaisempaa kuin jumalan olemattomuutta perustelevien argumenttien. (Niinpä myös filosofian piirissä tyydytään usein vain pitämään argumentteja epäuskottavina ilman varsinaisia perusteluja – Jaakko Hintikka toteaakin eräässä kirjoituksessaan, että (melkein) kaikki "tietävät" Plantingan (joskus 60-luvulla esittämän) jumaltodistuksen olevan epäpätevä, mutta aniharva osaa sitä todistaa.) Jotkut jumaltodistukset ovat loogisesti melko kinkkisiä. Vanha kunnon (nykynimeltään) Intelligent Design -argumentti on toki melko heikko, mutta ”ensimmäisen syyn argumentti” ja nk. ontologinen argumentti (jollainen myös Plantingan argumentti on) ovat vähän hankalampia tapauksia.

Ensimmäisen syyn argumentin mukaan jumala on oletettava maailman alkusyyksi. Nimittäin tätä hetkeä edeltänyt kausaaliketju ei (argumentin mukaan) voi olla ääretön, sillä muutoin ääretön aika olisi jo kulunut (ja mites se niin...?), joten sen täytyy olla äärellinen, eli syiden sarjassa on oltava ensimmäinen syy. Tämä on sitten se jumala. Niin helposti argumentti ei kaatune (vaikka se kaatuu kyllä), mutta voidaan silti todeta jo heti kättelyssä, että ensimmäinen syy voi yhtä hyvin olla (tiedettä mukaillen) alkuräjähdys itse: jos alkuräjähdys ei (argumentin esittäjien mukaan) ole voinut syntyä tyhjästä, niin ihan samalla tavalla voidaan kyseenalaistaa jumalan mahdollisuus itse syntyä tyhjästä. (Ja sitten tulee se "jumala on aina ollut olemassa", joka rikkoo rehvakkaasti koko argumentin perusolettamusta vastaan.) Jos argumentti vie perille, se todistaa, että kaiken alussa oli tapahtuma, jolla joko ei ollut syytä, tai joka oli causa sui 'itsensä syy'; se ei mitenkään määritä tämän tapahtuman laatua, oli se sitten luominen tai alkuräjähdys tai mikälie.

Ontologisen argumentin alkuperäisen muotoilun mukaan taas jumalan olemassaolo seuraa sen määritelmästä ”täydellinen olio”. Jos siltä nimittäin puuttuisi olemassaolo, ei se olisi täydellinen olio. Argumentin hataruus paljastuu viimeistään pohtimalla esimerkiksi täydellisen nauriin käsitettä: mielestäni nauris, joka ei ole olemassa, ei voi olla täydellinen nauris. Siispä täydellinen nauris on olemassa? Ontologisesta argumentista on modernimpia ja monimutkaisempia, logiikkaan selkeämmin nojautuvia muotoiluja, kuten Plantingan, mutta nekin on kyllä osoitettu monta kertaa pätemättömiksi, joten eiköhän nyt vain todeta, että meidän on hylättävä jumalan olemassaolon loogiset todistukset. Mielestäni on todistettavissa, ettei jumalan olemassaoloa voida ylipäänsä todistaa mitenkään (kuten ei vastakkaistakaan), mutta se on kinkkinen juttu – tässä tyydyn toteamaan, että osoittakoon se todistuksen, joka osaa.

Uskoa jumalan olemassaoloon ei voida siis oikeuttaa tiedollisesti, jos ei päinvastaistakaan. Tämän tuloksen ei tosin nykyään länsimaissa elävää, sivistynyttä ihmistä pitäisi yllättää pätkääkään, mutta kun seuraa erityisesti amerikkalaista keskustelua aiheesta, niin tuntuu, että tätäkin on syytä toistella toistamasta päästyään. (Mainittakoon, että amerikkalaisessa keskustelussa lienee taustalla tiedettä uhkaava kristillinen fundamentalismi, jota vastaan erityisesti tieteilijät ja tieteenfilosofit ovat hyökänneet ehkä hieman karkein argumentein – maltillisella, henkilökohtaisella uskolla ei keskustelussa juurikaan ole sijaa.)

3. Tiedosta ja uskosta
Alussa totesin, että uskon tiedollisin perustein hylkäävä ja tiedon uskonnollisin perustein hylkäävä tekevät saman virheen, mutta eri suuntaan. Selitänpä tätä hieman.

Tiedon katsotaan yleensä edellyttävän kolme kriteeriä: objektiivisen (totuus), intersubjektiivisen (oikeutus) ja subjektiivisen (usko) kriteerin. Mikäli tietäisin jumalan olevan olemassa, sen pitäisi ensiksikin (tietysti) todella olla olemassa, minun olisi uskottava tähän asiaintilaan ja pystyttävä vieläpä perustelemaan eli oikeuttamaan se jollakin tavoin – se ei saa olla sattumalta totta. Se, että oikeutusta ei ole, ei tarkoita, että kyseessä oleva asia ei olisi totta – todistuksen puuttuminen ei ole puuttumisen todistus. (Vastakkaisesta kannasta onkin sitten filosofiassa tapeltu ihan riittävästi, eli voiko oikeutettu seikka olla epätosi.) Intersubjektiivisen oikeutuksen puute ei myöskään tarkoita, ettei olisi syytä uskoa. Esimerkiksi uskon kokevani erinäisiä asioita kauniina, vaikken oikein osaakaan sitä muille todistaa. Joskus ihmisten on vaikea uskoa, että (häpeän myöntää) ihan oikeasti pidän joistain Britney Spearsin tuotannon alkupään kappaleista… sori vaan! Tällaiset subjektiiviset seikat ovat toki silti ainakin teoriassa myös todistettavissa (ehkä aivokuvauksella?), mutta tässä käsiteltävänä olevan uskon kohdalla edes periaatteellinen intersubjektiivinen oikeutus ei ole mahdollinen.

Ateisti (ymmärrettynä ihmisenä, jonka mielestä voimme tietää, että jumala ei ole olemassa; käsitän ihmisen, joka ei tiedä onko jumala olemassa, agnostikoksi) erehtyy pitämään intersubjektiivisen, tiedollisen kriteerin puuttumista riittävänä syynä kieltää myös subjektiivisen uskon oikeutus. Teisti (ymmärrettynä ihmisenä, jonka mielestä voimme tietää, että jumala on olemassa) puolestaan erehtyy pitämään subjektiivisen uskonsa runsautta riittävänä intersubjektiivisena tiedon kriteerinä.

Usko puhtaasti subjektiivisena uskona (vailla intersubjektiivista komponenttia) on oikeastaan luottamusta. Englannissa tämä ero tehdään kielenkin tasolla: uskonnollinen usko (faith) on eri asia kuin tiedollinen usko (belief). Luottamus on jotakin, joka saa merkityksensä tiedon puutteesta: mitä vähemmän olen tiedollisesti varma siitä, tekeekö ystäväni minua kohtaan oikein, sitä enemmän minulta kysytään luottamusta. Vastaavasti lause ”uskon ihmiskuntaan” saa merkityksensä vasta sitä kautta, että ihmiskunta on de facto osoittanut toiminnallaan, että se ei ehkä olisi näyttöjen perusteella tällaisen luottamuksen arvoinen. Mikäli tällainen luottamus on tarpeaksi vahva, voitaneen puhua vakaumuksesta.

Hyvä on, mutta onko jumalaan uskominen sitten vain eräänlaista heikkoa tiedon muotoa, jossa pidetään tosiasiassa riittämättömiä perusteita riittävinä ainakin itselle? Mielestäni tämä olisi virhe, ja puolustanpa seuraavassa uskaliaasti (pelkästään subjektiivisen) uskon asemaa ja oikeutusta inhimillisessä elämässä. Väite uskon "heikkoudesta" on jo lähtökohtaisesti outo, koska kuitenkin vakaumusta pidetään yleensä melko vahvana tuntemuksena tai positiona.

4. Usko ja maailman merkityksellisyys
Väitän, että inhimillinen toiminta ilmentää uskoa maailman, elämän jne. merkityksellisyyteen, että tätä uskoa ei voida pitää tietona, ja että ihmisellä on silti riittävät subjektiiviset perusteet uskoonsa vaikka tietäisikin, että perusteet eivät riitä tietoon. Tiede ei löydä merkityksiä maailmasta, vaan muodostaa ainoastaan kuvauksen siitä, mitä maailmassa on ja miten nämä asiat liittyvät toisiinsa. Tieteessä maailma ei ilmene merkityksellisenä tai tarkoituksenmukaisena, mutta ihmisille maailma joka tapauksessa todellistuu sellaisena. Päinvastoin, tieteessä jopa katsotaan, että maailmassa ei objektiivisesti katsoen ole merkityksiä tai tarkoituksenmukaisuutta: kaikki on mekanistista, kausaalilain ohjaamaa kylmää vääjäämättömyyttä. Jokainen maailman merkityksellisyyteen uskova ihminen osoittaa näin subjektiivista ja vain subjektiivisesti perusteltavissa olevaa luottamusta (tai jopa vakaumusta) siihen, että ”tällä kaikella on jotakin merkitystä”. Uskoisin, että tämä merkityksellisyyden kaipuu tai tarve on lopulta jumaluskon taustalla, ja väitän samalla, että tätä merkityksellisyyden kaipuuta tiede ei pysty mitenkään tyydyttämään – pikemminkin tieteeseen vankasti uskovan olisi pääteltävä tieteen itsensä nojalla, ettei mitään merkitystä ole.

Ilmeisin vastaus on tämä: voimme luoda itsellemme merkityksen. (Joskin tieteellisesti katsoen tällainen merkitys ei ole todellinen.) Tätähän uskonnon romahdusta ja tieteen voittokulkua seurannut eksistentialismi pyrkii pohjimmiltaan sanomaan: olemme maailmaan heitettyjä, vailla ennalta asetettua merkitystä, mutta vapaita luomaan oman merkityksemme. Näin mielestäni juuri onkin, mutta eksistentialismi ja uskonto voivat lyödä kättä: ihmisellä on, mikäli hän tuntee tällaista kaipuuta, kaikki oikeus löytää merkityksensä juuri jumalasta, jota ei voi nähdä, kuulla tai todistaa, mutta jonka kautta ajatus maailman tarkoituksenmukaisuudesta ja sitä kautta merkityksestä tulee hänelle mahdolliseksi.

Ihminen voi tuskin elää elämäänsä uskomatta ainakin jollakin tasolla siihen, että tällä kaikella on jotakin merkitystä, että on jokin syy toimia. Tai ainakin tällainen merkityksetön olemassaolo on ihmiselle tuskaista ja onnetonta. Mutta nykypäivänä tällainen usko irtaantuu jumalasta, joka on jo kauan aikaa sitten lakannut olemasta kaikille ihmisille riittävä lohtu (ehkä se ei koskaan ollutkaan), ja ilmenee nyt vapaasti – esimerkiksi Kari Enqvistin väitteessä, että kaiken teoria on olemassa, emme vain ole vielä löytäneet sitä. Usko kumpuaa siis ihmisen perustavanlaatuisesta tarpeesta kokea elämänsä mielekkäänä, ja jos se saakin uskonnollisen muodon, jumala ei siinä luonut ihmistä jotakin tarkoitusta varten, vaan ihminen loi jumalan jotakin tarkoitusta varten.