31. toukokuuta 2008

Reunahuomioita feminismiin, osa 2: Vaiettu tasa-arvo-ongelma

Vaikka suurin osa tämänhetkisistä tasa-arvo-ongelmista koskee epäilemättä naisia, ylivoimaisesti räikein tasa-arvorike koskee miehiä. Yksi yhteiskuntamme perusjärjestelmistämme nojautuu sille, että noin puolet kansasta pakotetaan yksinomaan sukupuolensa perusteella viettämään puolesta vuodesta vuoteen opetellen tappamaan mahdollisimman tehokkaasti. Vaihtoehtoina on 13kk:n pakkotyö, vankila tai kansalaisuuden menettäminen. Käsittämättömintä on kuitenkin se, kuinka tehokkaasti miesten asevelvollisuus vaietaan julkisessa keskustelussa kuoliaaksi.

1. Miehistä poikia
Miesten pakollinen asepalvelus ei ole pikkujuttu. Se ei pelkästään vie puolesta vuodesta vuoteen nuorten miesten elämästä, eristä heitä täksi ajaksi yhteiskunnasta, nöyryytä ja alista heitä, vaan se on myös tasa-arvorikkomuksena omassa kastissaan siksi, että se on kirjattu lakiin – siis lainvoimaista syrjintää. Armeijan vaikutusta ei ole helppo käsittää ulkopuolelta. Tavanomainen tapa suhtautua esimerkiksi armeijasta lomalle päässeihin sotamiehiin on valittaa siitä, kuinka mies yhtäkkiä jauhaa vain armeijajutuista – aivan kuin suurimman osan ajasta sotaleikkejä harjoittelevalla ja muusta yhteiskunnasta eristetyllä ihmisellä ihan luonnostaan olisi paljonkin sanottavaa normaalista arjesta. Ei ymmärretä sitä, kuinka täydellisesti se hallitsee elämää: ei kuten koulu tai työ (ja tunnetusti koululaisetkin puhuvat paljon koulusta ja työssä käyvät työstä), vaan kuten vankila. Kokemukseni mukaan suurin osa miehistä reagoi armeijaan hyvin huonosti, mikä näkyy erityisesti viikonloppuvapaiden hillittömässä ryyppäämisessä, jolla huonoa oloa on perinteisesti peitelty ja hoideltu. Armeijassa myös oppii olemaan ajattelematta sekä välttämään kaikkea mahdollista toimintaa, joka ei ole suoraan annettu käsky. Puhumattakaan siitä degeneroittavasta asenneilmapiiristä, jossa opitaan "miehekäs" tapa suhtautua esim. homouteen, naisiin, tunteisiin ja niiden ilmaisemiseen, myötätuntoon, heikkouteen ja tietysti ryssiin. Lyhyesti sanottuna armeija tekee miehistä poikia – ja pitää huolen siitä, että pojat pysyvät sellaisina.

Lainvoimaisena syrjintänä armeija on vaikea asia. Tiedämme kaikki kuinka vaikeaa naisten on yhä edelleen saada tasa-arvoista kohtelua esimerkiksi työyhteisöissä siitä huolimatta, että laki on tässä kohdin yksiselitteisen tasa-arvoinen. Tämä on yleistä ilmapiiriä ja perinteitä koskeva ongelma, joka korjaantuu hitaasti valistuksen ja ajan myötä, mutta se korjaantuu. Tällaisen muutoksen ehdoton edellytys on se, että laki on tasa-arvoinen, että lainsäätävät elimet lähettävät signaalin tasa-arvon puolesta. Lainvoimaisuutta ei ole syytä väheksyä; tiedämme kuinka esimerkiksi prostituutioon juridisesti myönteisesti suhtautuvassa Saksassa myös kansan mielipide on hämmästyttävällä tavalla prostituutiomyönteinen: se ei ole lähtökohtaisesti samanlainen ongelma kuin esimerkiksi Suomessa. Samaan tapaan orjuus oli yleisesti (mutta ei tietysti universaalisti) hyväksytty tosiasia, kunnes lait muuttuivat – nyt sitä kannattaa enää vain kaikkein takapajuisimmat ja inhottavimmat ihmiset. Tarvitaan muutos yhteiskunnan ylimmissä kerroksissa, jotta lakien kautta muutos ajattelussa aikanaan kävisi läpi koko yhteiskunnan. Tämä muutos edellyttää keskustelua, myös asialleen omistautunutta, vahvaa liikettä – eikä kumpaakaan ole näköpiirissä.

2. Miehet ja pyssyt ne yhteen soppii (pannaan ne kaikki yhteen koppiin)
Miesten asevelvollisuus (jota muuten täysin absurdisti ja törkeästi kutsutaan YLEISEKSI asevelvollisuudeksi – se on yhtä yleistä kuin ennen 1900-lukua vain miehiä koskeva yleinen äänioikeus) on syvällä yhteiskuntamme perinteissä. Siinä perinteiset sukupuoliroolit ilmenevät kaikkein karuimpina: miehet taistelevat, naiset ovat kotona ja hoitavat kotia ja perhettä – tai lottien tapauksessa hoivaavat taistelevia miehiä. Kun feministinen liike ryhtyi taistelemaan perinteisiä sukupuolirooleja vastaan, se ryhtyi ennen kaikkea taistelemaan naisille miesten taholta asetettuja rooleja vastaan. Myös miesten roolista puhuttiin, mutta paljolti lasten- ja kodinhoidon näkökulmasta: myös miehet haluttiin kotiin hoitamaan lapsia. Pieni kyynikko minussa tuhisee, että kuinka muuten naiset olisivatkaan voineet päästä kotiäidin roolistaan, jos eivät saamalla miehet puolestaan osallistumaan kodinhoitoon – jonkunhan ne hommat on tehtävä. Naisten rooli yhteiskunnassa vapautui, miesten paljon vähemmän – ja joka tapauksessa vapautuminen tapahtui (luonnollisista syistä) naisten näkökulmasta käsin.

Monesti tehdään se huomio, että nainen voi pukeutua miehekkäästi ja se on ihan hyvä juttu, mutta mies ei voi pukeutua naisellisesti ilman, että se on noloa ja koomista. Tässä ajatellaan yleensä ongelmitta, että tilanne ilmentää miehisyyden ylivaltaa yhteiskunnassa: miehisyys on hieno juttu, naiseus huono, ja siksi naiselle on kunniaksi ottaa osaa miehuuteen mutta ei toisinpäin. Näkökulma on perusteltu – vaan entä jos kyse on pikemminkin siitä, että miesten rooleja ei kerta kaikkiaan ole koskaan vapautettu? Esimerkiksi kun tyttö itkee, se on ihan ok, mutta kun poika itkee, häntä käsketään "olemaan mies" – mutta seuraako tästä se, että nainen, joka ei itke (ottaa siis miehisen roolin), olisi jotenkin siksi kunnioitettavampi kuin nainen, joka itkee?

Kun naisen rooli on vapautunut ja miehen ei, tulos on armeijan kannalta odotettu: naisella on oikeus suorittaa asevelvollisuus – siitä oikeudesta jaksettiin vielä kamppailla. Tämä koettiin suurenakin tasa-arvon edistymisenä. Nyt armeijassa ollaan jo kypsiä pohtimaan naisten pakollisia kutsuntoja: puolustusministeri Häkämiehen mukaan kun naisia tarvitaan kriisinhallintaan, koska he ovat siinä luonnostaan parempia. Jees, ja mies nyt vain osuu rynnäkkökiväärillä paremmin.

3. Miehisyyden raskas taakka
Miksi miesten asevelvollisuus on yhä voimissaan? Perusteluja asevelvollisuuden puolesta on loputtomasti, ja suurin osa niistä kelvottomia.

Todetaan esimerkiksi, että miesten asevelvollisuuden purkaminen olisi yhteiskunnalle ja sen turvallisuudelle niin iso uhka, että siihen ei voida ryhtyä. Samantapaisin perustein vastustettiin naisten siirtymistä työelämään (kuka sitten hoitaa kodin ja lapset?), mutta ei se muutosta estänyt – sitä paitsi, miesten ja naisten YHTEINEN asevelvollisuus olisi melkoisen paljon loogisempi seuraus annetusta perusteesta kuin koko asevelvollisuuden purkaminen.

Toinen suosittu perustelu on se, että naiset synnyttävät (ja käyttävät siten ainakin saman ajan poissa työelämästä kuin miehet armeijassa). On vaikea edes lähteä purkamaan auki näin uskomattoman perustelun ongelmia. 1: Käsittääkseni valtio ei vankilalla ja kansallisuuden menettämisellä uhaten vaadi jokaista naista synnyttämään. 2: Miehille on räätälöity yhtälainen mahdollisuus lasten hoitamiseen kuin naisillekin: naisten kotona pysyminen on asenneilmapiiriä, ei lakia koskeva ongelma (jos se on ongelma). Sille biologiselle seikalle, että juuri naiset joutuvat synnyttämään miesten sijasta, emme voi (ainakaan vielä) tehdä mitään, mutta mikään biologinen seikka ei tehne miehestä ainoaa mahdollista sotilasta (etenkään, kun naisille on kuitenkin myönnetty mahdollisuus aseelliseen palvelukseen). 3: Edelliseen liittyen, koko ajatustapa mittaa elämää ja sen mielekkyyttä työelämästä käsin – en oikein osaa edes ilmaista sitä tyrmistystä, minkä lapsen synnyttämisen ja kasvattamisen vertaaminen armeijaan minussa aiheuttaa. Aivan kuin elämän mielekkyys mitattaisiin vain suhteessa työssä vietettyyn aikaan, ja sitä kautta sen ajan perusteella, jonka kukin joutuu olemaan työmaailman ulkopuolella (armeijassa tai äitiysvapaalla). 4: Johdonmukaisuuden nimissä naisille pitäisi asettaa ehto: synnytä tai mene armeijaan – ja tällaisen ehdon puhdas absurdius paljastaa koko perustelun itsensä absurdiuden.

Onhan näitä, mutta totuus on epäilemättä yksinkertaisesti se, että asevelvollisuus koskee miehiä siksi, että se on aina ennenkin koskenut miehiä, ja siksi, että ei ole tarpeeksi poliittista tahtoa tämän asian muuttamiseen. Ei se itsekseen muutu.

4. Miksi feministit vaikenevat?
Otsikolla en halua sanoa, että kaikki feministit vaikenevat. Mutta rehellisyyden nimissä: eikö tasa-arvosta käytävä keskustelu ole hieman vääristynyttä? Muutetaan virallisia titteleitä sukupuolineutraaleiksi, pohditaan vittu-sanan käyttöä, päivitellään naisyritysjohtajien vähäistä määrää jne. Tärkeitä juttuja kaikki omalla tavallaan, mutta ihan oikeasti: noin puolet kansasta joutuu 6-12 kuukaudeksi lainvoimaisesti taistelukoulutukseen vain siksi, että ovat sattuneet syntymään miehiksi. Kumppanini osoitti minulle tässä pari päivää sitten, kuinka esimerkiksi feministisessä Tulva-lehdessä on käsitelty myös miesten pakollista asevelvollisuutta. Niin: olihan siinä mm. pari vuotta sitten puolen sivun mittainen silloisen tasa-arvoministerin haastattelu aiheesta. Vertailun vuoksi: uusimmassa Tulva-lehdessä käytetään miltei kymmenen sivua siihen, että läimitään urpoja "miesaktivisteja", jotka ovat typerin perustein sekä kritisoineet feminististä liikettä että syyttäneet naisia milloin mistäkin. (Sivumennen sanoen, kyseinen haastattelu oli hienosti toteutettu ja osoitti, kuinka uskomattoman pihalla koko ongelmanasettelusta jopa tasa-arvoministeri voi olla – kunpa siihen olisi vain lehdessä tartuttu yleisemminkin asianmukaisella tavalla ja tehty vaikka kokonainen teemanumero aikamme suurimmasta tasa-arvo-ongelmasta...)

Tiedättehän sen efektin? Nimittäin sen, kun vaikkapa Riskiä pelaava seurue huomaa jonkun johtavan peliä ja päättää yhdessä heikentää tämän asemaa – seurauksena hieman liioiteltu vastaisku, jonka tuloksena johtaja putoaa kokonaan pelistä vailla mitään mahdollisuuksia pärjätä. Etulyöntiasemassa olevaa saa läimiä, ja kun etulyöntiasema kääntyy altavastaajan asemaan, on sitä vaikea enää ruikuttaa epäreiluudesta, kun on etuoikeutetun leiman saanut. Niin, kuka puolustaisi miehiä? Olettehan nähneet, että miesten on vaikea nostaa esille miehiä koskevia tasa-arvo-ongelmia, kun sitä pidetään helposti naisten tasa-arvo-ongelmia vähättelevänä – tai ylipäänsä kritisoida tasa-arvokeskustelun keskittymistä naisiin. Olettehan myös nähneet, kuinka armeijaa vastustava mies leimataan lehtien keskustelupalstoilla milloin miksikin: homoksi, pilveä polttelevaksi hipiksi, idealististiksi, epäisänmaalliseksi ja yksinkertaisesti laiskaksi tai pelkuriksi. Miehisyys on tältä osin niin tarkasti määritelty ja rajattu, että tiettyjä seikkoja kyseenalaistava mies pudotetaan sen ulkopuolelle. Rehellisesti sanoen, miesten asevelvollisuuden purkamiseen tarvitaan naisten apua, koska nainen voi kritisoida järjestelmää tavalla, jota ei voida niin helposti sivuuttaa asiattomin perustein – mutta tällä hetkellä naiset eivät kovin suurin joukoin ole tästä ongelmasta välittäneet. Ymmärtäähän sen, kun se ei suoraan kosketa itseä. Tämä voisi muuttua, jos asiasta käytäisiin enemmän julkista keskustelua, ja jos erityisesti tasa-arvon nimeen vannovat feministit alkaisivat tosissaan ajaa tätä asiaa. Sivumennen sanoen, nk. "miesasialiikkeet" tms. eivät juurikaan ole avuksi: esimerkiksi "miesten asiaa" voimakkaasti ajava Henry "naisten seksuaalinen valta" Laasanen ei tietenkään lainkaan kritisoi perinteiseen miehisyyteen kuuluvaa armeijaa; varmaan parempi vain, että naiset eivät valloita tätäkin viimeistä miehisyyden linnaketta. Arno Kotro on yrittänyt vähän enemmän, mutta hänkin on lähinnä esittänyt NATOa mahdollisuutena turvata valtiomme ilman asevelvollisuutta.

5. Mutta kun ei ole vaihtoehtoja...
Eräs selkein osoitus tilanteen vakavuudesta on asiallisen keskustelun puute. Olen kiemurrellut tuskissani jo satoja kertoja lukiessani asevelvollisuuslain muuttamista vastustavia mielipidekirjoituksia ja poliitikkojen sekä muiden vaikuttajien kannanottoja. Niissä nimittäin suostutaan yleensä näkemään vain kolme vaihtoehtoa: nykyinen tilanne, palkka-armeija ja armeijan lakkauttaminen. Sitten selitetään, että jälkimmäiset kaksi eivät ole mahdollisia. Niinpä, eivät varmaan olekaan. Mutta meillä on useita muitakin ehdotuksia tilanteen ratkaisemiseksi, joista yksi on seuraava. Jokaisella Suomen kansalaisella olisi velvollisuus palvella yhteiskuntaa, mutta palvelustavan voisi valita itse. Vaihtoehtoja voisi olla yleisesti ottaen esim. kolme: armeijapalvelus (myös aseeton), pelastuspalvelus eli esim. palokunnan ja sairaanhoidon toimintaan osallistuminen sekä nykyistä siviilipalvelusta vastaava toiminta. Olen melko varma siitä, että puolustuksen uskottavuuden säilyttämisen kannalta riittävän moni valitsisi armeijapalveluksen – paljon useampi kuin mitä valitsisi palkka-armeijan. Ainakin asia tulisi tutkia, ja tarvittaessa palvelusaikoja voitaisiin rukata armeijan houkuttelevuuden lisäämiseksi tai valintoihin voisi vaikuttaa oman halun lisäksi henkilön taidot ja muut edellytykset toimia halutussa tehtävässä – näin voitaisiin asettaa kiintiöt. Lisäksi armeija saisi näin motivoituneita ja sopivia sotilaita – ei kaltaisiani heiveröisiä ja epämotivoituneita tappamaan kykenemättömiä pasifisti-idealisteja – ja terveydenhoidon ja muun julkisen sektorin työvoimaongelmia saataisiin helpotettua.

Kuten armeijaa kannattavat usein huomauttavat, on helppoa kritisoida armeijaa ja tappamista idealistisin perustein (harvapa ihan oikeasti haluaa sotia, mutta jos on pakko...), mutta yhtä helppoa näyttää olevan kaikkien vaihtoehtojen huomiotta jättäminen sen perusteella, että "näin ollaan perinteisesti tehty". Venäjällä on vielä lisäksi kiva uhkailla – niitä kun niin kovin kiinnostaa meidän metsämme (kun ei itsellään ole) ja, niin, mitäs muuta valtaamisen arvoista meillä olikaan? Miesten pakolliselle asevelvollisuudelle on vakavasti otettavia, toimivia vaihtoehtoja, jotka eivät edellytä räikeitä tasa-arvorikkomuksia tai armeijan lopettamista. Tarvitaan vain riittävä poliittinen tahto tämän toteuttamiseksi, ja sitä varten tarvitaan erityisesti tällaisissa asioissa profiloituneita feministisiä liikkeitä. Jos tasa-arvoa edustavat tahot eivät aja yleistä tasa-arvoa, kuka sitten?

Tunnisteet: , ,

8 kommenttia:

Anonymous Anonyymi kirjoitti...

Mielenkiintoisena "faktana" voisi mainita, että nimenomaan naisille tuntuu olevan tärkeää, että miehet käyvät sen armeijan. Tämä "erittäin varma fakta" perustuu "hyvin luotettavaan" kysely"tutkimukseen", joka suoritettiin sivariaikaani kuuluvalla koulutusjaksolla: luennoitsijan kysyessä ihmisten henkilökohtaisia kokemuksia suurin osa sivareista myönsi, että eniten kritiikkiä valinnasta oli kuulunut juuri naisilta. Vastaavasti juuri naiset olivat samaisen kysely"tutkimuksen" mukaan eniten todella yhtäläistä maanpalvelusvelvollisuutta vastaan. Ehkäpä saavutetuista eduista vaan on niin helppo pitää kiinni: tai Orwellia lainatakseni, jotkut vaan ovat toisia tasa-arvoisempia.

(Loistavaan kirjoitukseen vain täydellisyyden vuoksi yksi pikku lisäys. Armeijan vaihtoehdoista olit unohtanut sen neljännen eli liittymisen Jehovan todistajiin, jotka kai ainakin vielä on vapautettu kaikesta palveluksesta. Tosin se vähä, mitä tästä liikkeestä tiedän, vihjaa, että tämä olisi niitä huonoimpia vaihtoehtoja.)

Ilmari

31. toukokuuta 2008 klo 18.00  
Blogger TK kirjoitti...

Hehe, kiitos kommentista: sielunsa myyminen on tosiaan vielä eräs mahdollisuus. Sitä ihmettelen suuresti, miten Jehovan todistajat ovat onnistuneet tempussaan. Erityisesti, kun vapautus on kirjattu lakiin omantunnonseikkana – minun omatuntoni ei jostain syystä riitä. Ei ole ehkä tarpeeksi pyhitetty tunto se?

Kiinnostava huomio tuo kritiikin antajien feminiinisyys. Olisi kiva nähdä asiasta todellinen tutkimus (yhtään toimittajaa, joka haluaisi organisoida gallupin?). En kuitenkaan valitettavasti pidä mainitsemaasi tulosta epäuskottavana: yleistä ihmisluontoa tuntien naisia ei hirveästi innosta osallistua tähän ajankuluun, jos ei ole pakko... Enemmän ihmettelen kritiikkiä sivarin valinneita kohtaan. Toisaalta, niin monet naiset ihan oikeasti innostuvat armeijapojista (olen sen itsekin kokenut, että armeijan kuteissa sai paljon enemmän huomiota), että ehkä sen silkka miehisyys saa naiset kritisoimaan sivareita. Surullista...

31. toukokuuta 2008 klo 18.30  
Anonymous Mikko kirjoitti...

Piti minunkin tulla kommentoimaan, kun samaan aikaan se kuusi kuukautta kärvisteltiin.

Olen samaa mieltä monista mainitsemistasi asioista. Ja lopussa esittämäsi yleinen (siis oikeasti yleinen) yhteiskuntapalvelus < 6kk kaikille täysi-ikäisille suomalaisille olisi kehityskelpoinen ajatus.

Mutta vaihtoehtojakin on.

Itseasiassa jos muistan oikein, niin Jehovat hoitivat etuoikeutensa mainiosti passiivista vastarintaa käyttäen: vankilat täyttyivät jehovista.

Sama ratkaisu saattaisi toimia muihinkin. Jos saataisiin jokunen prosentti kaikista palveluksien suorittajista totaalikieltäytyjiksi, niin valtiolta loppuisi yksinkertaisesti kapasiteetti sulkea heitä vankilaan.

3. kesäkuuta 2008 klo 17.46  
Blogger TK kirjoitti...

Terve Mikko! Kiva huomata, että sinäkin lueskelet tätä :)

Jaa, että niinkö ne Jehovan todistajat sen tekivät... Sinnikästä sakkia. Katselin tuossa, että totaalikieltäytyjien määrä on jotakin 40-80 vuodessa. Vaikka se onkin ollut nousussa, vielä lienee matkaa kriittiseen ituhippimassaan. Valitettavasti historia kertoo, että monesti nämä hommat muuttuvat vasta, kun porukka ihan oikeasti kyrpiintyy. Taitaapi vain olla sen verran syvällä suomalaisessa miehuudessa tuokin järjestelmä, että miesten on aika vaikea asettaa itseään poikkiteloin noinkin voimakkaasti...

4. kesäkuuta 2008 klo 12.40  
Anonymous Arttu kirjoitti...

Moi,

sain itsekin vihdoin aikaiseksi kommentoida :) Itse Aseistakieltäytyjäliiton jäsenenä ja vakaumuksellisena C-miehenä säikähdän armeijaan meneviä naisia. Se on kyllä hassu reaktio, koska saman reissun tehneet miehet eivät enää jaksa tunteita herättää. Ehkä naisilla on kuitenkin sen verran korkea kynnys mennä armeijaan, että jonkinasteista sotahulluutta voi odottaa taustalta löytyvän. Käytännössä kyse on kai usein vaan keskenkasvuisesta näyttämisen ja omien rajojen testaamisen tarpeesta.

Tämä oli mielestäni monesta näkökulmasta tarkasteltu asia. Feministisestä kontekstista mietittynä ensimmäinen ajatus tuntuu aina olevan se että naisille pitää armeijankin suhteen olla samat velvollisuudet kuin miehille. Toisaalta pidemmälle vietynä feministisessä tarkastelussa armeija voidaan nähdä miehisen valtakoneiston osana, joka harjoittaa organisoitua väkivaltaa. Tämä väkivalta kohdistuu nykyajan sodissa lähes pelkästään siviileihin, eli suurelta osin naisiin ja lapsiin. Muutoksen pitäisi siis kohdistua armeijaan pääsyn vaatimisen sijasta armeijan alasajon vauhdittamiseen.

Pasifistisesta näkökulmasta oikeutettujen sotien periaate voidaan kyseenalaistaa, asevarustelu on ennemminkin itseään ruokkiva kierre. Kuitenkin jonkinlainen pienimuotoinen rauhanturva/kriisinhallinta lienee tarpeen, ja siihen ehdottamasi sukupuoleen katsomaton vapaaehtoisuuteen perustuva malli voisi sopia hyvin. Liekö tuommoinen ehdottamasi siviilipalveluksen laajennos koko ikäluokkaan kansantaloudellisesti kovin järkevää? Ilman sitä ihmiset valmistuisivat tekemään noita asioita ammattilaisina kouluista vuotta aikaisemmin.

7. kesäkuuta 2008 klo 22.56  
Blogger TK kirjoitti...

Kiitos kommentista Arttu! Mukavaa saada kommentteja, ei tunnu niin yksinäiseltä täällä :)

Yritin tekstissä pitää näkökulman simppelinä, minkä takia olen niin sanoakseni pitänyt armeija-muuttujan arvon vakiona ja jättänyt pasifistiset pohdinnat pois. Ne ovat tietysti tärkeitä sinänsä. (Oikeastaan koen ongelmaksi sen, että miesten asevelvollisuus ja armeijan alasajo sotketaan julkisessa keskustelussa, koska edellisen muuttamisen ei tarvitse johtaa jälkimmäiseen – jolloin ei tarvitse pohtia pasifismin idealistisuutta pohdittaessa tätä tasa-arvokysymystä.)

Naisten ja miesten kohdalla reaktion ero on ymmärrettävä, koska toisten on (teoriassa) pakko mennä armeijaan ja toisten ei – tosiaan naisen pitää oikein haluta mennä armeijaan, ja se on vähän pelottava ajatus joskus. Näyttämisen halua, varmasti, mutta käsittääkseni armeijan sotapoliisikoulutus on monille naisille hyvä tapa päästä poliiseiksi siviilissä.

Oikeutetun sodan periaatteesta olenkin meinannut kirjoittaa täällä. Nimittäin minusta se on ihan puhdas contradictio in adjecto: sota alkaa, kun oikeus loppuu. (Vain metaforisesti poliisi voi julistaa sodan rikollisille.) Olisi mielenkiintoista pohtia myös armeijan alasajon mahdollisuutta. Sehän on lopulta ainoaa oikeaa "kestävää kehitystä", jos rauhaa mietitään.

Kansantaloudelle on aikamoinen taakka jo se, että puolet poppoosta menee armeijaan (ja on poissa opiskelusta). En oikeastaan heti näe miten ehdottamani systeemi voisi olla kansantaloudellisesti kehnompi, kun siinä ihmiset sekä oppisivat tärkeitä taitoja että tukisivat esimerkiksi sairaanhoito- ja pelastuslaitosta. Voisihan toimia kuten armeijassa nykyään toimitaankin: annetaan esim. sairaanhoitoon "siviilipalveluksen" aikana osallistuvalle opintopisteitä relevanteille aloille, jolloin tähän palvelukseen käytetyn ajan ei tarvitse olla pois opiskeluajasta... Vai kuinka?

7. kesäkuuta 2008 klo 23.21  
Anonymous Arttu kirjoitti...

Mielestäni armeijan tarpeellisuutta ja aselvelvollisuuden tasa-arvoisuutta ei oikein voi tarkastella erikseen: jos armeija nähdään ylhäältä päin pakotetuksi hölmöilyksi, miksi sen pakollisuutta pitäisi laajentaa ja laittaa loputkin kärsimään? Jos se on taas hyvä ja tarpeellinen juttu, miksi sulkea osa pois?

Ehdottamasi kansalaispalvelus on varmasti armeijaa hyödyllisempi kansantalouden kannalta. Vielä hyödyllisempää taloudellisesti olisi kuitenkin jos ihmiset saisivat mennä suoraan opiskelemaan ja päätyisivät aikaisemmin tekemään koulutettuina töitään. Ikäluokan kollektiiviset työleirit ovat ylhäältä ohjattuina tuskin koskaan kovin tehokkaita. Mutta ei sillä, että taloudellisen näkökulman pitäisi tässä tai muissakaan asioissa liikaa painaa.

8. kesäkuuta 2008 klo 16.43  
Blogger TK kirjoitti...

Ehkä olin epäselvä: tarkoitin nimenomaan, että tasa-arvokeskustelu on mielekäs, vaikka ei tehtäisi minkäänlaisia muutoksia nykyään vallalla olevaan ajatteluun, että armeija on tarpeen. Eli nimenomaan jälkimmäistä vaihtoehtoa ajattelinkin: hyväksytään (argumentin vuoksi ja realiteettien takia) armeijan instituutio, mutta kyseenalaistetaan sen rajoittuminen miehiin. (Vaihtoehtosihan edustivat juuri kahta tasa-arvoista kantaa, joista kumpikaan ei ole vallitseva tilanne, joten tasa-arvon näkökulmasta keskustelua olisi joka tapauksessa käytävä riippumatta suhtautumisestamme armeijaan sinänsä.)

Erityisesti tasa-arvoisuus mahdollistaisi aidon vaihtoehdon palkka- ja asevelvollisuusarmeijalle hahmottamallani tavalla (voidaan siis jopa hyväksyä sekä argumentti palkka-armeijan riittämättömyydestä että välttää myös kaikkien naisten pakottaminen armeijaan ja silti vaatia tasa-arvoa).

Tarkoitin siis vain sanoa, että (toisin kuin valitettavan usein näkee tapahtuvan) armeijapalveluksen tasa-arvoisuudesta voidaan keskustella ilman, että sitä tarvitsee tulkita pyrkimykseksi ajaa alas koko armeijainstituutio. Tämä on minusta tärkeää siksi, että armeijan alasajaminen on (jopa minusta) yltiöidealistinen pyrkimys, jonka ei voi toivoa toteutuvan todennäköisesti ainakaan tällä vuosisadalla, kun taas tasa-arvoisuus on jotakin, joka voitaisiin toteuttaa jo paljon ennen kuin maailmasta tulee rauhan tyyssija.

Taloudelliset näkökohdat lienevät tärkeitä siksi, että ne asettavat osaltaan realiteettiraameja (jos sanahirviö sallitaan). Jokainen (järkevä) ihminen lienee samaa mieltä, että ideaalimaailmassa ei olisi armeijaa (eikä tarvittaisi), mutta jos halutaan käydä vakavasti otettavaa poliittista keskustelua, on kai pakko ottaa huomioon nämä taloudelliset seikat. Tietysti, koska rahan riittämisessä on pitkälti kyse myös siitä, mihin sitä halutaan ohjata, systeemin muuttamisesta puhuttaessa olen ihan samaa mieltä: massin ei pitäisi painaa liikaa.

8. kesäkuuta 2008 klo 17.06  

Lähetä kommentti

Tilaa Lähetä kommentteja [Atom]

<< Etusivu