Liha

Liha on minulle vaikea asia. Yhtäältä nimenomaan lihan maku tuottaa minulle suurimman nautinnon, mitä ruoka voi tarjota. Toisaalta en eettisin perustein nykyään syö lihaa juuri lainkaan – en syö tehotuotettua lihaa, eikä muunlaista lihaa juuri opiskelijavaroin saa, jos ylipäänsä jostakin löytää. Tämä uhraus on ruoan tarjoamia nautintoja arvostavalle ihmiselle raskas – eikä ympäröivä yhteiskunta tee sitä yhtään helpommaksi sieraimiin herkullisesti ja kutsuvasti kantautuvine lihantuoksuineen. (Eikä sillä, että perusravintoloiden kasvisvaihtoehdot ovat usein hätäisiä, surkeita tekeleitä.)

Liha on sivumennen sanoen ollut viime aikoina otsikoissa. Viimeisin havaitsemani tulokas on Image-lehden peräti 12-sivuinen juttu "Lihan himo". Artikkeli on loistava. Se on hyvin kirjoitettu, asiantunteva, tasapuolinen ja paikka paikoin hyvinkin pohdiskeleva, ja lisäksi se on tärkeä kannanotto tärkeässä, kulutuspainotteisessa lehdessä. Jokaisen olisi syytä lukea se.

Lihan ongelmallisuuteen on monta syytä, kuten vaikkapa terveysseikat sekä ruokaepidemiat à la hullun lehmän tauti, mutta sivuutan nämä tässä kirjoituksessa. Sen sijaan yritän piirtää ja perustella niitä rajoja, jotka olen itselleni lihansyönnin suhteen asettanut. (Minä kun olen autuaan välinpitämätön terveysseikoista, mistä syystä elinikääni lienee jäljellä enää muutama vuosi.)

1. Älä tapa
Eräs selkeä paikka eettisen toiminnan rajoille kulkee tappamisessa. Ajatuksen mukaan eläinten elämää tulee aina kunnioittaa: meillä ei ole oikeutta tappaa mitään eläintä omaksi hyödyksemme. "Omaksi hyödyksemme" on tärkeä lisäys, sillä joskus (esim. kituvan eläimen tapauksessa) eläimen tappaminen olisi eläimelle itselleen (tietysti) parempi. Jotkut eivät tosin tätäkään hyväksy (kuten eivät eutanasiaa ihmistenkään tapauksessa).

Tappaminen on hirvittävän vaikea eettinen ongelma. Henkirikokset ovat lain silmissä teoista tuomittavimpien joukossa, ja samaa elämän pyhittämistä edustaa myös abortin ja eutanasian kieltäminen. Toisaalta mikään kansakunta ei ole tähän mennessä kieltäytynyt eettisistä syistä puolustamasta itseään aseellisesti (voi tosin olla, että eivät vain ole selvinneet siitä kertomaan...) ja samat ihmiset, jotka kieltävät kategorisesti abortin, voivat kannattaa kuolemanrangaistusta suorastaan pelottavalla kiihkolla. Ja ihminen, joka pitäisi lemmikkieläimensä tappajaa suurena rikollisena, saattaa nauttia oikein hyvällä omallatunnolla liharuokia päivittäin välittämättä jokaisen lihapalan takana olevasta kuolemasta. Yhtäältä ihmiset suhtautuvat kuolemaan ja tappamiseen kaksijakoisesti, ja toisaalta harvoin kuitenkaan välinpitämättömästi. Varmaankin juuri tämän takia eettisissä dilemmoissa punnitaan miltei aina kuolemaa joko suhteessa muihin eettisesti ongelmallisiin tekoihin tai suhteessa itseensä: olisiko oikein tappaa yksi, jotta kymmenen saisi elää.

Luonto on armoton. Eikä pelkästään armoton, vaan myös oman armottomuutensa varaan rakentuva: leijonat syövät gaselleja, ja jos ne eivät tekisi niin, gasellit kuolisivat lopulta nälkään lisäännyttyään yli ympäristön kapasiteetin. (Ja siinäpä ihmisten ongelma: kun kukaan ei tapa meitä, uhkaamme hukuttaa allemme koko maapallon.) Kuolema ohjaa evoluutiota siinä missä elämäkin. Miksi meidän ihmisten siis tulisi pitää eläinten tappamista pahana sellaisenaan, onhan se osa luontoa? Ajatukseen voi olla helppo yhtyä, mutta perustelu on silti riittämätön: emme voi perustaa etiikkaamme luonnollisuudelle. Luonnossa isot ja vahvat tekevät pienille ja heikoille miten lystäävät. Etiikan koko ydin on siinä, että se nousee tällaisten "luonnonlakien" yläpuolelle, eikä sitä siksi voida (anteeksi vain Hobbes ja muut mekanistisen etiikan sankarit) johtaa näistä laeista. Jos eläinten tappaminen on oikein, sen on oltava sitä muusta syystä kuin siitä, että eläinten tappaminen on luonnollista.

Mielestäni oikeampi näkökulma on yksinkertaisesti se, että kuolemassa ei sinänsä ole mitään pahaa. Kuolema on vääjäämätöntä ja välttämätöntä. Kuolema ja elämä ovat kietoutuneet toisiinsa erottamattomasti: elämän pyhittäjän on pyhitettävä myös elämän mahdollistava kuolema. Tämä on vaikeaa siksi, että elävinä olioina perspektiivimme ei ole tarpeeksi laaja: näemme elämän itsessämme ja toisissamme, mutta sen vaatima kuolema on meiltä yleensä piilossa. Elämän tunnemme, kuolema puolestaan on pelottava tuntematon. Tämä ei ole sama kuin sanoa, että tappaminen on ok: pointti on se, että sen täytyy olla väärin jostakin muusta syystä kuin siitä, että kuolema olisi absoluuttisesti paha.

2. Älä satuta
Jos jätetään pois abstraktit pohdinnat etiikasta ja tarkastellaan sitä sen jokapäiväisyydessä, kaiken eettisyyden ytimestä löytyy kärsimys. Eettisesti toimiessamme toimimme siten, että välttäisimme mahdollisimman hyvin kärsimystä, omaa ja toisten. Olemme myötätuntoisia toisten kärsimyksille ja odotamme toisilta samaa omaa kärsimystämme kohtaan. Etiikka ilmenee kärsimyksen ja sen välttämisen kautta, miten tahansa filosofit kulloinkin sen olemusta analysoivat – ja onhan monille filosofeille kuten vaikka Levinasille tärkeää juuri tämä ilmenevyys, toisten ihmisten (ja eläinten?) kasvot.

Kärsimys ei kuitenkaan sellaisenaan ole muuta kuin eräänlainen välttämätön paha. Se on osa elämää. Jotta leijona voisi elää, gaselli kuolee, ja kuolemassaan se kärsii. Mutta olennaista on se, että kärsimyksen määrän voi minimoida – ja sitä voi lisätä ja pitkittää vaikkapa kidutuksessa. Jokaisen eettisen ihmisen tulisi pyrkiä minimoimaan ympäristön kärsimyksiä. (Tietystikään en tarkoita, että tulisi sitoutua jotenkin juuri senhetkisten kärsimysten minimoimiseen: joskus on kärsittävä tovi paremman tulevaisuuden puolesta – siitä on kyse myös siinä luonteen lujuudessa, jolla kieltäydymme hetken nautinnoista kokonaisuudessaan onnellisemman elämän vuoksi.)

Elääkseen ihmisten on syötävä, joten muiden eliöiden on kuoltava. Luonnon kiertokulkua vain. Tästä syystä pidän oikeutettuna eläinten tappamista ja syömistä, mutta eettisyyden nimissä on vältettävä turhaa kärsimystä. (On tosin lisättävä se varaus, että juuri eläinten syöminen ei ehkä ole välttämätöntä.) Tässä on sen ydin, miksi en yleensä syö lihaa: miltei kaikki markkinoilla oleva liha on tehotuotettua olosuhteissa, jotka kaikkea muuta kuin pyrkivät välttämään turhaa kärsimystä. Pikemminkin ne pyrkivät kidutukseen verrattavin keinoin maksimoimaan lihan tuottamisen hyödyt. En ole valmis oman nautintoni edessä tuottamaan niin paljon kärsimystä kuin tietäisin tuottavani. Valinta on tosin vaikea myös siksi, että se on kärsimystä, joka ei todellistu: en näe sitä kärsimyksen määrää, joka on vaadittu ennen kuin kilo lihaa jököttää kaupan lihatiskillä. Mutta se on siellä.

Luomulihaa voin syödä, ja joskus syönkin – myös riistaa, mukaan lukien poroa. Edellytyksenä on luonnonmukainen elämä, jossa eläin ei kärsi, siis elää kelvon elämän, ja nopea ja mahdollisimman kivuton kuolema. Samasta syystä syön kalaa, erityisesti merestä pyydettyä.

3. Kuka kärsii?
Se, kuka tai mikä on eettinen subjekti, on vanha ongelma. Monet varmasti pitäisivät pahana koiran tappamista, koska koira vaikuttaa meille ajattelevalta ja tuntevalta oliolta. Harvempi vastustaa käärmeiden tai etanoiden tappamista – jotkut taas näkevät ison vaivan pelastaakseen yhdenkin muurahaisen. (Toisaalta monille esimerkiksi pehmolelun lyöminen tuntuu väärältä: eettinen intuitio ylittää usein järjen rajat.) Mihin laittaa raja siinä, milloin eläin kärsii ja millaiset eläimet ylipäänsä ovat kykeneväisiä kärsimään? Puhun vain eläimistä, koska ne ovat tiettävästi joka tapauksessa ainoita kärsimään kykeneviä eliöitä.

Kärsimyksen mahdollistaa nykytietämyksen mukaan keskushermosto: se kokoaa eliön tuntemukset yhteen ja mahdollistaa keskitetyn reagoimisen ympäristöön ja siten myös kipuun jne. Eliön kärsimä tuska taas näkyy ainakin stressihormoneissa, joten on todella mahdollista arvioida, milloin ja kuinka paljon eläin kärsii. Näin tulee myös tuetuksi se intuitio, että mitä (älyllisesti) kehittyneempi olio on kyseessä, sitä kykenevämpi kärsimykseen se on. Erityisesti ihmisten tapauksessa tappaminen muuttuu vakavaksi ongelmaksi jo siksikin, että ihmiset (kuten monet muut älykkäät eläimet) kärsivät kovasti läheisten ihmisten menehtymisestä ja tekevät niin koko elämänsä. Niinpä ainakin oma valintani on ollut, että esimerkiksi etanoiden syöminen ei ole järin iso ongelma, kun taas kaikkien älykkäiden lajien (erityisesti tiettyjen apinoiden ja vaikkapa delfiinien) kohdalla ongelma on vakava. En söisi ruoaksi tapettua apinaa, riippumatta siitä, onko se/hän elänyt hyvän elämän tai kuollut hyvän kuoleman.

4. Luonto
Nykyään keskeinen ja edellisistä pohdinnoista riippumaton syy olla syömättä lihaa (tai vähentää sen syömistä) on toki luonto. Maatalous tuottaa saman verran kasvihuonepäästöjä kuin koko muu teollisuus yhteensä ja niistä 80% tulee lihantuotannosta. Shokeeraavia lukuja voi lukea vaikkapa mainitsemastani Image-lehdestä. Luonnon (ja myös ihmisen itsensä ruumiillisen) hyvinvoinnin kannalta olisi sellaisenaan tärkeää vähentää lihansyöntiä, jos ei kokonaan lopettaa. Lihan arvoa olisi syytä nostaa uudelleen: sen olisi oltava jokapäiväisen ruoan sijasta juhlapäivien herkkua. Ihmisten pitäisi olla valmiita maksamaan enemmän lihastaan ja syömään sitä harvemmin – nykyiset äärimmäisen matalat hinnat on saavutettu vain tuottamalla valtaisat määrät tuskaa lukemattomille eläimille. Eräällä tavalla tilanne muistuttaa orjuutta: orjuus tuottaa hyvinvointia ja vaurautta orjuuttajille, ja siksi on epäilemättä vaikea luopua siitä, mutta on kaikki tyynni väärin laittaa toiset kärsimään oman elintason vuoksi. Nyt vain orjina ovat eläimet.

On jokseenkin uusi ajatus länsimaissa, että eläimet olisivat eettisesti merkityksellisiä. (Kantin aikaan 1700-luvun lopulla eläimet olivat lähinnä biologisia koneita vailla järkeä ja siten eettistä subjektiviteettia. Vielä 1900-luvulla esimerkiksi Levinas jättää eläimet eettisyyden ulkopuolelle asiaa ilmeisesti sen kummemmin pohtimatta.) Itämaissa ajatus on tavallisempi. Erityisesti kristillinen katsantokanta asettaa ihmiset erilleen luonnosta, mutta tällainen näkemys on nykyään kestämätön: ihminen on luonnonolio siinä missä muutkin, ja eettisen subjektiviteetin raja on hämärä eikä vedetty tiukasti ihmisten ja muun luonnon välille. Jos pidämme ihmisten (turhaa) kärsimystä pahana, meidän on johdonmukaisuuden nimissä tehtävä samoin eläinten kohdalla. Pelkkä halumme nauttia lihasta – kuinka nautittavaa se sitten onkaan! – ei saa seisoa etiikan tiellä.

~TK~