Sivistysvaltion alasajo?

Petri Koikkalainen otti Hesarin vieraskynässä (HS 30. 6.) kantaa tärkeään aiheeseen otsikolla "Humanistisen koulutuksen alasajo vaatii julkista keskustelua". Aihe on ollut tapetilla, mutta loppujen lopuksi jokseenkin vähän on otettu kantaa siihen, mitä seurauksia ja taustavaikuttimia on nykyisellä tendenssillä väheksyä ja jopa alasajaa humanistista koulutusta. Ehkä kirjoituksen rajoitetun pituuden takia Koikkalainen ei juuri perustele sitä, miksi "yleissivistävän yliopistokoutuksen" alasajo olisi erityisen paha asia, joten lisäilenpä muutaman strukturoimattoman reunahuomion aiheeseen.

1.
On selvää, että nykypäivänä arvostetaan mitattavissa olevia tuloksia. Syynä tälle on ehkä se, että asioita on kaikkein helpointa hallita numeroiden kautta: voidaan asettaa tärkeysjärjestykseen, voidaan nähdä valintojen vaikutuksia, voidaan laskea tulevaisuudenennusteita jne. On sikäli ymmärrettävää, että kvantitatiivista arviointia pyritään toivorikkaasti laajentamaan myös sinne, mihin se ei järin hyvin sovi. Kilpailukykymittauksissa ja muissa vertailuissa on hyvin vaikea arvioida perinteisen humanistisen koulutuksen tasoa ja vaikutuksia. Koska tulokset kuitenkin halutaan numeroina (mieluiten rahallisena tuloksena tms.), syntyy vaikutelma, että humanistinen koulutus ei ole merkityksellistä – eihän näin ollen nimittäin voida osoittaa, että humanistisella koulutuksella olisi vaikutuksia. Räikein esimerkki tästä ajattelusta on tietysti tuleva "innovaatioyliopisto", josta on jo irvailtu ihan tarpeeksi – turhapa siitä nyt läpeänsä aukoa.

Kvantitatiivisuuteen pyrkivää tendenssiä vastaan ei voida taistella, jos ei voida toisaalta antaa vakuuttavia argumentteja sille, miksi taide, kulttuuri ja humanistiset tutkimusalat ovat yhteiskunnalle tärkeitä, vaan esimerkiksi puhutaan ylimalkaan jostakin sivistyksen itseisarvosta. On helppo sanoa, että teattereita tarvitaan ja niitä on siksi tuettava, mutta ongelmaksi muodostuu vastapuolen ajattelumalli, että mikäli teattereita todella tarvittaisiin ja arvostettaisiin, ne voisivat itse kustantaa oman toimintansa. Kysynnän ja tarjonnan laki, nääs. Kun keskustelu innovaatioyliopistosta oli kiivaimmillaan, monet kysyivät, mikä todella on taiteen ja kulttuurin taloudellinen arvo. Taidetta puolustavatkin saattoivat mennä mukaan kysymyksenasetteluun ja perustella kulttuurin tarvetta esimerkiksi työntekijöiden tarpeella rentoutua jne. Oikea reaktiotapa on hylätä koko pyrkimys mitata kulttuurin arvoa rahallisesti.

2.
Miten kulttuuria ja sen tutkimusta sitten tulisi arvioida? Martha Nussbaumin hiljattain Hesarin haastattelussa ilmaisemaan näkemykseen on helppo yhtyä: demokraattinen valtio edellyttää kansalaisiltaan ymmärrystä toisenlaisia ajattelutapoja ja kulttuureja kohtaan, sekä tasa-arvon ja ihmisoikeuksien arvostusta. Tämä edellyttää (yleis)sivistystä. Ilman perinteistä humanistista koulutusta ihmisten katsantokannat kapenevat ja lopputuloksena on epävakaa demokratia. Toisten erilaisuuden kunnioittaminen ja hyväksyminen jne. ovat sivistyksellisiä arvoja, jotka näkyvät erityisesti ihmisten jokapäiväisessä kanssakäymisessä ja sitä kautta yhteiskunnallisissa rakenteissa ja laeissa. Lisäksi demokratiaan olennaisesti kuuluva äänestäminen edellyttää ihmisiltä tiettyä sivistyksen tasoa sekä kykyä arvioida erilaisten politiikkojen vaikutuksia ja oikeudenmukaisuutta.

Kärjistäen voisi sanoa, että jos taloustiede opettaa tienaamaan rahaa, humanistinen koulutus opettaa sen, millä tavoin on hyväksyttävää tienata rahaa ja mitä varten. (Tai fysiikka miten valmistaa ydinpommi; humanistinen koulutus, että sellaista ei pitäisi käyttää.) Tietystikään en tarkoita sanoa, että eettiset pohdinnat eivät kuuluisi taloustieteen (tai ylipäänsä jokaisen Suomen kansalaisen perus-) opetukseen, vaan että jos humanistiset alat ja niiden arvostus näivettyvät, aikanaan se näkyy myös muussa opetuksessa. Tätä voi olla vaikea nähdä nykytilanteesta käsin, koska (riippumatta siitä, onko saanut yliopistollista humanistista koulutusta) ihmiset ovat kykeneväisiä pohtimaan kulttuurin arvoa ja koska demokratian ja oikeusvaltion perusrakenteet ovat vahvoilla. Mutta on muistettava, että demokratian ja erityisesti tasa-arvon kehittyminen tähän pisteeseen on vaatinut vuosisatoja, emmekä olisi koskaan saavuttaneet nykytilaa ilman kirjailijoita, filosofeja, taiteilijoita ja ajattelijoita, jotka levittivät tasa-arvon sanomaa. Kun televisio, kirjat, koulu ja ylipäänsä ympäristö pursuaa sivistystä ja saa jo pienet lapset pohtimaan maailmaa ja oikeudenmukaisuutta, on helppo unohtaa, että näin ei aina ole ollut ja että tämän kaiken takana on järjestelmä, joka perustuu lopulta vapaan kulttuurin tukemiseen. (Itse kuvittelin keksineeni jo viidesluokkalaisena sen, minkä Descartes (tuolloin tietämättäni) ilmaisi lauseessa "Ajattelen, siis olen", mutta tosiasiassa olin kuullut tuon lauseen telkkarista ja ainoastaan havainnut sen melkoisen kiistämättömäksi huomioksi. Ilman kulttuurin taustapainetta, tuskinpa olisi moinen ja moni muu seikka mieleeni juolahtanut.)

3.
Etiikkaa ei voi mitata rahassa. Eettisen toiminnan edellytyksenä on kyky ja halu ymmärtää toisia ihmisiä, erilaisia tapoja ja kulttuureja, sekä pyrkimys kompromisseihin. Ihminen oppii yhteisöllisyyttä kulttuurin kautta, historiasta, kirjallisuudesta, filosofiasta, you name it. Samaa tietä ihminen oppii myös ymmärtämään itseään ja toisia sekä niitä eri tapoja, joilla maailma voi ihmisille ilmetä. Kielenopetus ei vain tuota tehokkaita bisnesmiehiä ja -naisia, vaan luo siltaa ja yhteisöllisyyttä eri kansojen välillä: se tuottaa rauhaa (jonka merkitys ei rajoitu vain taloudellisiin etuihin!). Historia ei vain opeta meitä tekemään tehokkaita valtiollisia ratkaisuja ja varoita meitä toistamasta virheitämme, vaan se antaa meille eväät ymmärtää omia ja toisten taustoja ja sitä kautta tekemään maailmastamme paremman paikan elää. Samalla tavoin filosofia ei vain opeta erilaisia ajattelutapoja tai esimerkiksi mahdollista innovatiivisia taloudellisia ratkaisuja, vaan se opettaa meitä ajattelemaan ja ymmärtämään ympäröivää maailmaa ja sitä kautta edistämään oikeaksi katsoamiamme asioita. Listaa voi kukin jatkaa.

4.
Hyvinvointivaltio tarvitsee ainakin kolme asiaa: keinot ja resurssit ylläpitää ja kehittää sitä, ihmiset toimimaan näin (ja siis halun toimia niin) ja lopulta vielä suunnan, johon pyritään kehittymään. Vauraus on erityisen tärkeää ensimmäisen kannalta, hyvin koulutettu ammattikunta toisen ja humanistinen tutkimus ja koulutus viimeisen kannalta. Nämä kolme toki nivoutuvat myös toisiinsa. Kiinnostavaa on havaita se, että innovaatioyliopiston teoreettinen tausta saattaa hyvinkin olla juuri tämä. Ideoijat, tekijät ja myyjät (ja varallisuudenkerääjät). Ongelmana on se, että ei nähdä näiden kolmen olevan samalla myös osittain toisistaan riippumattomia, ja erityisesti, että jos ideointi valjastetaan johonkin tarkoitukseen, rajoitetaan sitä innovatiivisuutta, jota pyrittiin tuottamaan.

Historiasta tiedämme, että kulttuurin perusarvojen muutos on hidas prosessi ja kestää vuosisatoja. Samalla tavoin kulttuurisen kehittymisen ja uudistumiskyvyn näivettyminen näkyy hitaasti, sukupolvien kuluttua. On ensiarvoisen tärkeää nähdä tämä vaara paljon ennen kuin vahinko on jo tapahtunut, ja niin kauan kuin keskustelu pyörii kulttuurin rahalla mitattavissa vaikutuksissa ja merkityksessä, mitään muutosta ei nähdä ennen kuin on liian myöhäistä.