Tasa-arvosta, sukupuolesta ja keskiarvon logiikasta

Kuten jotkut teistä ehkä huomasivatkin, kirjoitin yhdessä Malin Grahnin kanssa mielipidekirjoituksen Helsingin Sanomiin (HS 25. 6.) reaktiona Arno Kotron (jo alempana kehumalleni) Sunnuntaidebatti-kirjoitukseen (HS 15. 6.) sekä Anne Moilasen siihen kirjoittamaan vastineeseen (HS 18. 6.). Esitimme siinä lyhyesti (ja siksi ehkä hitusen epäonnistuneesti, erityisesti kun toimittaja editoi tätä kohtaa vielä lyhyemmäksi) kritiikkiä tasa-arvokeskustelua vaivaavaa tiukkaa mies-nais-jakoa vastaan. Seuraavassa selitän hieman tätä monilta ymmärtämättä jäänyttä kantaa.

Olen skannannut tekstit ja ne löytyvät näin:
Kirjoituksemme
Kotron sunnuntaidebattikirjoitus
Moilasen mielipidekirjoitus

1. Kaksi sukupuolta
Pahimmillaan lauseemme "Tasa-arvokeskustelua vaivaa lisäksi takertuminen ajatukseen sukupuolesta täsmälleen kahteen ryhmään jakautuneena" on tulkittu biologian kieltämisenä. Sitä se ei tietysti ole – vaikka lisäys "tietysti" onkin vähän ongelmallinen siksi, että tällainen kanta on yllättävän yleinen. Tarkoitus oli kritisoida tasa-arvokeskustelun takertumista tähän ajatukseen, ja erityisesti Moilasen esittämää (varsin yleistä) ajatusta siitä, että miesten pitäisi ajaa miesten asiaa ja naisten naisten asiaa – siis rintamalinjojen vetämistä siksi, että jaamme ihmiset kahteen osaan ja kuvittelemme ryhmien olevan homogeenisiä. Mutta ensin alkuperäinen teksti, joka oli valitettavan hankalasti editoitu:

Tasa-arvokeskustelua vaivaa lisäksi takertuminen ajatukseen sukupuolesta täsmälleen kahteen ryhmään jakautuneena. Jako on historiallisesti ymmärrettävä, mutta kaikki tyynni kestämätön. Ensiksikin ulkopuolelle jää koko joukko ihmisiä, jotka eivät koe kuuluvansa kumpaankaan ryhmään. Toiseksi jako perustuu harhaiseen ja tieteellisesti perusteettomaan kuvitelmaan, että olisi olemassa kaksi erillistä ihmisryhmää kiinteine ominaisuuksineen. Kolmanneksi se on tasa-arvon kehittymiselle haitallista, koska tavoitteena on tilanne, jossa ihmiset nähtäisiin lähtökohtaisesti yksilöinä, joilla on vapaus toteuttaa itseään nimenomaan näistä stereotypioista huolimatta.

Biologisesti tarkasteltuna sukupuoli ei ole yksioikoinen asia. Sukupuolielinten tasolla erottelua ei aina voida tehdä, sillä monella ihmisellä on molempien sukupuolten elimiä (tästä onkin viime aikoina ollut paljon esim. dokumentteja). Myöskään kromosomitasolla (jossa jako yleisemmin toteutetaan) mitään selkeää linjaa ei voida vetää: normaalisti miehillä on xy-kromosomisto ja naisilla xx, mutta on myös esimerkiksi ihmisiä, joilla on xxy-kromosomisto ja joita (silti) pidämme naisina. Pelkkä y-kromosomin olemassaolo ei vielä tee kenestäkään miestä. Tämä on tieteellinen fakta eikä suinkaan mikään tieteen kielto (ne, jotka minut tuntevat, tietävät hyvin, että olen pikemminkin varsin tieteellisesti orientoitunut ihminen).

Mutta kaikki tyynni ihmiset jakautuvat biologisesti ja sosiaalisesti lähtökohtaisesti kahteen ryhmään. Melkein kaikki ihmiset voidaan luokitella miehiksi tai naisiksi ongelmitta, ja ongelmallistenkin tapausten kohdalla luokittelu silti aina tehdään. Virallisissa papereissa ei ole sukupuolen kohdalla "jokin muu, mikä"-vaihtoehtoa. Tämä ei ole ongelma, vaan ongelma on se, että juuri tasa-arvon olisi pystyttävä korjaamaan tämän tietyn ominaisuuden perusteella tapahtuva syrjintä ja leimaaminen. Tähän ei pystytä, jos lukkiudutaan miehiin ja naisiin, kuten Moilanen (ja monet muut "vanhakantaiset" feministit) tekee.

Sukupuolta voisikin tässä verrata ehkä hieman ontuvasti ihonväriin: on selvää, että toiset ihmiset ovat toisia tummempia, mutta rajanveto "tummiin" ja "vaaleisiin" on silti monin kohdin vaikeaa tai mahdotonta. Nykypäivänä olisi absurdia todeta valkoihoisten "tunnustavan" tummaihoisten tasa-arvo-ongelmat ja siirtyä sitten kehottamaan tummaihoisia perustamaan jonkin yhdistyksen korjatakseen tämän ongelman. Täsmälleen näin Moilanen kuitenkin totesi mielipidekirjoituksessaan miehistä ja heidän tasa-arvo-ongelmistaan. (Noloa on se, että Moilanen on toisaalla verrannut "miesaktivisteja" rasisteihin.) Joku toimittaja on kerran lohkaissut sattuvasti: tuntuu, että miehet ovat tämän päivän neekereitä.

2. Tasa-arvo ja sukupuoli
Keskeinen väitteeni on, että tasa-arvo koskee aina yksilöä, siitä huolimatta, että siitä usein puhutaan (käytännön syistä) ihmisryhmien kautta. Kun sanomme, että ihmisryhmä X on tasa-arvoinen ihmisryhmän Y kanssa, sanomme, että ryhmän X (tai Ryhmä-X:n) edustajat ovat oikeutettuja ja velvoitettuja täsmälleen samoin kuin ryhmän Y edustajat – siis yksilöt. Toisin sanoen, annamme jokaiselle yksilölle samat oikeudet ja velvollisuudet riippumatta siitä, sattuuko hänellä olemaan ominaisuus "kuulua ryhmään X" vai "kuulua ryhmään Y". Tämä erittäin tärkeä näkökulma katoaa sellaisessa tasa-arvokeskustelussa, joka jakautuu miehiin ja naisiin: unohdamme ensin (ehkä terminologisella tasolla), että tavoitteemme on yksilönvapaus eikä abstraktin ryhmän vapaus, ja muodostamme sitten näihin ryhmiin jakautuvia rintamia, jotka ovat haitallisia tasa-arvon kehittymiselle.

Saman voisi sanoa myös näin: tasa-arvo on absoluuttinen käsite. Joko miehet ja naiset ovat tasa-arvoisia tai eivät ole. Siksi on käsitteellisesti ristiriitaista ajaa vain toisen sukupuolen tasa-arvoa. (Näin sanotaan epäilemättä usein vain siksi, että ollaan korjaamassa toista sukupuolta koskevaa epäkohtaa, jolloin näkökulma on esimerkiksi se, että tehdään naisista tasa-arvoisempia, vaikka tosiasiassa tuloksena on tietysti molempien sukupuolten tasa-arvoistuminen.) Tasa-arvon ajamisessa pyritään siihen, että lopulta oikeuksien ja velvollisuuksien kannalta ei enää ole väliä sillä, kuuluuko henkilö a ryhmään "miehet" vai "naiset". Tämä tulkitaan valitettavan usein sukupuolten erojen kieltämiseksi, mutta nämä ovat kaksi täysin eri asiaa. Olisi monellakin tavalla hullua kieltää sukupuolittuminen. Mutta, näin analogiana, on aivan eri asia havainnoida, että kahdesta henkilöstä toinen on toista paljon pidempi kuin esimerkiksi antaa pidemmälle tällä perusteella pituuteen liittymättömiä oikeuksia, joita lyhyempi ei saa.

Tätä ajattelutapaa kritisoidaan usein siitä, että se jättää huomiotta miesten ja naisten erilaisuuden. Naiset voivat synnyttää, miehet eivät – se on fakta. (Tietystikin väite on toiseen suuntaan virheellinen: ihminen ei välttämättä voi synnyttää vain siksi, että on nainen.) Kritiikin ydin on se, että koska miehet ja naiset ovat erilaisia, heillä tuleekin olla erilaisia oikeuksia. Mutta ongelma on se, että suurimmassa osassa tapauksia ei ole mitään syytä jakaa oikeuksia juuri sukupuolen mukaan. Esimerkiksi armeijakäytäntöä näkee joskus perusteltavan sillä, että miehet ovat keskimäärin naisia vahvempia, mutta tämän pitäisi sittenkin johtaa armeijavelvollisuuden kytkemiseen lihasvoimaan, ei sukupuoleen: olen täysin varma, että aika moni nainen on vahvempi kuin heiveröinen meikäläinen ja siten paremmin armeijapalvelukseen soveltuva. (Argumentin muita heikkouksia en nyt jaksa luetella.) Samaten argumentti "naiset synnyttävät, joten on oikein, että miehet sitten menevät armeijaan" (abstrahoiden sen kaikista ongelmista) johtaisi loogisesti armeijavelvollisuuden kytkemiseen synnyttämiseen: jos nainen ei synnytä (joko ei halua tai pysty), niin menkööt armeijaan. (En tietenkään kannata tällaisia kriteerejä, vaan ainoastaan huomioin näiden argumenttien ongelmia.)

Summa summarum: mikäli jokin ominaisuus johtaa toisista eroaviin oikeuksiin tai velvollisuuksiin, tämän eron tulee olla perusteltavissa juuri tällä ominaisuudella. Sukupuolten tasa-arvosta käytävässä keskustelussa on kyse juuri siitä, että miehyys ja naiseus eivät perustele suurinta osaa eroavista käytännöistä. Jos käytäntö on perusteltavissa jollakin muulla ominaisuudella, se tulee kytkeä tuohon ominaisuuteen.

3. Keskiarvo vs. tasa-arvo
Sillä on merkittävä ero, katsommeko tasa-arvoa ryhmien vai yksilöiden kannalta. Valitettavan yleinen virhepäätelmä, jonka ihmiset (yleensä tiedostamattaan) tekevät, on päätteleminen joukon ominaisuuksista yksilön ominaisuuksiin. Otetaan kaksi koululuokkaa ja mitataan henkilöiden pituudet. Osoittautuu, että luokan A oppilaat ovat hieman luokan B oppilaita pidempiä. Tästä ei (tietenkään) voida päätellä, että satunnaisesti valittu luokan B oppilas olisi satunnaisesti valittua luokan A oppilasta lyhyempi. Silti tämä virhepäätelmä tehdään valitettavan usein: "somalit tekevät natiivisuomalaisia enemmän rikoksia, siksi pidän näkemääni somalia vaarallisena", "ranskalaiset ovat keskimäärin ylimielistä kansaa, uusi vaihto-oppilas on ranskasta, joten hän on varmaan ylimielinen" ja erityisesti "naiset ovat yleensä miehiä heikompia, joten suosin aina miestä fyysisesti vaativiin hommiin". (Päätelmä on pätevä vain siinä erikoistapauksessa, että ryhmän jäsenistä 100%:lla on tietty ominaisuus.)

Ajattelutapa on ymmärrettävä, sillä se kertoo jotakin tilastollisista todennäköisyyksistä, jotka ovat erityisesti evolutiivisesti tärkeitä. Jos jokin kulmakunta on tilastollisesti toista vaarallisempi, kannattaa suoria kotiin jälkimmäisen läpi, jne. Mutta, kuten todettu, tasa-arvon on tarkoitus koskea yksilöitä, ja yksilöiden kohdalla todennäköisyydet ovat merkityksettömiä. Jos joku nainen on miestä vahvempi, hän on tätä miestä vahvempi riippumatta miesten ja naisten keskinäisistä todennäköisyyksistä olla toisiaan vahvempia. Tasa-arvo ei voi koskaan toteutua niin kauan kuin pysyttelemme ryhmien ja siis todennäköisyyksien tasolla: jos miesten tarvitsee mennä armeijaan siksi, että he ovat keskimäärin vahvempia, on aina aimo liuta miehiä, jotka kärsivät vääryyttä siitä yksinkertaisesta syystä, että eivät (miehuudestaan huolimatta) kertakaikkiaan ole vahvoja – ja tietysti aimo liuta naisia, jotka tilastoista huolimatta olisivat riittävän vahvoja.

Miehet ja naiset ovat tilastollisesti erilaisia, mutta yksilötasolla vain harva ero on merkitsevä. Esimerkkinä tällaisesta harvinaisesta erosta on se, että miehet eivät voi synnyttää. Suurin osa miehiin ja naisiin liitetyistä stereotypioista ei ole merkitseviä: nainen voi olla miestä pidempi ja vahvempi, mies naista kykenevämpi hoivaamaan lasta jne. Todellinen tasa-arvo voi toteutua vain, jos katsomme sukupuolen (ja siihen tilastollisesti liitettävien ominaisuuksien) taakse yksilöihin ja teemme päätöksemme hänen tosiasiallisten ominaisuuksiensa perusteella. Työpaikan saannin perusteena ei voi olla se, että henkilö on mies tai nainen, vaan se, että henkilö on työhön soveltuvimmaksi katsottu. Sama pätee opiskelupaikkoihin, armeijaan, palkkaan jne.

Lyhyesti: esimerkiksi armeijakäytäntöä ei saisi lopulta tarkastella yksinomaan mies-nais-jaon kannalta, vaan tulisi pohtia, mitkä ominaisuudet tekevät ihmisestä armeijapalvelukseen soveltuvan ja tehdä päätökset sen mukaisesti – koko nais-mies-jaon ei tarvitse koskaan tulla edes mainituksi (paitsi kritiikin kohteena ja sitä kautta, että de facto jako tehdään nyt tähän perustuen, mistä olisi päästävä eroon). Silti suurin osa keskustelusta sukupuolten välisestä tasa-arvosta käydään tiukasti mies-nais-asetelmiin lukkiutuen. Todellisen kritiikin kohteen tulisi olla oikeuksien ja velvollisuuksien jne. jako ominaisuuksien "mies" ja "nainen" perusteella, ja niin kauan kuin meillä on erikseen "naisasialiikkeet" ja "miesasialiikkeet", tasa-arvon eteneminen on hidasta asemasotaa eikä yhteistyössä toteutettua pyrkimystä kohti todellista tasa-arvoa.

On miltei käsittämätöntä, että tätä ei keskustelussa tajuta. Aikoinaan jakoja tehtiin lainsäädännönkin tasolla ihonvärin perusteella, ja silloin (kuten joskus harvoin nytkin) jakoja saatettiin perustella keskiarvoisilla ominaisuuksilla. Nykyään ajatus on puistattava: ihonväri ei ominaisuutena millään tavoin tee ihmisestä esimerkiksi tyhmempää, sen tiedämme. Sama pätee miehiin ja naisiin: pelkkä henkilön ominaisuus olla nainen ei tee hänestä fyysisesti heikkoa lasten- ja kodinhoivaajaa, joka tykkää ostella kenkiä ja hallitsee huonosti matematiikkaa.