Lapsen läimimisen sietämätön helppous

On kiinnostavaa nähdä, kuinka lasten fyysinen kurittaminen ja sen sallittavuus herättää yhä kiivasta keskustelua. Viittaan Hesarin mielipidepalstan viime aikaisiin mittelöihin aiheesta. Kiinnostavaa on nimittäin se, että juuri lasten lyöminen (kovaa tai ei) on jotenkin vaikeampaa havaita vääräksi kuin aikuisten lyöminen. Oma eettinen intuitioni kun sanoo, että puolustuskyvyttömän ja vanhemmistaan riippuvaisen lapsen piekseminen on ainakin raakalaismaisempaa kuin puolustuskykyisen aikuisen piekseminen, jos ei suoranaisesti enemmän väärin. Mikä ihme sitten saa ihmisen ajattelemaan, että väkivalta on aina väärin, paitsi kun se kohdistuu lapseen? (Ja mikä ihme saa Saarnaajan selittämään jotain vitsan säästämisen ja lapsensa vihaamisen positiivisesta korrelaatiosta?)

Ilmiselvä perussyy on kasvatus: lapsi pitää saada oppimaan oikean ja väärän rajat, ja joskus pitää vähän läpsiä ja pistellä luunappeja, että oppi menee perille. Tämä on ainakin kahdella tapaa erikoinen väite. Ensinnäkin, oikean ja väärän olisi ainakin periaatteessa nyky-yhteiskunnassa tarkoitus koskea yhtälaisesti kaikkia: jos lapselle on väärin käyttää väkivaltaa, sen tulisi olla väärin myös häntä kasvattavalle aikuiselle – toisin sanoen kyse on ihmisoikeudeksi laskettavasta fyysisestä koskemattomuudesta ja siitä tosiasiasta, että lapsikin on ihminen. (Tämä sanotaan usein siten, että aikuisen tulisi näyttää lapselle esimerkkiä, ja tottahan on ainakin se, että emme halua lapsen oppivan, että lapsena ei saa lyödä, mutta aikuisena sitten saa.) Toiseksi emme yleensä (enää) hyväksy aikuisten "kasvattamista" väkivallalla: ei ole oikein hakata huonosti käyttäytyvää kumppaniaan opetustarkoituksessa eikä ole oikein pistellä turpaan vaikkapa polkupyörävarasta – jälkimmäisiä tapauksia varten on oikeusjärjestelmä. Koulussakaan ei ole pitkään aikaan ajateltu, että Euroopan valtiot jäisivät paremmin päähän, jos niitä takoisi sinne fyysisellä voimalla.

Kyse on siis kahdesta asiasta: yhteiskunnassamme ei ole tarkoitus ratkoa ongelmia väkivallalla, ja meidän on yritettävä opettaa tämä lapsillemme. On melkoisen typerää yrittää hakata tätä oppia lapseen.

Miksi lapsia kuitenkin yhä kuritetaan (siitä huolimatta, että se on ollut – vasta! – pari, kolme vuosikymmentä laitonta) ja miksi tätä tapaa myös yhä puolustetaan antaumuksella? Yksi syy on varmaankin perinne: näin lapsia on kasvatettu ja näin Raamatussakin, tuossa rakkauden ja suvaitsevaisuuden ylevässä eepoksessa, ihan selvästi kehotetaan tekemään. Kasvatuksessa on jäänytkin usein huomaamatta eräs tärkeä aspekti: kun kasvatamme lasta, emme kasvata vain kasvatettavaa, vaan myös tulevaa kasvattajaa. Mistä oppisimme ne tavat, joilla lapsia kasvatetaan, ellemme siitä, kuinka meidät on kasvatettu? Muu yhteiskunta vaikuttaa (sekä tutustuminen esimerkiksi tutkimukseen aiheesta), mutta itseen kohdistettu oppi jättää usein selkeimmän muistijäljen. Tässä lienee yksi syy sille, että yli 40% lapsena pahoinpidellyistä pahoinpitelee vuorostaan omia lapsiaan – siitä huolimatta, että varmaankin piti tapaa melko ikävänä ollessaan kohteena. Voisi sanoa, että läimiminen läimitään meihin. Mutta perinne selittää aina niin vähän, sillä se nostaa esiin vain kaksi uutta kysymystä: mistä perinne on tullut ja miksi se on yhä voimissaan?

Ehdotan, että syy molempiin on raadollinen: lapsia pahoinpidellään suurelta osin siksi, että voidaan. Orjia kohdeltiin aikoinaan kuten mielittiin, koska pystyttiin. Samoin naisia. (Erityisesti vaimoja – ajatelkaapa: avioliiton sisäinen raiskaus tunnustettiin laissa vasta 80-luvulla!) Yhä edelleen kohtelemme eläimiä melko raa'asti. Lapset ovat sikäli hankalassa asemassa, että heidän kykynsä vaikuttaa siihen, miten yhteiskunta toimii, on hirmuisen pieni: lapset eivät voi orjien ja naisten tavoin nousta kapinaan eivätkä juurikaan saa julki tuntemuksiaan kokemastaan vääryydestä.

Erikoista on se, että jokainen lapsi kasvaa aikuiseksi. Tai, no, ei se nyt sinänsä ole järin erikoista, vaan se, että aikuiseksi kasvettuaan lapsi voisi hyvinkin vaikuttaa siihen, miten lapsia kohdellaan. Ja niin tietysti juuri on tapahtunutkin, mutta kovin hitaasti. Nainen pysyi ahdingossaan osittain siksi, että pysyi aina naisena: vasta, kun miehet alkoivat antaa naisille yhtäläisiä oikeuksia, naiset saivat valtaa muuttaa omia asioitaan laajemminkin. Lapsilla tilanne on toinen, mutta miksi muutos ei ole ollut nopeampaa?

Sanoisin: koska etiikka on niin pirun vaikea laji. Suuri osa kytkee käsityksensä oikeasta ja väärästä suoraan ympäröivän yhteisön käsitykseen. Iranilainen ei ehkä ihmettele naistensa asemaa, suomalainen taas ei voi yleensä edes käsittää, miten he voivat kohdella naisiaan kuten kohtelevat. Toisaalta suomalainen suorastaan loukkaantuu, kun ulkopuolelta tullaan arvostelemaan käytäntöämme pistää puolet poppoosta sotaleikkeihin suhteellisen mielivaltaisin perustein. Kuten sanottu, lapset oppivat oikean ja väärän kasvatuksessa. Jos kasvatus on väkivaltaista, lapset oppivat sen olevan osa oikeaa kasvatusta (paitsi jos sen väkivaltaisuus eroaa merkittävästi ympäristön hyväksymästä väkivallan määrästä). Toisaalta sekä viikkorahan menetys että korvapuusti tuntuvat pahalta, joten ehkä siltä osin lapsen kokemuksessa ei edes ole varsinaista eroa. Tarvitaan itsenäisesti oikeaa ja väärää pohtivaa aikuista edes havaitsemaan, että lapsen pahoinpitelyssä voisi olla (tarkoitusperistä riippumatta) joitain ongelmia. On kovin harvinaista kyseenalaistaa oman kulttuurin tavat ja tottumukset. Tämä pätee usein myös silloin, kun oma asema on huono: monet naiset itse ajattelevat/ajattelivat olevan oikein, että heidän asemansa on mikä on, ja ilmeisesti sama on kautta aikain pätenyt yllättävän moneen orjaan (erityisesti orjaksi syntyneeseen). (Ehkä taustalla on jokin laumamekanismi, joka saa ihmisen ajattelemaan, että hänen roolinsa yhteisössä – jopa orjuus – on vain hänen "osansa".)

Lasten kurittaminen paljastaa mielestäni lopulta paljon ihmisten moraalista ja tavasta tarkastella moraalia. Sama tietysti pätee muihin samankaltaisiin sekkoihin, kuten eläinten huonoon kohteluun. Kulttuurirelativistit, joiden mukaan siis oikea ja väärä määrittyvät sitä kautta, mitä yhteisö pitää oikeana ja vääränä, ovat mielestäni silti erehtyneet: he sotkevat havaintonsa yhteisön jäsenten moraalin voimakkaasta yhteisöön sitoutumisesta siihen, että moraali olisi ainoastaan tällaista sitoutumista. Kuinka edes yhteisön moraali voisi muuttua, jos kyse olisi vain tästä? Moraali tietona oikeasta ja väärästä – kuten mikä tahansa tieto – on monille opittava asia, eivätkä kaikki suinkaan ole kykeneväisiä kyseenalaistamaan oppimaansa. Samalla tavalla opimme koulussa nykyisin hyväksytyt faktat maailmasta ja yleensä hyväksymme ne; harvasta tulee vanhoja faktoja kyseenalaistava ja uusia luova tieteilijä. On kai hyväksyttävä se, että uusia "löytöjä" pitää etiikassa (kuten tieteessäkin) toistaa toistamasta päästyään ja yrittää tuoda mukaan opetukseen niin, että ne muuttuisivat teoriasta käytännöksi. Onhan nimittäin niin, että paljon turhempaa asiaa ei ole kuin moraalisääntö, joka ei koskaan ilmene käytännössä – moraalissa kun on kyse juuri käytännöstä.

Liha

Liha on minulle vaikea asia. Yhtäältä nimenomaan lihan maku tuottaa minulle suurimman nautinnon, mitä ruoka voi tarjota. Toisaalta en eettisin perustein nykyään syö lihaa juuri lainkaan – en syö tehotuotettua lihaa, eikä muunlaista lihaa juuri opiskelijavaroin saa, jos ylipäänsä jostakin löytää. Tämä uhraus on ruoan tarjoamia nautintoja arvostavalle ihmiselle raskas – eikä ympäröivä yhteiskunta tee sitä yhtään helpommaksi sieraimiin herkullisesti ja kutsuvasti kantautuvine lihantuoksuineen. (Eikä sillä, että perusravintoloiden kasvisvaihtoehdot ovat usein hätäisiä, surkeita tekeleitä.)

Liha on sivumennen sanoen ollut viime aikoina otsikoissa. Viimeisin havaitsemani tulokas on Image-lehden peräti 12-sivuinen juttu "Lihan himo". Artikkeli on loistava. Se on hyvin kirjoitettu, asiantunteva, tasapuolinen ja paikka paikoin hyvinkin pohdiskeleva, ja lisäksi se on tärkeä kannanotto tärkeässä, kulutuspainotteisessa lehdessä. Jokaisen olisi syytä lukea se.

Lihan ongelmallisuuteen on monta syytä, kuten vaikkapa terveysseikat sekä ruokaepidemiat à la hullun lehmän tauti, mutta sivuutan nämä tässä kirjoituksessa. Sen sijaan yritän piirtää ja perustella niitä rajoja, jotka olen itselleni lihansyönnin suhteen asettanut. (Minä kun olen autuaan välinpitämätön terveysseikoista, mistä syystä elinikääni lienee jäljellä enää muutama vuosi.)

1. Älä tapa
Eräs selkeä paikka eettisen toiminnan rajoille kulkee tappamisessa. Ajatuksen mukaan eläinten elämää tulee aina kunnioittaa: meillä ei ole oikeutta tappaa mitään eläintä omaksi hyödyksemme. "Omaksi hyödyksemme" on tärkeä lisäys, sillä joskus (esim. kituvan eläimen tapauksessa) eläimen tappaminen olisi eläimelle itselleen (tietysti) parempi. Jotkut eivät tosin tätäkään hyväksy (kuten eivät eutanasiaa ihmistenkään tapauksessa).

Tappaminen on hirvittävän vaikea eettinen ongelma. Henkirikokset ovat lain silmissä teoista tuomittavimpien joukossa, ja samaa elämän pyhittämistä edustaa myös abortin ja eutanasian kieltäminen. Toisaalta mikään kansakunta ei ole tähän mennessä kieltäytynyt eettisistä syistä puolustamasta itseään aseellisesti (voi tosin olla, että eivät vain ole selvinneet siitä kertomaan...) ja samat ihmiset, jotka kieltävät kategorisesti abortin, voivat kannattaa kuolemanrangaistusta suorastaan pelottavalla kiihkolla. Ja ihminen, joka pitäisi lemmikkieläimensä tappajaa suurena rikollisena, saattaa nauttia oikein hyvällä omallatunnolla liharuokia päivittäin välittämättä jokaisen lihapalan takana olevasta kuolemasta. Yhtäältä ihmiset suhtautuvat kuolemaan ja tappamiseen kaksijakoisesti, ja toisaalta harvoin kuitenkaan välinpitämättömästi. Varmaankin juuri tämän takia eettisissä dilemmoissa punnitaan miltei aina kuolemaa joko suhteessa muihin eettisesti ongelmallisiin tekoihin tai suhteessa itseensä: olisiko oikein tappaa yksi, jotta kymmenen saisi elää.

Luonto on armoton. Eikä pelkästään armoton, vaan myös oman armottomuutensa varaan rakentuva: leijonat syövät gaselleja, ja jos ne eivät tekisi niin, gasellit kuolisivat lopulta nälkään lisäännyttyään yli ympäristön kapasiteetin. (Ja siinäpä ihmisten ongelma: kun kukaan ei tapa meitä, uhkaamme hukuttaa allemme koko maapallon.) Kuolema ohjaa evoluutiota siinä missä elämäkin. Miksi meidän ihmisten siis tulisi pitää eläinten tappamista pahana sellaisenaan, onhan se osa luontoa? Ajatukseen voi olla helppo yhtyä, mutta perustelu on silti riittämätön: emme voi perustaa etiikkaamme luonnollisuudelle. Luonnossa isot ja vahvat tekevät pienille ja heikoille miten lystäävät. Etiikan koko ydin on siinä, että se nousee tällaisten "luonnonlakien" yläpuolelle, eikä sitä siksi voida (anteeksi vain Hobbes ja muut mekanistisen etiikan sankarit) johtaa näistä laeista. Jos eläinten tappaminen on oikein, sen on oltava sitä muusta syystä kuin siitä, että eläinten tappaminen on luonnollista.

Mielestäni oikeampi näkökulma on yksinkertaisesti se, että kuolemassa ei sinänsä ole mitään pahaa. Kuolema on vääjäämätöntä ja välttämätöntä. Kuolema ja elämä ovat kietoutuneet toisiinsa erottamattomasti: elämän pyhittäjän on pyhitettävä myös elämän mahdollistava kuolema. Tämä on vaikeaa siksi, että elävinä olioina perspektiivimme ei ole tarpeeksi laaja: näemme elämän itsessämme ja toisissamme, mutta sen vaatima kuolema on meiltä yleensä piilossa. Elämän tunnemme, kuolema puolestaan on pelottava tuntematon. Tämä ei ole sama kuin sanoa, että tappaminen on ok: pointti on se, että sen täytyy olla väärin jostakin muusta syystä kuin siitä, että kuolema olisi absoluuttisesti paha.

2. Älä satuta
Jos jätetään pois abstraktit pohdinnat etiikasta ja tarkastellaan sitä sen jokapäiväisyydessä, kaiken eettisyyden ytimestä löytyy kärsimys. Eettisesti toimiessamme toimimme siten, että välttäisimme mahdollisimman hyvin kärsimystä, omaa ja toisten. Olemme myötätuntoisia toisten kärsimyksille ja odotamme toisilta samaa omaa kärsimystämme kohtaan. Etiikka ilmenee kärsimyksen ja sen välttämisen kautta, miten tahansa filosofit kulloinkin sen olemusta analysoivat – ja onhan monille filosofeille kuten vaikka Levinasille tärkeää juuri tämä ilmenevyys, toisten ihmisten (ja eläinten?) kasvot.

Kärsimys ei kuitenkaan sellaisenaan ole muuta kuin eräänlainen välttämätön paha. Se on osa elämää. Jotta leijona voisi elää, gaselli kuolee, ja kuolemassaan se kärsii. Mutta olennaista on se, että kärsimyksen määrän voi minimoida – ja sitä voi lisätä ja pitkittää vaikkapa kidutuksessa. Jokaisen eettisen ihmisen tulisi pyrkiä minimoimaan ympäristön kärsimyksiä. (Tietystikään en tarkoita, että tulisi sitoutua jotenkin juuri senhetkisten kärsimysten minimoimiseen: joskus on kärsittävä tovi paremman tulevaisuuden puolesta – siitä on kyse myös siinä luonteen lujuudessa, jolla kieltäydymme hetken nautinnoista kokonaisuudessaan onnellisemman elämän vuoksi.)

Elääkseen ihmisten on syötävä, joten muiden eliöiden on kuoltava. Luonnon kiertokulkua vain. Tästä syystä pidän oikeutettuna eläinten tappamista ja syömistä, mutta eettisyyden nimissä on vältettävä turhaa kärsimystä. (On tosin lisättävä se varaus, että juuri eläinten syöminen ei ehkä ole välttämätöntä.) Tässä on sen ydin, miksi en yleensä syö lihaa: miltei kaikki markkinoilla oleva liha on tehotuotettua olosuhteissa, jotka kaikkea muuta kuin pyrkivät välttämään turhaa kärsimystä. Pikemminkin ne pyrkivät kidutukseen verrattavin keinoin maksimoimaan lihan tuottamisen hyödyt. En ole valmis oman nautintoni edessä tuottamaan niin paljon kärsimystä kuin tietäisin tuottavani. Valinta on tosin vaikea myös siksi, että se on kärsimystä, joka ei todellistu: en näe sitä kärsimyksen määrää, joka on vaadittu ennen kuin kilo lihaa jököttää kaupan lihatiskillä. Mutta se on siellä.

Luomulihaa voin syödä, ja joskus syönkin – myös riistaa, mukaan lukien poroa. Edellytyksenä on luonnonmukainen elämä, jossa eläin ei kärsi, siis elää kelvon elämän, ja nopea ja mahdollisimman kivuton kuolema. Samasta syystä syön kalaa, erityisesti merestä pyydettyä.

3. Kuka kärsii?
Se, kuka tai mikä on eettinen subjekti, on vanha ongelma. Monet varmasti pitäisivät pahana koiran tappamista, koska koira vaikuttaa meille ajattelevalta ja tuntevalta oliolta. Harvempi vastustaa käärmeiden tai etanoiden tappamista – jotkut taas näkevät ison vaivan pelastaakseen yhdenkin muurahaisen. (Toisaalta monille esimerkiksi pehmolelun lyöminen tuntuu väärältä: eettinen intuitio ylittää usein järjen rajat.) Mihin laittaa raja siinä, milloin eläin kärsii ja millaiset eläimet ylipäänsä ovat kykeneväisiä kärsimään? Puhun vain eläimistä, koska ne ovat tiettävästi joka tapauksessa ainoita kärsimään kykeneviä eliöitä.

Kärsimyksen mahdollistaa nykytietämyksen mukaan keskushermosto: se kokoaa eliön tuntemukset yhteen ja mahdollistaa keskitetyn reagoimisen ympäristöön ja siten myös kipuun jne. Eliön kärsimä tuska taas näkyy ainakin stressihormoneissa, joten on todella mahdollista arvioida, milloin ja kuinka paljon eläin kärsii. Näin tulee myös tuetuksi se intuitio, että mitä (älyllisesti) kehittyneempi olio on kyseessä, sitä kykenevämpi kärsimykseen se on. Erityisesti ihmisten tapauksessa tappaminen muuttuu vakavaksi ongelmaksi jo siksikin, että ihmiset (kuten monet muut älykkäät eläimet) kärsivät kovasti läheisten ihmisten menehtymisestä ja tekevät niin koko elämänsä. Niinpä ainakin oma valintani on ollut, että esimerkiksi etanoiden syöminen ei ole järin iso ongelma, kun taas kaikkien älykkäiden lajien (erityisesti tiettyjen apinoiden ja vaikkapa delfiinien) kohdalla ongelma on vakava. En söisi ruoaksi tapettua apinaa, riippumatta siitä, onko se/hän elänyt hyvän elämän tai kuollut hyvän kuoleman.

4. Luonto
Nykyään keskeinen ja edellisistä pohdinnoista riippumaton syy olla syömättä lihaa (tai vähentää sen syömistä) on toki luonto. Maatalous tuottaa saman verran kasvihuonepäästöjä kuin koko muu teollisuus yhteensä ja niistä 80% tulee lihantuotannosta. Shokeeraavia lukuja voi lukea vaikkapa mainitsemastani Image-lehdestä. Luonnon (ja myös ihmisen itsensä ruumiillisen) hyvinvoinnin kannalta olisi sellaisenaan tärkeää vähentää lihansyöntiä, jos ei kokonaan lopettaa. Lihan arvoa olisi syytä nostaa uudelleen: sen olisi oltava jokapäiväisen ruoan sijasta juhlapäivien herkkua. Ihmisten pitäisi olla valmiita maksamaan enemmän lihastaan ja syömään sitä harvemmin – nykyiset äärimmäisen matalat hinnat on saavutettu vain tuottamalla valtaisat määrät tuskaa lukemattomille eläimille. Eräällä tavalla tilanne muistuttaa orjuutta: orjuus tuottaa hyvinvointia ja vaurautta orjuuttajille, ja siksi on epäilemättä vaikea luopua siitä, mutta on kaikki tyynni väärin laittaa toiset kärsimään oman elintason vuoksi. Nyt vain orjina ovat eläimet.

On jokseenkin uusi ajatus länsimaissa, että eläimet olisivat eettisesti merkityksellisiä. (Kantin aikaan 1700-luvun lopulla eläimet olivat lähinnä biologisia koneita vailla järkeä ja siten eettistä subjektiviteettia. Vielä 1900-luvulla esimerkiksi Levinas jättää eläimet eettisyyden ulkopuolelle asiaa ilmeisesti sen kummemmin pohtimatta.) Itämaissa ajatus on tavallisempi. Erityisesti kristillinen katsantokanta asettaa ihmiset erilleen luonnosta, mutta tällainen näkemys on nykyään kestämätön: ihminen on luonnonolio siinä missä muutkin, ja eettisen subjektiviteetin raja on hämärä eikä vedetty tiukasti ihmisten ja muun luonnon välille. Jos pidämme ihmisten (turhaa) kärsimystä pahana, meidän on johdonmukaisuuden nimissä tehtävä samoin eläinten kohdalla. Pelkkä halumme nauttia lihasta – kuinka nautittavaa se sitten onkaan! – ei saa seisoa etiikan tiellä.

~TK~

Välinpitämätön luonto – välittävä ihminen

Kirjoituksessani "Minä vastaan luonto – suuntaviivoja" totesin, että linkolalainen ajatus ihmisen eräänlaisesta moraalisesta velvoitteesta hävittää itsensä on kestämätön. Samassa yhteydessä mainitsin luonnon itsensä olevan sokea moraalisille velvoitteille: pelkästään luontoa ja sen hyvinvointia tarkastelemalla ei voida asettaa eettisiä vaateita ihmisille. Päätin tarkentaa ajatteluani tässä kohdin, sillä kyseessä on vaikea ajatus – tai ainakin ajatus, jota en osaa ilmaista lyhyesti ja ytimekkäästi.

1. Etiikka ja luonnontiede
Jo brittiläinen David Hume totesi 1700-luvulla kuuluisasti, että siitä, miten asiat ovat, ei voida päätellä sitä, miten asioiden pitäisi olla. Tätä ruvettiin myöhemmin kutsumaan Humen giljotiiniksi – Hume itse ei toki kutsunut aatostaan tällä nimellä, koska hän esitti sen 1739 ilmestyneessä A Treatise of Human Naturessa, eli vain vuosi sen jälkeen, kun giljotiinille nimensä antanut lääkäri Guillotine syntyi. Englanniksi Humen laki on elegantti: There is no ought from is. Tätä intuitiivisesti melko selkeää ajatusta ei ole järin helppoa perustella lyhyesti, mutta asian voisi ajatella jotenkin näin: ought eli "pitäisi" on riippumaton siitä, mitä on, sillä se koskee vaatimusta siitä, millainen maailmasta tahdotaan – ja jokainen on pettymyksekseen saanut kokea maailman tosiasioiden usein vähät välittävän tahdostamme. Joka tapauksessa, toinen tapa muotoilla Hume laki on, että siitä, kuinka (yleisesti) toimitaan, ei voida (suoraan) päätellä sitä, kuinka tulisi toimia. Esimerkiksi siitä, että isommat usein kiusaavat pienempiään, ei voida päätellä, että isompien tulisikin kiusata pienempiään – kaikessa yksinkertaisuudessaan tämä on syy sille, miksi evoluution tosiasioista ei voida johtaa eettisiä lakeja (siis erityisesti monen nuoren suosima evoluutioon perustuva "vahvempien oikeus" tai ylipäänsä luonnonoikeusteoriat ovat Humen lain nojalla virhepäätelmiä).

Oughtia kutsutaan usein normatiiviseksi deskriptiivisen eli kuvailevan sijaan: se asettaa jonkin standardin, normin, jota kohti olisi pyrittävä. Siinä missä faktat eli tosiasiat ovat deskriptiivisiä eli kuvaavat sitä, miten/millainen maailma on, käskyt ovat normatiivisia: ne määräävät toimimaan tietyllä tavalla. Nyt olennaista tarkastelumme kannalta on se, että luonnontieteet tutkivat sitä, millainen ja miten maailma on – eli pyrkivät kuvailemaan luontoa ja sen lainalaisuuksia. Tällainen kuvailu ei – Humen giljotiinin nojalla – voi suoraan olla normatiivista eli velvoittavaa. Seuraus: luonnontiede ei voi yksin tuottaa yhtäkään aidosti eettistä väitelausetta.

Humen giljotiini on inhimillisesti katsoen ehkä tärkein syy hylätä kaiken (luonnon)tieteeseen palauttava ajattelu, siis se, että kaikki relevantti inhimilliseen kokemusmaailmaan kuuluva voitaisiin selittää tieteen avulla: joko selittämällä ilmiön mekanismit ja lainalaisuudet tai selittämällä itse ilmiö pois palauttamalla se johonkin toiseen ilmiöön. Nimittäin, mikäli Humen periaate on pitävä, luonnontieteen tuloksiin kaiken merkityksellisen palauttava ihminen hylkää inhimillisen elämän keskeisimpiin peruspilareihin kuuluvan etiikan. Tämän seurauksen ovat monet hyväksyneetkin, ja se näkyy lukuisissa epänormatiivisissa etiikan teorioissa.

Joidenkin mukaan esimerkiksi väite "tappaminen on väärin" on tulkittava lausujan voimakkaaksi tuntemukseksi, että tappaminen on inhottavaa/epämiellyttävää (siis oikeastaan "tappaminen on väärin" on viime kädessä samaa sarjaa kuin "retiisit ovat äklöjä" tai ”hyi, mikä haju!”). Kulttuurirelativistien mukaan puolestaan kulttuurien omaksumat tavat luovat kehikon, jonka puitteissa oikea ja väärä määrittyvät: eettisyydessä on siis kyse vain siitä, miten yhteisöissä tosiasiassa on tavattu toimia: mitään yhteisöjen välisiä kiistoja ratkaisevaa teoriaa ei ole – paitsi tietysti sotataktiikka... Evoluutioteorian näkökulmasta voisi samoin väittää, että se, mitä pidämme oikeana ja vääränä, on viime kädessä geenien säätelemää, evolutiivisesti hyödyllistä toimintaa – joskin kovinkin evoluutioteoreetikko varmaankin täydentäisi tätä jollakin kulttuurievolutiivisella lisäyksellä. Laajemmin voidaan puhua nk. virheteorioista: uskomuksemme siitä, että eettinen arvostelma eroaa jotenkin kuvailevasta arvostelmasta, on yksinkertaisesti virhe. (Mutta virheteoreetikot eivät silti kiistä, etteikö olisi silti mielekästä jatkaa tämän virheen tekemistä.) Olennaista on se, että tällaisten teorioiden puitteissa mikään ei sanan vahvassa merkityksessä velvoittaisi meitä toimimaan millään tavalla. (Laki ”tappaminen on väärin” olisikin vain deskriptio siitä, että laissa tappamisesta on määrätty rangaistus, mutta siitä ei vielä päästäisi moraaliseen velvollisuuteen olla tappamatta.) Enqvistiläisessä kvanttimekaniikan lainalaisuuksiin palautetussa, karkeistetussa maailmassa ei ole sijaa toiminnan muulle kuin deskriptiiviselle arvioinnille.

2. Nurkkaan ajettu etiikka
Onko edellä esitetyt eettisyyden kriteerit liian tiukkoja? No, se riippuu tietysti siitä, mitä etiikalta edellytetään. Mutta mikäli haluamme erottaa lauseet tyyppiä ”tappaminen on väärin” (siis: ”älä tapa!”) lauseista tyyppiä ”minusta tappaminen on ei ole kiva asia”, ”ihmiset eivät yleensä pidä tappamista kivana asiana”, ”tappamisen salliminen ei ole hyödyllistä yhteiskunnalle” ja muista vastaavista deskriptiivisistä toteamuksista, silloin etiikan kriteerien on kerta kaikkiaan oltava kovat. Eettisiin arvostelmiin kuuluu yleensä jonkinlainen yleisyys: vääräksi katsottu asia on väärin riippumatta siitä, kuka teon tekee. Ei meille sovi se, että joku vastaa käskyymme olla tappamatta, että ”sinusta tappaminen ei ehkä ole jees, mutta minusta on – makuasioista ei voi kiistellä”. Sama ongelma kohtaa muitakin deskriptiivisiä vaihtoehtoja.

Jos eettisyyden kriteerit asetetaan näin korkealle, eikä etiikkaa siten löydy luonnosta, niin mistä se edes voisi löytyä? Perinteinen vastaus on tietenkin yliluonnollinen jumala, joka määrittää maailman ulkopuolelta ja sen luojana sen, mikä on sallittua ja mikä ei. Joillekin tämä ajatus on toiminut vahvistuksena siitä, että luonnontieteellisen tutkimuksen lisäksi tarvitaan jumalaa. Tämän ajattelutavan näkee usein kiteytettävän Fjodor Dostojevskin Ivan Karamazovin suulla esittämässä ajatuksessa, että mikäli Jumalaa ei ole, kaikki on sallittua.

Jumalaa ei kuitenkaan oikein voi valjastaa pelkäksi omien toiveidemme toteuttajaksi: yllä mainitussa ajattelutavassa usko etiikan olemassaoloon vain ilmenee uskona Jumalan olemassaoloon – näistä kahdesta tulee siis sama asia. Toiveajattelua ei voi oikeuttaa lisätoiveajattelulla.

Kuten jokainen moraalifilosofiaan tutustunut tietää, ongelma ei ole helppo. Sekä filosofisesta näkökulmasta että luonnontieteen hegemonian alaisuudessa normatiivisuus ajautuu niin pahaan paitsioon, että siitä on suuri kiusaus luopua. Entä, jos yksinkertaisesti hyväksymme (esimerkiksi) seuraavat kaksi teesiä:

1. Etiikka on ihmisten luomus, joka helpottaa kanssakäymistä yhteisön sisällä asettamalla yhteisiä sääntöjä; etiikan olemus on deskriptiivisissä säännöissä.

2. Yhteisön sisällä toimiva ihminen joutuu yhteiselon toimimiseksi noudattamaan näitä sääntöjä. Ihminen on yhteisöllinen otus, joten ihminen seuraa luonnostaan yhteisön sääntöjä (enemmän tai vähemmän). Omatunto jne. ovat tuntemuksina samaa sarjaa kuin taipumuksemme hymyillä, itkeä, raivostua tai hävetä.

Yhdessä nämä toisaalta luopuvat normatiivisuuden ihanteesta säilyttäen kuitenkin syyt seurata eettisiä normistoja. Oikeastaan juuri tästä virheteorioissa onkin kyse: normatiivinen etiikka on todellisuuteen perustumaton ideaali, ja mm. luonnontieteet juuri paljastavat tämän illuusion osoittamalla, ettei normatiivisuudelle ole sijaa luonnossa.

Tämä tilanne on monestakin syystä inhimillisesti katsoen melko ankea. (Filosofisesti se on myös nähdäkseni kestämätön, mutta en mene siihen.) 1: Se johtaa lukemattomiin ristiriitoihin ihmisten eettisen intuition ja (näin ollen) eettisesti hyväksytyn toiminnan välillä – jokainen voi pohtia esimerkkejä itse. 2: Koska etiikan perusta on näin yhteistyössä tms., jokainen ihminen voi asettua (oikeutetusti) sääntöjen ulkopuolelle asettumalla yhteistyön ulkopuolelle. 3: Esimerkiksi poliitikko voisi hyväksyä kohdallaan korruption, jos vain hyväksyy sen yhteiseksi pelisäännöksi, eli sallii muidenkin toimivan korruptoituneesti. 4: Annetun kaltainen teoria ei mahdollista yhteisöjen ulkopuolisen toiminnan arviointia, ts. sekä yhteisön ulkopuolelle asettuvat yksilöt että toiset yhteisöt ovat kaiken moraalisen arvioinnin tuolla puolen. Seurauksena on se, että sota on aina moraalisesti neutraali asia – tämä ei oikein näytä toteuttavan ihmisille tyypillistä moraalitajua. 5: Yhteisön sääntöjä itseään ei voida arvioida moraalisesti.

Kukaties etiikka lopulta todella palautuu tällaisiksi eräänlaisiksi pelisäännöiksi eikä syvempää perustaa ole löydettävissä, mutta tämä on syvässä ristiriidassa inhimillisen kokemusmaailman kanssa: ihminen kokee maailman selkeästi oikean ja väärän toiminnan kautta ja erottelee (ainakin yleensä) toisistaan säännöt ja sääntöjen hyvyyden/pahuuden. Se, mikä tekee moraalista juuri moraalin, tuhoutuu.

3. Onko pelastusta?
Miten – edes periaatteessa – moraali voisi säilyttää normatiivisen, erikoislaatuisen asemansa? Tämä on (filosofisen) etiikan tärkein ja vaikein kysymys. Seuraavassa luonnostelen erästä tapaa. (Näkökulma on omani (joskin perustuu luonnollisesti myös muiden ajatuksiin): alla oleva sisältää väitteitä, joita kaikki (varsinkaan kaikki filosofit) eivät hyväksy, mutta joita en tässä yhteydessä perustele. Niille kuitenkin on perustelu.)

Pohditaanpa hetki sitä, mistä etiikassa ylipäänsä on kysymys. Kysehän on sen määrittämisestä, mitkä teot ovat oikein ja mitkä väärin. (Ihmisten tapa luokitella tapahtumia hyviksi tai pahoiksi on vain ihmisille luonnollinen, virheellinen analogia – samaa sarjaa kuin pehmolelujen tunteellistaminen.) Tekoja puolestaan ohjaa tahto, eli se, mitä teoilla pyritään saavuttamaan. Etiikassa on siten kyse siitä, mihin meidän tulisi ohjata tahtomme, eli mihin meidän tulisi pyrkiä. (Pelkät teot eivät riitä, koska tekojen seuraukset ovat osin meistä riippumattomia eikä teon eettisyyttä pidä arvioida sen mukaan, onnistuuko teko vai ei: yritys pelastaa hukkuva on yhtä eettinen onnistuu se sitten tai ei. Kyse on tahdon hyvyydestä.)

Tahto ja sen operointi ei viime kädessä voi olla mielivaltaista, vaan sitä on ohjattava jotkin lainalaisuudet. Yksi yksinkertainen tahtoon välttämättä liittyvä piirre on se, että se suuntautuu johonkin: tahdon x:n tai y:n – en voi vain yksinkertaisesti tahtoa ilman tahdottua kohdetta. Nyt, mikäli voitaisiin määrittää kaikki tahtoa koskevat lainalaisuudet, määritettäisiin samalla sellaiset lait, jotka sitovat kaikkia tahtoa käyttäviä olioita. Seuraavassa hankala erottelu: on eroteltava tahdon välttämättömät ennakkoehdot ja tahdon välttämättömät pyrkimykset. Em. suuntautuneisuus on tahdon ennakkoehto: ”x tahtoo” on aina ja välttämättä samaa kuin ”x suuntautuu”. Koska tällaisilla ehdoilla ei ole mitään tekemistä pyrkimysten kanssa, niillä ei ole mitään tekemistä etiikan kanssa (eli sen, mihin olisi pyrittävä tai miten olisi toimittava). (Sanalla sanoen ehto on deskriptiivinen, ei normatiivinen.) Vain mikäli voisimme osoittaa yhdenkin tahdon välttämättömän pyrkimyksen olemassaolon, osoittaisimme eettisen lain olemassaolon. Olisimmehan näet osoittaneet, että jokainen tahto suuntautuu jotakin tiettyä kohti, ja siten, että jokaisen olion olisi tahtoessaan suuntauduttava tähän johonkin, siis hänen pitäisi toimia tietyllä tavalla.

Herää kysymys, että mikäli meillä olisi tällaisia välttämättömiä pyrkimyksiä, eivätkö kaikki sitten pyrkisi niihin automaattisesti – ovathan ne välttämättömiä? Yksinkertainen vastaus: jokainen on joskus havainnut, että ei aina tiedä, mitä tahtoo. Erityisesti jokainen on havainnut, että koska ei pysty ennustamaan kaikkia tapahtumia eikä tietää kaikkia asioihin vaikuttavia seikkoja, ihminen ei kerta kaikkiaan tiedä kuinka toimia ja mitä tahtoa. Näin, vaikka jokainen ihminen tosiasiassa kaikista satunnaistekijöistä irrotettuna pyrkisikin samaan (ehkä täydelliseen yhteiskuntaan, onnellisuuteen tms.?), ihmiset saattaisivat silti tietämättömyyttään/ymmärtämättömyyttään toimia eri tavoin ja todellista pyrkimystään vastaan. Tässä ei siten ole mitään paradoksia, vaan hyvinkin arkipäiväinen tilanne. (Miksi haluan rakastaa ja tulla rakastetuksi, mutta rikon niin usein tätä tahtoa vastaan?)

4. Och samma på finska?
Millaisia tällaiset (ihmeelliset) välttämättömät pyrkimykset voisivat olla? Tällaisia ovat monet filosofit yrittäneet esittää, ja kuuluisimpana ehkä Immanuel Kant. Hänhän muotoilee nk. kategorisen imperatiivin: toimi vain sellaisen toimintaperiaatteen mukaisesti, jonka voisit samalla toivoa tulevan yleiseksi laiksi. (Ei voi jäädä huomaamatta yhteys: tee toisille kuten toivoisit itsellesi tehtävän, joskin kategorinen imperatiivi on asteen verran epäegoistisempi.) Saman hän ilmaisee myös kauniimmin: toimi vain siten, että kohtelet toista aina myös arvona sinänsä, et koskaan pelkkänä välineenä. Taustalla vaikuttaa Kantin usko siihen, että tahto ei voi ilman ristiriitaa toimia tavalla, joka rikkoisi sitä itseään vastaan. Näin tahtoa ei pyrkimyksenä (arvojen asettajana) voida valjastaa vain välineeksi toisten arvojen saavuttamiseksi, eikä tahtovaa ihmistä ja hänessä olevaa tahtoa siten saa kohdella välineenä. Tahto ei Kantin mukaan voi myöskään pyrkiä omaan tuhoonsa (tappaminen on siis näin aina eettisesti väärin – myös itsemurha).

Kant johtaa periaatteistaan lukuisia seurauksia, jotka muodostavat eettisen lakijärjestelmän. Yksittäisistä laeista voidaan olla eri mieltä (esimerkiksi Kantin ehkä eniten kritiikkiä saaneesta käskystä olla aina ja kaikkialla valehtelematta), mutta joka tapauksessa Kantin tarkastelutapa on edelleen yksi ainoita varteenotettavia yrityksiä pelastaa todellinen moraali. Se perustuu tahdon itsensä loogiseen analyysiin, ajatukseen siitä, että jokainen tahtova olio loogisella välttämättömyydellä tahtoo jotakin (vaikka ei tietäisikään tahtovansa juuri sitä, tai käyttäisi vääriä keinoja sen saavuttamiseksi). Näin etiikka johdetaan siitä inhimillisestä tosiasiasta, että meillä on tahto ja pyrkimyksiä. Vaikka luonnontiede osoittaisikin, että luonnonolioina meillä ei tosiasiassa ole mitään (vapaita) pyrkimyksiä, etiikka ja sen lait velvoittavat meitä itsestään käsin: ken kieltää etiikan, kieltää samalla oman ihmisyytensä.

Etiikka olisi täten inhimilliseen näkökulmaan perustuva tosiasia. Tutkimuksen objekteina meitä ehkä määrää vain kylmä luonnon kausaalideterminismi, mutta tahtovina ja tuntevina subjekteina meitä ohjaa moraali ja sympatia. Monet filosofit ovatkin hyväksyneet juuri tämän ja pyrkineet johtamaan etiikan velvoittavuuden suoraan inhimillisestä kokemuksesta, esimerkiksi siitä empatiasta ja sympatiasta, jota luonnostaan koemme kohdatessamme toisiamme (ongelmaksi muodostuu toki empatiaan kykenemätön psykopatia). Sanoo luonnontiede objektiivisista ominaisuuksistamme mitä tahansa, kukaan ihminen ei voi astua oman ihmisyytensä ulkopuolelle ja etiikan yläpuolelle.