Tasa-arvo on tasapuolisesti mies- ja naisasiaa (Hesarin mielipidekirjoitus 25. 6.)

Ajattelin laittaa tänne blogiin Helsingin Sanomissa (HS 25. 6. 2008) ilmestyneen mielipidekirjoituksemme editoimattomana versiona, eli hitusen julkaistua pidempänä. Alla on aiheeseen liittyvä blogimerkintä. (Hesarin toimittaja muutti otsikon muotoon "Feministien ei tule ajaa vain naisten etua", minkä sävyä pidän hieman omaamme hyökkäävämpänä.)

Tasa-arvo on tasapuolisesti mies- ja naisasiaa

Vastauksessaan (HS 18. 6.) Arno Kotron ansiokkaaseen sunnuntaidebattikirjoitukseen (HS 15. 6.) Anne Moilanen peräänkuulutti ”fiksuja miesasiamiehiä”. Vaikka Moilanen kehuu kirjoitusta ”historiallisen sovinnolliseksi”, häneltä itseltään sovittelevuutta ei näytä löytyvän.

Kirjoituksen sävyä olennaisempaa on kuitenkin Moilasen huolestuttava sanoma. Kun Kotro kirjoituksessaan kritisoi tasa-arvokeskustelun yleistä tyyliä ja miesten tasa-arvo-ongelmien vähättelyä, Moilanen ehdottaa uuden miesliikkeen perustamista ongelmien korjaamiseksi. Feministit kuitenkin painottavat ajavansa sukupuolten välistä tasa-arvoa – siis myös miesten. Moilanen itsekin yhtyy Kotron kantaan, että naisten ja miesten tasa-arvopyrkimykset ovat yhteisiä. Mihin siis tarvitaan kaksi eri leiriä?

Tasa-arvon on tarkoitus raivata tilaa, ettei kenenkään tarvitsisi rajoittaa identiteettiään, ammatinvalintojaan jne. sukupuoltaan määrittävien ennakkoluulojen mukaan. On epäjohdonmukaista kritisoida vain toista sukupuolta koskevia stereotypioita, koska perinteiset naisten ja miesten roolit ovat muodostuneet toisistaan riippuen, vastakkainasettelussa toisiinsa nähden. Esimerkiksi naisten ajatteleminen luonnollisina hoivaajina sisältää ennakkoluulon, että miehet ovat hoitotehtävissä kelvottomampia.

On ristiriitaista ajaa vain yhden sukupuolen tasa-arvoa. Feminismi ampuu itseään nilkkaan, jos se rajoittuu ajamaan vain naisten etua. Se on, paitsi epätasa-arvoista, myös vahingollista sekä miehille että naisille. Kotro otti kaivatun askeleen pois iänikuisesta ennakkoluulosta, että miehet ajavat miesten etua, naiset naisten. Samaa olisi toivonut Moilaseltakin.

Erityisen räikeä mutta hyssytellen hyväksytty epäkohta on Kotronkin esiin nostama, vain miehiä koskeva asevelvollisuus. Tällaisen käytännön taustalla piilevien sukupuolikäsitysten ruotiminen olisi kaikille tasa-arvon kannattajille välttämätön ja kiireellinen tehtävä. Etenkin, kun kyse on lainvoimaisesta syrjinnästä – toisin kuin suuressa osassa tasa-arvo-ongelmia.

Miksi tasa-arvokeskustelu on niin vaikeaa? Yhden ongelman Moilanenkin nostaa esiin: aihe herättää henkilökohtaisuudessaan syviä tunteita. Niinpä rakentava keskustelu edellyttää osanottajilta erityisen paljon empatiaa ja malttia. Naisten on vaikea havaita miehiä rajoittavia rooleja ja päinvastoin. Molemminpuolinen ymmärtämättömyys johtaa helposti ylilyönteihin ja väheksyntään sekä hyväntahtoisenkin kritiikin tulkitsemiseen hyökkäykseksi.

Tasa-arvokeskustelua vaivaa lisäksi takertuminen ajatukseen sukupuolesta täsmälleen kahteen ryhmään jakautuneena. Jako on historiallisesti ymmärrettävä, mutta kaikki tyynni kestämätön. Ensiksikin ulkopuolelle jää koko joukko ihmisiä, jotka eivät koe kuuluvansa kumpaankaan ryhmään. Toiseksi jako perustuu harhaiseen ja tieteellisesti perusteettomaan kuvitelmaan, että olisi olemassa kaksi erillistä ihmisryhmää kiinteine ominaisuuksineen. Kolmanneksi se on tasa-arvon kehittymiselle haitallista, koska tavoitteena on tilanne, jossa ihmiset nähtäisiin lähtökohtaisesti yksilöinä, joilla on vapaus toteuttaa itseään nimenomaan näistä stereotypioista huolimatta.

On luonnollista, että feminismin huomio oli liikkeen alussa juuri naisiin kohdistuvissa lukuisissa eriarvoisuuksissa. Tilanne on kuitenkin onneksi – kiitos juuri naisasialiikkeen – muuttunut. Irtautuminen aikansa eläneistä perusoletuksista ja vastakkainasetteluista on nykyfeminismin keskeisiä haasteita. On oltava avoimia sillekin tosiasialle, että myös miehet kokevat syrjintää. Samoin on luovuttava tasa-arvon määrittämisestä perinteisen mies-nais-jaon ehdoilla. Jos feminismi ei pysty uudistumaan, siitä uhkaa tulla tasa-arvon jarru, ei sen moottori.

Onkin vaikeaa nähdä perusteluja Moilasen asenteelle, kun hän toteaa feministien ”tunnustavan laajalti” myös miehiä koskevat sukupuoliongelmat, mutta niiden ratkaisemisen olevan miesten omalla kontolla. Mitä ”tunnustaminen” oikein tarkoittaa? Että tiedostetaan, mutta ei tehdä mitään?

Feministit valittelevat usein miesten vähäistä osallistumista tasa-arvokeskusteluun. Nyt Moilanen vastaa Kotron kädenojennukseen kehottamalla häntä etsimään apua miesten joukosta tai hoitamaan asian itse. Tällainen asenne vie takaisin kohti sitä miesten ja naisten vastakkainasettelua, josta feminismissä on aktiivisesti pyritty eroon.

Malin Grahn
Filosofian tohtorikoulutettava
Helsingin yliopisto

Toni Kannisto
Filosofian tohtorikoulutettava
Tampereen yliopisto