Minä puolestani puhun asiaa - Tapaus 1: Arno Kotro

"Minäkin jauhan paskaa" -sarja tarvitsee rinnalleen positiivisen vastapainon, joten vaikka onkin monesti vaikeampaa löytää (lähes) aina asiaa puhuvia kuin (lähes) aina paskaa jauhavia, yritän tässä tekstisarjassa tuosa esille niitä julkiseen keskusteluun osallistuvia, jotka ainakin mielestäni kunnioitettavan usein kirjoittavat rohkeasti, järkevästi ja tärkeistä asioista.

Ensimmäisenä estradille pääsee Arno Kotro, itä-helsinkiläinen opettaja ja kirjailija. Hänen tarinansa on omasta näkökulmastani kiinnostava: lukion filosofianopettaja julkaisee (hienon) runokirjan, tulee kuuluisaksi ja saa sitä kautta ajatuksilleen painoarvoa tavalla, joka ei aiemmin olisi ollut mahdollista. (Siitä huolimatta, että runoilla ei ole mitään tekemistä sen kanssa, mitä Kotron ajatukset käsittelevät.) Nyt Kotro on tuntunut jättäneen kirjailistatuksensa hieman taka-alalle ja osallistuu keskusteluihin opettajatittelillä.

Valitsin Kotron, koska ensiksi hän on kirjoittanut paljon tämänkin blogin aiheena olevasta feminismi-keskustelusta ja yleisemmin tasa-arvosta ja toiseksi hän kirjoitti hienon artikkelin Hesarin viimeisimpään Sunnuntaidebattiin otsikolla "Naiset huipulle, miehet pohjalta pois". (Valittevasti otsikko on virheellinen: hienona kirjoittajana Kotro on itse toki muotoillut tämän: Naiset huipulle, miehet pois pohjalta, mutta ilmeisesti toimittajalta on kielellinen taju loppunut kesken, kun hän on muotoillut sanoman noin töksähtävästi.) Arno on kunnostautunut tuomalla miehen näkökulmaa tasa-arvokeskusteluun – ja kritisoimalla samalla keskustelun lohdutonta laaduttomuutta, kuten nytkin: miesten tasa-arvo-ongelmien esiinnostaminen nähdään Kotron mukaan aivan liian yleisesti ja automaattisesti naisten tasa-arvon vastustamisena tai "men strike back" -mentaliteettina. Lyhyesti ja ytimekkäästi: "Kun joku osoittaa sormella epäkohtaa, pitää katsoa epäkohtaa, ei sormea". Hän käsittelee aihetta artikkelissaan rauhallisesti ja korostetun analyyttisesti. Hän poimii miesten tasa-arvo-ongelmien yhteydessä esitettyjä argumentteja ja osoittaa, kuinka samoja argumentteja voitaisiin (tai koherenssin nimessä pitäisi) käyttää myös naisten tasa-arvo-ongelmia kohtaan. Esimerkiksi: "Epäjohdonmukaista on myös, jos naisten vähäinen edustus johtajistossa selitetään yhteiskunnallisesti, mutta miesten huono-osaisuudesta puhuttaessa [...] katsotaan sen johtuvan vain omista valinnoista. Eikö molempien ilmiöiden taustalta löydy myös yhteiskunnallisia mekanismeja, joita pitää tutkia ja purkaa?" Vaikeapa on tuota kommenttia haastaa.

Erityisen hieno Kotron oivallus on termin lasilattia lanseeraaminen. Samalla kun tasa-arvokeskustelu on fiksoitunut esimerkiksi siihen lasikattoon, johon naiset törmäävät uransa huipulla ja joka estää heitä nousemasta yritysten johtoon, ollaan kovin vaiti siitä, että noin 90 prosenttia kaikista syrjäytyneistä, alkoholisteista, koulunsa kesken jättäneistä ja muista huono-osaisista on miehiä. Tämä on seikka, johon Kotro on toistuvasti vaatinut muutosta ja ylipäänsä huomion kiinnittämistä: yhteiskunnallisia turvaverkkoja olisi kehitettävä ja niihin olisi panostettava aivan eri tavoin kuin nykyään, ja keskustelua olisi käytävä, ei pelkästään yhteiskunnan eliitin vaan myös pohjamutien miesvoittoisuudesta. Kotro toteaa: "Usein kuultu argumentti on, että pojat kyllä syrjäytyvät koulutuksesta useammin kuin tytöt, mutta se ei ole tasa-arvo-ongelma, koska myöhemmin miehet sitten menestyvät". Tällainen argumentti voi syntyä vain sellaisen päässä, joka ei kykene erottamaan toisistaan yleistä joukkoa "miehet" ja yksittäisiä miehiä: ikään kuin se, että yhdestä miehestä tulee hirmuinen pohatta jotenkin oikeuttaisi sen, että toinen kuolee kolmekymppisenä viinaan ja huumeisiin elettyään 15 vuotta kadulla ja vankiloissa.

Luonnollisesti Kotro on ottanut toistuvasti esille myös tässäkin blogissa käsitellyn armeijan epätasa-arvoisuuden. Hän huomauttaa myös, että Ruotsissa (jota suomalaiset feministit usein katselevat kaiholla feminismin mallimaana) tämä tasa-arvo-ongelma otetaan usein esille ja pidetään tapetilla; Suomessahan asiasta ei juuri hiiskuta. Kotro on esittänyt tätä kautta myös Nato-keskusteluun kiinnostavan ja uskaliaan näkökulman: Suomen tulisi liittyä Natoon, jotta liittymisen kautta mahdollistuisi armeijan supistaminen palkka-armeijaksi ja siis tämän aikamme suurimman sukupuolten välisen epätasa-arvon ratkaiseminen. Kuten alta voi lukea, en ole Kotron kanssa samaa mieltä menetelmän kanssa (ongelman voi ratkaista liittymättä Natoon), mutta ihastelen kylläkin tätä tuoretta näkökulmaa vanhastaan toivottoman jankkaavaan Nato-keskusteluun. (Ensimmäinen argumentti, joka minusta tuntuu antavan ihan oikeasti syyn liittyä Natoon – siis muunkin syyn kuin "miksi ei?" tai "mut ku ryssät rynnii rajan yli!")

Mielestäni Kotron kirjoitukset ovat tyylillisesti hienoja ja asenteeltaan täsmälleen oikeanlaisia: ne ovat tiukkoja, tarvittaessa vihaisiakin, mutta eivät yksipuolisia. Sunnuntaidebatin artikkelissa Kotro toteaa, että "tasa-arvokeskustelulle antavat leimaa [...] hedelmättömät vastakkainasettelut, pölhöt kärjistykset, argumenttien sijaan henkilöön käyvä nimittely ja tahallinen väärinymmärtäminen", mutta muistaa myös mainita (tasa-arvokeskustelussa melko olennaisen seikan), että "miesten ongelmat eivät ole naisten syytä". Hän uskaltaa tarvittaessa läimäyttää myös suuria nimiä, mutta tekee sen asiallisesti ja sitaatteja käyttäen (ei epäasiallisesti toisen sanoista tehtyihin omiin tulkintoihin perustuen), kuten esimerkiksi kritisoidessaan Kaari Utriota, joka on Kotron mukaan "tulkinnut miesten tasa-arvosta puhuvien pelkäävän, että 'naisilla on liikaa ihmisoikeuksia'" – kieltämättä tämä Utrion kommentti henkii sellaista ylimielisyyttä, sokeutta (ja haluttomuutta nähdä), alentuvuutta ja välinpitämätöntä yhteen niputtamista, että heikompia hirvittää.

Kotro ei siis ole mikään "miesaktivisti". Tai, vedetäänpä takaisin – näin sanoessani alistun vain siihen Kotron kritisoimaan mediamekanismiin, joka on onnistunut tekemään miesasiasta irvikuvansa. (Se, että taustalla on kasa urpoja "miesaktivisteja" ei selitä sitä, miksi mediassa on nimenomaan käsitelty näitä urpoja sen sijaan, että oltaisiin jätetty heidät omaan arvoonsa ja vellomaan omiin turhaumiinsa.) Itse olen sitä mieltä, että koko mies-nais-vastakkainasettelu pitäisi poistaa tasa-arvokeskustelussa käytetystä termistöstä, mutta Kotro päättää artikkelinsa toisin: "Jos feminismi määritellään niin, että sen tavoite on naisten ja miesten välisen eriarvoisuuden poistaminen ja se, että jokainen voi sukupuoleen perinteisesti liittyvistä rooliodotuksista ja ennakkoluuloista vapaana toteuttaa itseään, ainakin minun miesasiani on feminismiä, ihmisasiaa." – Amen!

Arno Kotro on raivannut itselleen hienosti tilaa feminismi-keskustelussa. Hänen strategiansa on toimiva ja yksinkertainen: koska keskusteluun osallistumisen eräänä esteenä on vasta-argumenttien asiattomuus, revitään sitten jokainen vasta-argumentti retoriikasta paljaaksi ja osoitetaan sen naurettavuus. Siihen hän on enemmän kuin kykenevä. Pikkuhiljaa piirtyy kuva Kotrosta analyyttisena, järkevänä ja rauhallisena mutta tiukkana keskustelijana, jonka vastustajana eivät ole naiset eivätkä miehet, vaan ajattelemattomuus ja siitä juontuva, yhä jatkuva eriarvoisuus.

Lupa kuolla

Meillä on fiksaatio elämään: se on itseisarvo, eikä sen säilyttämisen edessä saa seisoa mikään. Tämän päähänpinttymän eräs tuttu ilmentymä on eutanasian eli armomurhan kieltäminen. Kuoleman ehdottoman kiellon seurauksena ihmisiä pakotetaan kärsimään sietämättömiä tuskia jopa vuosikymmeniä vailla oikeutta päättää omasta elämästään. Samoin voidaan ihmisiä pitää parhaimmillaan/pahimmillaan vuosikymmeniä hengissä koomassa ilman toivoa parantumisesta.

Kuolema on, tietenkin, vakava asia, ja eutanasia sen mukaisesti. Elämän standardit määrittyvät kuitenkin nykyisellään liikaa biologisten elämäntoimintojen kautta: elämässä on kyse muustakin kuin sydämenlyönneistä. Pelkkää kärsimystä oleva elämä on monissa tapauksissa paljon pahempi asia kuin se, ettei elämää ole lainkaan – erityisesti, kun tiettävästi kuollut ihminen ei elämäänsä oikein osaa kaivatakaan. Minua itseäni hirvittää ajatus siitä, että en voisi eutanasian kategorisen kiellon takia tarvittaessa itse päättää haluanko minua pidettävän elossa vai ei.

Kuolema on aina ulkokohtaista: ihminen ei koskaan koe omaa kuolemaansa. Kuolema ilmenee aina vain kuoleman todistaville sivustakatsojille (kuten omaisille ja läheisille). Vanha viisaus sanoo: kun minä olen täällä, kuolema ei ole; ja kun kuolema on täällä, minä en ole. Monesti armomurhan kieltämisessä onkin taustalla surullinen kyvyttömyys päästää läheisestä ihmisestä irti: ei ole niin, etteikö potilas itse toivoisi kuolemaa, vaan että hänen läheisensä ja omaisensa eivät halua kadottaa häntä elämästään. Tällaisissa tapauksissa kyse on siis puhtaasti karmivat mittasuhteet saavasta (joskin myös ymmärrettävästä) itsekkyydestä.

Katsoin kerran dokumentin amerikkalaisesta miehestä, joka oli herännyt 20 vuoden koomasta. Dokumentti alkoi pian saada suorastaan makaabereita piirteitä. Erityisesti perheen äiti eli kyseisen miehen vaimo oli selvästi ollut kykenemätön päästämään miehestä irti. Silmät leiskuen hän selitti aina uskoneensa miehensä paranemiseen ja kuinka hänen uskonsa nyt näin palkittiin. Mitä sitten, että mies ei juuri pystynyt puhumaan tai liikkumaan, oli kykenemätön oppimaan uusia asioita, kuten että Yhdysvaltainen presidentti ei enää ollut Jimmy Carter, sekoitti oman tyttärensä vaimoonsa (yrittäen toistuvasti harrastaa seksiä tämän kanssa) ja oli kaikin puolin täysin rikkinäinen ihminen, joka ei ymmärtänyt, mitä hänelle oli tapahtunut tai että hänelle oli ylipäänsä tapahtunut jotain. Tärkeää oli, että "isä on taas täällä". Sekä dokumentti itse että perheenjäsenet katsoivat tilannetta ihan muusta kuin koomasta vironneen miehen näkökulmasta – häntä ei tainnut ajatella kukaan. Hänestä oli tehty pelkkä objekti.

Me kaikki kuolemme. Tälle kiistämättömällä tosiseikalle emme tiettävästi voi mitään. Sen sijaan se, että meidän tulisi kärsiä koko (loppu)elämämme, ei ole sen enempää kiistämätön tosiasia kuin vaikutusvaltamme ulottumattomissa oleva seikka. On loppujen lopuksi aika perverssiä, että juuri biologinen, niin sanoakseni kvantitatiivinen (määrällinen) elämän käsite määrittää niin paljon tapaamme kohdata elämä, kun hallinnassamme on juuri elämän laatu eli kvaliteetti.

1900-luvun alkupuolen saksalainen filosofi Martin Heidegger puhui "kuolemaa kohti olemisesta", eli siitä inhimillisestä tosiasiasta, että elämä on kuolemista – tämä on lopulta vain nimitys ihmisen ajalliselle rajallisuudelle. Kuolema määrittää olemisen rajat ja on siten muodostamassa sitä horisonttia, jota vasten elämämme määrittyy. Mutta Heidegger ei ajatellut, että kuolemaa tarvitsisi tai edes voisi pelätä. Mitä pelkäät, kun pelkäät kuolemaa? Ehkä pelkäät toisten kuolemaa, heidän katoamista elämänpiiristäsi, mutta kuinka pelätä omaa kuolemaansa? En usko, että itse asiassa pelkäämme kuolemaa itseään, vaan enemmänkin Suurta Tuntematonta ja eritoten omaa rajallisuuttamme (sekä siihen monesti liittyvää tuskaa – mutta kuoleman itsensä ei tarvitse olla tuskallinen). Kuolema määrittää reunaehdot elämälle, ja unelmat kuolemattomuudesta ovat unelmia inhimillisen rajallisuuden ylittämisestä – siksikö jumalat ovat kuolemattomia? Kuoleman vääjäämättömyys iskee vasten toivettamme vallasta yli maailman tosiasioiden. Erityisesti vanhat ihmiset joutuvat kohtaamaan kuolemanpelon, koska he ovat aivan eri tavalla vastatusten rajallisuutensa kanssa kuin nuoret.

Kuolemattomuus itsessään onkin hieman yllättäen neutraali asia: tärkeää on rajattoman elämän laatu. Kun ihminen halajaa kuolemattomuutta, hän toivoo samalla tämän rajattoman elämän onnellisuutta – ja mikä olisi raaempi kohtalo kuin loputon elämä kärsimyksessä? Taivas ja helvetti, molemmat ikuisuuden asioita, asettavat onnellisuuden/onnettomuuden äärirajat. Biologinen elämä asettaa sen kehikon, jossa elämä on mahdollista, mutta elämän arvo määrittyy vasta tämän kehikon puitteissa, elämän sisällön kautta. Lyhyesti: biologinen elämä on elämän tosiasia, ei (sellaisenaan) mikään arvo.

Biologisen elämän itseisarvoisuus kääntyy itseään vastaan. Kun nähdään vain sydämenlyönnit, tuomitaan ihmisiä hyvää tarkoittaen (ikuisuudelta tuntuvaan) helvettiin. Monet lääkärit vastustavat eutanasiaa piiloutuen elämän suojelemisen periaatteen taakse: he sanovat vannoneensa suojelevansa elämää "vahingolta ja vääryydeltä" Hippokrateen valan (tai siihen perustuvan lääkärinvalan) mukaisesti, mutta on myös pohdittava, mitä se elämä on, jota he ovat vannoneet puolustavansa. Onko elämän määrittäminen puhtaasti biologian kautta vain helppo tapa paeta sitä hirvittävää vastuuta, joka lääkärillä elämän puolustajana on? Epäilemättä Hippokrates itse, kuten valasta voi lukea, vastusti eutanasiaa, mutta meillä ei ole mitään syytä hyväksyä kyseenalaistamatta yhden miehen näkökulmaa – lääkärin etiikka ei saa perustua vain uskonnolliseen vakaumukseen verrattavaan muinaisen auktoriteetin seuraamiseen. Nykyinen lääkärinvala ei enää määritäkään lääkärin puolesta ratkaisua tähän kysymykseen: sen muotoilussa on vain kunnioitettava elämää ja mm. lievitettävä kärsimyksiä.

"Älä tapa!" kaikuu voimallisesti nykyajattelumme taustalla: kristinusko pitää kuolemaa kategorisen pahana, mikä näkyy erityisesti suhtautumisessa itsemurhaan, jota – kuten Ilmari aiemmassa kommentissaan totesi – kutakuinkin jokainen (kristillisen tradition) filosofi ennen 1900-lukua on pitänyt eettisesti vääränä. Jumala on lahjoittanut meille elämän, ja keitä me ihmiset olemme kieltämään hänen lahjansa? Lukuisissa muissa kulttuureissa itsemurhaa on monissa yhteyksissä pidetty sallittuna tai jopa suotavana (myös antiikissa; Hippokrateen näkökulma oli vain yksi monien joukossa), esimerkiksi kunniallisena tapana kantaa vastuu, ja vaikka tällainen ylimitoitettu kunniantunto lieneekin melko epäilyttävää, näkyy siinä kuitenkin elämän kvantiteetin ja kvaliteetin välinen erottelu: miksi jatkaa elämää, joka ei ole jatkamisen arvoista? Epäilemättä monissa tapauksissa kuolemaa toivova on rajallisen näkökulmansa sokaisema, mutta ei auta vastakkainenkaan sokeus, nimittäin se, että annamme uskonnon johtaa meidät pitämään kaikkea kuolemaa ja sen haluamista kategorisesti vääränä. 14-vuotias ensimmäiseltä ihastukseltaan pakit saanut toki liioittelee kuolemankaipuussaan, mutta yhtä lailla toisen ihmisen kärsimystä 10 vuotta jatkava lääkäri liioittelee elämänkaipuussaan.

Tietenkin eutanasiakieltoa voidaan perustella muillakin kuin uskontoon nojautuvilla keinoilla, mutta vaikeaa se on, ja erityisesti siihen ryhdytään harvoin: elämä ja sen jatkuminen hyväksytään kulttuurissamme itseisarvoksi usein vain siksi, että niin on tehty ennenkin. Eutanasia on vaikea asia, mutta rehellisesti sanoen en voi käsittää miten nykyaikainen, valistunut yhteiskunta voi sallia ehdoitta tämän hyvien periaatteiden kaapuun puetun kidutuksen muodon.

Lieroista ja lierojen touhuista

Matti Vanhasta on viime aikoina saanut seurata hieman ällistyneenä. Ensin mitään ei ole tapahtunut, sitten ehkä onkin, mutta mitään ei ole tiedetty, sitten ehkä onkin tiedetty jotain, mutta ei sillä asialla ole merkitystä, ja sitten ehkä onkin merkitystä, mutta ei sille pidä tehdä mitään, ja sitten ehkä pitääkin tehdä, mutta ei tehdä. Piste. Alati raivoava ja jälleen tänäänkin uusia piirteitä saanut vaalirahoituskohu koskee toki isoa joukkoa poliitikkoja, mutta pääministerin roolissa Vanhanen on tietysti seisonut lausuntoineen kohun keskiössä.

En halua nyt mennä vaalirahoituskohun yksityiskohtiin, enkä niiden osalta erityisen tietäväinen olekaan. Jostain syystä lakkasin olemasta kiinnostunut asiasta jo sen alkumetreillä. Sen sijaan juuri tähän epäkiinnostuneisuuteen johtanut keskustelun tietty ponnettomuus on kiinnostava ilmiö. Kohu on jatkunut pian kuukauden, eikä mitään ole tapahtunut: kukaan ei ole eronnut eikä ketään edes olla kuuluvasti vaadittu tekemään niin. Ei vaikka lehdet ovat täynnä uusia paljastuksia ja kiusallisia yksityiskohtia. Ei vaikka Arkadianmäellä on nyt tusinoittain valehdelleita kansanedustajia ja ministereitä. Eikä erityisesti, vaikka yksi vaatimus totuuden puhumisesta ei ole riittänyt, vaan valheita paljastuu jatkuvasti – siis jotakin peitellään?

Miksi 200 tekstiviestiä johtaa ministerin eroon (perusteluna erityisesti asiasta valehteleminen), mutta vaalirahoitukseen liittyvistä epäselvyyksistä ja hämäräperäisistä, lahjonnaksi tulkittavissa olevista sotkuista valehteleminen ei? Miksi "niin totta kuin vain voin" puhunut (nais!)pääministeri lentää ulos kuin leppäkeihäs, alahuuli väpättäen? Yksinkertainen vastaus lienee vanha tuttu: ei ole poliittista tahtoa rankaista montaa väärintekijää; yksi vaivainen ministeri sen sijaan huomaa pian kaveriensa kaikonneen. Kovasti tekstiviestijupakassa kauhisteltiin sitä, kuinka naisiinmenevä ministeri saattaa olla hyvä kohde (nais)vakoojille (näinhän kaikissa leffoissakin homma hoidetaan) ja kuinka nämä kuuluisat parisataa tekstiviestiä ovat kansallinen uhka. Minkämoinen kansallinen uhka sitten mahtaa olla porukka ministereitä ja kansanedustajia, jotka salaavat saaneensa tuhansia tai kymmeniätuhansia euroja liikemiehiltä – jotka ovat toki liikkeellä ihan puhtaasta hyväntekeväisyydestä.

Takaisin Vanhaseen. Hän on viime aikoina ilmaissut pitävänsä monia julkitulleita seikkoja "kiusallisina" ja toivoi uusien paljastusten pian loppuvan. Alkupäivien "politiikka on kriisissä" -retoriikka on – ehkä itseen kohdistuvien epäilyjen ja "kiusallisuuksien" takia – muuttunut eräänlaiseksi toimettomaksi punasteluksi ja ärtymykseksi. Niin, politiikka on kriisissä, ja se on kriisissä erityisesti siksi, että asiaan sotkeutuneet eivät – tekstiviestikohusta lainatuin sanankääntein – osaa tehdä asioista oikeita johtopäätöksiä. Valta turmelee ja niin pois päin, ja Masan kohdalla aletaan olla jo aika turmeltuneita. Valitettavasti hänen historiansa perusteella hänen toivomuksensa paljastusten loppumisesta on helposti tulkittavissa toivomuksena päästä pikkuhiljaa taas lomalle ja vaivaannuttavan median ulottumattomiin, ei suinkaan toivomuksena siitä, että taustalla ei olisi enempää kähmintää ja että voitaisiin vihdoin vetää langat yhteen ja pohtia, mitä asialle pitäisi tehdä. Masahan on muun muassa sitä mieltä, että lakiuudistukset pitää kehitellä salassa julkisuudelta – eihän se käy, että kansan mielipide, toiveet ja halut pääsisivät vaikuttamaan siihen, mitä Masa et co. kammioissaan puuhailevat. Matin mieleen ei näemmä suin surminkaan juolahtaisi ajatus, että hänen pitäisi luovuttaa valtikkansa, että tämä kohu koskee myös häntä ja että ihmiset ylipäänsä saattaisivat olla vähän kyllästyneitä häneen ja hänen juttuihinsa. Ei, tämä – kumppanini osuvin termein – liero seisoo hievahtamatta valtaistuimellaan, hurskastelee politiikan kriisistä (ei oman puolueensa ja itsensä valehtelusta ja kähminnästä) ja manailee kiusaantuneena, kun kohu ei jo ota laantuakseen, että hänkin pääsisi vihdoin kesälomalle.

Ja mikäs siinä on patsastellessa, kun kukaan ei tee mitään. Oppositio räksyttelee yskien, media marssittaa päivittäin lisäjoukkoja paljastuneiden salaisuuksien armeijaan – ja valtapuolueet pitävät yhtä. Ja mikäs siinä on pitäessä, kun (melkein) kaikkien kädet näyttävät olevan yhtä syvällä loassa. Toivottavasti edes selvästi havaittavissa oleva siirtymä suurten puolueiden kannattamisesta pienempiin saa aikaan jotain vipinää puolueissa. Nyt valitettavasti on jo löytynyt syntipukki tai pari, jotka voidaan uhrata "yhteisen hyvän" nimissä: potkitaan vain puoluesihteeri ja ehkä jokunen muu pikkutekijä ulos puolueesta, niin kaikki on taas hyvin. Samalla voidaan kiillottaa valtaapitävien julkisuuskuvaa esimerkiksi pistämällä Mauri Pekkarinen hurskastelemaan televisioon: "Juu, siis jos mun jutuista olis löytyny jotain huomautettavaa, niin tod olisin eronnu, ilman muuta, joo". Edes hitunen vakuuttavuutta olisi tähänkin lausuntoon saatu, mikäli jossittelu oltaisiin tehty ennen kuin tiedettiin, ollaanko selvillä vesillä vai ei – tai jos tämä "vastuunkantajaksi" itseään vaaleissa tituleerannut heppu olisi kantanut vastuunsa niiltä osin, kun huomautettavaa todella oli. Niin, ja samalla voisi tosiaan vähän palautella tukia, kun kerran jäätiin kiinni – yritäpä samaa kenelle tahansa kaupan vartijalle jäätyäsi näpistyksestä kiinni.

Tekee mieleni heittää kädet ilmaan ja sanoa "äh". Näinhän tämä menee, ja on aina mennyt. Ei ihme, että koko touhu on ollut niin apaattista: se, että media vyöryttää esiin todistusaineistoa toisensa perään, on kuin – kuten sanonta kuuluu – nyrkkeiltäisiin jäävuoren kanssa. Ja tässä asiassa ilmastonmuutosta ei näy mailla eikä halmeilla.

Välinpitämätön luonto – välittävä ihminen

Kirjoituksessani "Minä vastaan luonto – suuntaviivoja" totesin, että linkolalainen ajatus ihmisen eräänlaisesta moraalisesta velvoitteesta hävittää itsensä on kestämätön. Samassa yhteydessä mainitsin luonnon itsensä olevan sokea moraalisille velvoitteille: pelkästään luontoa ja sen hyvinvointia tarkastelemalla ei voida asettaa eettisiä vaateita ihmisille. Päätin tarkentaa ajatteluani tässä kohdin, sillä kyseessä on vaikea ajatus – tai ainakin ajatus, jota en osaa ilmaista lyhyesti ja ytimekkäästi.

1. Etiikka ja luonnontiede
Jo brittiläinen David Hume totesi 1700-luvulla kuuluisasti, että siitä, miten asiat ovat, ei voida päätellä sitä, miten asioiden pitäisi olla. Tätä ruvettiin myöhemmin kutsumaan Humen giljotiiniksi – Hume itse ei toki kutsunut aatostaan tällä nimellä, koska hän esitti sen 1739 ilmestyneessä A Treatise of Human Naturessa, eli vain vuosi sen jälkeen, kun giljotiinille nimensä antanut lääkäri Guillotine syntyi. Englanniksi Humen laki on elegantti: There is no ought from is. Tätä intuitiivisesti melko selkeää ajatusta ei ole järin helppoa perustella lyhyesti, mutta asian voisi ajatella jotenkin näin: ought eli "pitäisi" on riippumaton siitä, mitä on, sillä se koskee vaatimusta siitä, millainen maailmasta tahdotaan – ja jokainen on pettymyksekseen saanut kokea maailman tosiasioiden usein vähät välittävän tahdostamme. Joka tapauksessa, toinen tapa muotoilla Hume laki on, että siitä, kuinka (yleisesti) toimitaan, ei voida (suoraan) päätellä sitä, kuinka tulisi toimia. Esimerkiksi siitä, että isommat usein kiusaavat pienempiään, ei voida päätellä, että isompien tulisikin kiusata pienempiään – kaikessa yksinkertaisuudessaan tämä on syy sille, miksi evoluution tosiasioista ei voida johtaa eettisiä lakeja (siis erityisesti monen nuoren suosima evoluutioon perustuva "vahvempien oikeus" tai ylipäänsä luonnonoikeusteoriat ovat Humen lain nojalla virhepäätelmiä).

Oughtia kutsutaan usein normatiiviseksi deskriptiivisen eli kuvailevan sijaan: se asettaa jonkin standardin, normin, jota kohti olisi pyrittävä. Siinä missä faktat eli tosiasiat ovat deskriptiivisiä eli kuvaavat sitä, miten/millainen maailma on, käskyt ovat normatiivisia: ne määräävät toimimaan tietyllä tavalla. Nyt olennaista tarkastelumme kannalta on se, että luonnontieteet tutkivat sitä, millainen ja miten maailma on – eli pyrkivät kuvailemaan luontoa ja sen lainalaisuuksia. Tällainen kuvailu ei – Humen giljotiinin nojalla – voi suoraan olla normatiivista eli velvoittavaa. Seuraus: luonnontiede ei voi yksin tuottaa yhtäkään aidosti eettistä väitelausetta.

Humen giljotiini on inhimillisesti katsoen ehkä tärkein syy hylätä kaiken (luonnon)tieteeseen palauttava ajattelu, siis se, että kaikki relevantti inhimilliseen kokemusmaailmaan kuuluva voitaisiin selittää tieteen avulla: joko selittämällä ilmiön mekanismit ja lainalaisuudet tai selittämällä itse ilmiö pois palauttamalla se johonkin toiseen ilmiöön. Nimittäin, mikäli Humen periaate on pitävä, luonnontieteen tuloksiin kaiken merkityksellisen palauttava ihminen hylkää inhimillisen elämän keskeisimpiin peruspilareihin kuuluvan etiikan. Tämän seurauksen ovat monet hyväksyneetkin, ja se näkyy lukuisissa epänormatiivisissa etiikan teorioissa.

Joidenkin mukaan esimerkiksi väite "tappaminen on väärin" on tulkittava lausujan voimakkaaksi tuntemukseksi, että tappaminen on inhottavaa/epämiellyttävää (siis oikeastaan "tappaminen on väärin" on viime kädessä samaa sarjaa kuin "retiisit ovat äklöjä" tai ”hyi, mikä haju!”). Kulttuurirelativistien mukaan puolestaan kulttuurien omaksumat tavat luovat kehikon, jonka puitteissa oikea ja väärä määrittyvät: eettisyydessä on siis kyse vain siitä, miten yhteisöissä tosiasiassa on tavattu toimia: mitään yhteisöjen välisiä kiistoja ratkaisevaa teoriaa ei ole – paitsi tietysti sotataktiikka... Evoluutioteorian näkökulmasta voisi samoin väittää, että se, mitä pidämme oikeana ja vääränä, on viime kädessä geenien säätelemää, evolutiivisesti hyödyllistä toimintaa – joskin kovinkin evoluutioteoreetikko varmaankin täydentäisi tätä jollakin kulttuurievolutiivisella lisäyksellä. Laajemmin voidaan puhua nk. virheteorioista: uskomuksemme siitä, että eettinen arvostelma eroaa jotenkin kuvailevasta arvostelmasta, on yksinkertaisesti virhe. (Mutta virheteoreetikot eivät silti kiistä, etteikö olisi silti mielekästä jatkaa tämän virheen tekemistä.) Olennaista on se, että tällaisten teorioiden puitteissa mikään ei sanan vahvassa merkityksessä velvoittaisi meitä toimimaan millään tavalla. (Laki ”tappaminen on väärin” olisikin vain deskriptio siitä, että laissa tappamisesta on määrätty rangaistus, mutta siitä ei vielä päästäisi moraaliseen velvollisuuteen olla tappamatta.) Enqvistiläisessä kvanttimekaniikan lainalaisuuksiin palautetussa, karkeistetussa maailmassa ei ole sijaa toiminnan muulle kuin deskriptiiviselle arvioinnille.

2. Nurkkaan ajettu etiikka
Onko edellä esitetyt eettisyyden kriteerit liian tiukkoja? No, se riippuu tietysti siitä, mitä etiikalta edellytetään. Mutta mikäli haluamme erottaa lauseet tyyppiä ”tappaminen on väärin” (siis: ”älä tapa!”) lauseista tyyppiä ”minusta tappaminen on ei ole kiva asia”, ”ihmiset eivät yleensä pidä tappamista kivana asiana”, ”tappamisen salliminen ei ole hyödyllistä yhteiskunnalle” ja muista vastaavista deskriptiivisistä toteamuksista, silloin etiikan kriteerien on kerta kaikkiaan oltava kovat. Eettisiin arvostelmiin kuuluu yleensä jonkinlainen yleisyys: vääräksi katsottu asia on väärin riippumatta siitä, kuka teon tekee. Ei meille sovi se, että joku vastaa käskyymme olla tappamatta, että ”sinusta tappaminen ei ehkä ole jees, mutta minusta on – makuasioista ei voi kiistellä”. Sama ongelma kohtaa muitakin deskriptiivisiä vaihtoehtoja.

Jos eettisyyden kriteerit asetetaan näin korkealle, eikä etiikkaa siten löydy luonnosta, niin mistä se edes voisi löytyä? Perinteinen vastaus on tietenkin yliluonnollinen jumala, joka määrittää maailman ulkopuolelta ja sen luojana sen, mikä on sallittua ja mikä ei. Joillekin tämä ajatus on toiminut vahvistuksena siitä, että luonnontieteellisen tutkimuksen lisäksi tarvitaan jumalaa. Tämän ajattelutavan näkee usein kiteytettävän Fjodor Dostojevskin Ivan Karamazovin suulla esittämässä ajatuksessa, että mikäli Jumalaa ei ole, kaikki on sallittua.

Jumalaa ei kuitenkaan oikein voi valjastaa pelkäksi omien toiveidemme toteuttajaksi: yllä mainitussa ajattelutavassa usko etiikan olemassaoloon vain ilmenee uskona Jumalan olemassaoloon – näistä kahdesta tulee siis sama asia. Toiveajattelua ei voi oikeuttaa lisätoiveajattelulla.

Kuten jokainen moraalifilosofiaan tutustunut tietää, ongelma ei ole helppo. Sekä filosofisesta näkökulmasta että luonnontieteen hegemonian alaisuudessa normatiivisuus ajautuu niin pahaan paitsioon, että siitä on suuri kiusaus luopua. Entä, jos yksinkertaisesti hyväksymme (esimerkiksi) seuraavat kaksi teesiä:

1. Etiikka on ihmisten luomus, joka helpottaa kanssakäymistä yhteisön sisällä asettamalla yhteisiä sääntöjä; etiikan olemus on deskriptiivisissä säännöissä.

2. Yhteisön sisällä toimiva ihminen joutuu yhteiselon toimimiseksi noudattamaan näitä sääntöjä. Ihminen on yhteisöllinen otus, joten ihminen seuraa luonnostaan yhteisön sääntöjä (enemmän tai vähemmän). Omatunto jne. ovat tuntemuksina samaa sarjaa kuin taipumuksemme hymyillä, itkeä, raivostua tai hävetä.

Yhdessä nämä toisaalta luopuvat normatiivisuuden ihanteesta säilyttäen kuitenkin syyt seurata eettisiä normistoja. Oikeastaan juuri tästä virheteorioissa onkin kyse: normatiivinen etiikka on todellisuuteen perustumaton ideaali, ja mm. luonnontieteet juuri paljastavat tämän illuusion osoittamalla, ettei normatiivisuudelle ole sijaa luonnossa.

Tämä tilanne on monestakin syystä inhimillisesti katsoen melko ankea. (Filosofisesti se on myös nähdäkseni kestämätön, mutta en mene siihen.) 1: Se johtaa lukemattomiin ristiriitoihin ihmisten eettisen intuition ja (näin ollen) eettisesti hyväksytyn toiminnan välillä – jokainen voi pohtia esimerkkejä itse. 2: Koska etiikan perusta on näin yhteistyössä tms., jokainen ihminen voi asettua (oikeutetusti) sääntöjen ulkopuolelle asettumalla yhteistyön ulkopuolelle. 3: Esimerkiksi poliitikko voisi hyväksyä kohdallaan korruption, jos vain hyväksyy sen yhteiseksi pelisäännöksi, eli sallii muidenkin toimivan korruptoituneesti. 4: Annetun kaltainen teoria ei mahdollista yhteisöjen ulkopuolisen toiminnan arviointia, ts. sekä yhteisön ulkopuolelle asettuvat yksilöt että toiset yhteisöt ovat kaiken moraalisen arvioinnin tuolla puolen. Seurauksena on se, että sota on aina moraalisesti neutraali asia – tämä ei oikein näytä toteuttavan ihmisille tyypillistä moraalitajua. 5: Yhteisön sääntöjä itseään ei voida arvioida moraalisesti.

Kukaties etiikka lopulta todella palautuu tällaisiksi eräänlaisiksi pelisäännöiksi eikä syvempää perustaa ole löydettävissä, mutta tämä on syvässä ristiriidassa inhimillisen kokemusmaailman kanssa: ihminen kokee maailman selkeästi oikean ja väärän toiminnan kautta ja erottelee (ainakin yleensä) toisistaan säännöt ja sääntöjen hyvyyden/pahuuden. Se, mikä tekee moraalista juuri moraalin, tuhoutuu.

3. Onko pelastusta?
Miten – edes periaatteessa – moraali voisi säilyttää normatiivisen, erikoislaatuisen asemansa? Tämä on (filosofisen) etiikan tärkein ja vaikein kysymys. Seuraavassa luonnostelen erästä tapaa. (Näkökulma on omani (joskin perustuu luonnollisesti myös muiden ajatuksiin): alla oleva sisältää väitteitä, joita kaikki (varsinkaan kaikki filosofit) eivät hyväksy, mutta joita en tässä yhteydessä perustele. Niille kuitenkin on perustelu.)

Pohditaanpa hetki sitä, mistä etiikassa ylipäänsä on kysymys. Kysehän on sen määrittämisestä, mitkä teot ovat oikein ja mitkä väärin. (Ihmisten tapa luokitella tapahtumia hyviksi tai pahoiksi on vain ihmisille luonnollinen, virheellinen analogia – samaa sarjaa kuin pehmolelujen tunteellistaminen.) Tekoja puolestaan ohjaa tahto, eli se, mitä teoilla pyritään saavuttamaan. Etiikassa on siten kyse siitä, mihin meidän tulisi ohjata tahtomme, eli mihin meidän tulisi pyrkiä. (Pelkät teot eivät riitä, koska tekojen seuraukset ovat osin meistä riippumattomia eikä teon eettisyyttä pidä arvioida sen mukaan, onnistuuko teko vai ei: yritys pelastaa hukkuva on yhtä eettinen onnistuu se sitten tai ei. Kyse on tahdon hyvyydestä.)

Tahto ja sen operointi ei viime kädessä voi olla mielivaltaista, vaan sitä on ohjattava jotkin lainalaisuudet. Yksi yksinkertainen tahtoon välttämättä liittyvä piirre on se, että se suuntautuu johonkin: tahdon x:n tai y:n – en voi vain yksinkertaisesti tahtoa ilman tahdottua kohdetta. Nyt, mikäli voitaisiin määrittää kaikki tahtoa koskevat lainalaisuudet, määritettäisiin samalla sellaiset lait, jotka sitovat kaikkia tahtoa käyttäviä olioita. Seuraavassa hankala erottelu: on eroteltava tahdon välttämättömät ennakkoehdot ja tahdon välttämättömät pyrkimykset. Em. suuntautuneisuus on tahdon ennakkoehto: ”x tahtoo” on aina ja välttämättä samaa kuin ”x suuntautuu”. Koska tällaisilla ehdoilla ei ole mitään tekemistä pyrkimysten kanssa, niillä ei ole mitään tekemistä etiikan kanssa (eli sen, mihin olisi pyrittävä tai miten olisi toimittava). (Sanalla sanoen ehto on deskriptiivinen, ei normatiivinen.) Vain mikäli voisimme osoittaa yhdenkin tahdon välttämättömän pyrkimyksen olemassaolon, osoittaisimme eettisen lain olemassaolon. Olisimmehan näet osoittaneet, että jokainen tahto suuntautuu jotakin tiettyä kohti, ja siten, että jokaisen olion olisi tahtoessaan suuntauduttava tähän johonkin, siis hänen pitäisi toimia tietyllä tavalla.

Herää kysymys, että mikäli meillä olisi tällaisia välttämättömiä pyrkimyksiä, eivätkö kaikki sitten pyrkisi niihin automaattisesti – ovathan ne välttämättömiä? Yksinkertainen vastaus: jokainen on joskus havainnut, että ei aina tiedä, mitä tahtoo. Erityisesti jokainen on havainnut, että koska ei pysty ennustamaan kaikkia tapahtumia eikä tietää kaikkia asioihin vaikuttavia seikkoja, ihminen ei kerta kaikkiaan tiedä kuinka toimia ja mitä tahtoa. Näin, vaikka jokainen ihminen tosiasiassa kaikista satunnaistekijöistä irrotettuna pyrkisikin samaan (ehkä täydelliseen yhteiskuntaan, onnellisuuteen tms.?), ihmiset saattaisivat silti tietämättömyyttään/ymmärtämättömyyttään toimia eri tavoin ja todellista pyrkimystään vastaan. Tässä ei siten ole mitään paradoksia, vaan hyvinkin arkipäiväinen tilanne. (Miksi haluan rakastaa ja tulla rakastetuksi, mutta rikon niin usein tätä tahtoa vastaan?)

4. Och samma på finska?
Millaisia tällaiset (ihmeelliset) välttämättömät pyrkimykset voisivat olla? Tällaisia ovat monet filosofit yrittäneet esittää, ja kuuluisimpana ehkä Immanuel Kant. Hänhän muotoilee nk. kategorisen imperatiivin: toimi vain sellaisen toimintaperiaatteen mukaisesti, jonka voisit samalla toivoa tulevan yleiseksi laiksi. (Ei voi jäädä huomaamatta yhteys: tee toisille kuten toivoisit itsellesi tehtävän, joskin kategorinen imperatiivi on asteen verran epäegoistisempi.) Saman hän ilmaisee myös kauniimmin: toimi vain siten, että kohtelet toista aina myös arvona sinänsä, et koskaan pelkkänä välineenä. Taustalla vaikuttaa Kantin usko siihen, että tahto ei voi ilman ristiriitaa toimia tavalla, joka rikkoisi sitä itseään vastaan. Näin tahtoa ei pyrkimyksenä (arvojen asettajana) voida valjastaa vain välineeksi toisten arvojen saavuttamiseksi, eikä tahtovaa ihmistä ja hänessä olevaa tahtoa siten saa kohdella välineenä. Tahto ei Kantin mukaan voi myöskään pyrkiä omaan tuhoonsa (tappaminen on siis näin aina eettisesti väärin – myös itsemurha).

Kant johtaa periaatteistaan lukuisia seurauksia, jotka muodostavat eettisen lakijärjestelmän. Yksittäisistä laeista voidaan olla eri mieltä (esimerkiksi Kantin ehkä eniten kritiikkiä saaneesta käskystä olla aina ja kaikkialla valehtelematta), mutta joka tapauksessa Kantin tarkastelutapa on edelleen yksi ainoita varteenotettavia yrityksiä pelastaa todellinen moraali. Se perustuu tahdon itsensä loogiseen analyysiin, ajatukseen siitä, että jokainen tahtova olio loogisella välttämättömyydellä tahtoo jotakin (vaikka ei tietäisikään tahtovansa juuri sitä, tai käyttäisi vääriä keinoja sen saavuttamiseksi). Näin etiikka johdetaan siitä inhimillisestä tosiasiasta, että meillä on tahto ja pyrkimyksiä. Vaikka luonnontiede osoittaisikin, että luonnonolioina meillä ei tosiasiassa ole mitään (vapaita) pyrkimyksiä, etiikka ja sen lait velvoittavat meitä itsestään käsin: ken kieltää etiikan, kieltää samalla oman ihmisyytensä.

Etiikka olisi täten inhimilliseen näkökulmaan perustuva tosiasia. Tutkimuksen objekteina meitä ehkä määrää vain kylmä luonnon kausaalideterminismi, mutta tahtovina ja tuntevina subjekteina meitä ohjaa moraali ja sympatia. Monet filosofit ovatkin hyväksyneet juuri tämän ja pyrkineet johtamaan etiikan velvoittavuuden suoraan inhimillisestä kokemuksesta, esimerkiksi siitä empatiasta ja sympatiasta, jota luonnostaan koemme kohdatessamme toisiamme (ongelmaksi muodostuu toki empatiaan kykenemätön psykopatia). Sanoo luonnontiede objektiivisista ominaisuuksistamme mitä tahansa, kukaan ihminen ei voi astua oman ihmisyytensä ulkopuolelle ja etiikan yläpuolelle.