5. kesäkuuta 2008

Välinpitämätön luonto – välittävä ihminen

Kirjoituksessani "Minä vastaan luonto – suuntaviivoja" totesin, että linkolalainen ajatus ihmisen eräänlaisesta moraalisesta velvoitteesta hävittää itsensä on kestämätön. Samassa yhteydessä mainitsin luonnon itsensä olevan sokea moraalisille velvoitteille: pelkästään luontoa ja sen hyvinvointia tarkastelemalla ei voida asettaa eettisiä vaateita ihmisille. Päätin tarkentaa ajatteluani tässä kohdin, sillä kyseessä on vaikea ajatus – tai ainakin ajatus, jota en osaa ilmaista lyhyesti ja ytimekkäästi.

1. Etiikka ja luonnontiede
Jo brittiläinen David Hume totesi 1700-luvulla kuuluisasti, että siitä, miten asiat ovat, ei voida päätellä sitä, miten asioiden pitäisi olla. Tätä ruvettiin myöhemmin kutsumaan Humen giljotiiniksi – Hume itse ei toki kutsunut aatostaan tällä nimellä, koska hän esitti sen 1739 ilmestyneessä A Treatise of Human Naturessa, eli vain vuosi sen jälkeen, kun giljotiinille nimensä antanut lääkäri Guillotine syntyi. Englanniksi Humen laki on elegantti: There is no ought from is. Tätä intuitiivisesti melko selkeää ajatusta ei ole järin helppoa perustella lyhyesti, mutta asian voisi ajatella jotenkin näin: ought eli "pitäisi" on riippumaton siitä, mitä on, sillä se koskee vaatimusta siitä, millainen maailmasta tahdotaan – ja jokainen on pettymyksekseen saanut kokea maailman tosiasioiden usein vähät välittävän tahdostamme. Joka tapauksessa, toinen tapa muotoilla Hume laki on, että siitä, kuinka (yleisesti) toimitaan, ei voida (suoraan) päätellä sitä, kuinka tulisi toimia. Esimerkiksi siitä, että isommat usein kiusaavat pienempiään, ei voida päätellä, että isompien tulisikin kiusata pienempiään – kaikessa yksinkertaisuudessaan tämä on syy sille, miksi evoluution tosiasioista ei voida johtaa eettisiä lakeja (siis erityisesti monen nuoren suosima evoluutioon perustuva "vahvempien oikeus" tai ylipäänsä luonnonoikeusteoriat ovat Humen lain nojalla virhepäätelmiä).

Oughtia kutsutaan usein normatiiviseksi deskriptiivisen eli kuvailevan sijaan: se asettaa jonkin standardin, normin, jota kohti olisi pyrittävä. Siinä missä faktat eli tosiasiat ovat deskriptiivisiä eli kuvaavat sitä, miten/millainen maailma on, käskyt ovat normatiivisia: ne määräävät toimimaan tietyllä tavalla. Nyt olennaista tarkastelumme kannalta on se, että luonnontieteet tutkivat sitä, millainen ja miten maailma on – eli pyrkivät kuvailemaan luontoa ja sen lainalaisuuksia. Tällainen kuvailu ei – Humen giljotiinin nojalla – voi suoraan olla normatiivista eli velvoittavaa. Seuraus: luonnontiede ei voi yksin tuottaa yhtäkään aidosti eettistä väitelausetta.

Humen giljotiini on inhimillisesti katsoen ehkä tärkein syy hylätä kaiken (luonnon)tieteeseen palauttava ajattelu, siis se, että kaikki relevantti inhimilliseen kokemusmaailmaan kuuluva voitaisiin selittää tieteen avulla: joko selittämällä ilmiön mekanismit ja lainalaisuudet tai selittämällä itse ilmiö pois palauttamalla se johonkin toiseen ilmiöön. Nimittäin, mikäli Humen periaate on pitävä, luonnontieteen tuloksiin kaiken merkityksellisen palauttava ihminen hylkää inhimillisen elämän keskeisimpiin peruspilareihin kuuluvan etiikan. Tämän seurauksen ovat monet hyväksyneetkin, ja se näkyy lukuisissa epänormatiivisissa etiikan teorioissa.

Joidenkin mukaan esimerkiksi väite "tappaminen on väärin" on tulkittava lausujan voimakkaaksi tuntemukseksi, että tappaminen on inhottavaa/epämiellyttävää (siis oikeastaan "tappaminen on väärin" on viime kädessä samaa sarjaa kuin "retiisit ovat äklöjä" tai ”hyi, mikä haju!”). Kulttuurirelativistien mukaan puolestaan kulttuurien omaksumat tavat luovat kehikon, jonka puitteissa oikea ja väärä määrittyvät: eettisyydessä on siis kyse vain siitä, miten yhteisöissä tosiasiassa on tavattu toimia: mitään yhteisöjen välisiä kiistoja ratkaisevaa teoriaa ei ole – paitsi tietysti sotataktiikka... Evoluutioteorian näkökulmasta voisi samoin väittää, että se, mitä pidämme oikeana ja vääränä, on viime kädessä geenien säätelemää, evolutiivisesti hyödyllistä toimintaa – joskin kovinkin evoluutioteoreetikko varmaankin täydentäisi tätä jollakin kulttuurievolutiivisella lisäyksellä. Laajemmin voidaan puhua nk. virheteorioista: uskomuksemme siitä, että eettinen arvostelma eroaa jotenkin kuvailevasta arvostelmasta, on yksinkertaisesti virhe. (Mutta virheteoreetikot eivät silti kiistä, etteikö olisi silti mielekästä jatkaa tämän virheen tekemistä.) Olennaista on se, että tällaisten teorioiden puitteissa mikään ei sanan vahvassa merkityksessä velvoittaisi meitä toimimaan millään tavalla. (Laki ”tappaminen on väärin” olisikin vain deskriptio siitä, että laissa tappamisesta on määrätty rangaistus, mutta siitä ei vielä päästäisi moraaliseen velvollisuuteen olla tappamatta.) Enqvistiläisessä kvanttimekaniikan lainalaisuuksiin palautetussa, karkeistetussa maailmassa ei ole sijaa toiminnan muulle kuin deskriptiiviselle arvioinnille.

2. Nurkkaan ajettu etiikka
Onko edellä esitetyt eettisyyden kriteerit liian tiukkoja? No, se riippuu tietysti siitä, mitä etiikalta edellytetään. Mutta mikäli haluamme erottaa lauseet tyyppiä ”tappaminen on väärin” (siis: ”älä tapa!”) lauseista tyyppiä ”minusta tappaminen on ei ole kiva asia”, ”ihmiset eivät yleensä pidä tappamista kivana asiana”, ”tappamisen salliminen ei ole hyödyllistä yhteiskunnalle” ja muista vastaavista deskriptiivisistä toteamuksista, silloin etiikan kriteerien on kerta kaikkiaan oltava kovat. Eettisiin arvostelmiin kuuluu yleensä jonkinlainen yleisyys: vääräksi katsottu asia on väärin riippumatta siitä, kuka teon tekee. Ei meille sovi se, että joku vastaa käskyymme olla tappamatta, että ”sinusta tappaminen ei ehkä ole jees, mutta minusta on – makuasioista ei voi kiistellä”. Sama ongelma kohtaa muitakin deskriptiivisiä vaihtoehtoja.

Jos eettisyyden kriteerit asetetaan näin korkealle, eikä etiikkaa siten löydy luonnosta, niin mistä se edes voisi löytyä? Perinteinen vastaus on tietenkin yliluonnollinen jumala, joka määrittää maailman ulkopuolelta ja sen luojana sen, mikä on sallittua ja mikä ei. Joillekin tämä ajatus on toiminut vahvistuksena siitä, että luonnontieteellisen tutkimuksen lisäksi tarvitaan jumalaa. Tämän ajattelutavan näkee usein kiteytettävän Fjodor Dostojevskin Ivan Karamazovin suulla esittämässä ajatuksessa, että mikäli Jumalaa ei ole, kaikki on sallittua.

Jumalaa ei kuitenkaan oikein voi valjastaa pelkäksi omien toiveidemme toteuttajaksi: yllä mainitussa ajattelutavassa usko etiikan olemassaoloon vain ilmenee uskona Jumalan olemassaoloon – näistä kahdesta tulee siis sama asia. Toiveajattelua ei voi oikeuttaa lisätoiveajattelulla.

Kuten jokainen moraalifilosofiaan tutustunut tietää, ongelma ei ole helppo. Sekä filosofisesta näkökulmasta että luonnontieteen hegemonian alaisuudessa normatiivisuus ajautuu niin pahaan paitsioon, että siitä on suuri kiusaus luopua. Entä, jos yksinkertaisesti hyväksymme (esimerkiksi) seuraavat kaksi teesiä:

1. Etiikka on ihmisten luomus, joka helpottaa kanssakäymistä yhteisön sisällä asettamalla yhteisiä sääntöjä; etiikan olemus on deskriptiivisissä säännöissä.
2. Yhteisön sisällä toimiva ihminen joutuu yhteiselon toimimiseksi noudattamaan näitä sääntöjä. Ihminen on yhteisöllinen otus, joten ihminen seuraa luonnostaan yhteisön sääntöjä (enemmän tai vähemmän). Omatunto jne. ovat tuntemuksina samaa sarjaa kuin taipumuksemme hymyillä, itkeä, raivostua tai hävetä.

Yhdessä nämä toisaalta luopuvat normatiivisuuden ihanteesta säilyttäen kuitenkin syyt seurata eettisiä normistoja. Oikeastaan juuri tästä virheteorioissa onkin kyse: normatiivinen etiikka on todellisuuteen perustumaton ideaali, ja mm. luonnontieteet juuri paljastavat tämän illuusion osoittamalla, ettei normatiivisuudelle ole sijaa luonnossa.

Tämä tilanne on monestakin syystä inhimillisesti katsoen melko ankea. (Filosofisesti se on myös nähdäkseni kestämätön, mutta en mene siihen.) 1: Se johtaa lukemattomiin ristiriitoihin ihmisten eettisen intuition ja (näin ollen) eettisesti hyväksytyn toiminnan välillä – jokainen voi pohtia esimerkkejä itse. 2: Koska etiikan perusta on näin yhteistyössä tms., jokainen ihminen voi asettua (oikeutetusti) sääntöjen ulkopuolelle asettumalla yhteistyön ulkopuolelle. 3: Esimerkiksi poliitikko voisi hyväksyä kohdallaan korruption, jos vain hyväksyy sen yhteiseksi pelisäännöksi, eli sallii muidenkin toimivan korruptoituneesti. 4: Annetun kaltainen teoria ei mahdollista yhteisöjen ulkopuolisen toiminnan arviointia, ts. sekä yhteisön ulkopuolelle asettuvat yksilöt että toiset yhteisöt ovat kaiken moraalisen arvioinnin tuolla puolen. Seurauksena on se, että sota on aina moraalisesti neutraali asia – tämä ei oikein näytä toteuttavan ihmisille tyypillistä moraalitajua. 5: Yhteisön sääntöjä itseään ei voida arvioida moraalisesti.

Kukaties etiikka lopulta todella palautuu tällaisiksi eräänlaisiksi pelisäännöiksi eikä syvempää perustaa ole löydettävissä, mutta tämä on syvässä ristiriidassa inhimillisen kokemusmaailman kanssa: ihminen kokee maailman selkeästi oikean ja väärän toiminnan kautta ja erottelee (ainakin yleensä) toisistaan säännöt ja sääntöjen hyvyyden/pahuuden. Se, mikä tekee moraalista juuri moraalin, tuhoutuu.

3. Onko pelastusta?
Miten – edes periaatteessa – moraali voisi säilyttää normatiivisen, erikoislaatuisen asemansa? Tämä on (filosofisen) etiikan tärkein ja vaikein kysymys. Seuraavassa luonnostelen erästä tapaa. (Näkökulma on omani (joskin perustuu luonnollisesti myös muiden ajatuksiin): alla oleva sisältää väitteitä, joita kaikki (varsinkaan kaikki filosofit) eivät hyväksy, mutta joita en tässä yhteydessä perustele. Niille kuitenkin on perustelu.)

Pohditaanpa hetki sitä, mistä etiikassa ylipäänsä on kysymys. Kysehän on sen määrittämisestä, mitkä teot ovat oikein ja mitkä väärin. (Ihmisten tapa luokitella tapahtumia hyviksi tai pahoiksi on vain ihmisille luonnollinen, virheellinen analogia – samaa sarjaa kuin pehmolelujen tunteellistaminen.) Tekoja puolestaan ohjaa tahto, eli se, mitä teoilla pyritään saavuttamaan. Etiikassa on siten kyse siitä, mihin meidän tulisi ohjata tahtomme, eli mihin meidän tulisi pyrkiä. (Pelkät teot eivät riitä, koska tekojen seuraukset ovat osin meistä riippumattomia eikä teon eettisyyttä pidä arvioida sen mukaan, onnistuuko teko vai ei: yritys pelastaa hukkuva on yhtä eettinen onnistuu se sitten tai ei. Kyse on tahdon hyvyydestä.)

Tahto ja sen operointi ei viime kädessä voi olla mielivaltaista, vaan sitä on ohjattava jotkin lainalaisuudet. Yksi yksinkertainen tahtoon välttämättä liittyvä piirre on se, että se suuntautuu johonkin: tahdon x:n tai y:n – en voi vain yksinkertaisesti tahtoa ilman tahdottua kohdetta. Nyt, mikäli voitaisiin määrittää kaikki tahtoa koskevat lainalaisuudet, määritettäisiin samalla sellaiset lait, jotka sitovat kaikkia tahtoa käyttäviä olioita. Seuraavassa hankala erottelu: on eroteltava tahdon välttämättömät ennakkoehdot ja tahdon välttämättömät pyrkimykset. Em. suuntautuneisuus on tahdon ennakkoehto: ”x tahtoo” on aina ja välttämättä samaa kuin ”x suuntautuu”. Koska tällaisilla ehdoilla ei ole mitään tekemistä pyrkimysten kanssa, niillä ei ole mitään tekemistä etiikan kanssa (eli sen, mihin olisi pyrittävä tai miten olisi toimittava). (Sanalla sanoen ehto on deskriptiivinen, ei normatiivinen.) Vain mikäli voisimme osoittaa yhdenkin tahdon välttämättömän pyrkimyksen olemassaolon, osoittaisimme eettisen lain olemassaolon. Olisimmehan näet osoittaneet, että jokainen tahto suuntautuu jotakin tiettyä kohti, ja siten, että jokaisen olion olisi tahtoessaan suuntauduttava tähän johonkin, siis hänen pitäisi toimia tietyllä tavalla.

Herää kysymys, että mikäli meillä olisi tällaisia välttämättömiä pyrkimyksiä, eivätkö kaikki sitten pyrkisi niihin automaattisesti – ovathan ne välttämättömiä? Yksinkertainen vastaus: jokainen on joskus havainnut, että ei aina tiedä, mitä tahtoo. Erityisesti jokainen on havainnut, että koska ei pysty ennustamaan kaikkia tapahtumia eikä tietää kaikkia asioihin vaikuttavia seikkoja, ihminen ei kerta kaikkiaan tiedä kuinka toimia ja mitä tahtoa. Näin, vaikka jokainen ihminen tosiasiassa kaikista satunnaistekijöistä irrotettuna pyrkisikin samaan (ehkä täydelliseen yhteiskuntaan, onnellisuuteen tms.?), ihmiset saattaisivat silti tietämättömyyttään/ymmärtämättömyyttään toimia eri tavoin ja todellista pyrkimystään vastaan. Tässä ei siten ole mitään paradoksia, vaan hyvinkin arkipäiväinen tilanne. (Miksi haluan rakastaa ja tulla rakastetuksi, mutta rikon niin usein tätä tahtoa vastaan?)

4. Och samma på finska?
Millaisia tällaiset (ihmeelliset) välttämättömät pyrkimykset voisivat olla? Tällaisia ovat monet filosofit yrittäneet esittää, ja kuuluisimpana ehkä Immanuel Kant. Hänhän muotoilee nk. kategorisen imperatiivin: toimi vain sellaisen toimintaperiaatteen mukaisesti, jonka voisit samalla toivoa tulevan yleiseksi laiksi. (Ei voi jäädä huomaamatta yhteys: tee toisille kuten toivoisit itsellesi tehtävän, joskin kategorinen imperatiivi on asteen verran epäegoistisempi.) Saman hän ilmaisee myös kauniimmin: toimi vain siten, että kohtelet toista aina myös arvona sinänsä, et koskaan pelkkänä välineenä. Taustalla vaikuttaa Kantin usko siihen, että tahto ei voi ilman ristiriitaa toimia tavalla, joka rikkoisi sitä itseään vastaan. Näin tahtoa ei pyrkimyksenä (arvojen asettajana) voida valjastaa vain välineeksi toisten arvojen saavuttamiseksi, eikä tahtovaa ihmistä ja hänessä olevaa tahtoa siten saa kohdella välineenä. Tahto ei Kantin mukaan voi myöskään pyrkiä omaan tuhoonsa (tappaminen on siis näin aina eettisesti väärin – myös itsemurha).

Kant johtaa periaatteistaan lukuisia seurauksia, jotka muodostavat eettisen lakijärjestelmän. Yksittäisistä laeista voidaan olla eri mieltä (esimerkiksi Kantin ehkä eniten kritiikkiä saaneesta käskystä olla aina ja kaikkialla valehtelematta), mutta joka tapauksessa Kantin tarkastelutapa on edelleen yksi ainoita varteenotettavia yrityksiä pelastaa todellinen moraali. Se perustuu tahdon itsensä loogiseen analyysiin, ajatukseen siitä, että jokainen tahtova olio loogisella välttämättömyydellä tahtoo jotakin (vaikka ei tietäisikään tahtovansa juuri sitä, tai käyttäisi vääriä keinoja sen saavuttamiseksi). Näin etiikka johdetaan siitä inhimillisestä tosiasiasta, että meillä on tahto ja pyrkimyksiä. Vaikka luonnontiede osoittaisikin, että luonnonolioina meillä ei tosiasiassa ole mitään (vapaita) pyrkimyksiä, etiikka ja sen lait velvoittavat meitä itsestään käsin: ken kieltää etiikan, kieltää samalla oman ihmisyytensä.

Etiikka olisi täten inhimilliseen näkökulmaan perustuva tosiasia. Tutkimuksen objekteina meitä ehkä määrää vain kylmä luonnon kausaalideterminismi, mutta tahtovina ja tuntevina subjekteina meitä ohjaa moraali ja sympatia. Monet filosofit ovatkin hyväksyneet juuri tämän ja pyrkineet johtamaan etiikan velvoittavuuden suoraan inhimillisestä kokemuksesta, esimerkiksi siitä empatiasta ja sympatiasta, jota luonnostaan koemme kohdatessamme toisiamme (ongelmaksi muodostuu toki empatiaan kykenemätön psykopatia). Sanoo luonnontiede objektiivisista ominaisuuksistamme mitä tahansa, kukaan ihminen ei voi astua oman ihmisyytensä ulkopuolelle ja etiikan yläpuolelle.

Tunnisteet: , ,

8 kommenttia:

Anonymous Anonyymi kirjoitti...

Ehkä vika on vain minussa, mutta en kauhean vakavasti voi ottaa mitään eettistä teoriaa, joka väittää, että itsemurha on jokaisessa tilanteessa moraalisesti väärin - nähdäkseni se näet on sinällään moraalisesti indifferentti teko. (Pieni empiirinen perustelu. Yleisesti ottaen ihmiset eivät toisen itsemurhasta kuullessaan ala moraalisesti paheksumaan tekoa, vaan esimerkiksi säälivät, kutsuvat pelkuriksi tms. Mahdollinen paheksuntakin johtuu usein tilanteeseen liittyvistä muista tekijöistä - henkilö jätti jälkeensä hyvin pienet orpolapset tms. Joissain tapauksissa itsemurhaa tai jopa ns. armomurhaa voi kuulija pitää ymmärrettävänä ja ehkäpä jopa toivottavana - vakava, parantumaton ja elämää hyvin rajoittava sairaus jne.) Kant ei tietenkään ole yksin tätä "virhettä" tehnyt, eipä ennen 1900-lukua taida montaa ajattelijaa löytyä, jotka itsemurhan hyväksyisivät.

Lisäksi tämä itsemurha-kysymys on Kantin moraaliteorialle hankalampi pala kuin vaikkapa se valehtelu. Voin hyvin kuvitella, että pienillä muutoksilla saataisiin Kantin etiikan suhdetta valehteluun vähän järkevämmäksi. Sen sijaan itsemurhakielto tuntuu niin teoriaan sisäänrakennetulta, etten yksinkertaisesti käsitä, miten sen siitä voisi poistaa. Jos ymmärrän oikein, niin ajatuskulku menee jotenkin näin (ja korjaapa Toni, jos joku suuri virhe tässä nyt on). Jos ylipäätään haluaa tahtoa asioita, on samalla tahdottava tiettyjä (yleispäteviä) tahtomisen ennakkoehtoja ja vältettävä tahtomasta niitä vastustavia seikkija. Yksi näistä on tietysti tahtojan olemassaolo, siis en saisi tahtoa kenenkään tahtojan, edes itseni olemattomuutta. QED Miten tästä päättelystä voi päästä yli, muuttamatta täysin koko Kantin tapaa perustella eettisiä normeja?

Himskatti vieköön, Kantin ajatusta jatkaessa tullaan vielä oudompiin päätelmiin. Jos ylipäätään tahdon oman tahtoni olemattomuutta, olen väistämättä aina epämoraalinen (tässäkin epäilemättä tärkeintä olisi tahtominen eikä se, saadaanko olemattomuutta koskaan aikaan). Siis, buddhalainen munkki, joka nimenomaan pyrkii rauettamaan tahtonsa meditoimalla ja ankaralla harjoittelulla, olisikin siis syvästi epämoraalinen. Eihän tämä voi olla näin, teenkö nyt jonkin yksinkertaisen virheen, jota en huomaa?

Ehkä Kantin koko lähestymistavassa on se ongelma, että tahtominen asetetaan korkeimmaksi moraaliseksi päämääräksi. Tämähän on hyvin sanoisinko länsimainen idea: tärkeintä on ainakin yrittää muuttaa maailmaa, vaikka mitään ei saisikaan aikaan. Joku buddhalainen ajattelija lähtee tietysti aivan päinvastaisesta näkökulmasta sanoessaan, että juuri tahtominen se koko ongelma onkin ja että asioiden vain pitäisi antaa tapahtua. Buddhalainenkin on epäilemättä yksipuolinen tahtomisen täydessä kieltämisessään, mutta ehkä "totuus" löytyisi sieltä jostain Kantin ja Buddhan välimaastosta sitten.

By the way Toni, nyt kun kvanttifysiikka-osuudessa esitit nopean "teoreettisen järjen kritiikin" ja nyt vastaavasti nopean "käytännöllisen järjen kritiikin", ajattelitko huipentaa "trologian" esteettisen ja/tai teleologisen arvostelukyvyn kritiikillä? :)

-Ilmari

7. kesäkuuta 2008 klo 22.13  
Blogger TK kirjoitti...

Kantin moraaliteorian vahvuus on samalla sen heikkous, näin sanoakseni, nimittäin sen universaalisuus ja jäykkyys. Samalla kun se (ainakin teoriassa) poistaa kaiken mielivaltaisuuden ja satunnaisuuden etiikasta (vastoin esim. utilitarismia tai empatiaan perustuvia teorioita), se johtaa tuloksiin, joita on aika vaikea arkielämässä hyväksyä. (Kiinnostavaa on kuitenkin se, että Kant tiedostaa tämän hyvin, mutta pitää sitä maailmaan heitetyn ihmisen traagisena kohtalona; onnellisuuden ja hyvyyden epäsuhta on inhimillinen tosiasia.)

En ole samaa mieltä kanssasi itsemurhan indifferenssistä, mutta ymmärtääkseni ongelmana on sinusta enemmänkin se, että itsemurha voi joskus olla jopa hyvä teko (ja sama pätee armomurhaan) -- sinänsähän itsemurha on ainakin oman moraali-intuitioni mukaisesti eettisesti relevantti teko, että se vaikuttaa moniin ihmisiin, erityisesti se tuottaa kovin surua läheisille ihmisille. Itsemurha on Kantin moraaliteoriassa ihan sama asia kuin murha: etiikan universaalisuus niin sanoakseni abstrahoi yksilöistä, jolloin on ihan sama onko tapettu yksilö (sammutettu tahto) minä vai joku muu. Kokonaan toinen juttu on sitten tämän uskottavuus.

Valehtelu seuraa nähdäkseni yhtä varmasti Kantin teoriasta kuin itsemurhan kieltokin -- toki teorian muuttaminen muuttaisi tilannetta (mutta sen voi tehdä myös itsemurhan kohdalla). En ole varma, mutta vaikuttaa siltä, että tahtojan olemassaolo on tahtomisen välttämätön ehto, ei välttämättä sen välttämätön päämäärä -- mikäli tekstissä esittämäni erottelu nyt ylipäänsä on järkevä. Kant pitää tahdon olemassaoloa vastaan rikkomista eettisesti vääränä, mutta jo kirjoittaessani tekstiä pohdin, onko tämä jotenkin välttämätöntä. Miksei, oikeastaan, tahto voisi tahtoa olemattomuutta? (Tulevaisuuteen kohdistuvana tahto voi mielestäni ilman ristiriitaa ajanhetkellä t0 toivoa olevansa olematta ajanhetkellä t1.) Isompi ongelma nähdäkseni on se, että jos itsemurha sallitaan, niin en näe keinoa kieltää murhaa -- ellei sitten todeta (mielestäni jo epäkantilaisesti), että väärin onkin tahdon sammuttaminen silloin, kun tahto ei sitä, ehh, tahdo (kuolemaa tahtova saa kuolla, elämää tahtovaa ei saa surmata). Mutta, niin, pitemmittä hölötyksittä tyydyn vain toteamaan, että joo: ongelmallista on! (Vaan kun sen toimivan eettisen teorian saisi kehitettyä... ;) )

Ihminen ei ole epämoraalinen tahtoessaan pahoja asioita, vaan toimiessaan tämän mukaisesti. Tekstistä puuttuu tähän tarvittavat erottelut (Wille ja Willkür, yksittäisen otuksen empiirinen tahto ja itse tahtomiskyky yleensä), mutta samasta syystä, kun ihminen ylipäänsä voi tahtoa vastoin puhdasta tahtoa (eli tahtoa "väärää" asiaa), ihminen voi tahtoa pahoja asioita. Ihminen voi kuitenkin havaita (järjen avulla) tämän tahtonsa pahuuden ja olla toimimatta sen mukaisesti. Siis Kantin mukaan.

En pidä yhtään mahdottomana sitä, että maailmasta irtaantumaan pyrkivää buddhalaista pidetään Kantin teoriassa epämoraalisena: ehkä Kant vain toteaisi, että siinä on tehty pari väärää johtopäätöstä ja pidetään de facto pahaa asiaa hyvänä :) Siitä eivät buddhalaiset riemastune, tosin! Mainittakoon, että Kantin teoria on itse asiassa monien buddhalaisten näkemysten mukainen: Karman laki on monissa buddhalaisissa filosofisissa traditioissa nimenomaan tahtoon liittyvä laki, jossa yksittäinen tahtova olio toimiessaan yleisen tahdon vastaisesti kärsii teostaan loogisella välttämättömyydellä (koska ei de facto toteuta tahtoaan). Toisaalta, buddhalaisuudessahan tahto, kun sitä pidetään pahana, yhdistetään haluun, ja halu taas yhdistyy Kantin filosofiassa luonnollisesti aistivaan ihmiseen -- eli kantilaisin termein heteronomiaan. Todellinen tahto on Kantillakin puhdasta järkeä ja siinä mielessä ruumiin halujen sammuttamiseen ja maailmassa toiminnan lakkaamiseen pyrkivä buddhalainen voi olla Kantin kanssa samaa mieltä. (Ongelmanahan on nyt oikeasti terminologian yhteismitattomuus -- ehkä palaan tähän myöhemmässä tekstissä.)

Vielä semmoinen lisäys, että Kant pyrkii irrottamaan moraalin onnellisuudesta. Ei ehkä kauhean onnistuneesti, tosin. Mutta Kant voi kyllä sanoa, että onnellisuuden kannalta armomurha on monesti oikea teko, mutta puhtaan moraalin kannalta epäeettinen -- hänhän hyväksyy sen, että eettisesti toimiva ihminen voi näin tehdessään joutua kärsimään mittaamattomasti. Mikään laki ei takaa, että hyvät ihmiset menestyvät ja pahat kärsivät; pikemminkin kokemus kertoo päinvastaista. Näin päädyttäisiin lopputulokseen, että armomurha on epätäydellisesssä maailmassa inhimillisesti monesti ymmärrettävä, mutta eettisesti silti väärin. En tiedä auttaako "tosissaan ottamisessa" ;) (Itselleni "turhan kärsimyksen" käsite on arkietiikassa tärkeä: kenenkään ei pitäisi toisten toimien takia kärsimän turhaan tai enemmän kuin on tarpeen -- tällaista ajatusta ei taida kantilaiseen viitekehykseen saada tungettua sitten kirveelläkään!)

Mielestäni Kantin teoriassa sisältö on epäilyttävä, mutta käsittelytapa kiinnostava. Se on niitä harvoja tuntemiani eettisiä teorioita, jotka oikeasti onnistuvat muotoilemaan aitoja eettisiä lakeja. Esim. levinasilainen etiikka on nähdäkseni Kantin jutuille nojautuva mutta sitä huimasti parantava teoria, joka tosin sekin menee vähän turhan pitkälle.

Enpä ajatellutkaan esittäneeni "pikakritiikkejä" :) Mikäpä jotta ei, tosin, teleologian kritiikki voisi olla mielenkiintoinen. (Kantin kauneuskäsityksestä en heti keksi mitään fiksua sanottavaa...) Mikään ei ole hauskempaa kuin sen osoittaminen, että Kari Enqvist on syvästi uskonnollinen ihminen :p

7. kesäkuuta 2008 klo 22.51  
Blogger TK kirjoitti...

< Kant-jauhanta >

Syvästi satunnainen ja hetken mielijohteesta esitetty ja siksi kovin epäilyttävä lisäys Kantin filosofiaa jo tunteville. Entä jos Kantin systeemiä fiksaisi seuraavalla tavalla. Teoreettisessa filosofiassahan Kant pyrkii osoittamaan maailman muodon olevan meidän asettamamme sisällön ollessa ulkoa annettu. Lopputulos: lainomaisuus asetetaan maailmaan, yksittäiset lait ovat empiirisen tutkimuksen seikka. Niin entä olisiko mahdollista "tuunata" Kantin eettistä teoriaa niin, että eettisen lain muoto ja lainomaisuus on asettamaamme (siis kat. imp. ilmaisee lain muodon), mutta yksittäiset eettiset toimintamallit ja -lait riippuvat maailman kulloisestakin, satunnaisesta tilasta, ja ovat siis meistä riippumattomia, empiirisiä seikkoja.

Tuli vain mieleeni tuosta "epätäydellisestä maailmasta". Jos moraalilaki muodoltaan kieltäisi kärsimyksen aiheuttamisen, mutta se, mikä kulloinkin aiheuttaa kärsimystä (ja siis vastustaa onnellisuutta, kuten Kant sen ymmärtää), on meistä riippumaton seikka, silloin ei voitaisi a priori välttämättömyydellä määrittää, mikä milloinkin olisi oikein. Ehkä on empiirisen rajanvedon asia, milloin armomurha on jees? Tai siis ehkä tällaisen teorian voisi kehittää... (Tärkeäähän on nähdäkseni vain eettisten lakien normatiivisuuden pelastaminen, mihin tarvitaan apriorisuutta Kantin mielessä, ei yksittäisten lakien a priori johtaminen...)

< / Kant-jauhanta >

7. kesäkuuta 2008 klo 23.04  
Anonymous Anonyymi kirjoitti...

Ihan vain pienenä selvennyksenä. Tarkoitin, että jos asiaan ei liity muita asianhaaroja (an sich, niin sanotusti), niin silloin ja vain silloin itsemurha on nähdäkseni moraalisesti indifferenttiä. Suremaan jäävät läheiset jne. taas on osa laajempaa kontekstia, joka saattaa tehdä itsemurhasta esimerkiksi epäeettistä. Jos sen sijaan esimerkiksi yksinäinen ihminen, jolla ei läheisiä ole, (ja tämmöisiäkin käsittääkseni valitettavasti on) tekee itsemurhan, ei teko nähdäkseni ole epäeettinen, koska tuo laajempi konteksti puuttuu: surua ei synny, ei ole mitään moraalisesti moitittavaakaan. Vertailun vuoksi, ihmisen murhaaminen tämän tahtomatta on taas aina epäeettistä mielestäni, olipa murhatulla sitten läheisiä tahi ei.

-Ilmari

7. kesäkuuta 2008 klo 23.06  
Anonymous Arttu kirjoitti...

Kirjoituksesi lähti Linkolasta aika kauaksi lentoon :) Jäi kuitenkin askarruttamaan tarkemmat perustelusi sille, miksi Linkolan ajatukset ovat kestämättömiä. Eikö kyseessä ole perinteinen Gaia-henkinen ajattelu, jossa ykseys koetaan ihmiskunnan sijaan koko maapallon, ja viime kädessä jopa koko universumin kanssa. Jos Linkola näkee ihmisen vaikutuksen muuhun maailmaan katastrofaalisena, on hän teoriassa moraalinsa velvoittamana valmis uhraamaan itsensä ja muut suuremman hyvän, eli maapallon hyvinvoinnin puolesta.

Itse en aivan näin asiaa näe, mutta mielestäni Linkolan kaltaisten ihmisten ajattelulle on löydettävissä perusteet, jotka tekevät ajatuskulusta loogisen. Toisaalta esiin nousee jännä kahtiajako: eettinen ajattelu laajenee kattamaan koko luomakuntaa, mutta toisaalta kulttuuri vs. luonto -vastakkainasettelu on aika ehdoton, kun ihminen on enintään marginaalisesti osa luontoa.

7. kesäkuuta 2008 klo 23.12  
Blogger TK kirjoitti...

En sanoisi, että linkolalainen ajattelutapa olisi epälooginen, se vain on minusta loppujen lopuksi kestämätön. Sehän perustuu utilitaristiseen ajatteluun: ihminen on haitaksi kokonaisuudelle, joten on kokonaisuuden kannalta hyödyllistä (ja siis moraalisesti oikein), että ihminen vetää itsensä jojoon. Itse Linkolaa en niin yrittänyt tässä käsitellä, vaan perustella utilitaristisen ajattelun ongelmia. (Utilitarismihan on hyvin suosittu eettinen teoria, mutta mielestäni se on epäonnistunut, ainakin, mikäli sitä ei tueta jollakin muulla eettisellä teorialla.)

Linkolan juttuja voi perustella moninkin tavoin, esimerkiksi mainitsemillasi argumenteilla. Ei se perusteetonta ole. Mutta herää parikin kysymystä:

1. Miksei luonnolle haitaksi itsensä havaitseva ihminen ala toimimaan tavalla, joka on hyödyksi luonnolle, sen sijaan, että tappaisi itsensä. Melko radikaali reaktio! Vertaa vaikka siihen, että huomaisin monesti loukkaavani toisia ihmisiä ja reagoisin siihen hyppäämällä parvekkeelta sen sijaan, että yrittäisin muuttaa toimintaani. (Ehdotinkin alkuperäisessä tekstissä luonnonsuojeluaktivismia mieluummin kuin hirttäjäisiä.)

2. Samaan tapaan kuin itse pohdit, miksi ihminen irrotetaan luonnosta, jos taustalla on holistinen käsitys? Ihmisen täytyy tässä ajattelutavassa olla lähtökohtaisesti samalla viivalla kuin ketut ja pöllöt, ja ihmisen sukupuutto on siten yhtä traaginen tai epätraaginen tapahtuma kuin lento-oravien tuho. Monet eliölajit ovat tappaneet toisiaan sukupuuttoon läpi maailmanhistorian, eikä kukaan kai vaadi oikeutta hävittäjälajin tuhon muodossa? Tämä palaa nyt ykköskohtaan: ok, ihminen on perseestä, mutta miksi sen perseyden pitäisi tarkoittaa ihmisen (itseaiheutettua) sukupuuttoa? Entä jos moraalisesti oikeampi teko olisi ryhtyä vähemmän perseileväksi? ;)

Vähän epäilen, että herra Linkolan ajatukset ovatkin tarkoitettu provokaatioksi. Kuten todettu: Linkola itsekin on pitänyt itsensä hengissä, ja on siten varmasti auttanut luontoa enemmän kuin hukuttautumalla kesken kalastusreissujensa... :)

7. kesäkuuta 2008 klo 23.35  
Blogger TK kirjoitti...

Näppäimistö riistäytyi jo aika pahasti käsistä tuossa :D Lento-oravat ovat uljaita otuksia ;)

7. kesäkuuta 2008 klo 23.37  
Anonymous Arttu kirjoitti...

Totta puhut. Argumentteihisi voisi kuitenkin joku vastata, että vaikka yksittäisiä tiedostavia ihmisiä on riittänyt maailman sivu, kollektiivina ihmiskunta upottaa itseään koko ajan syvemmälle suohon. Eli eikö meillä olekaan edes mahdollisuutta alkaa tehdä hyvää? Mutta kuten totesit, ilmeisesti Linkolan kaltaisillakin vielä toivon siemen itää...

8. kesäkuuta 2008 klo 16.45  

Lähetä kommentti

Tilaa Lähetä kommentteja [Atom]

<< Etusivu