8. kesäkuuta 2008

Lupa kuolla

Meillä on fiksaatio elämään: se on itseisarvo, eikä sen säilyttämisen edessä saa seisoa mikään. Tämän päähänpinttymän eräs tuttu ilmentymä on eutanasian eli armomurhan kieltäminen. Kuoleman ehdottoman kiellon seurauksena ihmisiä pakotetaan kärsimään sietämättömiä tuskia jopa vuosikymmeniä vailla oikeutta päättää omasta elämästään. Samoin voidaan ihmisiä pitää parhaimmillaan/pahimmillaan vuosikymmeniä hengissä koomassa ilman toivoa parantumisesta.

Kuolema on, tietenkin, vakava asia, ja eutanasia sen mukaisesti. Elämän standardit määrittyvät kuitenkin nykyisellään liikaa biologisten elämäntoimintojen kautta: elämässä on kyse muustakin kuin sydämenlyönneistä. Pelkkää kärsimystä oleva elämä on monissa tapauksissa paljon pahempi asia kuin se, ettei elämää ole lainkaan – erityisesti, kun tiettävästi kuollut ihminen ei elämäänsä oikein osaa kaivatakaan. Minua itseäni hirvittää ajatus siitä, että en voisi eutanasian kategorisen kiellon takia tarvittaessa itse päättää haluanko minua pidettävän elossa vai ei.

Kuolema on aina ulkokohtaista: ihminen ei koskaan koe omaa kuolemaansa. Kuolema ilmenee aina vain kuoleman todistaville sivustakatsojille (kuten omaisille ja läheisille). Vanha viisaus sanoo: kun minä olen täällä, kuolema ei ole; ja kun kuolema on täällä, minä en ole. Monesti armomurhan kieltämisessä onkin taustalla surullinen kyvyttömyys päästää läheisestä ihmisestä irti: ei ole niin, etteikö potilas itse toivoisi kuolemaa, vaan että hänen läheisensä ja omaisensa eivät halua kadottaa häntä elämästään. Tällaisissa tapauksissa kyse on siis puhtaasti karmivat mittasuhteet saavasta (joskin myös ymmärrettävästä) itsekkyydestä.

Katsoin kerran dokumentin amerikkalaisesta miehestä, joka oli herännyt 20 vuoden koomasta. Dokumentti alkoi pian saada suorastaan makaabereita piirteitä. Erityisesti perheen äiti eli kyseisen miehen vaimo oli selvästi ollut kykenemätön päästämään miehestä irti. Silmät leiskuen hän selitti aina uskoneensa miehensä paranemiseen ja kuinka hänen uskonsa nyt näin palkittiin. Mitä sitten, että mies ei juuri pystynyt puhumaan tai liikkumaan, oli kykenemätön oppimaan uusia asioita, kuten että Yhdysvaltainen presidentti ei enää ollut Jimmy Carter, sekoitti oman tyttärensä vaimoonsa (yrittäen toistuvasti harrastaa seksiä tämän kanssa) ja oli kaikin puolin täysin rikkinäinen ihminen, joka ei ymmärtänyt, mitä hänelle oli tapahtunut tai että hänelle oli ylipäänsä tapahtunut jotain. Tärkeää oli, että "isä on taas täällä". Sekä dokumentti itse että perheenjäsenet katsoivat tilannetta ihan muusta kuin koomasta vironneen miehen näkökulmasta – häntä ei tainnut ajatella kukaan. Hänestä oli tehty pelkkä objekti.

Me kaikki kuolemme. Tälle kiistämättömällä tosiseikalle emme tiettävästi voi mitään. Sen sijaan se, että meidän tulisi kärsiä koko (loppu)elämämme, ei ole sen enempää kiistämätön tosiasia kuin vaikutusvaltamme ulottumattomissa oleva seikka. On loppujen lopuksi aika perverssiä, että juuri biologinen, niin sanoakseni kvantitatiivinen (määrällinen) elämän käsite määrittää niin paljon tapaamme kohdata elämä, kun hallinnassamme on juuri elämän laatu eli kvaliteetti.

1900-luvun alkupuolen saksalainen filosofi Martin Heidegger puhui "kuolemaa kohti olemisesta", eli siitä inhimillisestä tosiasiasta, että elämä on kuolemista – tämä on lopulta vain nimitys ihmisen ajalliselle rajallisuudelle. Kuolema määrittää olemisen rajat ja on siten muodostamassa sitä horisonttia, jota vasten elämämme määrittyy. Mutta Heidegger ei ajatellut, että kuolemaa tarvitsisi tai edes voisi pelätä. Mitä pelkäät, kun pelkäät kuolemaa? Ehkä pelkäät toisten kuolemaa, heidän katoamista elämänpiiristäsi, mutta kuinka pelätä omaa kuolemaansa? En usko, että itse asiassa pelkäämme kuolemaa itseään, vaan enemmänkin Suurta Tuntematonta ja eritoten omaa rajallisuuttamme (sekä siihen monesti liittyvää tuskaa – mutta kuoleman itsensä ei tarvitse olla tuskallinen). Kuolema määrittää reunaehdot elämälle, ja unelmat kuolemattomuudesta ovat unelmia inhimillisen rajallisuuden ylittämisestä – siksikö jumalat ovat kuolemattomia? Kuoleman vääjäämättömyys iskee vasten toivettamme vallasta yli maailman tosiasioiden. Erityisesti vanhat ihmiset joutuvat kohtaamaan kuolemanpelon, koska he ovat aivan eri tavalla vastatusten rajallisuutensa kanssa kuin nuoret.

Kuolemattomuus itsessään onkin hieman yllättäen neutraali asia: tärkeää on rajattoman elämän laatu. Kun ihminen halajaa kuolemattomuutta, hän toivoo samalla tämän rajattoman elämän onnellisuutta – ja mikä olisi raaempi kohtalo kuin loputon elämä kärsimyksessä? Taivas ja helvetti, molemmat ikuisuuden asioita, asettavat onnellisuuden/onnettomuuden äärirajat. Biologinen elämä asettaa sen kehikon, jossa elämä on mahdollista, mutta elämän arvo määrittyy vasta tämän kehikon puitteissa, elämän sisällön kautta. Lyhyesti: biologinen elämä on elämän tosiasia, ei (sellaisenaan) mikään arvo.

Biologisen elämän itseisarvoisuus kääntyy itseään vastaan. Kun nähdään vain sydämenlyönnit, tuomitaan ihmisiä hyvää tarkoittaen (ikuisuudelta tuntuvaan) helvettiin. Monet lääkärit vastustavat eutanasiaa piiloutuen elämän suojelemisen periaatteen taakse: he sanovat vannoneensa suojelevansa elämää "vahingolta ja vääryydeltä" Hippokrateen valan (tai siihen perustuvan lääkärinvalan) mukaisesti, mutta on myös pohdittava, mitä se elämä on, jota he ovat vannoneet puolustavansa. Onko elämän määrittäminen puhtaasti biologian kautta vain helppo tapa paeta sitä hirvittävää vastuuta, joka lääkärillä elämän puolustajana on? Epäilemättä Hippokrates itse, kuten valasta voi lukea, vastusti eutanasiaa, mutta meillä ei ole mitään syytä hyväksyä kyseenalaistamatta yhden miehen näkökulmaa – lääkärin etiikka ei saa perustua vain uskonnolliseen vakaumukseen verrattavaan muinaisen auktoriteetin seuraamiseen. Nykyinen lääkärinvala ei enää määritäkään lääkärin puolesta ratkaisua tähän kysymykseen: sen muotoilussa on vain kunnioitettava elämää ja mm. lievitettävä kärsimyksiä.

"Älä tapa!" kaikuu voimallisesti nykyajattelumme taustalla: kristinusko pitää kuolemaa kategorisen pahana, mikä näkyy erityisesti suhtautumisessa itsemurhaan, jota – kuten Ilmari aiemmassa kommentissaan totesi – kutakuinkin jokainen (kristillisen tradition) filosofi ennen 1900-lukua on pitänyt eettisesti vääränä. Jumala on lahjoittanut meille elämän, ja keitä me ihmiset olemme kieltämään hänen lahjansa? Lukuisissa muissa kulttuureissa itsemurhaa on monissa yhteyksissä pidetty sallittuna tai jopa suotavana (myös antiikissa; Hippokrateen näkökulma oli vain yksi monien joukossa), esimerkiksi kunniallisena tapana kantaa vastuu, ja vaikka tällainen ylimitoitettu kunniantunto lieneekin melko epäilyttävää, näkyy siinä kuitenkin elämän kvantiteetin ja kvaliteetin välinen erottelu: miksi jatkaa elämää, joka ei ole jatkamisen arvoista? Epäilemättä monissa tapauksissa kuolemaa toivova on rajallisen näkökulmansa sokaisema, mutta ei auta vastakkainenkaan sokeus, nimittäin se, että annamme uskonnon johtaa meidät pitämään kaikkea kuolemaa ja sen haluamista kategorisesti vääränä. 14-vuotias ensimmäiseltä ihastukseltaan pakit saanut toki liioittelee kuolemankaipuussaan, mutta yhtä lailla toisen ihmisen kärsimystä 10 vuotta jatkava lääkäri liioittelee elämänkaipuussaan.

Tietenkin eutanasiakieltoa voidaan perustella muillakin kuin uskontoon nojautuvilla keinoilla, mutta vaikeaa se on, ja erityisesti siihen ryhdytään harvoin: elämä ja sen jatkuminen hyväksytään kulttuurissamme itseisarvoksi usein vain siksi, että niin on tehty ennenkin. Eutanasia on vaikea asia, mutta rehellisesti sanoen en voi käsittää miten nykyaikainen, valistunut yhteiskunta voi sallia ehdoitta tämän hyvien periaatteiden kaapuun puetun kidutuksen muodon.

Tunnisteet: ,

2 kommenttia:

Blogger TK kirjoitti...

Ironiseksi voisi kuvailla sitä, että sattumalta hieman sen jälkeen, kun sain tämän kirjoituksen valmiiksi, kuulin kummitätini menehtyneen eilen. Se toimii hyvänä syynä lisätä: parempi tai ei, kuolema on hirvittävän surullinen ja lopullinen asia.

8. kesäkuuta 2008 klo 18.33  
Anonymous Anonyymi kirjoitti...

Tuli mieleen kommentistasi, että kuolemattomuus on oikeastaan neutraali asia, sattuva kohta Gulliverin tarinoista, joissa päähenkilö saapuu saarelle, jonne aina silloin tällöin syntyy kuolemattomia ihmisiä. Gulliverin päivitellessä, miten onnellinen kyseinen saari varmasti on, häntä valistetaan, että itse asiassa kuolemattoman lapsen syntymää pidetään jonkinasteisena kirouksena: saaren kuolemattomilla ei ole ikuista nuoruutta, joten he tulevat yhä sairaalloisemmiksi ja heikommiksi ja lisäksi heidän mielensä laskee hitaasti lapsen tasolle ja alemmaksikin, joten lopulta he ovat vain sukulaisilleen taakaksi ja heidät karkotetaan yhteisön ulkopuolelle. Sama neutraalisuus, mikä pätee kuolemattomuuteen, pätee myös pitkään elämään. Omasta kokemuksesta voin sanoa, että ei ole kovin kaunista katsottavaa, miten ihmisen – esimerkiksi oman isoäitini – järki vähä vähältä muuttuu yhä sameammaksi, muistot hiipuvat pikku hiljaa, luonne palaa aluksi lapsen tasolle ja pian häviää täysin, kunnes lopulta liikuntakyky lakkaa ja ainoa elonmerkki ovat motoriset refleksit, kun vuoteenomalle lapataan ruokaa suuhun: elämäähän tämäkin on, mutta onko se enää kovin ihmisarvoista elämää? Joissain kulttuureissahan on jonkinlainen häpeä kuolla vanhuuteen, kun taas suurin kunnia on kuolla taistelussa: esimerkiksi Homeroksen Iliaassa on tällaisia sävyjä. Tällaisessa näkemyksessä on omat heikkoutensa, selvimpänä tietysti se, että ihmisen arvo sidotaan siihen, miten valmis ja pystyvä hän on tappamaan muita ihmisiä. Sen sijaan hyvä pointti tällaisessa ajattelussa on nähdäkseni se, että ihmisellä pitäisi olla oikeus arvokkaaseen kuolemaan: elämä ei ole mikään itseisarvo, jonka vuoksi jokaisen yksilön tulisi kitua loppuun asti vuoteen omana, vaan olisi syytä antaa edes mahdollisuus lähteä ”tyylikkäästi” tai tehdä kuolemastaankin mielekäs kokemus.

-Ilmari

13. kesäkuuta 2008 klo 19.33  

Lähetä kommentti

Tilaa Lähetä kommentteja [Atom]

<< Etusivu