Minä puolestani puhun asiaa - Tapaus 1: Arno Kotro

"Minäkin jauhan paskaa" -sarja tarvitsee rinnalleen positiivisen vastapainon, joten vaikka onkin monesti vaikeampaa löytää (lähes) aina asiaa puhuvia kuin (lähes) aina paskaa jauhavia, yritän tässä tekstisarjassa tuosa esille niitä julkiseen keskusteluun osallistuvia, jotka ainakin mielestäni kunnioitettavan usein kirjoittavat rohkeasti, järkevästi ja tärkeistä asioista.

Ensimmäisenä estradille pääsee Arno Kotro, itä-helsinkiläinen opettaja ja kirjailija. Hänen tarinansa on omasta näkökulmastani kiinnostava: lukion filosofianopettaja julkaisee (hienon) runokirjan, tulee kuuluisaksi ja saa sitä kautta ajatuksilleen painoarvoa tavalla, joka ei aiemmin olisi ollut mahdollista. (Siitä huolimatta, että runoilla ei ole mitään tekemistä sen kanssa, mitä Kotron ajatukset käsittelevät.) Nyt Kotro on tuntunut jättäneen kirjailistatuksensa hieman taka-alalle ja osallistuu keskusteluihin opettajatittelillä.

Valitsin Kotron, koska ensiksi hän on kirjoittanut paljon tämänkin blogin aiheena olevasta feminismi-keskustelusta ja yleisemmin tasa-arvosta ja toiseksi hän kirjoitti hienon artikkelin Hesarin viimeisimpään Sunnuntaidebattiin otsikolla "Naiset huipulle, miehet pohjalta pois". (Valittevasti otsikko on virheellinen: hienona kirjoittajana Kotro on itse toki muotoillut tämän: Naiset huipulle, miehet pois pohjalta, mutta ilmeisesti toimittajalta on kielellinen taju loppunut kesken, kun hän on muotoillut sanoman noin töksähtävästi.) Arno on kunnostautunut tuomalla miehen näkökulmaa tasa-arvokeskusteluun – ja kritisoimalla samalla keskustelun lohdutonta laaduttomuutta, kuten nytkin: miesten tasa-arvo-ongelmien esiinnostaminen nähdään Kotron mukaan aivan liian yleisesti ja automaattisesti naisten tasa-arvon vastustamisena tai "men strike back" -mentaliteettina. Lyhyesti ja ytimekkäästi: "Kun joku osoittaa sormella epäkohtaa, pitää katsoa epäkohtaa, ei sormea". Hän käsittelee aihetta artikkelissaan rauhallisesti ja korostetun analyyttisesti. Hän poimii miesten tasa-arvo-ongelmien yhteydessä esitettyjä argumentteja ja osoittaa, kuinka samoja argumentteja voitaisiin (tai koherenssin nimessä pitäisi) käyttää myös naisten tasa-arvo-ongelmia kohtaan. Esimerkiksi: "Epäjohdonmukaista on myös, jos naisten vähäinen edustus johtajistossa selitetään yhteiskunnallisesti, mutta miesten huono-osaisuudesta puhuttaessa [...] katsotaan sen johtuvan vain omista valinnoista. Eikö molempien ilmiöiden taustalta löydy myös yhteiskunnallisia mekanismeja, joita pitää tutkia ja purkaa?" Vaikeapa on tuota kommenttia haastaa.

Erityisen hieno Kotron oivallus on termin lasilattia lanseeraaminen. Samalla kun tasa-arvokeskustelu on fiksoitunut esimerkiksi siihen lasikattoon, johon naiset törmäävät uransa huipulla ja joka estää heitä nousemasta yritysten johtoon, ollaan kovin vaiti siitä, että noin 90 prosenttia kaikista syrjäytyneistä, alkoholisteista, koulunsa kesken jättäneistä ja muista huono-osaisista on miehiä. Tämä on seikka, johon Kotro on toistuvasti vaatinut muutosta ja ylipäänsä huomion kiinnittämistä: yhteiskunnallisia turvaverkkoja olisi kehitettävä ja niihin olisi panostettava aivan eri tavoin kuin nykyään, ja keskustelua olisi käytävä, ei pelkästään yhteiskunnan eliitin vaan myös pohjamutien miesvoittoisuudesta. Kotro toteaa: "Usein kuultu argumentti on, että pojat kyllä syrjäytyvät koulutuksesta useammin kuin tytöt, mutta se ei ole tasa-arvo-ongelma, koska myöhemmin miehet sitten menestyvät". Tällainen argumentti voi syntyä vain sellaisen päässä, joka ei kykene erottamaan toisistaan yleistä joukkoa "miehet" ja yksittäisiä miehiä: ikään kuin se, että yhdestä miehestä tulee hirmuinen pohatta jotenkin oikeuttaisi sen, että toinen kuolee kolmekymppisenä viinaan ja huumeisiin elettyään 15 vuotta kadulla ja vankiloissa.

Luonnollisesti Kotro on ottanut toistuvasti esille myös tässäkin blogissa käsitellyn armeijan epätasa-arvoisuuden. Hän huomauttaa myös, että Ruotsissa (jota suomalaiset feministit usein katselevat kaiholla feminismin mallimaana) tämä tasa-arvo-ongelma otetaan usein esille ja pidetään tapetilla; Suomessahan asiasta ei juuri hiiskuta. Kotro on esittänyt tätä kautta myös Nato-keskusteluun kiinnostavan ja uskaliaan näkökulman: Suomen tulisi liittyä Natoon, jotta liittymisen kautta mahdollistuisi armeijan supistaminen palkka-armeijaksi ja siis tämän aikamme suurimman sukupuolten välisen epätasa-arvon ratkaiseminen. Kuten alta voi lukea, en ole Kotron kanssa samaa mieltä menetelmän kanssa (ongelman voi ratkaista liittymättä Natoon), mutta ihastelen kylläkin tätä tuoretta näkökulmaa vanhastaan toivottoman jankkaavaan Nato-keskusteluun. (Ensimmäinen argumentti, joka minusta tuntuu antavan ihan oikeasti syyn liittyä Natoon – siis muunkin syyn kuin "miksi ei?" tai "mut ku ryssät rynnii rajan yli!")

Mielestäni Kotron kirjoitukset ovat tyylillisesti hienoja ja asenteeltaan täsmälleen oikeanlaisia: ne ovat tiukkoja, tarvittaessa vihaisiakin, mutta eivät yksipuolisia. Sunnuntaidebatin artikkelissa Kotro toteaa, että "tasa-arvokeskustelulle antavat leimaa [...] hedelmättömät vastakkainasettelut, pölhöt kärjistykset, argumenttien sijaan henkilöön käyvä nimittely ja tahallinen väärinymmärtäminen", mutta muistaa myös mainita (tasa-arvokeskustelussa melko olennaisen seikan), että "miesten ongelmat eivät ole naisten syytä". Hän uskaltaa tarvittaessa läimäyttää myös suuria nimiä, mutta tekee sen asiallisesti ja sitaatteja käyttäen (ei epäasiallisesti toisen sanoista tehtyihin omiin tulkintoihin perustuen), kuten esimerkiksi kritisoidessaan Kaari Utriota, joka on Kotron mukaan "tulkinnut miesten tasa-arvosta puhuvien pelkäävän, että 'naisilla on liikaa ihmisoikeuksia'" – kieltämättä tämä Utrion kommentti henkii sellaista ylimielisyyttä, sokeutta (ja haluttomuutta nähdä), alentuvuutta ja välinpitämätöntä yhteen niputtamista, että heikompia hirvittää.

Kotro ei siis ole mikään "miesaktivisti". Tai, vedetäänpä takaisin – näin sanoessani alistun vain siihen Kotron kritisoimaan mediamekanismiin, joka on onnistunut tekemään miesasiasta irvikuvansa. (Se, että taustalla on kasa urpoja "miesaktivisteja" ei selitä sitä, miksi mediassa on nimenomaan käsitelty näitä urpoja sen sijaan, että oltaisiin jätetty heidät omaan arvoonsa ja vellomaan omiin turhaumiinsa.) Itse olen sitä mieltä, että koko mies-nais-vastakkainasettelu pitäisi poistaa tasa-arvokeskustelussa käytetystä termistöstä, mutta Kotro päättää artikkelinsa toisin: "Jos feminismi määritellään niin, että sen tavoite on naisten ja miesten välisen eriarvoisuuden poistaminen ja se, että jokainen voi sukupuoleen perinteisesti liittyvistä rooliodotuksista ja ennakkoluuloista vapaana toteuttaa itseään, ainakin minun miesasiani on feminismiä, ihmisasiaa." – Amen!

Arno Kotro on raivannut itselleen hienosti tilaa feminismi-keskustelussa. Hänen strategiansa on toimiva ja yksinkertainen: koska keskusteluun osallistumisen eräänä esteenä on vasta-argumenttien asiattomuus, revitään sitten jokainen vasta-argumentti retoriikasta paljaaksi ja osoitetaan sen naurettavuus. Siihen hän on enemmän kuin kykenevä. Pikkuhiljaa piirtyy kuva Kotrosta analyyttisena, järkevänä ja rauhallisena mutta tiukkana keskustelijana, jonka vastustajana eivät ole naiset eivätkä miehet, vaan ajattelemattomuus ja siitä juontuva, yhä jatkuva eriarvoisuus.