6. kesäkuuta 2008

Lieroista ja lierojen touhuista

Matti Vanhasta on viime aikoina saanut seurata hieman ällistyneenä. Ensin mitään ei ole tapahtunut, sitten ehkä onkin, mutta mitään ei ole tiedetty, sitten ehkä onkin tiedetty jotain, mutta ei sillä asialla ole merkitystä, ja sitten ehkä onkin merkitystä, mutta ei sille pidä tehdä mitään, ja sitten ehkä pitääkin tehdä, mutta ei tehdä. Piste. Alati raivoava ja jälleen tänäänkin uusia piirteitä saanut vaalirahoituskohu koskee toki isoa joukkoa poliitikkoja, mutta pääministerin roolissa Vanhanen on tietysti seisonut lausuntoineen kohun keskiössä.

En halua nyt mennä vaalirahoituskohun yksityiskohtiin, enkä niiden osalta erityisen tietäväinen olekaan. Jostain syystä lakkasin olemasta kiinnostunut asiasta jo sen alkumetreillä. Sen sijaan juuri tähän epäkiinnostuneisuuteen johtanut keskustelun tietty ponnettomuus on kiinnostava ilmiö. Kohu on jatkunut pian kuukauden, eikä mitään ole tapahtunut: kukaan ei ole eronnut eikä ketään edes olla kuuluvasti vaadittu tekemään niin. Ei vaikka lehdet ovat täynnä uusia paljastuksia ja kiusallisia yksityiskohtia. Ei vaikka Arkadianmäellä on nyt tusinoittain valehdelleita kansanedustajia ja ministereitä. Eikä erityisesti, vaikka yksi vaatimus totuuden puhumisesta ei ole riittänyt, vaan valheita paljastuu jatkuvasti – siis jotakin peitellään?

Miksi 200 tekstiviestiä johtaa ministerin eroon (perusteluna erityisesti asiasta valehteleminen), mutta vaalirahoitukseen liittyvistä epäselvyyksistä ja hämäräperäisistä, lahjonnaksi tulkittavissa olevista sotkuista valehteleminen ei? Miksi "niin totta kuin vain voin" puhunut (nais!)pääministeri lentää ulos kuin leppäkeihäs, alahuuli väpättäen? Yksinkertainen vastaus lienee vanha tuttu: ei ole poliittista tahtoa rankaista montaa väärintekijää; yksi vaivainen ministeri sen sijaan huomaa pian kaveriensa kaikonneen. Kovasti tekstiviestijupakassa kauhisteltiin sitä, kuinka naisiinmenevä ministeri saattaa olla hyvä kohde (nais)vakoojille (näinhän kaikissa leffoissakin homma hoidetaan) ja kuinka nämä kuuluisat parisataa tekstiviestiä ovat kansallinen uhka. Minkämoinen kansallinen uhka sitten mahtaa olla porukka ministereitä ja kansanedustajia, jotka salaavat saaneensa tuhansia tai kymmeniätuhansia euroja liikemiehiltä – jotka ovat toki liikkeellä ihan puhtaasta hyväntekeväisyydestä.

Takaisin Vanhaseen. Hän on viime aikoina ilmaissut pitävänsä monia julkitulleita seikkoja "kiusallisina" ja toivoi uusien paljastusten pian loppuvan. Alkupäivien "politiikka on kriisissä" -retoriikka on – ehkä itseen kohdistuvien epäilyjen ja "kiusallisuuksien" takia – muuttunut eräänlaiseksi toimettomaksi punasteluksi ja ärtymykseksi. Niin, politiikka on kriisissä, ja se on kriisissä erityisesti siksi, että asiaan sotkeutuneet eivät – tekstiviestikohusta lainatuin sanankääntein – osaa tehdä asioista oikeita johtopäätöksiä. Valta turmelee ja niin pois päin, ja Masan kohdalla aletaan olla jo aika turmeltuneita. Valitettavasti hänen historiansa perusteella hänen toivomuksensa paljastusten loppumisesta on helposti tulkittavissa toivomuksena päästä pikkuhiljaa taas lomalle ja vaivaannuttavan median ulottumattomiin, ei suinkaan toivomuksena siitä, että taustalla ei olisi enempää kähmintää ja että voitaisiin vihdoin vetää langat yhteen ja pohtia, mitä asialle pitäisi tehdä. Masahan on muun muassa sitä mieltä, että lakiuudistukset pitää kehitellä salassa julkisuudelta – eihän se käy, että kansan mielipide, toiveet ja halut pääsisivät vaikuttamaan siihen, mitä Masa et co. kammioissaan puuhailevat. Matin mieleen ei näemmä suin surminkaan juolahtaisi ajatus, että hänen pitäisi luovuttaa valtikkansa, että tämä kohu koskee myös häntä ja että ihmiset ylipäänsä saattaisivat olla vähän kyllästyneitä häneen ja hänen juttuihinsa. Ei, tämä – kumppanini osuvin termein – liero seisoo hievahtamatta valtaistuimellaan, hurskastelee politiikan kriisistä (ei oman puolueensa ja itsensä valehtelusta ja kähminnästä) ja manailee kiusaantuneena, kun kohu ei jo ota laantuakseen, että hänkin pääsisi vihdoin kesälomalle.

Ja mikäs siinä on patsastellessa, kun kukaan ei tee mitään. Oppositio räksyttelee yskien, media marssittaa päivittäin lisäjoukkoja paljastuneiden salaisuuksien armeijaan – ja valtapuolueet pitävät yhtä. Ja mikäs siinä on pitäessä, kun (melkein) kaikkien kädet näyttävät olevan yhtä syvällä loassa. Toivottavasti edes selvästi havaittavissa oleva siirtymä suurten puolueiden kannattamisesta pienempiin saa aikaan jotain vipinää puolueissa. Nyt valitettavasti on jo löytynyt syntipukki tai pari, jotka voidaan uhrata "yhteisen hyvän" nimissä: potkitaan vain puoluesihteeri ja ehkä jokunen muu pikkutekijä ulos puolueesta, niin kaikki on taas hyvin. Samalla voidaan kiillottaa valtaapitävien julkisuuskuvaa esimerkiksi pistämällä Mauri Pekkarinen hurskastelemaan televisioon: "Juu, siis jos mun jutuista olis löytyny jotain huomautettavaa, niin tod olisin eronnu, ilman muuta, joo". Edes hitunen vakuuttavuutta olisi tähänkin lausuntoon saatu, mikäli jossittelu oltaisiin tehty ennen kuin tiedettiin, ollaanko selvillä vesillä vai ei – tai jos tämä "vastuunkantajaksi" itseään vaaleissa tituleerannut heppu olisi kantanut vastuunsa niiltä osin, kun huomautettavaa todella oli. Niin, ja samalla voisi tosiaan vähän palautella tukia, kun kerran jäätiin kiinni – yritäpä samaa kenelle tahansa kaupan vartijalle jäätyäsi näpistyksestä kiinni.

Tekee mieleni heittää kädet ilmaan ja sanoa "äh". Näinhän tämä menee, ja on aina mennyt. Ei ihme, että koko touhu on ollut niin apaattista: se, että media vyöryttää esiin todistusaineistoa toisensa perään, on kuin – kuten sanonta kuuluu – nyrkkeiltäisiin jäävuoren kanssa. Ja tässä asiassa ilmastonmuutosta ei näy mailla eikä halmeilla.

Tunnisteet:

2 kommenttia:

Anonymous Anonyymi kirjoitti...

Äläpä vaivu turhaan pessimismiin kuitenkaan. Kaikki ei ole aina mennyt näin, sillä vielä joku parikymmentä vuotta sitten koko asia ei olisi edes päässyt lehtiin, vaan toimittajat olisivat painaneet koko asian villaisella. Nyky-Suomessa on sen sijaan ainakin tämä yksi taho, joka pystyy edes nostamaan epäkohtia esiin. Pientä edistystä, mutta edistystä silti.

(Sivumietteenä. Sellainen käppänä kuin Fichte ehdotti aikoinaan, että joka valtioon pitäisi saada hallintokoneiston rinnalle "kunnon ihmisistä" koostuva ns. eforaatti, jonka ainoa tehtävä olisi valvoa hallituksen toimia ja aina epäkohtia havaittaessa tiedustella kansalaisilta, pitäisikö hallintoa vaihtaa. Ehkäpä media nykypäivänä toteuttaa tietyssä määrin eforaatin ideaa: tosin silloin tällöin varmaankin enemmän kunnon skuupin toivossa kuin puhtaasti hyvästä tahdosta.)

Koko vaalirahoituskiistan takana on nähdäkseni svyempi ongelma kuin tiettyjen edystajien kyvyttömyys muistaa, kuka heitä on lahjo... tai siis, avustanut. Miten päästä eduskuntaan? Vaikka olisi kiva ja fiksu tyyppi, jolla on järkeviä mielipiteitä ja paljon ajatuksia, ei tältä pohjalta vielä eduskuntaan ponnista, vaikka sinne kuuluisikin. Täytyisi näet vähintäänkin tehdä jotenkin itsensä tunnetuksi laajemmille massoille, jotta niitä ääniäkin jostain saisi. Tiedottaminen taas maksaa aina ja paljon - etenkin kun koko ajan käydään kilpailua, kuka tavoittaa enemmän ihmisiä. Siis, jostain sitä vaalirahaa on pakko repiä, jollei muualta, niin sitten jonkun ystävällisen sedän tai tädin kukkarosta: jolloin jää aina kyseenalaiseksi, onko tämä avustus vaikuttanut edustajaksi tulleen poliittiseen toimintaan jollain tavalla.

Jos joku keksisi tavan, jolla vaalitiedotuksen/mainostamisen tarpeesta päästään, ei tarvitsisi miettiä koko vaalirahoitusta. Harmi kyllä, kauheasti järkeviä vaihtoehtoja ei ole. Julkinen rahoitus? Osittainhan sitä tietysti tulee puoluetuen muodossa, mutta a) sitä tarjotaan vain eduskunnassa jo istuville puolueille ja b) se ei riitä mihinkään. Listavaalit? Ehkä ei kuitenkaan ihan se demokraattisin vaihtoehto: kuka ne listat ja niiden järjestyksen määräisi?

-Ilmari

7. kesäkuuta 2008 klo 22.53  
Anonymous Arttu kirjoitti...

Mielestäni kiinnostavaa on ollut seurata, miten Vanhanen on hoitanut pääministeriuransa tähän asti vaikeamman sotkun. Taktiikka tuli selväksi viimeistään YLEn iltauutisissa, jossa Matti oli vieraana suorassa lähetyksessä. Kun muu ei enää auttanut, Matti puhkui loukkaantumista ja ärsyyntymistä siitä, kuinka häntä nyt syytetään korruptiosta. Ovela harhautus, joka siirsi katseen itse asiasta (vaalirahoituksen salailusta) asiaan mitä kukaan ei oikeastaan vakavissaan ollut edes epäillyt, eli Matin puhtauteen korruptiosta. Samalla Matti kytki kohun suoraan omaan persoonaansa eli pokerikielellä pisti all-in-hengessä kaiken peliin. Viesti oli selkeä, että tästä lähdin kaikki kritiikki tulkittaisiin suoraan pääministerin persoonaan kohdistuvaksi. Tämä tuntui olevan viesti erityisesti Keskustan kenttäväelle, joka ei näin uskaltaisi suoraan uhmata puheenjohtajaansa.

Johtopäätöksenä Matilla taitaa olla kyllä taitavat avustajat :)

7. kesäkuuta 2008 klo 23.18  

Lähetä kommentti

Tilaa Lähetä kommentteja [Atom]

<< Etusivu