Idealismista ja maailman rakentamisesta

Helsingin Sanomien mielipidesivuilla oli muutaman päivää sitten huolestuttava, suorastaan ahdistava mielipidekirjoitus. (Ja ei, en tarkoita Malinin kanssa kirjoittamaamme ;) ) Kansainvälisen politiikan tutkija Riikka Niskakari kirjoitti otsikolla "Idealismi ei rakenna hyvää maailmaa" (HS 28. 6.). Taustana tekstille on Tuuli Hirvilammin ja Elina Turusen Vieraskynä-kirjoitus (HS 25. 6.), jossa he ehdottivat verotusta ja muita valtiollisia keinoja ihmisten kulutustottumusten ohjaamiseksi. Niskakarin vastine kirvoitti luonnollisesti useita vastauksia, osoittaahan se tutkijalta lähes ilmiömäistä ymmärtämättömyyttä.

Niskakarin kirjoitus vilisee hiuksia nostattavia virkkeitä. Hänen perusajatuksenaan on vastustaa valtion taholta toteutettua säännöstelyä, koska se on hänen mukaansa (kommunismiin vertautuvaa) totalitarismia:

Kestävä kehitys on alkuperäisestä 'hyvästä' luonteestaan huolimatta muuttunut länsimaiseksi ideologiaksi, jolla voidaan perustella kaikkea – tällä kertaa liberaalien ihmis- ja kansalaisoikeuksien polkemista. Hyviin päämääriin tahdotaan päästä oikaisemalla ihmisten 'vääränlaisia' pyrkimyksiä ja näkemyksiä.

Niskakarilta jää ymmärtämättä etiikan ja oikeusjärjestelmän perusajatukset. Mistä muusta olisikaan kyse esimerkiksi oikeusjärjestelmässämme ellei pyrkimyksestä hyviin päämääriin ihmisten vääränlaisia pyrkimyksiä ja näkemyksiä oikaisemalla? Tietysti ajattelemme jokaisella olevan oikeus ajatella miten mielii, ja sikäli näkemyksiä ei voida väkisin muuttaa (mutta eipä sellaista kukaan ole ehdottanutkaan). Joka tapauksessa esimerkiksi koulutusjärjestelmä on syntynyt osaltaan luomaan oikeita näkemyksiä ja oikaisemaan vääränlaisia näkemyksiä – ja tietysti luomaan edellytykset itsenäiseen ajatteluun, erityisesti niiden asioiden kohdalla, jossa oikeita tai vääriä näkemyksiä ei varsinaisesti ole tai tunneta. Jos "liberalismi" tulkitaan siten, ettei valtiovallan taholta voida rajoittaa yksilöiden oikeutta pyrkiä mihin mielivät, sitten Niskakarin näkemys on anarkismia, jos jotakin. (Ja jos jokin on sitä idealismia, niin toiveajattelu, että anarkismi toimisi.) Jotenkin arvelen Niskakarinkin mielestä olevan ihan kiva, että valtio pyrkii rajoittamaan erinäisten ihmisten pyrkimyksiä esimerkiksi ryöstää koko hänen omaisuutensa ja tappaa hänet.

Tietysti Niskakari hyväksyykin valtion ohjauksen – käyttääpähän vain tökeröä retoriikkaa ja sekopäisiä argumentteja vastustaakseen Hirvilammin ja Turusen teesejä. Vaan Niskakarin mielestä on realistisempaa ajatella tällaisen valtiollisen ohjauksen jne. perustuvan viime kädessä yksilöiden melko egoistisiin perusteisiin:

Eikö yksikö kuitenkin, pääasiassa, pyri tekemään omasta ja läheistensä elämästä mahdollisimman hyvää ihan muista syistä [kuin pyrkimyksestä mahdollisimman vakaaseen ja turvalliseen hyvinvointivaltioon]?

Voi olla, että Niskakari on oikeassa siinä, että monet ajattelevat näin, kuten ehkä hän itsekin. Mutta mitä ihmettä seuraavassa virkeparissa sitten tapahtuu:

Mitä muuta kuin totalitarismia on vaatia valtiolle sellaista valtaa, että yksilölle voitaisiin säätää hänen elintasonsa hyväksyttävä yläraja? Ajatus on ehkä pohjimmiltaan kaunis – mutta maailma ei toimi niin.

Totalitaristinen ajatus on pohjimmiltaan kaunis? No, miten vain. Hirvilammi ja Turunen ehdottivat (ehkä huonolla termillä) elintason ylärajaa todeten, että se "määriteltäisiin ekologisen jalanjäljen tai muun vastaavan mittarin avulla". Kyseessä ei ole sellaisenaan elintasoa rajoittava linjanveto, vaan tämän elintason ympäristövaikutuksia rajaava säädin. Niskakarilta jää huomaamatta heidän analogiansa: kuten ihmisten hyvinvointia voidaan rajoittaa yhteiskunnan sisällä rajoittamalla niitä keinoja (ja niiden keinojen seurauksia), joilla tämä hyvinvointi/rikkaus on hankittu, voitaisiin sitä rajoittaa myös suhteessa niihin seurauksiin, joita sillä on ympäristölle. Tämä on yhtä paljon totalitarismia kuin mikä tahansa muu ihmisten keinoja rajoittava tekijä, esimerkiksi lakijärjestelmä.

Koska Hirvilammin&Turusen keskeisenä ajatuksena on verotuksen käyttö ja muunlainen varojen keruu ympäristön hyväksi, voidaan ihan hyvin ajatella, että tietyn ekologisen jalanjäljen ylittävästä toiminnasta joudutaan maksamaan siten, että maksun avulla voidaan korvata ympäristölle aiheutuneet vahingot. Tällainen ehdotus voi olla ainakin vielä poliittisten realiteettien ulkopuolella, mutta totalitarismi-retoriikan käyttö on selvästi liioiteltua ja suorastaan lapsellista. (Jokainen uusi ja sittemmin toteutunut poliittinen uudistus on alkuun poikennut poliittisista realiteeteista.)

Niskakari onnistuu kirjoituksessaan toistamaan vielä aikamme surullisimman ympäristöpoliittisen kannan – ja vielä johtamaan siitä tavallistakin uskomattomamman position:

Jos jotakin toimintaa olisi nimenomaan ympäristön kannalta tarpeellista tai järkevää ohjata, tapahtuisi tämä sielläpäin maailmaa, missä kulutusähkyn huipulle ei olla vielä edes päästy. Mutta tämä ei varmaankaan olisi 'globaalisesti oikeudenmukaista', sillä emmehän voi muilta kieltää sitä, mitä olemme itse saaneet.

Tällaista ajattelutapaa voi perustella vain egoismi ja täydellinen ajattelemattomuus. Ilmeisesti suuria ongelmia ei kannata korjata, vaan kannattaa keskittyä ainoastaan pieniin? Eikö ole ilmiselvää, että suurimpien saastuttajien rajoittaminen olisi ympäristön kannalta tarpeellista ja järkevää? Joka tapauksessa, koska Niskakari vielä sitten lisää hieman ironiseen sävyyn, että tämä ei olisi globaalisesti oikeudenmukaista, niin lopputulos on: (rummutusta, kiitos) ei tehdä mitään. Sen sijaan mikäli Niskakari ottaisi ensin sitaatit pois globaalin oikeudenmukaisuuden käsitteestä ja lopettaisi etiikan halveksumisen, hän saattaisi nähdä, että jälkimmäinen virke on itse asiassa järkevä: niin kauan kuin me saastutamme niin paljon kuin saastutamme, meillä ei ole juurikaan moraalista oikeutusta vaatia toisia lopettamaan (eikä poliittista uskottavuutta vaatimuksillemme). Lisäksi, koska olemme itse suurimpia saastuttajia, on aivan oikein vaatia MEITÄ lopettamaan kulutusähkymme. Se on oikein monestakin syystä. Ensinnäkin meillä on siihen varaa. Toiseksi sen vaikutukset ovat suuremmat kuin köyhien maiden kiusaamisen. Kolmanneksi köyhillä mailla ei ole siihen varaa. Neljänneksi se on Niskakarin nähtävästi karsastaman moraalin mukaista: yhteisellä pallolla tehkäämme työtä yhdessä, kukin kykyjensä mukaan. Ja niin edelleen. On kuin rikkaat toteaisivat rikkauksien olevan huono juttu ja päättäisivät siksi rajoittaa köyhien rikastumista (haiskahtaako?). Näinhän onkin käynyt esimerkiksi ydinasepolitiikassa.

Ja sitten Niskakarin grande finale.

Mutta niin kauan kuin ihmiset ovat ihmisiä ja maailma heidän hallussaan, emme voi perustaa poliittisia ohjelmiamme kirjoittajien ehdottamalle sosialisoinnille, yksilöintressien 'ohjaamiselle' tai valtiolliselle täyssääntelylle.

Emme voi kertoa muille, miten heidän tulee elää ja olla, koska me tiedostamme, mikä on 'hyväksi'.

Näkemys on hiuksia nostattava, ja se on niin pahasti pielessä, että on vaikea keksiä, mistä aloittaa. Niskakari ei näytä ymmärtävän, että oikeudenmukaisuudessa, laeissa ja etiikassa on kysymys juuri siitä, että me todellakin teemme kuten hänen jälkimmäisessä sitaatissaan todetaan. Tiedostamalla, mikä on hyväksi, luodaan lakeja, joilla ohjataan ihmisiä toimimaan sen mukaisesti myös silloin, kun he eivät itse näe joko sitä, että se on hyväksi heille itselleen, tai sitä, että se on oikein toisia kohtaan. Liikennesäännöt eivät ole totalitaristista kiusantekoa, ja vaikka joskus jotakuta vituttaisikin ajaa nopeusrajoitusten mukaisesti, kun on kiire, on hänellekin yleisesti ottaen paljon mieluisampaa, että suurimmaksi osaksi ihmiset kuitenkin noudattavat näitä sääntöjä. Tarpeeksi moni ei tajua – eikä sitä ole helppokaan tajuta – että ympäristö kärsii vakavasti, ja että ihmisten kuluttamisen rajoittaminen on pitkällä tähtäimellä meille kaikille hyväksi. Ja kyllä meillä tosiaan – mikäli ylipäänsä lakeihin ja yhteiseen hyvään jne. uskomme – on oikeus tiettyjen rajojen puitteissa kertoa muille, miten heidän tulee elää ja olla. On vaikea käsittää sitä, että kansainvälisen politiikan tutkija ei näe tätä – sehän on valtioiden ja niiden lainsäädännön keskeisimpiä tehtäviä!

Mitä ihmettä ensimmäisessä lainauksessa oikein sanotaan? Maailma on ihmisten hallussa, emmekä siksi voi "ohjata" (miksi sitaatit?) yksilöitä ja heidän intressejään. Aivan kuin maailma olisi jotenkin yksilöiden ja heidän intressiensä panttivankina. Kyllä maailma kuuluu yhtä lailla ihmisyhteisöille ja ihmisten keskenään sopimille säännöille, joita on joskus ja usein yhteisen hyvän nimissä vahvistettava laeilla. Hirvilammia ja Turusta idealismista syyttävä Niskakari osoittautuu itse aikamoiseksi idealistiksi: hänen maailmastaan näyttää puuttuvan valtiot ja oikeusjärjestelmät kokonaan – mitähän hän kansainvälisessä politiikassa tutkii?

On surullista, että tällaista tekstiä joutuu tutkijalta lukemaan – vaikka ei sinänsä mitään uutta auringon alla, että tutkijat eivät tutkimiseltaan ehdi ajatella. Kirjoitus ei pelkästään hengi yleistä ymmärtämättömyyttä etiikasta, oikeudenmukaisuudesta jne., vaan myös egoismia ja halveksuntaa toisin ajattelevia kohtaan – kaikki puettuna vieläpä totalitarismi-retoriikan kaapuun. Jos jokaista maailmaa paremmaksi paikaksi pyrkimään tekevää ajatusta verrattaisiin nykytilaan ja syytettäisiin siksi idealismista, maailma ei koskaan etenisi mihinkään, paitsi ehkä vahingossa. Tässä tapauksessa vielä ehdotetut toimintamallit ovat konkreettisia eivätkä siksi ainakaan juuri idealismia Niskakarin tarkoittamassa mielessä.

Ja kyllä se sitä paitsi nyt vain on niin, että idealismi rakentaa hyvää maailmaa siinä missä realismikin – tarvitaan visioita ja toteuttamiskeinoja. Demokratia oli silkkaa utopiaa satoja vuosia sitten, mutta tässä sitä kuitenkin ollaan. Ja tässä ollaan siksi, että lakiasäätävät ihmiset ovat sen mahdollistaneet yksilöiden mielivaltaa ja vahvimman oikeutta rajoittamalla.