11. elokuuta 2008

Kuohittu uskonto

1. Luterilaisuus ja kaikkoava seurakunta
On monta syytä olla tyytyväinen evankelis-luterilaiseen kirkkoon, erityisesti verraten kutakuinkin kaikkiin muihin maailman kirkkoihin. Vaikka Suomen luterilainen kirkko ei varsinaisesti mikään sukupuolten tasa-arvon kirkkain ritari olekaan, se on periaatteessa tältä osin tasa-arvoinen yhteisö: naisilla on kirkossa (juridisesti) samat oikeudet kuin miehillä. Tätä ei todellakaan voida sanoa esimerkiksi katolisesta tai ortodoksisesta kirkosta, puhumattakaan islamista. (Se, että kirkko on tässä jälkijunassa, ei sinänsä ole ihme: sukupuolten tasa-arvo on oikeasti uusi asia, eikä vuosituhansien traditiot ihan hetkessä muutu.) Homouden suhteen kirkko on karumpi (ja sivumennen sanoen juuri tämä oli lopullinen katalyytti sille, että erosin aikoinaan kirkosta), mutta jälleen suhtautuminen on kuitenkin varsin lievää verrattuna moniin muihin kirkkokuntiin tai jopa valtioihin – luterilainen pappi voi peräti siunata homoavioliiton, joskaan ei vielä kirkon toimituksena. (Jotkut ovat nimittäin puljanneet läpi sellaisen vaihtoehdon, että pappi voi siunata avioituneen homoparin kodin, mikä sisältää itse parisuhteen siunaamisen ilman, että sen tarvitsee olla varsinainen parisuhteen siunaaminen à la kirkolliset häät.) Viralliseen luterilaisuuteen ei myöskään kuulu tieteellisen maailmankuvan vastustaminen tai ylipäänsä fundamentalismi (vaikka epäilemättä sen piiristä löytyy fundamentalisteja ihan riittämiin, mokomat pahanlaatuiset kasvaimet kun ovat levittäneet etäpesäkkeensä kutakuinkin kaikkialle).

Silti, ja ehkä osittain yllä mainituista syistä, olen jo vuosia ollut lähes häpeissäni luterilaisen kirkon puolesta (en sen jäsenenä, vaan sivustakatsojana). Halussaan mukautua kaikkeen luterilaisuus on kuohinut itsensä, tehnyt itsestään hajuttoman ja mauttoman – tarpeettoman. Ateistisemmin suhtautuvat (ja siis minua enemmän yliluonnollisesta tietävät) ovat tästä vain mielissään – ja epäilemättä voisivat hyvinkin argumentoida, että luterilaisuus on vain (vihdoin) hyväksynyt tosiasiat ja uskonnon tarpeettomuus ilmenee siksi kirkon tarpeettomuutena. Asiaa ei voida kuitenkaan tarkastella näin ahdaskatseisesti. On totta, että kaikki eivät tarvitse jumalaa ja että monille todisteiden puute on (jos ei todistus puutteesta) riittävä syy unohtaa mokoma turhuus; mutta yhtä totta on se, että monilla on tarve uskoa johonkin ihmistä ja näkyvää maailmaa suurempaan. Uskonnon laajamittaisen levinneisyyden perusteella voisi päätellä, että tämä usko on olennainen osa ihmisyyttä, kuten vaikka kauneuden arvostaminen tai etiikka. (On hyviä perusteita väittää, että kaikki ihmiset uskovat johonkin tieteellis-empiiriset todisteet ylittävään merkityksellisyyteen, vaikka eivät – erityisesti nykyään – tätä merkityksellisyyttä minkäänmoiseen jumalaan kytkekään. Mutta tämä on aihe toiselle kerralle, ks. blogimerkintä 12. 5. "Uskon ja tiedon vastakkainasettelusta".) Mikäli uskonnollisuus (tai tarkemmin: se usko, joka on perinteisesti ilmennyt uskonnollisesti) on olennainen osa ihmisluontoa, on perin harmillista, mikäli tähän tarpeeseen vastaamaan tarkoitettu instanssi ei kykene suorittamaan tehtäväänsä. (Vähän kuin jos taiteilijat eivät enää pystyisi tuottamaan taidetta, joka tyydyttäisi ihmisten taidetarpeen.)

Pidän täysin uskottavana, että viimeisten vuosikymmenten new age -uskontojen ja -uskomusten nousu johtuu paljolti siitä, että kirkon maallistuessa ihmiset eivät enää tyydyty sen opeista, vaan hakevat uskonsa kohteet muualta. Tämä on vaarallista. Kirkon etuna on se, että se on valtaisa ja hyvin kontrolloitu yhteisö, joka tarvittaessa tukee jäseniään (tai sen olisi määrä tukea). New age -hömppä eroaa tässä: on vaikea kontrolloida erilaisten uskomusten vaarallisuutta tai terveellisyyttä. Jos joku esimerkiksi kieltäytyy sairaalahoidosta, koska hänellä on gurun antamia parantavia kristalleja, voivat seuraukset olla kohtalokkaat. (Ei sen puoleen, Jehovan todistajien verenluovutuskielto on esimerkki tällaisesta hölmöydestä par excellence.) Kirkko on jo vuosisatoja suosinut maallista lääketiedettä, vaikka lääketieteen ja uskonnon suhde olikin alkuun karikkoinen. (Tämä johtunee lähinnä valtapoliittisista seikoista – nähdäkseni uskonnon jonkinlainen perustava tieteenvastaisuus on virheluulo, joka perustuu varhaisen (erityisesti katolisen) kirkon tieteenvastaisuuteen, mikä puolestaan on suora seuraus siitä, että tiede antoi maallisille hallitsijoille ja opettajille kirkolle perinteisesti kuuluvaa valtaa. Mutta tässä rämmitään taas sivupoluilla.)

2. Usko – uskonto – kirkko; pyhä kolminaisuus?
Mielestäni usko ja sen puute on aina yksilön oma asia. Tämä on kaiken uskonnon lähtökohta: ihminen löytää (tai on löytämättä) itsestään tarpeen uskoa johonkin itseään suurempaan. Tällaiset ihmiset ovat muodostaneet yhteisöjä, joissa tämä sisäinen tuntemus on pyritty jakamaan siinä missä muutkin tunteet. Nämä uskonnolliset yhteisöt (alunperin yleensä ylipäänsä yhteisön uskonnolliset/mystiset tavat ja rituaalit) luovat eräänlaisen sosiaalisen verkoston, joka lujittaa jäseniensä yhteenkuuluvuutta ja mahdollistaa uskon jakamisen. Tärkeää on, että tämä sosiaalinen verkosto tukee yksilön omaa uskoa. Tällaisten uskontojen institutionalisoiminen synnyttää kirkon. Monien kirkkojen ongelma onkin ollut se, että ne ovat (kuten instituutiot tapaavat tehdä) kääntäneet asetelman päälaelleen ja alkaneet yhteisön kautta säätelemään yksityistä uskoa – määrittämään mitä kenen kulloinkin tulisi uskoa ja mitä ei. Valta turmelee. Samanlainen mekanismi näkyy kaikkialla instituutioissa – kuten esimerkiksi puolueissa, jotka ryhtyvät joskus rankastikin säätelemään jäsenilleen sallittua poliittista ajattelua. Tietysti yhteisö asettaa aina normeja, ja nämä normit juuri määrittävätkin osaltaan itse yhteisön, mutta tarkoitan tapauksia, joissa säätely ylittää tarpeen ja kohtuuden rajat. Ei liene mitään vikaa siinä, että kirkko edellyttää jäseniltään uskoa jumalaan, mutta mikäli seksuaalinen suuntautuminen estää uskovaa liittymästä osaksi yhteisöä, se vaikuttaa silkalta syrjinnältä.

3. Luterilaisuuden hiljainen häpeä
Mitä luterilaiselle kirkolle sitten on tapahtunut? En tunne historiaa tältä osin järin hyvin, mutta uskallan spekuloida seuraavaa. Kirkko on sosiaalinen (intersubjektiivinen) yhteisö, jonka on tarkoitus tukea yksilöllistä (subjektiivista) uskoa. Tällaisena intersubjektiivisena yhteisönä kirkko on joutunut vastatusten toisen intersubjektiivisen yhteisön, nimittäin tiedeyhteisön kanssa. Jos kirkko säätelee sitä, mitä sen jäsenten olisi uskottava, se joutuu väistämättä törmäyskurssille tieteen kanssa, sillä tiede tekee osaltaan samaa (tosin kaikille, ei vain jäsenilleen – kirkkokin toisaalta esittää yleensä kaikkia, ei vain jäseniään koskevia väitteitä). Jos kirkko sanoo "älä pelkää, enkelit pitävät sinusta huolen" ja tiedeyhteisö sanoo "puppua, ei mitään enkeleitä ole olemassa", konflikti on valmis. Kirkolla on kaksi tapaa reagoida: joko pitää kiinni dogmeistaan tai myöntyä tieteen edessä. Edellinen on mahdollista lähinnä puhumalla tieteelle selittämättömistä ihmeistä tai pitäytymisellä yliluonnollisessa – näin esimerkiksi katolinen kirkko onkin menetellyt. Luterilainen kirkko on valinnut ensisijaisesti jälkimmäisen tien. Välillä suorastaan häpeillen se myöntää, että kyllä se tiede totta on, mutta että me nyt vaan uskotaan tällai ja että nää jutut on paradoksaalisia ja tarvitaan uskoa ja eimetiijetä. Samalla luterilaisuus on irrottanut keskeisen kristillisen opin eli pelastusopin inhimillisestä toiminnasta (Jumala ratkaisee ken pelastuu), eli toisin sanoen väittää, että on ihan paskan sama, mitä täällä elämässäni väsäilen, kun Jumala kumminkin pelastaa. Se ei siis edes ota vastuuta minkäänlaisesta eettisyydestä – joka on sentään perinteisesti ollut yksi kirkon keskeisimpiä tehtäviä.

Myöntyessään tieteelle luterilainen kirkko on tehnyt itsestään tarpeettoman. Ei tarpeettoman siksi, etteikö ihmisillä edelleen olisi tarvetta sille, mitä kirkko tarjoaa (lohtua, toivoa, jotakin havaittavaa suurempaa), vaan siksi, ettei se enää tarjoa sitä (paitsi haaleana versiona). Eikä tarpeetonta välttämättömyyden takia: tieteen vastustamisesta luopuminen on epäilemättä viisasta, mutta sen ei tarvitse tarkoittaa luopumista kaikesta. Luterilaisuus on epäonnistunut, kun se on tehnyt uskonnosta melkeinpä ainoastaan helvetin huonosti perusteltua pseudotiedettä. Toisin sanoen, vain arvostelukyvyn puutteesta kärsivä uskoo mieluummin esimerkiksi Raamatun tarjoamaan luomisoppiin kuin tieteellisesti perusteltuun evoluutioteoriaan (joka ei sivumennen sanoen ole ristiriidassa sen uskomuksen kanssa, että jumala loi maailman). Luterilainen kirkko on menettänyt ylpeytensä, hiljennyt häpeillen uskostaan, jota sen pitäisi sen sijaan puolustaa selkä suorana – ei vaihtoehtoisena tieteenä, vaan tietoa täydentävänä uskona.

4. Uskon paradoksaalisuus – ja sen paradoksaalisuuden kauneus
Kirkon ei siis pidä ryhtyä itsepäisesti hakkaamaan päätään seinään ja pitämään kynsin hampain kiinni maailmaa koskevista opeistaan, sanoo tiede mitä tahansa – se olisi pöljää. Annettakoon tieteelle, mikä tieteelle kuuluu: kokemuksessa ilmenevän todellisuuden kuvaus ja sen toimintalakien paljastaminen. Mutta pitäköön uskonto puolestaan kiinni siitä, mikä sille kuuluu: subjektiivisen uskonnollisen kokemuksen yhteisöllistäminen (suokaa anteeksi kömpelö kieleni). Jotta luterilainen kirkko voisi vastata ihmisten kaipuuseen uskoa, sen tulisi ottaa usko vakavasti, intohimoisesti. Luterilainen kirkko puhuu uskosta kuin moni filosofi rakkaudesta: analysoiden, teoretisoiden, abstrahoiden – ja siten kaiken olennaisen hukaten. Luterilaisen kirkon olisi otettava mallia Kierkegaardista, joka on uskonnon subjektiivisuudesta ja suoranaisesta epätoivoisuudesta huolimatta maalannut siitä niin kauniin kuvan, että paatuneimmankin ateistin on myönnettävä, että (vaikka pitäisi kaikkea Kierkegaardin sanomaa sekopäisenä) häneltä jää uupumaan jotakin olennaista, kun ei voi tuntea Kierkegaardin tavoin. (Rakkautta kokematonkin voi mestarillisen runoilijan pauloissa liikuttua siitä tavasta, jolla tämä mystinen ja tavoittamaton tunne saa runoilijan pulppuamaan elämää.) Elämän tarkoituksellisuuden paradoksaalisuudesta tietoinen Kierkegaard sukeltaa intohimoisesti sen järjettömyyteen, koska ei ihmisenä lopulta voi muuta: oli elämällä sitten tarkoitusta tai ei, oli tuonpuoleista sitten tai ei, hänen on ihmisenä uskottava tähän kaikkeen tai menetettävä kaikki ihmisyytensä. Kierkegaardin usko on kaunista ja ylevää kuin uhkaavana kohti vyöryvä myrskytaivas. Ja silti, Kierkegaard ei koskaan vie tieteeltä sen omaa, vaan ainoastaan antaa subjektiiviselle uskon kokemukselle hahmon.

Mikäli ihmisten omiin arvioihin on uskominen, kaikki eivät koe uskonnollisia tunteita edes vahingossa. He eivät koe mitään tarvetta uskoa mihinkään maailmaa ylittävään. Tällaisille ihmisille uskonnolla (ja sitä myöten kirkolla) ei liene mitään annettavaa, ja se siitä. Olisi kuitenkin houkkamaista päätellä tästä, ettei uskonnolla ylipäänsä ole mitään annettavaa. On nimittäin paljon niitäkin, joille uskonnollisuus on tärkeä osa elämää nimenomaan eräänlaisena tunteena. Uskonnollista tunnetta ei saa sotkea tietoon – kumpaankaan suuntaan. Tieteellinen tieto ei voi kumota uskonnollista tunnetta jostakin luonnon ylittävästä, eikä uskonnollinen tunne voi kumota tieteellistä tietoa jostakin luontoa koskevasta. Nähdäkseni luterilaisessa kirkossa on kyllä ymmärretty jälkimmäinen seikka, mutta sen olisi ylpeämmin puolustettava edellistä, mikäli se haluaa olla uskovien ihmisten lohtu ja turva. Muutoin se on vain päästänyt irti kaikesta, mitä sen tuli olla, ja muuttunut juuri sellaiseksi historian reliikiksi, jollaisena se tuntuu jopa itse pitävän itseään.

Tunnisteet: , ,

2 kommenttia:

Anonymous Anonyymi kirjoitti...

Varoitus: Seuraava ei ole sitten luterilaista ortodoksiaa, vaan vain kerettiläisen vapaa-ajattelijan mietintöjä aiheesta.

En ehkä ihan joka yksityiskohdassa allekirjoita analyysiasi siitä, mikä luterilaisuuden on ajanut kriisiin, joten tässä vaihtoehtoinen esitys. Uskonnosta voitaneen erottaa ainakin kolme tekijää: a) uskonnon dogmat, b) uskonnollinen kokemus sekä c) uskonnollisen yhteisön instituutiot ja rituaalit. Näistä ainoa, joka tieteen kanssa voisi olla ristiriidassa, lienee uskonnon dogmaattinen puoli, joka taas nähdäkseni on kuitenkin uskonnon vähäarvoisin osa, dogmien tarkka määrittely kun on aina eniten kiinnostanut teologeja: perustason kristitty tuskin pahemmin osaisi välittää, vaikkei ymmärtäisi lainkaan siitä, mistä esimerkiksi kolminaisuusopissa on kyse. Vaikka uskonnon dogmat tulisivatkin tieteellisesti kyseenalaisiksi, vaihtoehtoina ei tarvitsisi olla tieteen kanssa sotajalalle ryhtyminen tai dogmeista luopuminen, vaan kristinuskossakin vanhastaan toimiva vaihtoehto on aiempien dogmien selittäminen vertauskuvallisiksi totuuksiksi (näin esimerkiksi juutalaisen lain koukerot saatiin aikoinaan lakaistuksi pöydän alle). Tämä ei ole mikään hätäratkaisu, vaan jopa kristillisen negatiivisen teologian perinteen mukainen ratkaisu: asioista, jotka menevät tietokykymme ulkopuolelle, voimme puhua vain vertauskuvin.

Lienee totta, että uskonnon kokemuksellisen puolen häviäminen luterilaisuudessa on yksi osatekijä luterilaisuuden surkastumisessa, mutta tämä ei ole vielä koko kertomus. Periaatteessa läpi koko kristinuskon historian voi puhua subjektiivis-kokemuksellisen ja institutionaalis-rituaalisen uskonnon välisestä skismasta, jossa edellinen on aina vähintäänkin hiponut kerettiläisyyden rajoja: subjektiivisella puolella olivat varhaiskristillisyydessä toisaalta gnostilaiset, toisaalta munkkiveljeskunnat, keskiajalla fransiskaanit, myöhäiskeskiajalla monenlaiset mystilliset ja reformatoriset uskonlahkot, 1700-luvulla pietistit jne. Mikäli institutionaalinen kirkko on onnistunut sulauttamaan subjektiivisen virtauksen itseensä, kirkko on yleensä saanut uutta virtaa: tässä juuri tuo kaipaamasi subjektiivisen kokemuksen yhteisöllistäminen.

Pelkkä uskonnollisen kokemuksen painottaminen ei voine kuitenkaan olla ratkaisuna luterilaisuuden kriisille. Kierkegaardilaisen uskonnon suurimpana vikana näin vapaa-ajattelijan kannalta on, että mikä tahansa ”hullutus” saattaa tuntua uskonnollisessa kokemuksessa hyvin todelta. Kierkegaard itsehän käsittääkseni kuvaili uskoa raamatullisen tarinan avulla, jossa vanha kunnon Aabraham päättää eräänä päivänä uhrata poikansa, koska ”Jumala niin käskee”. Sanoi Tanskan suuri filosofi mitä tahansa, subjektiivinen uskonnollisuus tarvitsee mielestäni aina jotain vastapainoa, jottei usko kääntyisi esimerkin tavoin toisia ihmisiä vastaan. Nykyisinkään subjektiivinen uskonnollisuus ei ole täysin kaikonnut maailmasta eikä Suomestakaan eikä se kaikki ole etsiytynyt new agen puolelle: kristillisen kirkon parissa ja luterilaisuuden kyljessä se elelee vallan verrattomasti erilaisten herätysliikkeiden parissa (helluntailaisuus ja vastaavat). Suurimpana vikana kuitenkin näissä liikkeissä on juuri tuo ”hullutusten” ja hurmahenkisyyden suuri osuus: lapsia yritetään parantaa rukoilemalla, homoseksuaalisuus on kauhistus jne. Tällä hetkellä (ei aina) konservatiivisimmat kristinuskotulkinnat kuulee eittämättä juuri subjektiivisesti uskonnollisten parista: eräs suuri syy luterilaisen kirkon ihmiskadolle lienee myös se, että jopa siellä aktiivisin ja subjektiivisesti latautunein siipi taitaa usein olla ajatusmaailmaltaan lähellä ”hurmahenkisiä”, mikä on omiaan karkottamaan meitä vapaamielisempiä kirkon helmoista.

Mikäpä siis neuvoksi luterilaisuudelle, jos dogmeihin ei enää kannata kirjaimellisesti uskoa eikä kokemuksellinen ulottuvaisuus yksinään voi tarjota perustaa kestävälle kirkolle? Näin hegeliläisittäin painottaisin kolmatta, uskonnon yhteisöllistä puolta: uskonnon perustehtävä on herättää tuntemus siitä, että ihminen kuuluu johonkin ja on osa jotain itseään suurempaa. Tässä tärkeällä sijalla kristinuskossa nähdäkseni on ajatus siitä, että kaikilla on mahdollisuus pelastua, jota hieman ylenkatsoen pidit oireena luterilaisuuden nykytilasta. Päinvastoin, jos jotain ydintä kristinuskosta haluaa etsiä, niin tässähän se nähdäkseni on. Jo Augustinus esitti, että eihän se ihminen teoillaan voi pelastua, vaan ainoastaan armon avulla: Augustinuksella armon tosin saivat vain ilmeisesti arvalla valitut yksilöt, kun taas nykyään luterilainen teologi voi ihan vakavissaan väittää, että kaikki pelastuvat armosta (minkä mahdollisuuden ilmaan heitti tosin jo kirkkoisä Origenes). Juuri tämä ”mainoslause” jokaisen mahdollisesta pelastumisesta luultavimmin ratkaisi kisan kristinuskon ja uusplatonismin välillä: jälkimmäisessä kun ”pelastus” tai vastaava vaati asiantuntijuutta filosofiassa sekä rituaalista asketismia ja muuta, mikä erottaa ”tosi hyvän” tavallisesta sukankuluttajasta.

Kyse on tietysti, jälleen kerran, siitä, miten tätä pelastusoppia tulkitaan. Mitä nykykontekstissa voisi tarkoittaa ”kaikilla on mahdollisuus pelastua”? Mahdollisen ”pelastuksen tuonpuolisessa” voi nähdäkseni jättää syrjään: ei siksi, että se ylittäisi mahdollisen kokemuksen rajat, vaan koska se on vielä liiaksi palkintouskontoa, jossa pitää ensin syödä soppa, ennen kuin saa lautasen tyhjennyttyä tikkarin käteensä. Jotenkin noin tarkemmin lainauksen paikkaa muistamatta kristinuskossa puhutaan siitä, miten pelastus on jo käsillä, heti kun pari ”uskovaa” sattuu kerääntymään yhteen: tässä tuo alleviivaamani yhteisöllisyyden momentti ja vieläpä korkeimpana päämääränä, jonka inhimillinen elämä voi saavuttaa. Ihminen etsii luonnostaan toisia ihmisiä (tai laajemmin: tietoisuuksia), yhteenkuuluvuutta ja rakkautta: uskonnollinen kokemus jostain tavoittamattomasta on vain huonosti artikuloitua kaipuuta toisten ihmisten luo. Ajatus, että kaikki voivat pelastua, symboloisi näin sitä, että kaikki otetaan uskonnolliseen yhteisöön vastaan. Eikä tämän välttämättä tarvitse merkitä eettisten normien katoamista kirkon ajatusmaailmasta. Päinvastoin, yhteisöllisen elämän edellytys on, että ihmiset noudattavat tiettyä normistoa, kuten vaikkapa suvaitsevaisuutta toisia ajatuksia kohtaan: vaikka siis kaikilla on mahdollisuus kuulua uskonnolliseen yhteisöön, se ei tarkoita, etteikö yhteisö voisi esittää joitakin vaatimuksia tai ainakin kehotuksia siitä, miten sen piirissä tulee käyttäytyä.

- Ilmari J. -

19. elokuuta 2008 klo 16.14  
Blogger TK kirjoitti...

Kiitos kiinnostavista aatoksistasi, Ilmari! Täsmentäisin omaa kantaani sen verran, että tarkoitukseni oli sisällyttää yhteisöllisyys uskontoon – uskonto ei nähdäkseni ole mitään ilman edes potentiaalista yhteisöllisyyttä. Ajattelen, että kirkon perusfunktio on yhteisöllisyys. Tarkoitukseni oli korostaa, että yhteisöllisyyden merkityksen perustana on yksilöllinen uskomisen kokemus, josta yhteisöllisyys (kamalaa termiä käyttääkseni) emergoituu. Tätä yksilöllistä puolta on mielestäni vähätelty luterilaisessa kirkossa liikaa, jolloin uskonto on menettänyt merkityksensä – siihen on jäänyt niin sanoakseni yhteisöllisyys vailla perustetta yhteisöllisyydelle. Tietysti kärjistän: kyllä luterilaisuudessa on tilaa henkilökohtaiselle uskolle ja sitä myös arvostetaan, mutta nähdäkseni painopisteet ovat silti väärät.

Kun puhun yksilöllisestä uskosta, en myöskään tarkoita sitä ihan samassa mielessä kuin (erinomaisessa) analyysissasi subjektiivis-kokemuksellisen ja institutionaalis-rituaalisen näkemyksen eroista. Tarkoitan ainoastaan kokemusta jumallisuudesta (pyhyyden kokemus?), en niinkään jotakin subjektiivista teologiaa, joka asettaa subjektiiviset dogmit instituutioiden edelle. Tavallaan pidän jälkimmäistä vaarallisenakin, kuten new age -juttujen suhteen totesinkin: jos uskomuksista puuttuu institutionaalis-yhteisöllinen kontrolli, mikä tahansa vaarallinen seikka voi olla hyväksyttävää uskoa, enkä sitä oikein allekirjoittaisi. Rajanveto on vaikeaa, mutta en siihen tekstissäni pyrkinytkään. Sama pätee Kierkegaard-kommenttiin: en halua subjektivoida uskontoa, koska uskonto on aina yhteisöllistä (mutta usko ei!).

Sivumennen sanoen, lähes jakomielitautista Kierkegaardia ei voi tulkita kovinkaan yksioikoisesti eikä ainakaan yhteen tekstinpätkään rajoittuen (häntäkin vaivasi Nietzsche-syndrooma). Itse luen kyseistä Pelko ja vavistus -teosta enemmänkin subjektiivisen uskon eksplikaationa ja sen suhteuttamisena (yhteisölliseen) etiikkaan. Täysin subjektiivinen usko on tietysti altis kaikelle hullutukselle, mutta eikö tämä uskon ja etiikan välinen ristiriita juuri ilmene teoksessa oikein hyvin, nimeä myöten? Pelko ja vavistushan viittaa siihen kauhistukseen, jota Abrahamin kaltaisen puhtaasti uskovan edessä väistämättä koemme. (Ehkä puhtaasti subjektiivinen usko on niin täysin vierasta ja tuntematonta, että sitä on mahdotonta erottaa hulluudesta, jolloin on syytäkin pelätä vakaasti sisäisiä ääniä kuuntelevia, kun emme niiden todellista lähdettä tai sisältöä tunne.)

Mitä tulee pelastusoppiin, niin ymmärrän kyllä näkökulmasi, mutta en voi siihen oikein yhtyä. Jos uskonnon sanoma on, että kaikki pelastuvat (anyway), niin uskonnolle jää aika pieni funktio - ellei sitten joku lohduttava rooli. Augustinus ainakin käsittääkseni painotti katumusta jne., mikä onkin jo ihan eri asia: ihmisen on tällöin oltava moraalinen ja pyrittävä hyvään sekä kaduttava pahoja tekojaan. Olen ymmärtänyt augustinusmaisen position lähinnä vastareaktiona eräänlaista ihmisen täydellisyyttä vaativalle näkemykselle. Ei ihmisen tehtävä ole täydellisyydellään ansaita taivaspaikka, vaan ihmisen on epätäydellisyydessään oltava nöyrä ja pyrittävä hyvään, niin täydellinen Jumala pelastaa hänet. Idea on siis se, että Jumalan tykö sydämestään haluava sinne myös pääsee, on sitten kuinka vajavainen tahansa. Se on kristinuskon hyvä ydin – tämä ei ole sama asia kuin sanoa, että olet sitten millainen tahansa ja teet sitten mitä tahansa, niin kyllä pelastut (tämä suorastaan innostaa moraalittomuuteen, tavallansa).

Joka tapauksessa, näkemykseesi on yleisesti ottaen helppo yhtyä, ja arvatenkin olemme jokseenkin samanmielisiä. Hegelmäinen yhteisöllisyyden painottaminen on tärkeä aspekti, joka ei tekstissäni tullut tarpeeksi ilmi.

(P. S. Tokikaan ei liene tarvetta painottaa omaa vapaa-ajattelija-statustaan: uskoakseni järkevät ihmiset osaavat hyvin keskustella tiettyjen kehysten sisällä kuulumatta sinne itse. Itsekin olen aikamoinen kirkkoon kuulumaton pakananpaskiainen :) )

25. elokuuta 2008 klo 14.04  

Lähetä kommentti

Tilaa Lähetä kommentteja [Atom]

<< Etusivu