Kuohittu uskonto
1. Luterilaisuus ja kaikkoava seurakunta
On monta syytä olla tyytyväinen evankelis-luterilaiseen kirkkoon, erityisesti verraten kutakuinkin kaikkiin muihin maailman kirkkoihin. Vaikka Suomen luterilainen kirkko ei varsinaisesti mikään sukupuolten tasa-arvon kirkkain ritari olekaan, se on periaatteessa tältä osin tasa-arvoinen yhteisö: naisilla on kirkossa (juridisesti) samat oikeudet kuin miehillä. Tätä ei todellakaan voida sanoa esimerkiksi katolisesta tai ortodoksisesta kirkosta, puhumattakaan islamista. (Se, että kirkko on tässä jälkijunassa, ei sinänsä ole ihme: sukupuolten tasa-arvo on oikeasti uusi asia, eikä vuosituhansien traditiot ihan hetkessä muutu.) Homouden suhteen kirkko on karumpi (ja sivumennen sanoen juuri tämä oli lopullinen katalyytti sille, että erosin aikoinaan kirkosta), mutta jälleen suhtautuminen on kuitenkin varsin lievää verrattuna moniin muihin kirkkokuntiin tai jopa valtioihin – luterilainen pappi voi peräti siunata homoavioliiton, joskaan ei vielä kirkon toimituksena. (Jotkut ovat nimittäin puljanneet läpi sellaisen vaihtoehdon, että pappi voi siunata avioituneen homoparin kodin, mikä sisältää itse parisuhteen siunaamisen ilman, että sen tarvitsee olla varsinainen parisuhteen siunaaminen à la kirkolliset häät.) Viralliseen luterilaisuuteen ei myöskään kuulu tieteellisen maailmankuvan vastustaminen tai ylipäänsä fundamentalismi (vaikka epäilemättä sen piiristä löytyy fundamentalisteja ihan riittämiin, mokomat pahanlaatuiset kasvaimet kun ovat levittäneet etäpesäkkeensä kutakuinkin kaikkialle).
Silti, ja ehkä osittain yllä mainituista syistä, olen jo vuosia ollut lähes häpeissäni luterilaisen kirkon puolesta (en sen jäsenenä, vaan sivustakatsojana). Halussaan mukautua kaikkeen luterilaisuus on kuohinut itsensä, tehnyt itsestään hajuttoman ja mauttoman – tarpeettoman. Ateistisemmin suhtautuvat (ja siis minua enemmän yliluonnollisesta tietävät) ovat tästä vain mielissään – ja epäilemättä voisivat hyvinkin argumentoida, että luterilaisuus on vain (vihdoin) hyväksynyt tosiasiat ja uskonnon tarpeettomuus ilmenee siksi kirkon tarpeettomuutena. Asiaa ei voida kuitenkaan tarkastella näin ahdaskatseisesti. On totta, että kaikki eivät tarvitse jumalaa ja että monille todisteiden puute on (jos ei todistus puutteesta) riittävä syy unohtaa mokoma turhuus; mutta yhtä totta on se, että monilla on tarve uskoa johonkin ihmistä ja näkyvää maailmaa suurempaan. Uskonnon laajamittaisen levinneisyyden perusteella voisi päätellä, että tämä usko on olennainen osa ihmisyyttä, kuten vaikka kauneuden arvostaminen tai etiikka. (On hyviä perusteita väittää, että kaikki ihmiset uskovat johonkin tieteellis-empiiriset todisteet ylittävään merkityksellisyyteen, vaikka eivät – erityisesti nykyään – tätä merkityksellisyyttä minkäänmoiseen jumalaan kytkekään. Mutta tämä on aihe toiselle kerralle, ks. blogimerkintä 12. 5. "Uskon ja tiedon vastakkainasettelusta".) Mikäli uskonnollisuus (tai tarkemmin: se usko, joka on perinteisesti ilmennyt uskonnollisesti) on olennainen osa ihmisluontoa, on perin harmillista, mikäli tähän tarpeeseen vastaamaan tarkoitettu instanssi ei kykene suorittamaan tehtäväänsä. (Vähän kuin jos taiteilijat eivät enää pystyisi tuottamaan taidetta, joka tyydyttäisi ihmisten taidetarpeen.)
Pidän täysin uskottavana, että viimeisten vuosikymmenten new age -uskontojen ja -uskomusten nousu johtuu paljolti siitä, että kirkon maallistuessa ihmiset eivät enää tyydyty sen opeista, vaan hakevat uskonsa kohteet muualta. Tämä on vaarallista. Kirkon etuna on se, että se on valtaisa ja hyvin kontrolloitu yhteisö, joka tarvittaessa tukee jäseniään (tai sen olisi määrä tukea). New age -hömppä eroaa tässä: on vaikea kontrolloida erilaisten uskomusten vaarallisuutta tai terveellisyyttä. Jos joku esimerkiksi kieltäytyy sairaalahoidosta, koska hänellä on gurun antamia parantavia kristalleja, voivat seuraukset olla kohtalokkaat. (Ei sen puoleen, Jehovan todistajien verenluovutuskielto on esimerkki tällaisesta hölmöydestä par excellence.) Kirkko on jo vuosisatoja suosinut maallista lääketiedettä, vaikka lääketieteen ja uskonnon suhde olikin alkuun karikkoinen. (Tämä johtunee lähinnä valtapoliittisista seikoista – nähdäkseni uskonnon jonkinlainen perustava tieteenvastaisuus on virheluulo, joka perustuu varhaisen (erityisesti katolisen) kirkon tieteenvastaisuuteen, mikä puolestaan on suora seuraus siitä, että tiede antoi maallisille hallitsijoille ja opettajille kirkolle perinteisesti kuuluvaa valtaa. Mutta tässä rämmitään taas sivupoluilla.)
2. Usko – uskonto – kirkko; pyhä kolminaisuus?
Mielestäni usko ja sen puute on aina yksilön oma asia. Tämä on kaiken uskonnon lähtökohta: ihminen löytää (tai on löytämättä) itsestään tarpeen uskoa johonkin itseään suurempaan. Tällaiset ihmiset ovat muodostaneet yhteisöjä, joissa tämä sisäinen tuntemus on pyritty jakamaan siinä missä muutkin tunteet. Nämä uskonnolliset yhteisöt (alunperin yleensä ylipäänsä yhteisön uskonnolliset/mystiset tavat ja rituaalit) luovat eräänlaisen sosiaalisen verkoston, joka lujittaa jäseniensä yhteenkuuluvuutta ja mahdollistaa uskon jakamisen. Tärkeää on, että tämä sosiaalinen verkosto tukee yksilön omaa uskoa. Tällaisten uskontojen institutionalisoiminen synnyttää kirkon. Monien kirkkojen ongelma onkin ollut se, että ne ovat (kuten instituutiot tapaavat tehdä) kääntäneet asetelman päälaelleen ja alkaneet yhteisön kautta säätelemään yksityistä uskoa – määrittämään mitä kenen kulloinkin tulisi uskoa ja mitä ei. Valta turmelee. Samanlainen mekanismi näkyy kaikkialla instituutioissa – kuten esimerkiksi puolueissa, jotka ryhtyvät joskus rankastikin säätelemään jäsenilleen sallittua poliittista ajattelua. Tietysti yhteisö asettaa aina normeja, ja nämä normit juuri määrittävätkin osaltaan itse yhteisön, mutta tarkoitan tapauksia, joissa säätely ylittää tarpeen ja kohtuuden rajat. Ei liene mitään vikaa siinä, että kirkko edellyttää jäseniltään uskoa jumalaan, mutta mikäli seksuaalinen suuntautuminen estää uskovaa liittymästä osaksi yhteisöä, se vaikuttaa silkalta syrjinnältä.
3. Luterilaisuuden hiljainen häpeä
Mitä luterilaiselle kirkolle sitten on tapahtunut? En tunne historiaa tältä osin järin hyvin, mutta uskallan spekuloida seuraavaa. Kirkko on sosiaalinen (intersubjektiivinen) yhteisö, jonka on tarkoitus tukea yksilöllistä (subjektiivista) uskoa. Tällaisena intersubjektiivisena yhteisönä kirkko on joutunut vastatusten toisen intersubjektiivisen yhteisön, nimittäin tiedeyhteisön kanssa. Jos kirkko säätelee sitä, mitä sen jäsenten olisi uskottava, se joutuu väistämättä törmäyskurssille tieteen kanssa, sillä tiede tekee osaltaan samaa (tosin kaikille, ei vain jäsenilleen – kirkkokin toisaalta esittää yleensä kaikkia, ei vain jäseniään koskevia väitteitä). Jos kirkko sanoo "älä pelkää, enkelit pitävät sinusta huolen" ja tiedeyhteisö sanoo "puppua, ei mitään enkeleitä ole olemassa", konflikti on valmis. Kirkolla on kaksi tapaa reagoida: joko pitää kiinni dogmeistaan tai myöntyä tieteen edessä. Edellinen on mahdollista lähinnä puhumalla tieteelle selittämättömistä ihmeistä tai pitäytymisellä yliluonnollisessa – näin esimerkiksi katolinen kirkko onkin menetellyt. Luterilainen kirkko on valinnut ensisijaisesti jälkimmäisen tien. Välillä suorastaan häpeillen se myöntää, että kyllä se tiede totta on, mutta että me nyt vaan uskotaan tällai ja että nää jutut on paradoksaalisia ja tarvitaan uskoa ja eimetiijetä. Samalla luterilaisuus on irrottanut keskeisen kristillisen opin eli pelastusopin inhimillisestä toiminnasta (Jumala ratkaisee ken pelastuu), eli toisin sanoen väittää, että on ihan paskan sama, mitä täällä elämässäni väsäilen, kun Jumala kumminkin pelastaa. Se ei siis edes ota vastuuta minkäänlaisesta eettisyydestä – joka on sentään perinteisesti ollut yksi kirkon keskeisimpiä tehtäviä.
Myöntyessään tieteelle luterilainen kirkko on tehnyt itsestään tarpeettoman. Ei tarpeettoman siksi, etteikö ihmisillä edelleen olisi tarvetta sille, mitä kirkko tarjoaa (lohtua, toivoa, jotakin havaittavaa suurempaa), vaan siksi, ettei se enää tarjoa sitä (paitsi haaleana versiona). Eikä tarpeetonta välttämättömyyden takia: tieteen vastustamisesta luopuminen on epäilemättä viisasta, mutta sen ei tarvitse tarkoittaa luopumista kaikesta. Luterilaisuus on epäonnistunut, kun se on tehnyt uskonnosta melkeinpä ainoastaan helvetin huonosti perusteltua pseudotiedettä. Toisin sanoen, vain arvostelukyvyn puutteesta kärsivä uskoo mieluummin esimerkiksi Raamatun tarjoamaan luomisoppiin kuin tieteellisesti perusteltuun evoluutioteoriaan (joka ei sivumennen sanoen ole ristiriidassa sen uskomuksen kanssa, että jumala loi maailman). Luterilainen kirkko on menettänyt ylpeytensä, hiljennyt häpeillen uskostaan, jota sen pitäisi sen sijaan puolustaa selkä suorana – ei vaihtoehtoisena tieteenä, vaan tietoa täydentävänä uskona.
4. Uskon paradoksaalisuus – ja sen paradoksaalisuuden kauneus
Kirkon ei siis pidä ryhtyä itsepäisesti hakkaamaan päätään seinään ja pitämään kynsin hampain kiinni maailmaa koskevista opeistaan, sanoo tiede mitä tahansa – se olisi pöljää. Annettakoon tieteelle, mikä tieteelle kuuluu: kokemuksessa ilmenevän todellisuuden kuvaus ja sen toimintalakien paljastaminen. Mutta pitäköön uskonto puolestaan kiinni siitä, mikä sille kuuluu: subjektiivisen uskonnollisen kokemuksen yhteisöllistäminen (suokaa anteeksi kömpelö kieleni). Jotta luterilainen kirkko voisi vastata ihmisten kaipuuseen uskoa, sen tulisi ottaa usko vakavasti, intohimoisesti. Luterilainen kirkko puhuu uskosta kuin moni filosofi rakkaudesta: analysoiden, teoretisoiden, abstrahoiden – ja siten kaiken olennaisen hukaten. Luterilaisen kirkon olisi otettava mallia Kierkegaardista, joka on uskonnon subjektiivisuudesta ja suoranaisesta epätoivoisuudesta huolimatta maalannut siitä niin kauniin kuvan, että paatuneimmankin ateistin on myönnettävä, että (vaikka pitäisi kaikkea Kierkegaardin sanomaa sekopäisenä) häneltä jää uupumaan jotakin olennaista, kun ei voi tuntea Kierkegaardin tavoin. (Rakkautta kokematonkin voi mestarillisen runoilijan pauloissa liikuttua siitä tavasta, jolla tämä mystinen ja tavoittamaton tunne saa runoilijan pulppuamaan elämää.) Elämän tarkoituksellisuuden paradoksaalisuudesta tietoinen Kierkegaard sukeltaa intohimoisesti sen järjettömyyteen, koska ei ihmisenä lopulta voi muuta: oli elämällä sitten tarkoitusta tai ei, oli tuonpuoleista sitten tai ei, hänen on ihmisenä uskottava tähän kaikkeen tai menetettävä kaikki ihmisyytensä. Kierkegaardin usko on kaunista ja ylevää kuin uhkaavana kohti vyöryvä myrskytaivas. Ja silti, Kierkegaard ei koskaan vie tieteeltä sen omaa, vaan ainoastaan antaa subjektiiviselle uskon kokemukselle hahmon.
Mikäli ihmisten omiin arvioihin on uskominen, kaikki eivät koe uskonnollisia tunteita edes vahingossa. He eivät koe mitään tarvetta uskoa mihinkään maailmaa ylittävään. Tällaisille ihmisille uskonnolla (ja sitä myöten kirkolla) ei liene mitään annettavaa, ja se siitä. Olisi kuitenkin houkkamaista päätellä tästä, ettei uskonnolla ylipäänsä ole mitään annettavaa. On nimittäin paljon niitäkin, joille uskonnollisuus on tärkeä osa elämää nimenomaan eräänlaisena tunteena. Uskonnollista tunnetta ei saa sotkea tietoon – kumpaankaan suuntaan. Tieteellinen tieto ei voi kumota uskonnollista tunnetta jostakin luonnon ylittävästä, eikä uskonnollinen tunne voi kumota tieteellistä tietoa jostakin luontoa koskevasta. Nähdäkseni luterilaisessa kirkossa on kyllä ymmärretty jälkimmäinen seikka, mutta sen olisi ylpeämmin puolustettava edellistä, mikäli se haluaa olla uskovien ihmisten lohtu ja turva. Muutoin se on vain päästänyt irti kaikesta, mitä sen tuli olla, ja muuttunut juuri sellaiseksi historian reliikiksi, jollaisena se tuntuu jopa itse pitävän itseään.
On monta syytä olla tyytyväinen evankelis-luterilaiseen kirkkoon, erityisesti verraten kutakuinkin kaikkiin muihin maailman kirkkoihin. Vaikka Suomen luterilainen kirkko ei varsinaisesti mikään sukupuolten tasa-arvon kirkkain ritari olekaan, se on periaatteessa tältä osin tasa-arvoinen yhteisö: naisilla on kirkossa (juridisesti) samat oikeudet kuin miehillä. Tätä ei todellakaan voida sanoa esimerkiksi katolisesta tai ortodoksisesta kirkosta, puhumattakaan islamista. (Se, että kirkko on tässä jälkijunassa, ei sinänsä ole ihme: sukupuolten tasa-arvo on oikeasti uusi asia, eikä vuosituhansien traditiot ihan hetkessä muutu.) Homouden suhteen kirkko on karumpi (ja sivumennen sanoen juuri tämä oli lopullinen katalyytti sille, että erosin aikoinaan kirkosta), mutta jälleen suhtautuminen on kuitenkin varsin lievää verrattuna moniin muihin kirkkokuntiin tai jopa valtioihin – luterilainen pappi voi peräti siunata homoavioliiton, joskaan ei vielä kirkon toimituksena. (Jotkut ovat nimittäin puljanneet läpi sellaisen vaihtoehdon, että pappi voi siunata avioituneen homoparin kodin, mikä sisältää itse parisuhteen siunaamisen ilman, että sen tarvitsee olla varsinainen parisuhteen siunaaminen à la kirkolliset häät.) Viralliseen luterilaisuuteen ei myöskään kuulu tieteellisen maailmankuvan vastustaminen tai ylipäänsä fundamentalismi (vaikka epäilemättä sen piiristä löytyy fundamentalisteja ihan riittämiin, mokomat pahanlaatuiset kasvaimet kun ovat levittäneet etäpesäkkeensä kutakuinkin kaikkialle).
Silti, ja ehkä osittain yllä mainituista syistä, olen jo vuosia ollut lähes häpeissäni luterilaisen kirkon puolesta (en sen jäsenenä, vaan sivustakatsojana). Halussaan mukautua kaikkeen luterilaisuus on kuohinut itsensä, tehnyt itsestään hajuttoman ja mauttoman – tarpeettoman. Ateistisemmin suhtautuvat (ja siis minua enemmän yliluonnollisesta tietävät) ovat tästä vain mielissään – ja epäilemättä voisivat hyvinkin argumentoida, että luterilaisuus on vain (vihdoin) hyväksynyt tosiasiat ja uskonnon tarpeettomuus ilmenee siksi kirkon tarpeettomuutena. Asiaa ei voida kuitenkaan tarkastella näin ahdaskatseisesti. On totta, että kaikki eivät tarvitse jumalaa ja että monille todisteiden puute on (jos ei todistus puutteesta) riittävä syy unohtaa mokoma turhuus; mutta yhtä totta on se, että monilla on tarve uskoa johonkin ihmistä ja näkyvää maailmaa suurempaan. Uskonnon laajamittaisen levinneisyyden perusteella voisi päätellä, että tämä usko on olennainen osa ihmisyyttä, kuten vaikka kauneuden arvostaminen tai etiikka. (On hyviä perusteita väittää, että kaikki ihmiset uskovat johonkin tieteellis-empiiriset todisteet ylittävään merkityksellisyyteen, vaikka eivät – erityisesti nykyään – tätä merkityksellisyyttä minkäänmoiseen jumalaan kytkekään. Mutta tämä on aihe toiselle kerralle, ks. blogimerkintä 12. 5. "Uskon ja tiedon vastakkainasettelusta".) Mikäli uskonnollisuus (tai tarkemmin: se usko, joka on perinteisesti ilmennyt uskonnollisesti) on olennainen osa ihmisluontoa, on perin harmillista, mikäli tähän tarpeeseen vastaamaan tarkoitettu instanssi ei kykene suorittamaan tehtäväänsä. (Vähän kuin jos taiteilijat eivät enää pystyisi tuottamaan taidetta, joka tyydyttäisi ihmisten taidetarpeen.)
Pidän täysin uskottavana, että viimeisten vuosikymmenten new age -uskontojen ja -uskomusten nousu johtuu paljolti siitä, että kirkon maallistuessa ihmiset eivät enää tyydyty sen opeista, vaan hakevat uskonsa kohteet muualta. Tämä on vaarallista. Kirkon etuna on se, että se on valtaisa ja hyvin kontrolloitu yhteisö, joka tarvittaessa tukee jäseniään (tai sen olisi määrä tukea). New age -hömppä eroaa tässä: on vaikea kontrolloida erilaisten uskomusten vaarallisuutta tai terveellisyyttä. Jos joku esimerkiksi kieltäytyy sairaalahoidosta, koska hänellä on gurun antamia parantavia kristalleja, voivat seuraukset olla kohtalokkaat. (Ei sen puoleen, Jehovan todistajien verenluovutuskielto on esimerkki tällaisesta hölmöydestä par excellence.) Kirkko on jo vuosisatoja suosinut maallista lääketiedettä, vaikka lääketieteen ja uskonnon suhde olikin alkuun karikkoinen. (Tämä johtunee lähinnä valtapoliittisista seikoista – nähdäkseni uskonnon jonkinlainen perustava tieteenvastaisuus on virheluulo, joka perustuu varhaisen (erityisesti katolisen) kirkon tieteenvastaisuuteen, mikä puolestaan on suora seuraus siitä, että tiede antoi maallisille hallitsijoille ja opettajille kirkolle perinteisesti kuuluvaa valtaa. Mutta tässä rämmitään taas sivupoluilla.)
2. Usko – uskonto – kirkko; pyhä kolminaisuus?
Mielestäni usko ja sen puute on aina yksilön oma asia. Tämä on kaiken uskonnon lähtökohta: ihminen löytää (tai on löytämättä) itsestään tarpeen uskoa johonkin itseään suurempaan. Tällaiset ihmiset ovat muodostaneet yhteisöjä, joissa tämä sisäinen tuntemus on pyritty jakamaan siinä missä muutkin tunteet. Nämä uskonnolliset yhteisöt (alunperin yleensä ylipäänsä yhteisön uskonnolliset/mystiset tavat ja rituaalit) luovat eräänlaisen sosiaalisen verkoston, joka lujittaa jäseniensä yhteenkuuluvuutta ja mahdollistaa uskon jakamisen. Tärkeää on, että tämä sosiaalinen verkosto tukee yksilön omaa uskoa. Tällaisten uskontojen institutionalisoiminen synnyttää kirkon. Monien kirkkojen ongelma onkin ollut se, että ne ovat (kuten instituutiot tapaavat tehdä) kääntäneet asetelman päälaelleen ja alkaneet yhteisön kautta säätelemään yksityistä uskoa – määrittämään mitä kenen kulloinkin tulisi uskoa ja mitä ei. Valta turmelee. Samanlainen mekanismi näkyy kaikkialla instituutioissa – kuten esimerkiksi puolueissa, jotka ryhtyvät joskus rankastikin säätelemään jäsenilleen sallittua poliittista ajattelua. Tietysti yhteisö asettaa aina normeja, ja nämä normit juuri määrittävätkin osaltaan itse yhteisön, mutta tarkoitan tapauksia, joissa säätely ylittää tarpeen ja kohtuuden rajat. Ei liene mitään vikaa siinä, että kirkko edellyttää jäseniltään uskoa jumalaan, mutta mikäli seksuaalinen suuntautuminen estää uskovaa liittymästä osaksi yhteisöä, se vaikuttaa silkalta syrjinnältä.
3. Luterilaisuuden hiljainen häpeä
Mitä luterilaiselle kirkolle sitten on tapahtunut? En tunne historiaa tältä osin järin hyvin, mutta uskallan spekuloida seuraavaa. Kirkko on sosiaalinen (intersubjektiivinen) yhteisö, jonka on tarkoitus tukea yksilöllistä (subjektiivista) uskoa. Tällaisena intersubjektiivisena yhteisönä kirkko on joutunut vastatusten toisen intersubjektiivisen yhteisön, nimittäin tiedeyhteisön kanssa. Jos kirkko säätelee sitä, mitä sen jäsenten olisi uskottava, se joutuu väistämättä törmäyskurssille tieteen kanssa, sillä tiede tekee osaltaan samaa (tosin kaikille, ei vain jäsenilleen – kirkkokin toisaalta esittää yleensä kaikkia, ei vain jäseniään koskevia väitteitä). Jos kirkko sanoo "älä pelkää, enkelit pitävät sinusta huolen" ja tiedeyhteisö sanoo "puppua, ei mitään enkeleitä ole olemassa", konflikti on valmis. Kirkolla on kaksi tapaa reagoida: joko pitää kiinni dogmeistaan tai myöntyä tieteen edessä. Edellinen on mahdollista lähinnä puhumalla tieteelle selittämättömistä ihmeistä tai pitäytymisellä yliluonnollisessa – näin esimerkiksi katolinen kirkko onkin menetellyt. Luterilainen kirkko on valinnut ensisijaisesti jälkimmäisen tien. Välillä suorastaan häpeillen se myöntää, että kyllä se tiede totta on, mutta että me nyt vaan uskotaan tällai ja että nää jutut on paradoksaalisia ja tarvitaan uskoa ja eimetiijetä. Samalla luterilaisuus on irrottanut keskeisen kristillisen opin eli pelastusopin inhimillisestä toiminnasta (Jumala ratkaisee ken pelastuu), eli toisin sanoen väittää, että on ihan paskan sama, mitä täällä elämässäni väsäilen, kun Jumala kumminkin pelastaa. Se ei siis edes ota vastuuta minkäänlaisesta eettisyydestä – joka on sentään perinteisesti ollut yksi kirkon keskeisimpiä tehtäviä.
Myöntyessään tieteelle luterilainen kirkko on tehnyt itsestään tarpeettoman. Ei tarpeettoman siksi, etteikö ihmisillä edelleen olisi tarvetta sille, mitä kirkko tarjoaa (lohtua, toivoa, jotakin havaittavaa suurempaa), vaan siksi, ettei se enää tarjoa sitä (paitsi haaleana versiona). Eikä tarpeetonta välttämättömyyden takia: tieteen vastustamisesta luopuminen on epäilemättä viisasta, mutta sen ei tarvitse tarkoittaa luopumista kaikesta. Luterilaisuus on epäonnistunut, kun se on tehnyt uskonnosta melkeinpä ainoastaan helvetin huonosti perusteltua pseudotiedettä. Toisin sanoen, vain arvostelukyvyn puutteesta kärsivä uskoo mieluummin esimerkiksi Raamatun tarjoamaan luomisoppiin kuin tieteellisesti perusteltuun evoluutioteoriaan (joka ei sivumennen sanoen ole ristiriidassa sen uskomuksen kanssa, että jumala loi maailman). Luterilainen kirkko on menettänyt ylpeytensä, hiljennyt häpeillen uskostaan, jota sen pitäisi sen sijaan puolustaa selkä suorana – ei vaihtoehtoisena tieteenä, vaan tietoa täydentävänä uskona.
4. Uskon paradoksaalisuus – ja sen paradoksaalisuuden kauneus
Kirkon ei siis pidä ryhtyä itsepäisesti hakkaamaan päätään seinään ja pitämään kynsin hampain kiinni maailmaa koskevista opeistaan, sanoo tiede mitä tahansa – se olisi pöljää. Annettakoon tieteelle, mikä tieteelle kuuluu: kokemuksessa ilmenevän todellisuuden kuvaus ja sen toimintalakien paljastaminen. Mutta pitäköön uskonto puolestaan kiinni siitä, mikä sille kuuluu: subjektiivisen uskonnollisen kokemuksen yhteisöllistäminen (suokaa anteeksi kömpelö kieleni). Jotta luterilainen kirkko voisi vastata ihmisten kaipuuseen uskoa, sen tulisi ottaa usko vakavasti, intohimoisesti. Luterilainen kirkko puhuu uskosta kuin moni filosofi rakkaudesta: analysoiden, teoretisoiden, abstrahoiden – ja siten kaiken olennaisen hukaten. Luterilaisen kirkon olisi otettava mallia Kierkegaardista, joka on uskonnon subjektiivisuudesta ja suoranaisesta epätoivoisuudesta huolimatta maalannut siitä niin kauniin kuvan, että paatuneimmankin ateistin on myönnettävä, että (vaikka pitäisi kaikkea Kierkegaardin sanomaa sekopäisenä) häneltä jää uupumaan jotakin olennaista, kun ei voi tuntea Kierkegaardin tavoin. (Rakkautta kokematonkin voi mestarillisen runoilijan pauloissa liikuttua siitä tavasta, jolla tämä mystinen ja tavoittamaton tunne saa runoilijan pulppuamaan elämää.) Elämän tarkoituksellisuuden paradoksaalisuudesta tietoinen Kierkegaard sukeltaa intohimoisesti sen järjettömyyteen, koska ei ihmisenä lopulta voi muuta: oli elämällä sitten tarkoitusta tai ei, oli tuonpuoleista sitten tai ei, hänen on ihmisenä uskottava tähän kaikkeen tai menetettävä kaikki ihmisyytensä. Kierkegaardin usko on kaunista ja ylevää kuin uhkaavana kohti vyöryvä myrskytaivas. Ja silti, Kierkegaard ei koskaan vie tieteeltä sen omaa, vaan ainoastaan antaa subjektiiviselle uskon kokemukselle hahmon.
Mikäli ihmisten omiin arvioihin on uskominen, kaikki eivät koe uskonnollisia tunteita edes vahingossa. He eivät koe mitään tarvetta uskoa mihinkään maailmaa ylittävään. Tällaisille ihmisille uskonnolla (ja sitä myöten kirkolla) ei liene mitään annettavaa, ja se siitä. Olisi kuitenkin houkkamaista päätellä tästä, ettei uskonnolla ylipäänsä ole mitään annettavaa. On nimittäin paljon niitäkin, joille uskonnollisuus on tärkeä osa elämää nimenomaan eräänlaisena tunteena. Uskonnollista tunnetta ei saa sotkea tietoon – kumpaankaan suuntaan. Tieteellinen tieto ei voi kumota uskonnollista tunnetta jostakin luonnon ylittävästä, eikä uskonnollinen tunne voi kumota tieteellistä tietoa jostakin luontoa koskevasta. Nähdäkseni luterilaisessa kirkossa on kyllä ymmärretty jälkimmäinen seikka, mutta sen olisi ylpeämmin puolustettava edellistä, mikäli se haluaa olla uskovien ihmisten lohtu ja turva. Muutoin se on vain päästänyt irti kaikesta, mitä sen tuli olla, ja muuttunut juuri sellaiseksi historian reliikiksi, jollaisena se tuntuu jopa itse pitävän itseään.
lähettänyt TK
13.27
2 kommenttia
