Oi filosofia, filosofia, kuhun kuljet?
Kuten tarkkaavaisimmat ja alusta asti blogia seuranneet ovat ehkä panneet merkille, olen viime aikoina lueskellut Frederick Coplestonin A History of Philosophy -teossarjaa. Pääsin eilen peräti Platonin loppuun. Olen siis hieman kirinyt viimeisestä: tällä tahdilla olen saanut 10-osaisen teossarjan loppuun jo alkuvuodesta 2014 vuoden 2017 sijaan. Jiihaa.
Platonin kanssa tanssiminen sai minut jälleen pohtimaan filosofian historiallisuutta. Minua on nimittäin aina kiehtonut väite, ettei filosofia edisty. Joskus tuntuu, että sellaisen väitteen on voinut esittää vain ihminen, joka ei ole koskaan tutustunut filosofiaan. Toisinaan taas olo on kuin Wittgensteinilla, joka muistikirjoissaan päätyi pohtimaan kysymystä "Miten käsite voi viitata maailmaan?": pohdinta päättyi näin vapaamuotoisesti ilmaistuna sanoihin "Aina nämä samat vaikeat kysymykset!" Ja oikeassahan hän oli: ihan samaa pohti jo Platonkin aikoinaan. Jokainen filosofiaa harrastanut tietää, että filosofia näyttää pyörivän samojen ongelmien ympärillä ja vaikka välillä tuntuu siltä, että olemme saamassa ongelmasta otteen, lopulta se kuitenkin tapaa luiskahtaa sormien välistä kuin hiekka Saharaan. Eteneekö filosofia siis koskaan vai ei? Filosofinen kysymys jo sinänsä, ja kuten näiden laita on, seuraavassa hahmottelemani vastaus on kyllä ja ei.
1. Filosofia tieteiden äitinä
Se, että pohditaan samaa kysymystä kuin on pohdittu ainakin kaksi ja puoli tuhatta vuotta, ei tarkoita, ettei oltaisi edistytty. Brutaali esimerkki: jo ensimmäinen filosofi-tiedemies Thales pohti maailman perimmäistä koostumusta (ja totesi, että vettähän sen on oltava), mutta kysymys on akuutti yhä tänään (nyt se koostuu kvarkeista). Se, että kysymys on vailla lopullista vastausta, ei tarkoita, etteikö vastauksia olisi – eikä sitä, etteivätkö vastauksemme kulkisi kohti jotakin lopullista totuutta.
Yksi filosofian tapa edistyä kiteytyy kliseessä "filosofia on tieteiden äiti". (Johon joku on sanonut jotenkin näin: "Epäilemättä niin, mutta siitä on tullut hampaaton ja seniili".) Jos filosofia synnytti luonnontieteet ja luonnontieteet edistyvät, filosofiakin edistyy. Mutta tämä on mielestäni vähän halpa heitto: emme me ole kiinnostuneita siitä, miten kukakin nimeää mitkäkin tutkimuksen osa-alueet. Kun nyt kysymme filosofian etenemistä, kysymme sitä, eteneekö se osa filosofiaa, jota pidetään nimenomaan filosofian ytimenä ja joka sen takia eroaa tieteistä ja taiteesta. Toisin sanoen, meidän olisi ensin pystyttävä osoittamaan, että ylipäänsä on olemassa jotain välttämättä filosofisia kysymyksiä, joihin ei voi vastata muuten kuin filosofian piirissä – kiinnostavaa ei ole se, ovatko filosofit yrittäneet ratkoa tosiasiassa luonnontieteellisiä ongelmia, vaan onko filosofeilla aidosti omia ongelmia, ja onko näissä ongelmissa edistytty.
2. Filosofia ja parempi maailma
Jos filosofiaa katsotaan laajalla skaalalla kuten yllä, filosofia on edistynyt huimasti: logiikka, luonnontieteet, ymmärrys kielestä jne. Mutta entä sellaiset (filosofiset) seikat, joista ei välttämättä ole edes mahdollista löytää lopullista konsensusta? Onko joku esimerkiksi vastannut kysymykseen "mikä on (eettisesti) oikein?" Asiasta voi keskustella, mutta lienee turvallista sanoa, että ainakin tämä kysymys on avoin. Silti tekee mieleni väittää, että etiikka on edistynyt. Ehkä olen länsimaisuuteni sokaisema, mutta minulle esimerkiksi ihmisoikeudet ja tasa-arvo näyttäytyvät eettisinä edistysaskeleina. Ovatko etiikkaa pohtineet filosofit siis sittenkin edistyneet, vaikka lopullista vastausta ei olekaan annettu?
Edistys on mahdollista vain, jos on jotakin, jota kohti edistytään. Vastataksemme kysymykseen "onko etiikka edistynyt", meillä tulisi olla jonkinlaiset arviointikriteerit, joiden perusteella voimme sanoa lähestyvämme tätä edistyksen kohdetta. Esimerkiksi tieteen kohdalla tämä on loppujen lopuksi helppoa. Siitä huolimatta, että emme tiedä maailmasta sitä lopullista totuutta, jota kohti tiede pyrkii, voimme sanoa tieteen edistyvän, koska voimme tieteellisine selityksinemme ennustaa maailman ilmiöitä paremmin. Tiede pyrkii teoriakokonaisuuteen, jonka avulla voisimme kuvata ja ennustaa kaikkia maailman ilmiöitä, joten edistys on sitä, että kuvaamme ja ennustamme jatkuvasti paremmin. Mitkä ovat etiikan edistymisen kriteerit? Että kaikilla on parempi olo? –Mutta tämä riippuu myös lääketieteestä ja olosuhteista jne. Että ihmiset ovat vapaampia toteuttamaan itseään? –Mutta velvoittaessaan etiikka myös rajoittaa. Että ihmisillä on turvallisempaa? –Tämäkin riippuu mm. taloudellisesta tasapainosta jne. Vastatkoon ken pystyy, mutta minä en osaa: käsitykseni etiikan edistymisestä liittyy vain omaan käsitykseeni etiikasta – ja vaikka itse sitä oikea(hko)ksi imartelisinkin, se on vain oma mielipiteeni. Koska ei ole mitään yhtenäistä filosofista käsitystä etiikasta, nimenomaan filosofian näkökulmasta etiikan ei voida sanoa edistyneen (ts. emme tiedä onko se edistynyt).
3. Mitä filosofia on? Häh? Sanopa se!
Väitteen, että filosofia ei edisty, taustalla on yleensä nähdäkseni ajatus siitä, että filosofisiin kysymyksiin ei ole koskaan annettu lopullista vastausta. Vastauksia on kyllä annettu, mutta ne ovat joko huonoiksi havaittuja tai johtavat vain lukuisiin uusiin kysymyksiin, joille ei näy loppua. Erityisesti filosofiaan kursorisesti tutustuva näkee vain tusinoittain erilaisia teorioita ties mistä, eikä niiden väliltä näytä edes olevan mahdollista valita. Tietysti eräät vastaukset näyttäytyvät toisia parempina, ja jos näin voidaan sanoa, niin saadaan jo jonkinlainen edistymisen kriteeri. Mutta uskoisin (jaksamatta asiaa sen kummemmin nyt perustella), että periaatteessa väite on totta: on filosofisia kysymyksiä, joihin ei ole löydetty vastausta ja joihin ei – niin uskon – koskaan löydykään vastausta. Mutta tämä on ongelma vain, jos filosofian prosessia arvioidaan sen tuottamien vastausten kautta. Tämä tekisi puolestaan vääryyttä filosofiaa itseään kohtaan: siinä jää ymmärtämättä se, mistä filosofiassa on kysymys.
No, mistä filosofiassa sitten – pray tell! – on kysymys? (Seuraavassa edustan vain omaa vajavaista ymmärrystäni asiasta – veikkaan, että moni filosofi olisi eri mieltä! En myöskään haluaisi nyt tarttua terminologian osuvuuteen, joten toivottavasti ajamani idea tulee selväksi, vaikka olisikin eri mieltä idean ilmaisevista sanoista.) Hahmotellaanpa siis! Filosofiassa on aina pohjimmiltaan ollut kyse ymmärtämisestä – ei tiedosta. Tietysti termiä "ymmärtää" käytetään monin tavoin, mutta jo intuitiivisesti on selvää, että "tiedän, että E = mc2" on eri asia kuin "ymmärrän, että E = mc2". Tieto ei (tosiaankaan) takaa ymmärrystä – ei Trivial Pursuit mittaa ymmärrystä.
Nyt jos ajatellaan tiedon ja ymmärryksen luonnetta, nähdään, että molempiin liittyy kysyminen ja vastaaminen. Yksi selkeä ero on se, että tieto liittyy paljon voimakkaammin vastauksiin: tiedän jonkin seikan, jos minulla on esitettyyn kysymykseen vastaus. Mutta sama ei päde ymmärrykseen: vaikka minulla ei olisi hajuakaan vastauksesta, voin silti ymmärtää kysymystä itseään paremmin tai huonommin. (Kysymyksen tietäminen tuntuu olevan on/off-seikka, kysymyksen ymmärtäminen taas moniulotteinen prosessi.) Tämä ilmenee filosofiassa selkeästi: suurin osa ongelmista filosofien hapatusten ymmärtämisessä syntyy siitä, että ei aidosti ymmärretä niitä kysymyksiä, joihin filosofi yrittää vastata. Kysymys "mitä on oleminen?" saattaa tuntua melko tyhmältäkin, jos ei ymmärretä, mitä kysymyksellä oikeastaan haetaan takaa. Tämä ymmärrys taas perustuu ensi kädessä siihen, että nähdään se ongelma, joka herättää tämän kysymyksen. Väittäisin vieläpä, että kysymystä/ongelmaa ymmärretään sitä paremmin, mitä enemmän ymmärretään sitä, mihin kysymyksellä pyritään – ja samalla niitä lisäongelmia, joita tämä pyrkimys tuottaa.
4. Vastauksista kysymyksiin: filosofia ymmärryksen kasvuna
Entä viisaus – eikö viisaus ole filosofian ytimessä? Voisiko olla niin, että viisaus on ymmärrystä? Erityisesti ymmärrystä, joka auttaa normaalielämässä: ymmärrystä itsestä, ymmärrystä toisesta ja ymmärrystä siitä, miten ympäröivä maailma toimii. Jos filosofia on viisauden rakastamista, kuten sanotaan, niin silloin filosofia on ymmärtämisen rakastamista. Ja sellaisena filosofia rakastaa – kuten kaikki tietävät – kysymyksiä.
Ja siinäpä filosofian edistymisen luonne: filosofian historia on mielestäni osoittanut, jos ei mitään muuta, niin ainakin jatkuvasti kasvavaa ymmärrystä niistä ongelmista ja niistä kysymyksistä, joita maailma eteemme asettaa. Vastausten arvo on filosofiassa paljolti siinä, että se nostaa esiin uusia kysymyksiä ja mahdollistaa ymmärryksen kasvun. Siksi filosofia on itse asiassa äärimmäisen sidottu historialliseen kehitykseen: se on kysymysten ja vastausten dialogia, joka etenee siinä missä keskustelut ylipäänsä. Jos ei kuunnella kaikkia keskustelun vaiheita, muu keskustelu uhkaa menettää merkityksensä. Emme enää ymmärrä, mitä kukakin keskustelija sanoo, vaikka tietäisimme sen ihan hyvin. Olennaista on myös se, että siinä, missä tieto näyttää olevan objektiivista, ymmärrys on subjektiivista. Heidegger osui mielestäni naulan kantaan todetessaan, että olemiskysymys ("mitä on oleminen?") on esitettävä aina uudelleen: hän halusi sanoa, että tämä filosofian ytimeen pureutuva kysymys saa merkityksensä sitä kautta, että se kysytään, ja niin ei ole pelkästään sattumaa, että siihen ei ole lopullista vastausta. Filosofiset kysymykset saavat merkityksensä ymmärryksen kautta, ja kukaan ei voi laittaa ymmärrystä sanoiksi kuten tietoa voi – parhaimmillaan toinen voidaan saada ymmärtämään johdattelemalla hänet oikeiden kysymysten ja vastausten kautta siihen näkökulmaan, josta oma ymmärrys on alunperin kummunnut. (Mainittakoon, että tässä on yksi hyvän ja huonon opettajan ero: jälkimmäinen opettaa vain tietoa, edellinen myös ymmärrystä.)
"Mikä on elämän tarkoitus?" – klassinen filosofinen kysymys, vaikka filosofit itse eivät juurikaan sen parissa jaksakaan askarrella. En usko siihen olevan vastausta, ei ainakaan missään yksiselitteisessä mielessä. Mutta tämän kysymyksen merkitys ei olekaan sen mahdollisessa vastauksessa, vaan itse kysymisessä: kun kysymme tuon kysymyksen, yritämme itse asiassa ymmärtää elämää – maailmaa, toisia, itseämme. Tämän tärkeys palautuu lopulta pohtimiseen itse: kysymällä elämän tarkoitusta kysymme paikkaamme elämässä ja sitä suuntaa, johon meidän olisi elämässä pyrittävä. Lyhyesti sanoen otamme omaa elämäämme haltuun, luomme oman polkumme. Ehkä tähän kysymykseen siksi onkin vain yksi vastaus: "Elämän tarkoitus on se, miksi sen luot".
Ja tämähän ei tietystikään ole mikään vastaus, eihän?
Platonin kanssa tanssiminen sai minut jälleen pohtimaan filosofian historiallisuutta. Minua on nimittäin aina kiehtonut väite, ettei filosofia edisty. Joskus tuntuu, että sellaisen väitteen on voinut esittää vain ihminen, joka ei ole koskaan tutustunut filosofiaan. Toisinaan taas olo on kuin Wittgensteinilla, joka muistikirjoissaan päätyi pohtimaan kysymystä "Miten käsite voi viitata maailmaan?": pohdinta päättyi näin vapaamuotoisesti ilmaistuna sanoihin "Aina nämä samat vaikeat kysymykset!" Ja oikeassahan hän oli: ihan samaa pohti jo Platonkin aikoinaan. Jokainen filosofiaa harrastanut tietää, että filosofia näyttää pyörivän samojen ongelmien ympärillä ja vaikka välillä tuntuu siltä, että olemme saamassa ongelmasta otteen, lopulta se kuitenkin tapaa luiskahtaa sormien välistä kuin hiekka Saharaan. Eteneekö filosofia siis koskaan vai ei? Filosofinen kysymys jo sinänsä, ja kuten näiden laita on, seuraavassa hahmottelemani vastaus on kyllä ja ei.
1. Filosofia tieteiden äitinä
Se, että pohditaan samaa kysymystä kuin on pohdittu ainakin kaksi ja puoli tuhatta vuotta, ei tarkoita, ettei oltaisi edistytty. Brutaali esimerkki: jo ensimmäinen filosofi-tiedemies Thales pohti maailman perimmäistä koostumusta (ja totesi, että vettähän sen on oltava), mutta kysymys on akuutti yhä tänään (nyt se koostuu kvarkeista). Se, että kysymys on vailla lopullista vastausta, ei tarkoita, etteikö vastauksia olisi – eikä sitä, etteivätkö vastauksemme kulkisi kohti jotakin lopullista totuutta.
Yksi filosofian tapa edistyä kiteytyy kliseessä "filosofia on tieteiden äiti". (Johon joku on sanonut jotenkin näin: "Epäilemättä niin, mutta siitä on tullut hampaaton ja seniili".) Jos filosofia synnytti luonnontieteet ja luonnontieteet edistyvät, filosofiakin edistyy. Mutta tämä on mielestäni vähän halpa heitto: emme me ole kiinnostuneita siitä, miten kukakin nimeää mitkäkin tutkimuksen osa-alueet. Kun nyt kysymme filosofian etenemistä, kysymme sitä, eteneekö se osa filosofiaa, jota pidetään nimenomaan filosofian ytimenä ja joka sen takia eroaa tieteistä ja taiteesta. Toisin sanoen, meidän olisi ensin pystyttävä osoittamaan, että ylipäänsä on olemassa jotain välttämättä filosofisia kysymyksiä, joihin ei voi vastata muuten kuin filosofian piirissä – kiinnostavaa ei ole se, ovatko filosofit yrittäneet ratkoa tosiasiassa luonnontieteellisiä ongelmia, vaan onko filosofeilla aidosti omia ongelmia, ja onko näissä ongelmissa edistytty.
2. Filosofia ja parempi maailma
Jos filosofiaa katsotaan laajalla skaalalla kuten yllä, filosofia on edistynyt huimasti: logiikka, luonnontieteet, ymmärrys kielestä jne. Mutta entä sellaiset (filosofiset) seikat, joista ei välttämättä ole edes mahdollista löytää lopullista konsensusta? Onko joku esimerkiksi vastannut kysymykseen "mikä on (eettisesti) oikein?" Asiasta voi keskustella, mutta lienee turvallista sanoa, että ainakin tämä kysymys on avoin. Silti tekee mieleni väittää, että etiikka on edistynyt. Ehkä olen länsimaisuuteni sokaisema, mutta minulle esimerkiksi ihmisoikeudet ja tasa-arvo näyttäytyvät eettisinä edistysaskeleina. Ovatko etiikkaa pohtineet filosofit siis sittenkin edistyneet, vaikka lopullista vastausta ei olekaan annettu?
Edistys on mahdollista vain, jos on jotakin, jota kohti edistytään. Vastataksemme kysymykseen "onko etiikka edistynyt", meillä tulisi olla jonkinlaiset arviointikriteerit, joiden perusteella voimme sanoa lähestyvämme tätä edistyksen kohdetta. Esimerkiksi tieteen kohdalla tämä on loppujen lopuksi helppoa. Siitä huolimatta, että emme tiedä maailmasta sitä lopullista totuutta, jota kohti tiede pyrkii, voimme sanoa tieteen edistyvän, koska voimme tieteellisine selityksinemme ennustaa maailman ilmiöitä paremmin. Tiede pyrkii teoriakokonaisuuteen, jonka avulla voisimme kuvata ja ennustaa kaikkia maailman ilmiöitä, joten edistys on sitä, että kuvaamme ja ennustamme jatkuvasti paremmin. Mitkä ovat etiikan edistymisen kriteerit? Että kaikilla on parempi olo? –Mutta tämä riippuu myös lääketieteestä ja olosuhteista jne. Että ihmiset ovat vapaampia toteuttamaan itseään? –Mutta velvoittaessaan etiikka myös rajoittaa. Että ihmisillä on turvallisempaa? –Tämäkin riippuu mm. taloudellisesta tasapainosta jne. Vastatkoon ken pystyy, mutta minä en osaa: käsitykseni etiikan edistymisestä liittyy vain omaan käsitykseeni etiikasta – ja vaikka itse sitä oikea(hko)ksi imartelisinkin, se on vain oma mielipiteeni. Koska ei ole mitään yhtenäistä filosofista käsitystä etiikasta, nimenomaan filosofian näkökulmasta etiikan ei voida sanoa edistyneen (ts. emme tiedä onko se edistynyt).
3. Mitä filosofia on? Häh? Sanopa se!
Väitteen, että filosofia ei edisty, taustalla on yleensä nähdäkseni ajatus siitä, että filosofisiin kysymyksiin ei ole koskaan annettu lopullista vastausta. Vastauksia on kyllä annettu, mutta ne ovat joko huonoiksi havaittuja tai johtavat vain lukuisiin uusiin kysymyksiin, joille ei näy loppua. Erityisesti filosofiaan kursorisesti tutustuva näkee vain tusinoittain erilaisia teorioita ties mistä, eikä niiden väliltä näytä edes olevan mahdollista valita. Tietysti eräät vastaukset näyttäytyvät toisia parempina, ja jos näin voidaan sanoa, niin saadaan jo jonkinlainen edistymisen kriteeri. Mutta uskoisin (jaksamatta asiaa sen kummemmin nyt perustella), että periaatteessa väite on totta: on filosofisia kysymyksiä, joihin ei ole löydetty vastausta ja joihin ei – niin uskon – koskaan löydykään vastausta. Mutta tämä on ongelma vain, jos filosofian prosessia arvioidaan sen tuottamien vastausten kautta. Tämä tekisi puolestaan vääryyttä filosofiaa itseään kohtaan: siinä jää ymmärtämättä se, mistä filosofiassa on kysymys.
No, mistä filosofiassa sitten – pray tell! – on kysymys? (Seuraavassa edustan vain omaa vajavaista ymmärrystäni asiasta – veikkaan, että moni filosofi olisi eri mieltä! En myöskään haluaisi nyt tarttua terminologian osuvuuteen, joten toivottavasti ajamani idea tulee selväksi, vaikka olisikin eri mieltä idean ilmaisevista sanoista.) Hahmotellaanpa siis! Filosofiassa on aina pohjimmiltaan ollut kyse ymmärtämisestä – ei tiedosta. Tietysti termiä "ymmärtää" käytetään monin tavoin, mutta jo intuitiivisesti on selvää, että "tiedän, että E = mc2" on eri asia kuin "ymmärrän, että E = mc2". Tieto ei (tosiaankaan) takaa ymmärrystä – ei Trivial Pursuit mittaa ymmärrystä.
Nyt jos ajatellaan tiedon ja ymmärryksen luonnetta, nähdään, että molempiin liittyy kysyminen ja vastaaminen. Yksi selkeä ero on se, että tieto liittyy paljon voimakkaammin vastauksiin: tiedän jonkin seikan, jos minulla on esitettyyn kysymykseen vastaus. Mutta sama ei päde ymmärrykseen: vaikka minulla ei olisi hajuakaan vastauksesta, voin silti ymmärtää kysymystä itseään paremmin tai huonommin. (Kysymyksen tietäminen tuntuu olevan on/off-seikka, kysymyksen ymmärtäminen taas moniulotteinen prosessi.) Tämä ilmenee filosofiassa selkeästi: suurin osa ongelmista filosofien hapatusten ymmärtämisessä syntyy siitä, että ei aidosti ymmärretä niitä kysymyksiä, joihin filosofi yrittää vastata. Kysymys "mitä on oleminen?" saattaa tuntua melko tyhmältäkin, jos ei ymmärretä, mitä kysymyksellä oikeastaan haetaan takaa. Tämä ymmärrys taas perustuu ensi kädessä siihen, että nähdään se ongelma, joka herättää tämän kysymyksen. Väittäisin vieläpä, että kysymystä/ongelmaa ymmärretään sitä paremmin, mitä enemmän ymmärretään sitä, mihin kysymyksellä pyritään – ja samalla niitä lisäongelmia, joita tämä pyrkimys tuottaa.
4. Vastauksista kysymyksiin: filosofia ymmärryksen kasvuna
Entä viisaus – eikö viisaus ole filosofian ytimessä? Voisiko olla niin, että viisaus on ymmärrystä? Erityisesti ymmärrystä, joka auttaa normaalielämässä: ymmärrystä itsestä, ymmärrystä toisesta ja ymmärrystä siitä, miten ympäröivä maailma toimii. Jos filosofia on viisauden rakastamista, kuten sanotaan, niin silloin filosofia on ymmärtämisen rakastamista. Ja sellaisena filosofia rakastaa – kuten kaikki tietävät – kysymyksiä.
Ja siinäpä filosofian edistymisen luonne: filosofian historia on mielestäni osoittanut, jos ei mitään muuta, niin ainakin jatkuvasti kasvavaa ymmärrystä niistä ongelmista ja niistä kysymyksistä, joita maailma eteemme asettaa. Vastausten arvo on filosofiassa paljolti siinä, että se nostaa esiin uusia kysymyksiä ja mahdollistaa ymmärryksen kasvun. Siksi filosofia on itse asiassa äärimmäisen sidottu historialliseen kehitykseen: se on kysymysten ja vastausten dialogia, joka etenee siinä missä keskustelut ylipäänsä. Jos ei kuunnella kaikkia keskustelun vaiheita, muu keskustelu uhkaa menettää merkityksensä. Emme enää ymmärrä, mitä kukakin keskustelija sanoo, vaikka tietäisimme sen ihan hyvin. Olennaista on myös se, että siinä, missä tieto näyttää olevan objektiivista, ymmärrys on subjektiivista. Heidegger osui mielestäni naulan kantaan todetessaan, että olemiskysymys ("mitä on oleminen?") on esitettävä aina uudelleen: hän halusi sanoa, että tämä filosofian ytimeen pureutuva kysymys saa merkityksensä sitä kautta, että se kysytään, ja niin ei ole pelkästään sattumaa, että siihen ei ole lopullista vastausta. Filosofiset kysymykset saavat merkityksensä ymmärryksen kautta, ja kukaan ei voi laittaa ymmärrystä sanoiksi kuten tietoa voi – parhaimmillaan toinen voidaan saada ymmärtämään johdattelemalla hänet oikeiden kysymysten ja vastausten kautta siihen näkökulmaan, josta oma ymmärrys on alunperin kummunnut. (Mainittakoon, että tässä on yksi hyvän ja huonon opettajan ero: jälkimmäinen opettaa vain tietoa, edellinen myös ymmärrystä.)
"Mikä on elämän tarkoitus?" – klassinen filosofinen kysymys, vaikka filosofit itse eivät juurikaan sen parissa jaksakaan askarrella. En usko siihen olevan vastausta, ei ainakaan missään yksiselitteisessä mielessä. Mutta tämän kysymyksen merkitys ei olekaan sen mahdollisessa vastauksessa, vaan itse kysymisessä: kun kysymme tuon kysymyksen, yritämme itse asiassa ymmärtää elämää – maailmaa, toisia, itseämme. Tämän tärkeys palautuu lopulta pohtimiseen itse: kysymällä elämän tarkoitusta kysymme paikkaamme elämässä ja sitä suuntaa, johon meidän olisi elämässä pyrittävä. Lyhyesti sanoen otamme omaa elämäämme haltuun, luomme oman polkumme. Ehkä tähän kysymykseen siksi onkin vain yksi vastaus: "Elämän tarkoitus on se, miksi sen luot".
Ja tämähän ei tietystikään ole mikään vastaus, eihän?
Tunnisteet: filosofia
lähettänyt TK
13.48
2 kommenttia:
Yksi selventävä kysymys koskien etiikan edistymistä: tarkoitatko etiikalla tässä a) eettisyyttä ihmisten tosiasiallisen käyttäytymisen piirteenä vai b) ymmärrystä siitä, millainen käyttäytyminen on eettistä? Vaikka molemmat usein kehittyvät yhtä aikaa, tämä ei liene välttämätöntä: selvästikin a) voi edistyä, ilman että b) edistyy (eettinen käyttäytyminen voisi perustua esimerkiksi jonkinlaiseen moraalitunteeseen, vaikka selvää ymmärrystä eettisyydestä ei olisikaan), ja b) voi edistyä, ilman että a) edistyy (kuten jo Aristoteles sanoi, pelkkä tieto hyvästä ei takaa toiminnan hyvyyttä, vaan siihen vaaditaan myös tahdonlujuutta). Monet esimerkkisi tuntuivat puhuvan nimenomaan toiminnan eettisyyden kasvusta (tasa-arvoisuuden lisääntyminen sekä pohdintasi eettisen edistymisen kriteereistä), mutta filosofiaa edistäisi epäilemättä eettisyyden ymmärtämisen kasvu.
-Ilmari-
Moro Ilmari!
Hyvä kysymys! Tuo erottelu selventää kyllä ajatteluani tuossa kohdin, sillä olet aivan oikeassa esimerkkieni luonteesta. Minua jäi nimittäin tämä yhä itseänikin vaivaamaan (minähän kirjoittelen näitä yleensä mitä-sylki-suuhun-tuo-menetelmällä ja jään sitten miettimään, että mitäs tulikaan sanottua – joskus opin, joskus häpeän).
Kun sanon, että filosofia ei nähdäkseni ole edennyt etiikan saralla, tarkoitan sitä merkityksessä b), kuten ehdotatkin. Mutta tämä on vähän sekavaa, nimittäin tuossa vaiheessa tarkastelen vielä asiaa vastausten näkökulmasta, eli etiikan edistymättömyys on enemmänkin jonkinlaisen kiinteän vastauksen puutetta – olen toki, kuten loppuosa tekstistä antaa ymmärtää, sitä mieltä, että filosofinen ymmärrys on etiikassakin edennyt.
Merkityksessä a) etiikka on voinut edistyä tai olla edistymättä, mutta sen tietäminen, miten päin on käynyt, tuntuisi olevan alisteista b):lle. Omat esimerkkini tosiaan edustavat a):ta ja niiden näkeminen edistyksenä puolestaan perustuu sille, että minulla on jo (filosofinen) näkemys siitä, mitä etiikka on, kuten epämääräisesti huomioinkin. Ongelmaksi muodostuu se, että mikäli ei ole filosofista ymmärrystä siitä, mitä etiikka on (millainen käyttäytyminen on eettistä), ei voi olla filosofisesti perusteltua näkemystä a)-tyyppisestä etenemisestä. (Millä jumalaisella ilmestyksellä tietäisin ihmisten käyttäytyvän nykyään eettisemmin, jos en tiedä kriteerejä sille, mitä eettisyys on?)
Minulle itselleni jäi ristiriitainen olo tekstistäni tuon sekavuuden takia. Kysymyksesi pohjalta muotoilen kiteytyksen:
Mielestäni tasa-arvo etc. ovat eettisen toiminnan edistymistä, mutta tämä perustuu jonkinlaiselle omalle moraaliaistille + filosofiselle pohdinnalle – ei filosofiselle vastaukselle. Filosofista vastausta ei nähdäkseni ole minulla oikeutta sanoa olevan olemassa, vaikka eräiden filosofien näkemyksiä oikeahkoina pidänkin. Filosofinen ymmärrys etiikasta on puolestaan epäilemättä kasvanut – ja huimasti. Vaikea mutta myös tärkeä kysymys olisi se, onko filosofisen etiikkaymmärryksen kasvu johtanut toiminnan eettisyyden lisääntymiseen. (Esim. ymmärrys siitä, että kysyessämme etiikan perään kysymme jonkin universaalin perään, voisi johtaa luonnostaan tasa-arvoajatteluun.)
Täsmentäisin vielä, että ymmärrys kysymyksestä voi kasvaa vain dialogissa annettujen vastausten kanssa. Siksi filosofian on tärkeä antaa myös vastauksia. Ero on lähinnä näkökulmallinen tieteisiin nähden. Siinä, missä tiede kysyy saadakseen vastauksen, filosofia näyttää pikemminkin vastaavan saadakseen materiaalia uuteen kysymykseen. Tiedemies olisi ehkä tyytyväinen lopulliseen kokonaisselitykseen (ja se lienee mahdollinenkin), mutta filosofi tuskin.
Vielä toteaisin sivuhuomiona, että keskustelu filosofian edistymisestä uhkaa monesti valua pelkäksi tautologiaksi: useinhan filosofiaksi lopulta määritetään vain sellainen osa filosofiaa, jossa vastauksia ei ole. Ja kas kummaa, vastauksia ei ole. Tämä on tällainen filosofia äitinä -ajattelun karikatyyri: jos filosofia "synnyttää" jotakin tuloksia, siitä tehdään oma tieteensä ja voidaan sanoa, että "joo, mut noi vastaukset ei ollu filosofiaa vaan fysiikkaa / biologiaa / psykologiaa / logiikkaa". Epäilemättä olen käsittelyssäni vaarassa itse ajautua tähän.
Kiitos vielä kysymyksestä! Terävä oli se :)
- Toni
Lähetä kommentti
Tilaa Lähetä kommentteja [Atom]
<< Etusivu