Cogito, ergo doleo
Ajattelen, siispä olen murheissani.* Tätä Descartesin/Augustinuksen cogito, ergo sum -lausahduksesta (ajattelen, siis olen) muokattua versiota – kenen lie – pidetään usein masentavana ja melankolisena. Mielestäni se päinvastoin ilmaisee kauniin tosiasian inhimillisestä olemisesta. Kun muistaa lauseen alkuperän Descartesin (oman) olemassaolon(sa) todistuksessa, se ilmaisee siteen (inhimillisen) olemisen ja surun välillä. Minä ajattelen, ja niin minä olen; toisaalta koska ajattelen, suren. Descartesille ihmisen sielun (eli käytännössä ihmisen minuuden) olemus oli nimenomaan ajattelevuudessa, joten jos ajattelu johtaa murheellisuuteen, jo pelkkä ihmisen olemassaolo (nimenomaan ihmisenä) johtaa murheellisuuteen.
Kuulostaa ehkä yhä vain melankolisemmalta: olemme siirtyneet teiniangstisesta, melodramaattisesta lauseesta väitteeseen, että inhimillisen olemisen ja murheellisuuden välillä vallitsee välttämätön sidos. Mutta antakaapa, kun leikin hetken filosofia: riippuu pitkälti siitä, mitä suru on.
Uskallan väittää surun syntyvän siitä, kun ihminen menettää itselleen jotakin tärkeää (tai osan tärkeästä, esimerkiksi, jos jokin kaunis vahingoittuu) tai kun ihminen empaattisena oliona tuntee toisten menetykset. Suru on siis yhtäältä menetyksen ilmaus. Mutta sellaisena surussa ilmenee sekä ihminen, joka arvostaa, välittää ja pyrkii, että maailma, joka niin harvoin on toivomustemme mukainen. Suru on siis myös välittämisen ilmaus. Tästä kaksoisnäkökulmasta havaitaan usein vain menetys, ja tietyllä tavalla se onkin surulle olemuksellista: menetys erottaa surun esimerkiksi ilosta, joka on myös välittämisen ilmaus. Surun ja ajattelemisen yhteys näkyy tässä selvästi: arvostaminen ja pyrkiminen (ja siis välittäminen) ovat mahdollisia vain ajattelun kautta. Ilman ajattelua ihminen voisi varmasti tuntea kipua, mutta suru ei ajattelemattomalta oliolta onnistu. Se, voiko ajatteleva kuitenkin välttää surua, ei vielä tässä ratkea. (Se, että suru implikoi ajattelua, on eri asia kuin että ajattelu implikoi surua.)
Siitä huolimatta, että ihmiset pyrkivät välttämään surua, suru ei suinkaan ole paha asia. Ihminen suree vain, mikäli hän välittää, ja jokainen kerta, kun kyynelehdin, ilmaisen välittäväni – ihmisistä, asioista, tapahtumista. Se, ilmeneekö välittäminen suruna (vai esimerkiksi ilona) riippuu siitä, miten maailma kulloinkin meitä kohtelee. Jos tässä näkee vain omia tarpeita ja pyrkimyksiä vastustavan maailman, joka vie pois jotakin kaunista ja tärkeää, jää huomaamatta surun toinen puoli, eli maailmasta syvästi välittävä ihminen, joka näkee maailmassa kauneutta ja tavoittelemisen arvoisia asioita. Ei tarvitse kuin ajatella jälkimmäisen puutetta, niin ymmärtää välittämisen tärkeyden. Surussa on siis kaksi puolta: maailma ja minä – ja edellisen tapahtumat eivät useinkaan sovi yhteen jälkimmäisen toiveiden kanssa.
Monet filosofit, runoilijat ja ajattelijat ovat havainneet ihmisen surun ja ilon välttämättömän yhteyden varsin selkeästi. Niinpä esimerkiksi Nietzsche kirjoittaa, että ihminen ei voi valita tunteidensa suuntaa, vaan ainoastaan niiden syvyyden. Mikäli haluat olla iloinen, sinun on hyväksyttävä se, että olet joskus myös hyvin surullinen. Mikäli taas haluat välttää surua esimerkiksi stoalaisella mielenrauhalla, eli tunteiden syvyyttä vähentämällä, vältät samalla aina myös iloa. Tämä johtuu nähdäkseni yllä esitetystä: suru ja ilo (joita joskus onnettomuudeksi ja onnellisuudeksikin – ehkä virheellisesti – kutsutaan) ovat molemmat välittämisen ilmauksia, joihin maailma meistä riippumattomana vastaa eri tavoin (ottamalla tai antamalla). Ihminen ei voi määrätä, mitä maailma hänelle tarjoaa, mutta hän voi valita oman välittämisensä määrän. Toisin sanoen Nietzschen lausahdus tarkoittaa, että ihminen voi valita välittämisensä syvyyden, mutta ei kuinka maailma häntä kohtelee. Sivumennen sanoen, Nietzsche ei usko, että olisi mahdollista valita, kumpi on parempi tapa suhtautua maailmaan: syvästi välittävänä vai tunteensa tasoittaneena. Tämä lienee tapa sanoa, että stoalaisen tai buddhalaisen mielenrauha voi olla kelpo onnellisuuden muoto. (Välittämisen tunteen puute ei tarkoita eettisyyden puutetta: ihminen voi haluta tehdä kaikille hyvää, vaikka ei olisikaan empaattinen – ja jotkut filosofit, kuten Kant, ovat jopa ajatelleet, että todellisen eettisyyden onkin oltava tunteista erillistä.)
Suru on inhimillistä, koska välittäminen on inhimillistä. Ja suru on kaunista, koska välittäminen on kaunista. Nähdäkseen tämän selkeämmin, ei tarvitse kuin miettiä sellaisia ihmisiä, jotka eivät (enää) jaksa välittää. Ihminen, joka itkee, on varmasti onnellisempi kuin ihminen, joka ei pysty itkemään. Ihminen, joka syöksyy vasten maailmaa yhä uudelleen ja uudelleen menetyksistään huolimatta, on kauniimpi kuin ihminen, jolle kaikki on ihan sama. Ihminen, joka surua ja menetystä pelätessään estää itseään välittämästä, on jo menettänyt kaiken. Ilman surua ei voi olla välittämistä, ja ilman välittämistä elämä menettää merkityksensä. Kun suret, osoitat uskaltavasi olla yhä tunteva ja välittävä ihminen, uskaltavasi antaa osan itsestäsi asioille, jotka voivat olla poissa huomenna osa sinusta mukanaan. Se on rohkeutta, ja jokainen kyynel julistaa sitä rohkeutta.
Surulla on paljon sukulaistunteita: pettymys, katkeruus, viha, pelko, näin muutaman luetellakseni. Näistä jokainen on tavallaan surua (menetyksen kautta) yhdistettynä johonkin muuhun. Pettymys yhdistyy toiveen murenemiseen, katkeruus taas seuraa usein pettymyksestä, jota ihminen ei pysty hyväksymään – katkera ihminen kokee menetyksensä yhä uudelleen ja uudelleen ja jää sen vangiksi. Ihmiselle, joka on ollut vuosia katkera, tämän katkeruuden vaihtuminen puhtaaksi suruksi voi olla uskomattoman kaunis kokemus: kauan elämää myrkyttänyt tulehdus on yhtäkkiä pois, kun ihminen hyväksyy menetyksensä ja antautuu surulle. Tätä kautta surun kauneus tulee ehkä parhaiten esille: ihminen menettää, ihmiseltä jää saavuttamatta, se on maailman luonne, ja kaikista tavoista suhtautua tähän menetykseen juuri suru on kaunein. Suru on puhdas välittämisen ilmaus, vailla katkeruuteen, vihaan tai pelkoon liittyvää kyvyttömyyttä hyväksyä asioita.
Cogito, ergo doleo. Kaikkea muuta kuin melankolinen, pessimistinen synkkyyden ilmaus. Se muotoilee minimalistisella kauneudella inhimillisyyden olemuksen: ihminen on paitsi ajatteleva, myös välittävä olio, ja murheessa tämä välittäminen ilmenee lopulta kauneiten. Miksei ilossa, joka sentään sekin on hyvin kaunis asia? Ehkä siksi, että on helppo välittää, kun se tuo iloa, mutta vasta surun ja kärsimyksen edessä ihmisen kyky välittää paljastaa ylevyytensä. Kuten rohkeuskaan ei ole pelottomuutta, vaan toimintaa pelosta huolimatta, välittämisen kyky ei ilmene kaikessa voimassaan ilossa, vaan välittämisessä vastoinkäymisten edessä. Kun siis sinut seuraavan kerran valtaa suru, muista, että kaikki se murhe julistaa ilmoille sitä, että sinä elät.
* Doleo voi tarkoittaa myös kärsimistä tai kivistämistä, mutta ajattelun yhteydessä juuri sen henkisemmät merkitykset "olla murheellinen" tai "surra" ovat osuvampia – ellei kyseinen lause tulkita ilmaisuksi ajattelusta seuraavasta päänsärystä...
Kuulostaa ehkä yhä vain melankolisemmalta: olemme siirtyneet teiniangstisesta, melodramaattisesta lauseesta väitteeseen, että inhimillisen olemisen ja murheellisuuden välillä vallitsee välttämätön sidos. Mutta antakaapa, kun leikin hetken filosofia: riippuu pitkälti siitä, mitä suru on.
Uskallan väittää surun syntyvän siitä, kun ihminen menettää itselleen jotakin tärkeää (tai osan tärkeästä, esimerkiksi, jos jokin kaunis vahingoittuu) tai kun ihminen empaattisena oliona tuntee toisten menetykset. Suru on siis yhtäältä menetyksen ilmaus. Mutta sellaisena surussa ilmenee sekä ihminen, joka arvostaa, välittää ja pyrkii, että maailma, joka niin harvoin on toivomustemme mukainen. Suru on siis myös välittämisen ilmaus. Tästä kaksoisnäkökulmasta havaitaan usein vain menetys, ja tietyllä tavalla se onkin surulle olemuksellista: menetys erottaa surun esimerkiksi ilosta, joka on myös välittämisen ilmaus. Surun ja ajattelemisen yhteys näkyy tässä selvästi: arvostaminen ja pyrkiminen (ja siis välittäminen) ovat mahdollisia vain ajattelun kautta. Ilman ajattelua ihminen voisi varmasti tuntea kipua, mutta suru ei ajattelemattomalta oliolta onnistu. Se, voiko ajatteleva kuitenkin välttää surua, ei vielä tässä ratkea. (Se, että suru implikoi ajattelua, on eri asia kuin että ajattelu implikoi surua.)
Siitä huolimatta, että ihmiset pyrkivät välttämään surua, suru ei suinkaan ole paha asia. Ihminen suree vain, mikäli hän välittää, ja jokainen kerta, kun kyynelehdin, ilmaisen välittäväni – ihmisistä, asioista, tapahtumista. Se, ilmeneekö välittäminen suruna (vai esimerkiksi ilona) riippuu siitä, miten maailma kulloinkin meitä kohtelee. Jos tässä näkee vain omia tarpeita ja pyrkimyksiä vastustavan maailman, joka vie pois jotakin kaunista ja tärkeää, jää huomaamatta surun toinen puoli, eli maailmasta syvästi välittävä ihminen, joka näkee maailmassa kauneutta ja tavoittelemisen arvoisia asioita. Ei tarvitse kuin ajatella jälkimmäisen puutetta, niin ymmärtää välittämisen tärkeyden. Surussa on siis kaksi puolta: maailma ja minä – ja edellisen tapahtumat eivät useinkaan sovi yhteen jälkimmäisen toiveiden kanssa.
Monet filosofit, runoilijat ja ajattelijat ovat havainneet ihmisen surun ja ilon välttämättömän yhteyden varsin selkeästi. Niinpä esimerkiksi Nietzsche kirjoittaa, että ihminen ei voi valita tunteidensa suuntaa, vaan ainoastaan niiden syvyyden. Mikäli haluat olla iloinen, sinun on hyväksyttävä se, että olet joskus myös hyvin surullinen. Mikäli taas haluat välttää surua esimerkiksi stoalaisella mielenrauhalla, eli tunteiden syvyyttä vähentämällä, vältät samalla aina myös iloa. Tämä johtuu nähdäkseni yllä esitetystä: suru ja ilo (joita joskus onnettomuudeksi ja onnellisuudeksikin – ehkä virheellisesti – kutsutaan) ovat molemmat välittämisen ilmauksia, joihin maailma meistä riippumattomana vastaa eri tavoin (ottamalla tai antamalla). Ihminen ei voi määrätä, mitä maailma hänelle tarjoaa, mutta hän voi valita oman välittämisensä määrän. Toisin sanoen Nietzschen lausahdus tarkoittaa, että ihminen voi valita välittämisensä syvyyden, mutta ei kuinka maailma häntä kohtelee. Sivumennen sanoen, Nietzsche ei usko, että olisi mahdollista valita, kumpi on parempi tapa suhtautua maailmaan: syvästi välittävänä vai tunteensa tasoittaneena. Tämä lienee tapa sanoa, että stoalaisen tai buddhalaisen mielenrauha voi olla kelpo onnellisuuden muoto. (Välittämisen tunteen puute ei tarkoita eettisyyden puutetta: ihminen voi haluta tehdä kaikille hyvää, vaikka ei olisikaan empaattinen – ja jotkut filosofit, kuten Kant, ovat jopa ajatelleet, että todellisen eettisyyden onkin oltava tunteista erillistä.)
Suru on inhimillistä, koska välittäminen on inhimillistä. Ja suru on kaunista, koska välittäminen on kaunista. Nähdäkseen tämän selkeämmin, ei tarvitse kuin miettiä sellaisia ihmisiä, jotka eivät (enää) jaksa välittää. Ihminen, joka itkee, on varmasti onnellisempi kuin ihminen, joka ei pysty itkemään. Ihminen, joka syöksyy vasten maailmaa yhä uudelleen ja uudelleen menetyksistään huolimatta, on kauniimpi kuin ihminen, jolle kaikki on ihan sama. Ihminen, joka surua ja menetystä pelätessään estää itseään välittämästä, on jo menettänyt kaiken. Ilman surua ei voi olla välittämistä, ja ilman välittämistä elämä menettää merkityksensä. Kun suret, osoitat uskaltavasi olla yhä tunteva ja välittävä ihminen, uskaltavasi antaa osan itsestäsi asioille, jotka voivat olla poissa huomenna osa sinusta mukanaan. Se on rohkeutta, ja jokainen kyynel julistaa sitä rohkeutta.
Surulla on paljon sukulaistunteita: pettymys, katkeruus, viha, pelko, näin muutaman luetellakseni. Näistä jokainen on tavallaan surua (menetyksen kautta) yhdistettynä johonkin muuhun. Pettymys yhdistyy toiveen murenemiseen, katkeruus taas seuraa usein pettymyksestä, jota ihminen ei pysty hyväksymään – katkera ihminen kokee menetyksensä yhä uudelleen ja uudelleen ja jää sen vangiksi. Ihmiselle, joka on ollut vuosia katkera, tämän katkeruuden vaihtuminen puhtaaksi suruksi voi olla uskomattoman kaunis kokemus: kauan elämää myrkyttänyt tulehdus on yhtäkkiä pois, kun ihminen hyväksyy menetyksensä ja antautuu surulle. Tätä kautta surun kauneus tulee ehkä parhaiten esille: ihminen menettää, ihmiseltä jää saavuttamatta, se on maailman luonne, ja kaikista tavoista suhtautua tähän menetykseen juuri suru on kaunein. Suru on puhdas välittämisen ilmaus, vailla katkeruuteen, vihaan tai pelkoon liittyvää kyvyttömyyttä hyväksyä asioita.
Cogito, ergo doleo. Kaikkea muuta kuin melankolinen, pessimistinen synkkyyden ilmaus. Se muotoilee minimalistisella kauneudella inhimillisyyden olemuksen: ihminen on paitsi ajatteleva, myös välittävä olio, ja murheessa tämä välittäminen ilmenee lopulta kauneiten. Miksei ilossa, joka sentään sekin on hyvin kaunis asia? Ehkä siksi, että on helppo välittää, kun se tuo iloa, mutta vasta surun ja kärsimyksen edessä ihmisen kyky välittää paljastaa ylevyytensä. Kuten rohkeuskaan ei ole pelottomuutta, vaan toimintaa pelosta huolimatta, välittämisen kyky ei ilmene kaikessa voimassaan ilossa, vaan välittämisessä vastoinkäymisten edessä. Kun siis sinut seuraavan kerran valtaa suru, muista, että kaikki se murhe julistaa ilmoille sitä, että sinä elät.
* Doleo voi tarkoittaa myös kärsimistä tai kivistämistä, mutta ajattelun yhteydessä juuri sen henkisemmät merkitykset "olla murheellinen" tai "surra" ovat osuvampia – ellei kyseinen lause tulkita ilmaisuksi ajattelusta seuraavasta päänsärystä...
Tunnisteet: onnellisuus, suru
lähettänyt TK
12.24
2 kommenttia:
Hei Toni!
Luin kauniin tekstisi surusta lauantaina 6.9.. Se jäi mietityttämään minua, halusin jotenkin vielä tarkastella ajattelun, välittämisen ja suremisen suhdetta, mutta mitään ei kuitenkaan artikuloitunut mielessäni. No, sitten sunnuntain Hesarissa oli Tina Lundánin haastattelu, jonka alussa oli sitaatti leskirouva Lundánilta: "Surutyön rituaaleihin kuuluu kulkea samoja reittejä, joita ennen kulki toisen kanssa, jotta muistot korvautuisivat uusilla". Sitten oivalsin, mitä mielessäni edellispäivänä hain. Sureminen ja humanististyylinen ajattelu rinnastuvat minusta siten, että ajattelu on uusien merkityksien löytämistä jo olemassa olevista asioista, uusien näkökulmien etsimistä, siinä missä surutyön tekeminen on kipeiden asioiden läpikäymistä, uusien näkökulmien löytämistä niihin. Luulen, että sillä tavalla kauniista ja arvokkaasta luopuminenkin koskee vähemmän, koska surutyön seurauksena sitä lopulta ikään kuin saa korvaukseksi uusia merkityksiä elämäänsä. Niinhän ajattelussakin uudesta merkityksestä tai näkökulmasta voi kasvaa uusi suunta, uusi polku.
Ja entä se välittäminen sitten? Minusta välittämiseksi voi hyvinkin sanoa sellaista ajattelua, joka reagoi todellisuuteen, kohtaa maailman ja etsii keinoja jäsentää sitä. Suremisen kohdalla taas ei tunnu olevan mitään kyseenalaista: sureminen ikään kuin ilman muuta on välittämistä, niin kuin toit sen hienosti esille kirjoituksessasi.
Solja K.
Hei Solja! Kiitos kommentistasi. En jostain syystä saanut ilmoitusta siitä, joten luin sen vasta nyt.
Minusta esille tuomasi näkemys uusien näkökulmien etsimisestä suruun on tärkeä. Lisäisin vain suhteessa tekstiini, että surun erilaisten varianttien, kuten katkeruuden, suhde on tässäkin selkeä: surussa käydään läpi menetystä, katkeruudessa siitä nimenomaan ikään kuin kieltäydytään. Katkera ei niinkään etsi uusia näkökulmia menetykseen, vaan pyrkii luomaan sen tilalle jotakin muuta, joka hautaa menetyksen paljauden ja kipeyden alleen. Esimerkiksi "tilien tasaaminen" koston muodossa ei ole tapa käsitellä menetystä, vaan luoda uutta menetystä (toisille) ikään kuin siinä toivossa, että alkuperäinen menetys jotenkin kaikkoaisi. Kun ihminen pystyy päästämään irti vihasta, katkeruudesta jne. ja kokemaan aitoa surua, alkaa parantuminen. Sureminen on vaikeaa.
Lähetä kommentti
Tilaa Lähetä kommentteja [Atom]
<< Etusivu