23. syyskuuta 2008

Kansakunnan tila

Kaunis syksyinen päivä sai tänään traagisen käänteen, kun vuoden sisään jo toista kertaa koulun opiskelija päätti ilmaista itseään asein. Jokelan tapahtumien aikoihin puhuttiin paljon siitä, ettei Suomi enää koskaan olisi entisensä, että koko kansakuntaa kohdannut järkytys muuttaisi näkemyksemme omasta maastamme lopullisesti. Epäilemättä tässä on paljon tottakin, mutta ainakin yhtä totta on se, että Jokela myös unohtui nopeasti. Kun oli syytelty kaikkia ja vapautettu kaikki vastuusta, möyhitty kollektiivisessa syyllisyydessä ja järkytyksessä aikansa, kaikki palasi hiljalleen ennalleen. Ei Jokelaa oltu tietysti unohdettu, mutta ei sitä varsinaisesti enää muistettukaan.

Huomiota herättävää tämän päivän tapahtumissa olikin se, kuinka nopeasti Jokela palasi otsikoihin. Jokela toistui – se oli eräs tämän päivän järkyttävimmistä seikoista. Ja vaikka on tavallaan kyseenalaista peittää tämän päivän tapahtumien traagisuus vuoden takaisilla tapahtumilla, luulen, että lopulta juuri tämä on Kauhajoen tapahtumien kauaskantoisin aspekti. Jokela ei ollut yksityistapaus, Kauhajoki ei ole yksityistapaus – jotain on oikeasti vialla, ja pahasti. Miksei mitään opittu – ja jos opittiin, miksei tätä päivää saatu estettyä? Miten Jokelan jälkeen nuori mies voi laittaa internetiin videoita itsestään ammuskelemassa ja rehvastelemassa, että "juu vil tai nekst", joutua tästä poliisin kuulusteltavaksi – ja päästä sitten takaisin kotiin aseineen? Jos selitys on, kuten on esitetty, että videoissa ei "uhkailtu ketään" (koska "you will die next" ei ole uhkaus) eikä niitä siksi voitu tulkita syyksi peruuttaa aseenkantolupa, sitten on syytä kysyä, miksi laki on yhä näin löysä tältä osin. Ei ole paljon järkeä siinä, että jää paikallisen poliisin psykologisen intuition varaan päättää, onko henkilö kenties vain humoristi vaiko huomisen päivän massamurhaaja. (En haluaisi asettaa asiaa yksittäisen poliisin harteille – on epäilemättä oikeasti vaikea päättää tällaisista seikoista, erityisesti, jos laki on epäselvä.)

Otsikoihin on noussut myös se tosiasia, että Suomessa on ihan saatanasti aseita. Se nousi esille Jokelankin tapauksessa, ja pahoin pelkään, että ongelma häviää otsikoista ihan yhtä nopeasti. Aseenkantoluvan puolustajat ovat jo ehtineet älähtää: ei aseet tapa ihmisiä, vaan toiset ihmiset. Niin, ei niitä aseita kukaan olekaan vankilaan laittamassa. Kyse on erityisesti siitä, millä ehdoilla aseita myönnetään. Mihin siviili kenties tarvitsee käsiasetta? (Sanopa se!) Onkohan käsiaseita Suomessa jo ihan riittävästi, että nettivideoiden julkaisijoiden aseet voitaisiin takavarikoida silläkin uhalla, että siinä huumorintajuttomuuden varjolla poljetaan jotain kyseenalaista oikeutta saada kantaa asetta? On selvää sekin, että suurin osa aseiden omistajista on vastuullisia eivätkä ainakaan ammu toisia ihmisiä, mutta voidaan silti kysyä, onko meillä sittenkin liikaa myös höyrypäitä? Montako vastuullista käsiaseen omistajaa vastaa yhtä sekopäistä massamurhaajaa?

Ongelmat eivät tietenkään ratkea sillä, että aselainsäädäntöä kiristetään. Se epäilemättä auttaisi, mutta olisi houkkamaista kuvitella, että toimet olisivat riittäviä estämään tällaisia tapauksia. Niinpä minusta Ampumaurheiluliiton (sinänsä varsin odotettavissa oleva) lausunto, että käsiaseiden kieltäminen yksityishenkilöiltä ei estäisi ampumatapauksia, on vähän anaali. Ei kyse ole siitä, estääkö kieltäminen mitään, vaan siitä, vähentäisikö kyseinen kielto tällaisen tapahtuman mahdollisuutta. Ampumaurheiluliiton mukaan murhamielinen saa aseen jostakin kuitenkin. Samalla perusteella voitaisiin höllentää alkoholin myymisen valvontaa, kun tunnetusti alaikäinen saa alkoholia käsiinsä kutakuinkin vaivatta. Olisikin syytä aidosti tutkia, millaisia odotettavia vaikutuksia kiellolla olisi jne. Edelleen: normaali kansalainen ei tarvitse käsiasetta mihinkään. Metsästysaseet ovat eri asia.

Mutta vaikein ongelma on tietenkin se, miksi tällaista ylipäänsä tapahtuu. Näitähän syitä saa taas sitten kuunnella seuraavat viikot. Ei ole yhteisöllisyyttä, ei ole rahaa psykiatreihin, opettajilla on rankkaa ja kiire, vanhemmat ovat töissä, tietokonepelit ja elokuvat väkivaltaisia, Nietzsche perin vaarallista luettavaa ja uskonnottomuus tuottaa pahoja ihmisiä. (Saatana on jo keskuudessamme, uskokaa nyt perkele!). Epäilemättä jokaisen tällaisia tekoja tekevän tai sellaisia suunnittelevan kohdalla syyt ovat erilaisia, mutta selvää on, että jonkinlainen ahdistus vaivaa. Jo vuosia suomalaiset koululaiset ovat olleet kouluviihtyvyystutkimuksissa häntäpäässä. Niinpä vähän särähtikin korvaan, kun Tarja Halonen toisti painokkaasti, että meillä on Suomessa hyvä koulutusjärjestelmä. Mistähän näkökulmasta? Ei hyvän koulutusjärjestelmän mittarina saa olla pelkkä pärjääminen Pisa-tutkimuksissa eikä suomalaisten korkeakoulujen kansainvälinen menestys. Jotakin on vaa'assa painettava senkin, että oppilaat eivät viihdy, että heitä ahdistaa ja että korkeakoulujen mielenterveyspalvelut ovat ylikuumentuneet, kun opiskelijat hajoavat opintojensa alle.

Uskoisin, että tällaisten tekojen taustalla on ainakin seuraavat kaksi seikkaa: yksinäisyys ja riittämättömyyden tunne. Vain näistä voi nousta sellainen viha muita ihmisiä kohtaan – tämä kohta varmaan muotisanaksi yltävä misantropia – jollaista tällaiset teot edellyttävät. Suomalainen yhteiskunta on molempia pullollaan, sen me tiedämme. Täällä suoritetaan ja täällä mitataan suorituksia. Täällä ollaan myös yksin, ei uskalleta ottaa kontaktia, keskustella. Kun ihminen jää yksin eikä joko pärjää koulujärjestelmässä tai ei koe pärjäämistä mielekkääksi, voi syntyä helposti muuta maailmaa hylkivä ja lopulta vihaava asenne. Erityisesti, jos samalla annetaan signaali, että koska et pärjää tässä meidän jutussa, olet surkea ja hyödytön. Muut muodostuvat vastustajiksi, jotka jo omalla olemassaolollaan uhkaavat tällaisen ihmisen persoonaa. Auvinen puhuikin "massoja" vastaan ja korosti omaa paremmuuttaan – hän oli mielestään aito ja vahva yksilö, joka näkee yhteiskunnan orjuuttavien rakenteiden läpi. Tällaiselle ihmiselle muut ovat eräänlaisia koneita ja menettävät ihmisyytensä – ovat jopa uhka hänen itsensä ihmisyydelle. Emme tiedä vielä paljoakaan Kauhajoen ampujasta, mutta hänen motiivit näyttävät olleen samankaltaiset kuin Auvisen – ja jälkimmäinen epäilemättä hänen eräänlainen idolinsa.

Mitä tahansa tästä kaikesta ajatteleekin, minusta tämä on vain yksi asia sarjassa varsin huolestuttavia asioita koskien tätä Pohjolan ihmettä, jossa asustamme. Meillä suomalaisilla on tapana ajatella maatamme hienona hyvinvointivaltiona, mutta joskus mietin, mitä siitäkin on jäljellä. Sosiaaliturvamme on Euroopan keskikastia, korruptiomittauksissa putosimme juuri suoraan viidenneksi, yliopistokoulutus rahatonta ja jotenkin epätoivoista – liian vähän opettajia, liian vähän varoja. Sen huomaa heti, kun käy ulkomailla ja tajuaa, ettei tällainen olekaan normaalia. Rahaa riittää kyllä vielä jotenkuten asioiden hoitamiseen, mutta väittävät, että olemmekin nyt rikkaita – mitenköhän tämän homman käy, jos talous alkaa kunnolla yskiä? On ikävä olla pessimisti, mutta ainakin tämänpäiväisten tapahtumien varjossa näyttää aika pahalta. Asioita pyritään tehostamaan tehostamasta päästyään, mutta siinäpä on eräs vakava ongelma: ihmisiä ei voi loputtomiin tehostaa. On vaikea sanoa, onko tällä suoraa vaikutusta näihin kouluammuskeluihin, mutta en voi olla ajattelematta, että tällainen yhteiskunnallinen ilmapiiri luo ainakin hyvän pohjan sille, että moniongelmaiset sekopäät pääsevät toteuttamaan itseään.

Mutta en tiedä. Lopulta tällaiseen on niin vaikea suhtautua, eikä siihen ainakaan ole mitään yksinkertaista ratkaisua, jonka voisi vain sanoa ja asiat selviäisivät. Halusin vain vähän purkaa tuntojani aiheesta mielivaltaisessa järjestyksessä. Olisipa se mukavaa, jos muut haluaisivat tehdä samoin ja tuoda esille ajatuksiaan aiheesta, vaikka juuri täällä.

3 kommenttia:

Anonymous Anonyymi kirjoitti...

Hankalintahan on, että kaikki järkevä on sanottu jo vuosi sitten: kaikki, mitä nyt aiheesta esiin tuo, on varmaan jo kertaalleen puitua. Ilmeisesti tässäkin tapauksessa kertaus kaiketi on opintojen äiti, joten yritän jotain esiin tuoda, mitä mieleen juolahtaa jossain sekavahkossa järjestyksessä. Koska en nuorten psykologiaa tunne enkä omaa vahvaa mielipidettä aselakien tiukentamisesta, keskityn nuorukaisten ideologiantyngän analysointiin ja ennen kaikkea joidenkin siihen mahdollisesti vaikuttaneiden laajempien kulttuuristen virtausten esittelemiseen. Nietzscheä vältän mainitsemasta, koska hänet on tässä yhteydessä kaluttu loppuun.

1. Kuoleman kanssa leikittely

Auvinen ja Saari leikittelivät kuolemalla kahdellakin tavalla: toisten ja omansa. Tässä en pahemmin puutu siihen, mistä kulttuurisista lähteistä innostus toisten tappamiseen voi juontua. Teknisenä suorituksena kykyä tappaa on tietysti ihailtu esimerkiksi kaikkialla, missä sotiminen on ollut tärkeää: eräässä suomalaisten kansalliskirjassa yksi suurimpia sankareita – ainakin kansan silmissä – on ihmemies, joka pirullinen katse silmissään tappaa päälle käyviä venäläisiä läjöittäin (itse asiassa näitähän on kaksikin: Sven Duvfa ja Rokan Antti). Kuitenkin tätä tappamista on yleensä yritetty jotenkin puolustella: tapetut ovat hyökkääjiä tai sitten muuten vain inhoja otuksia. Lisäksi soturikulttuureissa vain taitoa vaativa tappaminen on ihailun aihe, kun taas avuttoman vihollisenkin tappamista on pidetty yleensä melko raukkamaisena. Tällä mittarilla Auvinen ja Saari ovat olleet melko raukkamaisia sotureita.

Kiinnostavampi on heidän tapansa “tehdä harakiri” iskunsa jälkeen: ilmeisesti tarkoitus on ollut osoittaa, että “suuri soturi” ei pelkää mitään, ei edes omaa kuolemaansa. Tämähän on ollut ehkä vielä suurempi ihailun kohde soturikulttuureissa: tappamistaidoilleen ei välttämättä voi mitään, mutta rohkeutta ja pelottomuutta kuoleman edessä voi jokainen osoittaa. Suurinta kunniaa tuo kuolema taistelussa: itsemurhan “arvokkuus” lienee vaihdellut kulttuurista toiseen – sen sijaan kuolema vanhuuteen tai sairauteen on ollut soturin suurimpia häpeän aiheita. Useimmiten tälle oman elämän uhraamiselle on taas esitetty joku enemmän tai vähemmän järkevä perustelu: on pitänyt kuolla jonkin puolesta. (Ohimennen sanottuna, suomalaisuuden yksi suurimpia legendojahan on myös ollut yhden sukupolven valmius uhrata oma elämänsä yhteisen hyvän vuoksi.) Silti taustalla lienee kuitenkin aina piillyt myös tuo “kuoleman uhmaamisen” oletettu kuulius. Nykyaikainen esimerkki siitä lienee “who’s the chicken” –leikki: tyyppi, joka uskaltaa ajaa toista päin mahdollisen yhteentörmäyksen uhalla, on olevinaan tosi rohkea.

Suurin käsittämättömyys tällaisessa ”kuolemaa hakevassa” elämänasenteessa on tietysti se, että pelottoman tyypin maineesta on vaikea enää haudassa nauttia. Saarihan oli ilmeisesti tunnustautunut ateistiksi, joten hän tuskin lienee voinut edes haaveilla kunniasta Eleusiin kentillä, Valhallassa tai vastaavassa kovien soturien tuonpuoleisessa. Sitä paitsi kuolemanjälkeisen maineen halajointi herroilla Auvinen ja Saari on tavallaan epäjohdonmukaista: jos heidän visionsa maailmasta toteutuisi, olisi meillä läjäpäin murhattuja ”heikkoja” ja vaihtoehtoisesti itsensä tai muiden soturien pelistä poistamia sotureita: mutta ei ketään muistamassa, miten kovia Auvinen ja Saari olivatkaan.

2. Sankarimyytti (vältän Nietzscheä edelleen)

Kaupungissa valtaa pitää limaisenoloinen, viiksekäs ilkiö – ei ole edes tärkeää, mitä pahaa hän oikeastaan on tehnyt, kunhan hän vain näyttää sopivan ilkiöltä. Auringon sarastaessa kaupunkiin ratsastaa reissussa nuhjaantunut, sänkileukainen kaveri, jonka pistooli on varjoaan nopeampi. Bäng bäng, ja pian kaupungissa paistaa taas aurinko ja sänkileuka voi ratsastaa kohti auringonlaskua.

Hei, tuossahan ei ole mitään yhteistä Jokelan ja Kauhajoen tapahtumien kanssa, sillä länkkäreissähän pyssymies on aina hyvis ja ampuu vain pahiksia, kun taas nyt asiat olivat ihan toisinpäin. Eittämättä rakas sivupersoonani, mutta tapahtumaketju on muuten samanlainen: meillä on tyyppi, joka uskoo, että muutaman tapon jälkeen maailmantila muuttuu ihan kokonaan – oman käden oikeudeksi tätä myös kutsutaan. Jos oman ideologian ajaminen nyrkeillä/miekalla/jousipyssyllä/Walther PPK:lla on epäsuotavaa, ei asia siitä muutu, jos ideologia sattuu olemaan meidän mielestä kiva: sama se oliko Robin Hood tai Che Guevara köyhien puolella ja perustamassa maallista paratiisia, tarkoitus ei pyhitä keinoja. Lisäksi sankarimyytit ovat usein jälkeenpäin kullattuja: Robin Hood lieni oikeasti tavallinen maantierosvo – samoin kuin villin lännen kaverinsa Jesse James – ja Che Guevaran muisto on kaveriaan Castroa kultaisempi luultavimmin siksi, että Che sattui kuolemaan sopivampaan aikaan.

Länkkäreiden vaikutus sikseen: kaikkihan nyt tietävät, että ne ovat fiktiota. Pahempaa on, jos kulttuurissa oikeasti pidetään yllä myyttejä vastaavanlaisista sankareista: johan siinä järkevämpikin alkaa uskoa, että pyssyillä saa jotain oikeasti aikaan, jos aiemminkin on saatu – ainakin niillä saa marttyyrisankarin mainetta. Suomen historiassa näitä hahmoja muuten riittää: ensimmäinen historiallinen suomalainen eli Lalli on oiva mallikappale. Myöhempiä ”sankareita” ovat esimerkiksi (epäonnistuneen) talonpoikaiskapinan aloittanut Jaakko Ilkka ja venäläisen virkamiehen ja myöhemmin itsensä pelottomasti ampunut Eugen Schauman. Hieman eri tavalla sankarin viran täyttää aiemmin mainittu sankarisukupolvi, jonka taistelutahto ja uhrimieli ilmeisesti määrittelee suomalaisen kansan ominaislaadun nykyäänkin, koska sitä kerran vuodessa aina muistellaan.

Sankaritarinoiden suurin heikkous on siinä, että ne vaikenevat, mitä sitten jälkeenpäin tapahtuu: miten sitten oikeasti lähdetään rakentamaan uutta, kun vanha on saatu raivattua tieltä pois. Sankarit useimmiten ovat tuossa vaiheessa joko pötkineet toisaalle tai sitten onnellisesti kuolleet, ennen kuin heidän on tarvinnut vastata lupauksistaan. Usein ”sankaritekojen” varsinainen anti on loppujen lopuksi melko vähäinen. Hämäräksi jää, mitä esimerkiksi herrat Auvinen ja Saari kuvittelivat teoillaan saavansa aikaan: yleisen kovien soturien vallankumousaallon?

***

Summa summarum, kun mediassa nyt ihmetellään, miten tällaista voi sattua, voisi mietteideni pohjalta kysyä, miksi tällaista ei ole sattunut aiemmin: tiettyä kasvupintaa näihin tapahtumiin tarjoavat suomalaisessa kulttuurissa yleiset ”kovan miehen” ja ”kapinallisen sankarin” myytit. Ehkä argumentointini tosin on vain sofistista suunpieksäntää, joka kääntää mustan valkoiseksi, mutta ei kerro mitään todellista… Huolestuttavia tosin ovat heti kummankin tapauksen jälkeen joidenkin ihmisten esittämät toiveet: toivottavasti tyyppi on vielä elossa, jotta päästään ”porukalla antamaan sakinhivutusta” – tämähän olisi juuri soturimentaliteetin mukainen kostoreaktio.

-Ilmari J.-

25. syyskuuta 2008 klo 16.04  
Anonymous Anonyymi kirjoitti...

hei, käytkö täällä?

1. helmikuuta 2009 klo 14.36  
Anonymous Anonyymi kirjoitti...

tehokkaita ollaan mutta ilman yhteisöä.

1. helmikuuta 2009 klo 14.41  

Lähetä kommentti

Tilaa Lähetä kommentteja [Atom]

<< Etusivu