Anaksimandroksen "nokkela arvaus"
Aloitin noin kuukausi sitten projektin: lukea läpi Frederick Coplestonin A History of Philosophy -sarjan kaikki 10 osaa (11., eksistentialismia ja loogista positivismia käsittelevä ylimääräinen lärpäke ei kuulu tavoitteisiini). Olenkin päässyt melkein Parmenideeseen asti – filosofian historiaa tuntevia hieman huvittanee, se kun ei ole järin pitkälle: kirjassa sivulle 47, kun Platonkin alkaa vasta sivulta 127. Sarjassa on yli 5 000 sivua. Tällä tahdilla olen valmis (odottakaapa hetki) laskujeni mukaan n. vuonna 2017. No, olenhan tuolloinkin vielä nuori mies (toiveikkaana tuumin).
Joka tapauksessa, minulla on aina ollut sydämessäni heikko kohta nk. esisokraatikoille, eli niille kummallisille hepuille, jotka tekivät filosofiaa ennen Sokratesta (hence the name), ja joista on säilynyt monesti vain yksittäisiä lauseita ja muiden filosofien heistä antamia lausuntoja – ja filosofit ovat tunnetusti heikoimmillaan arvioidessaan toistensa töitä, joten lopulta tiedämme näistä ihmisistä varsin vähän. (Kuuluisia esisokraatikoita ovat ainakin Thales, "ensimmäinen filosofi", Demokritos, eli se atomiheppu, Pythagoras, jonka kolmioihin, jotka eivät varsinaisesti olleet hänen, olemme kaikki tutustuneet, sekä "et voi astua kahdesti samaan virtaan"-Herakleitos.) Esisokraatikoissa voi nähdä länsimaisen sivistyksen alkunuotit, eräänlaista ensi näkemältä hellyyttävääkin sohimista pimeässä. Mutta asiaa pidemmälle pohtivalle hellyyttävyys antaa sijaa kunnioitukselle: nämä ovat juuri niitä ajattelijoita, jotka puhalsivat ensi henkäykset luonnontieteelliselle ja jopa yleisestikin teoreettiselle tavalle tarkastella maailmaa. He eivät vielä erottaneet toisistaan luonnontieteitä, metafysiikkaa, etiikkaa jne. He keksivät asioita, joiden emme edes tajua arkipäiväisyydessään tarvitsevan keksimistä – ja se jos mikä vaatii todellista neroutta.
Silmiini osui muuan Anaksimandros (synt. n. 610 eaa., kuollutkin joskus kai, ehkä n. 546 eaa.), jonka aatokset yllättävät. Hän oli jostain keksinyt päätellä, että elämä syntyi meressä ja siirtyi sieltä maalle. Ei tässä vielä sinänsä mitään (Raamatunkin järjestys on enemmän tai vähemmän tämä), mutta mielenkiintoista sen sijaan oli Anaksimandroksen aikalaistensa teorioista melkoisesti poikkeava näkemys, että ihminen syntyi kehittymällä muista eläimistä – joidenkin lähteiden mukaan ihminen kehittyi kaloista. Yleisempää oli ajatella, että lajit syntyivät silloin, kun maailma ylipäänsä syntyi, tai ainakin erillään toisistaan.
Miten hän sitten tähän jokseenkin moderniin näkemykseen päätyi? Coplestonen mukaan hän tekee "nokkelan arvauksen", joka siteerattakoon kokonaisuudessaan (kuten Plutarkhos asian raportoi): "... he further says that in the beginning man was born from animals of other species, for while other animals quickly find nourishment for themselves, man alone needs a lengthy period of suckling, so that had he been originally as he is now, he could never have survived" (en jaksa kääntää, osaatte englantia kumminkin). Nokkelapa tosiaan, mutta Coplestonen yleensä miellyttävä tyyli kärsii pahasti siitä, että ajatus on leimattu (ehkä puolittain retorisesti) "arvaukseksi". Eikö perustelujen esittäminen juuri kieli siitä, että kyseessä ei ole arvaus?
Koska tiedämme heistä niin vähän, erityisesti esisokraatikkojen kohdalla on helppo erehtyä kuvittelemaan, että he ovat vain heittäneet ajatuksensa ilmoille. Unohdetaan ehkä, että he ovat eläneet kokonaisen elämän asioita pohtien ja tutkien, ja että heidän (usein kummallisilta vaikuttavat) teoriansa kumpuavat siitä. Eräänlaisen varhaisen kehitysopin taustalla vaikutti läpikotaisin pohdittu metafysiikka (vaikkeivat esisokraatikot fysiikkaa ja metafysiikkaa toisistaan erottaneetkaan). Anaksimandroksen mukaan maailma on muutosten maailma, toinen toisiaan vastustavien voimien ikuinen taistelukenttä. Muutos on eräänlaista kilpailua, jossa, Anaksimandroksen sanoin, yksi asia on "epäoikeudenmukainen" toista kohtaan, ja kärsii sitten vastamuutosten kautta rangaistuksen epäoikeudenmukaisuudestaan. Kun taustalla on tällainen metafyysinen teoria, ei liene ihme, että Anaksimandros kannatti myös sitä, että eläimet ovat eräänlaisen muutosvoiman seurausta – ja erityisesti, päätyi tarkastelemaan luontoa tällaisen kilpailun kautta, ja sitä kautta lopulta siihen tulokseen, että ihminen ei sellaisenaan olisi voinut pärjätä. Niinpä hän päätyi (näin spekuloin) kannattamaan kehitysoppia, eikä tämä ole mikään onnekas arvaus.
Anaksimandroksen evoluutioteoreettiset pohdinnat kokivat aikanaan saman kohtalon kuin monet muut tieteellisesti nykyään oikeaan osuneet teoriat, kuten teoria maapallon pyöreydestä (seikka, joka tunnettiin melko laajalti Välimeren rannoilla, olipa joku egyptiläinen heppu laskenut maan piiriksikin 30 000 km, mikä on jo aika huikea saavutus): myöhemmät filosofit nimittäin pitivät teorioita hölmöinä. (Eräs tärkeä tekijä siinä, että maapallon pyöreyttä ei hyväksytty laajalti, oli Aristoteles, jonka mielestä teoria oli puppua. [Korjaus: Aristoteles ei kylläkään vastustanut tätä – päinvastoin! – vaan ajatteli, että maapallo on maailman keskus; ks. Ilmarin kommentti.])
Muutoinkin esisokraatikkojen ajatuksia kannattaisi lukea kaikkien niiden, jotka ovat kiinnostuneita erilaisten ideoiden ja tarkastelutapojen syntyhistoriasta. Sieltä selviää, miksi "neljä elementtiä" ovat vesi, ilma, tuli ja maa (eräät filosofit kannattivat näitä erikseen, jotkut päättelivät, että varmaan alkuelementit ovatkin nämä kaikki, ja vielä sellaiset kuten juuri Anaksimandros ajattelivat, että taustalla on vielä perustavampi substanssi), tai millä perustein syntyi matematiikka (eli laskemisen taustalle luotu teoria lukujen välisistä yhteyksistä jne.) ja luonnontiede (luonnon teoreettinen tarkastelu). Vasta myöhemmin erityisesti Platon ja Aristoteles löivät lukkoon länsimaisen teoreettisen kehikon reunaehdot, jotka sitten viimeistään kristinuskon hegemonian kautta kiteytyivät. Uusi mahdollisuus perusteiden tarkasteluun tuli vasta uudella ajalla.
Eräs osoitus antiikin filosofien nerokkuudesta on sekin, että yhä edelleen monet suuret filosofit ja ajattelijat ovat palanneet "alkujuurille" nähdäkseen paremmin ne taustaoletukset, joita nykyiseen maailmankatsomukseen kuuluu, sekä kyseenalaistakseen ne. Tällaisia systeemin perusoletuksia kun on niin kovin vaikea nähdä systeemin sisältä. Sitä paitsi, niidenkin vähäisten fragmenttien kautta, jotka ovat meidän päiviimme säilyneet, loistaa läpi ilahduttava ajatusten leikki, jollaiseen nämä pohdiskelijat syventyivät antaumuksella, kun maailma oli vielä täynnä tutkimattomia mysteereitä.
Anaksimandroksen (engl. Anaximander) fragmentteja voi tarkastella mm. täällä.
Joka tapauksessa, minulla on aina ollut sydämessäni heikko kohta nk. esisokraatikoille, eli niille kummallisille hepuille, jotka tekivät filosofiaa ennen Sokratesta (hence the name), ja joista on säilynyt monesti vain yksittäisiä lauseita ja muiden filosofien heistä antamia lausuntoja – ja filosofit ovat tunnetusti heikoimmillaan arvioidessaan toistensa töitä, joten lopulta tiedämme näistä ihmisistä varsin vähän. (Kuuluisia esisokraatikoita ovat ainakin Thales, "ensimmäinen filosofi", Demokritos, eli se atomiheppu, Pythagoras, jonka kolmioihin, jotka eivät varsinaisesti olleet hänen, olemme kaikki tutustuneet, sekä "et voi astua kahdesti samaan virtaan"-Herakleitos.) Esisokraatikoissa voi nähdä länsimaisen sivistyksen alkunuotit, eräänlaista ensi näkemältä hellyyttävääkin sohimista pimeässä. Mutta asiaa pidemmälle pohtivalle hellyyttävyys antaa sijaa kunnioitukselle: nämä ovat juuri niitä ajattelijoita, jotka puhalsivat ensi henkäykset luonnontieteelliselle ja jopa yleisestikin teoreettiselle tavalle tarkastella maailmaa. He eivät vielä erottaneet toisistaan luonnontieteitä, metafysiikkaa, etiikkaa jne. He keksivät asioita, joiden emme edes tajua arkipäiväisyydessään tarvitsevan keksimistä – ja se jos mikä vaatii todellista neroutta.
* * *
Silmiini osui muuan Anaksimandros (synt. n. 610 eaa., kuollutkin joskus kai, ehkä n. 546 eaa.), jonka aatokset yllättävät. Hän oli jostain keksinyt päätellä, että elämä syntyi meressä ja siirtyi sieltä maalle. Ei tässä vielä sinänsä mitään (Raamatunkin järjestys on enemmän tai vähemmän tämä), mutta mielenkiintoista sen sijaan oli Anaksimandroksen aikalaistensa teorioista melkoisesti poikkeava näkemys, että ihminen syntyi kehittymällä muista eläimistä – joidenkin lähteiden mukaan ihminen kehittyi kaloista. Yleisempää oli ajatella, että lajit syntyivät silloin, kun maailma ylipäänsä syntyi, tai ainakin erillään toisistaan.
Miten hän sitten tähän jokseenkin moderniin näkemykseen päätyi? Coplestonen mukaan hän tekee "nokkelan arvauksen", joka siteerattakoon kokonaisuudessaan (kuten Plutarkhos asian raportoi): "... he further says that in the beginning man was born from animals of other species, for while other animals quickly find nourishment for themselves, man alone needs a lengthy period of suckling, so that had he been originally as he is now, he could never have survived" (en jaksa kääntää, osaatte englantia kumminkin). Nokkelapa tosiaan, mutta Coplestonen yleensä miellyttävä tyyli kärsii pahasti siitä, että ajatus on leimattu (ehkä puolittain retorisesti) "arvaukseksi". Eikö perustelujen esittäminen juuri kieli siitä, että kyseessä ei ole arvaus?
Koska tiedämme heistä niin vähän, erityisesti esisokraatikkojen kohdalla on helppo erehtyä kuvittelemaan, että he ovat vain heittäneet ajatuksensa ilmoille. Unohdetaan ehkä, että he ovat eläneet kokonaisen elämän asioita pohtien ja tutkien, ja että heidän (usein kummallisilta vaikuttavat) teoriansa kumpuavat siitä. Eräänlaisen varhaisen kehitysopin taustalla vaikutti läpikotaisin pohdittu metafysiikka (vaikkeivat esisokraatikot fysiikkaa ja metafysiikkaa toisistaan erottaneetkaan). Anaksimandroksen mukaan maailma on muutosten maailma, toinen toisiaan vastustavien voimien ikuinen taistelukenttä. Muutos on eräänlaista kilpailua, jossa, Anaksimandroksen sanoin, yksi asia on "epäoikeudenmukainen" toista kohtaan, ja kärsii sitten vastamuutosten kautta rangaistuksen epäoikeudenmukaisuudestaan. Kun taustalla on tällainen metafyysinen teoria, ei liene ihme, että Anaksimandros kannatti myös sitä, että eläimet ovat eräänlaisen muutosvoiman seurausta – ja erityisesti, päätyi tarkastelemaan luontoa tällaisen kilpailun kautta, ja sitä kautta lopulta siihen tulokseen, että ihminen ei sellaisenaan olisi voinut pärjätä. Niinpä hän päätyi (näin spekuloin) kannattamaan kehitysoppia, eikä tämä ole mikään onnekas arvaus.
Anaksimandroksen evoluutioteoreettiset pohdinnat kokivat aikanaan saman kohtalon kuin monet muut tieteellisesti nykyään oikeaan osuneet teoriat, kuten teoria maapallon pyöreydestä (seikka, joka tunnettiin melko laajalti Välimeren rannoilla, olipa joku egyptiläinen heppu laskenut maan piiriksikin 30 000 km, mikä on jo aika huikea saavutus): myöhemmät filosofit nimittäin pitivät teorioita hölmöinä. (Eräs tärkeä tekijä siinä, että maapallon pyöreyttä ei hyväksytty laajalti, oli Aristoteles, jonka mielestä teoria oli puppua. [Korjaus: Aristoteles ei kylläkään vastustanut tätä – päinvastoin! – vaan ajatteli, että maapallo on maailman keskus; ks. Ilmarin kommentti.])
Muutoinkin esisokraatikkojen ajatuksia kannattaisi lukea kaikkien niiden, jotka ovat kiinnostuneita erilaisten ideoiden ja tarkastelutapojen syntyhistoriasta. Sieltä selviää, miksi "neljä elementtiä" ovat vesi, ilma, tuli ja maa (eräät filosofit kannattivat näitä erikseen, jotkut päättelivät, että varmaan alkuelementit ovatkin nämä kaikki, ja vielä sellaiset kuten juuri Anaksimandros ajattelivat, että taustalla on vielä perustavampi substanssi), tai millä perustein syntyi matematiikka (eli laskemisen taustalle luotu teoria lukujen välisistä yhteyksistä jne.) ja luonnontiede (luonnon teoreettinen tarkastelu). Vasta myöhemmin erityisesti Platon ja Aristoteles löivät lukkoon länsimaisen teoreettisen kehikon reunaehdot, jotka sitten viimeistään kristinuskon hegemonian kautta kiteytyivät. Uusi mahdollisuus perusteiden tarkasteluun tuli vasta uudella ajalla.
Eräs osoitus antiikin filosofien nerokkuudesta on sekin, että yhä edelleen monet suuret filosofit ja ajattelijat ovat palanneet "alkujuurille" nähdäkseen paremmin ne taustaoletukset, joita nykyiseen maailmankatsomukseen kuuluu, sekä kyseenalaistakseen ne. Tällaisia systeemin perusoletuksia kun on niin kovin vaikea nähdä systeemin sisältä. Sitä paitsi, niidenkin vähäisten fragmenttien kautta, jotka ovat meidän päiviimme säilyneet, loistaa läpi ilahduttava ajatusten leikki, jollaiseen nämä pohdiskelijat syventyivät antaumuksella, kun maailma oli vielä täynnä tutkimattomia mysteereitä.
Anaksimandroksen (engl. Anaximander) fragmentteja voi tarkastella mm. täällä.
Tunnisteet: Anaksimandros, filosofia, luonnontiede
lähettänyt TK
12.08
3 kommenttia:
Pieni korjaus: tottahan Aristoteles Maan tiesi pallomaiseksi, tosin luuli, että se olisi kosmoksen keskipiste (kun joku kreikkalainen astronomi oli jo ehtinyt ehdottaa, että Maa kierää Aurinkoa).
Anaksimandros ei muuten ollut ainoa esisokraatikko, joka pohti evoluutioteoreettisia ajatuksia. Ainakin Empedokles muistaakseni esitti, että alussa olisi elänyt vain erillisiä jäseniä, jotka sitten yhdistyivät satunnaisesti (ihmisruumis + häränpää), kunnes lopulta vain elinkelpoiset yhdistelmät jäivät henkiin. Tosin luulen, että Empedokles pohjasi teoriansa kreikkalaisen mytologian kertomuksiin kentaureista ja vastaavista kuin luonnontieteellisiin pohdiskeluihin.
T. Ilmari
Tattis, Ilmari, olethan toki täysin oikeassa! Sekaisin meni lahjakkasti nämä kaksi Aristoteleen kantaa. Se on tietysti vähän typerää, koska maapallon pyöreys on paljon selvempi seikka kuin se, ettei maapallo ole maailman keskus – se, ettei Aristoteles hyväksynyt jälkimmäistä ei liene mikään ihme.
Empedokles myös on tosiaan esittänyt eräänlaisia evoluutioteoreettisia pohdintoja. Ja vaikka hänen teoriansa onkin melkoisen fantastinen, ajatus lajien synnystä elinkelpoisuuden kautta on kuitenkin selkeästi läsnä. Luulisin, että tällainen ajattelutapa oli ihan ok vaihtoehto aina kristinuskon valtakauteen saakka, mutta en ole kuitenkaan varma sen esiintymisestä esim. hellenistisellä ja roomalaisella kaudella...
Mielestäni elinkelpoisuuden käsitteen läsnäolo ei riitä siihen, että ajatus voitaisiin rinnastaa evoluutioteoriaan. Millä tahansa kriteereillä me olemme ne "elinkelpoiset", kun nyt satumme olemaan elossa.
Ainoa aito vaihtoehto kai olisi se, että jokainen on luotu sellaiseksi kun on, mutta siihen ei kukaan usko kuitenkaan, eivät edes innokkaimmat luomisopin kannattajat, koska on aika selvästi havaittavissa, että eliöt syntyvät toisistaan ja sairaat, heikot yksilöt eivät elä pitkälle.
-Taija, vastustaen evoluutioteoreettisuuden trivialisointia
Lähetä kommentti
Tilaa Lähetä kommentteja [Atom]
<< Etusivu