Välinpitämätön luonto – välittävä ihminen

Kirjoituksessani "Minä vastaan luonto – suuntaviivoja" totesin, että linkolalainen ajatus ihmisen eräänlaisesta moraalisesta velvoitteesta hävittää itsensä on kestämätön. Samassa yhteydessä mainitsin luonnon itsensä olevan sokea moraalisille velvoitteille: pelkästään luontoa ja sen hyvinvointia tarkastelemalla ei voida asettaa eettisiä vaateita ihmisille. Päätin tarkentaa ajatteluani tässä kohdin, sillä kyseessä on vaikea ajatus – tai ainakin ajatus, jota en osaa ilmaista lyhyesti ja ytimekkäästi.

1. Etiikka ja luonnontiede
Jo brittiläinen David Hume totesi 1700-luvulla kuuluisasti, että siitä, miten asiat ovat, ei voida päätellä sitä, miten asioiden pitäisi olla. Tätä ruvettiin myöhemmin kutsumaan Humen giljotiiniksi – Hume itse ei toki kutsunut aatostaan tällä nimellä, koska hän esitti sen 1739 ilmestyneessä A Treatise of Human Naturessa, eli vain vuosi sen jälkeen, kun giljotiinille nimensä antanut lääkäri Guillotine syntyi. Englanniksi Humen laki on elegantti: There is no ought from is. Tätä intuitiivisesti melko selkeää ajatusta ei ole järin helppoa perustella lyhyesti, mutta asian voisi ajatella jotenkin näin: ought eli "pitäisi" on riippumaton siitä, mitä on, sillä se koskee vaatimusta siitä, millainen maailmasta tahdotaan – ja jokainen on pettymyksekseen saanut kokea maailman tosiasioiden usein vähät välittävän tahdostamme. Joka tapauksessa, toinen tapa muotoilla Hume laki on, että siitä, kuinka (yleisesti) toimitaan, ei voida (suoraan) päätellä sitä, kuinka tulisi toimia. Esimerkiksi siitä, että isommat usein kiusaavat pienempiään, ei voida päätellä, että isompien tulisikin kiusata pienempiään – kaikessa yksinkertaisuudessaan tämä on syy sille, miksi evoluution tosiasioista ei voida johtaa eettisiä lakeja (siis erityisesti monen nuoren suosima evoluutioon perustuva "vahvempien oikeus" tai ylipäänsä luonnonoikeusteoriat ovat Humen lain nojalla virhepäätelmiä).

Oughtia kutsutaan usein normatiiviseksi deskriptiivisen eli kuvailevan sijaan: se asettaa jonkin standardin, normin, jota kohti olisi pyrittävä. Siinä missä faktat eli tosiasiat ovat deskriptiivisiä eli kuvaavat sitä, miten/millainen maailma on, käskyt ovat normatiivisia: ne määräävät toimimaan tietyllä tavalla. Nyt olennaista tarkastelumme kannalta on se, että luonnontieteet tutkivat sitä, millainen ja miten maailma on – eli pyrkivät kuvailemaan luontoa ja sen lainalaisuuksia. Tällainen kuvailu ei – Humen giljotiinin nojalla – voi suoraan olla normatiivista eli velvoittavaa. Seuraus: luonnontiede ei voi yksin tuottaa yhtäkään aidosti eettistä väitelausetta.

Humen giljotiini on inhimillisesti katsoen ehkä tärkein syy hylätä kaiken (luonnon)tieteeseen palauttava ajattelu, siis se, että kaikki relevantti inhimilliseen kokemusmaailmaan kuuluva voitaisiin selittää tieteen avulla: joko selittämällä ilmiön mekanismit ja lainalaisuudet tai selittämällä itse ilmiö pois palauttamalla se johonkin toiseen ilmiöön. Nimittäin, mikäli Humen periaate on pitävä, luonnontieteen tuloksiin kaiken merkityksellisen palauttava ihminen hylkää inhimillisen elämän keskeisimpiin peruspilareihin kuuluvan etiikan. Tämän seurauksen ovat monet hyväksyneetkin, ja se näkyy lukuisissa epänormatiivisissa etiikan teorioissa.

Joidenkin mukaan esimerkiksi väite "tappaminen on väärin" on tulkittava lausujan voimakkaaksi tuntemukseksi, että tappaminen on inhottavaa/epämiellyttävää (siis oikeastaan "tappaminen on väärin" on viime kädessä samaa sarjaa kuin "retiisit ovat äklöjä" tai ”hyi, mikä haju!”). Kulttuurirelativistien mukaan puolestaan kulttuurien omaksumat tavat luovat kehikon, jonka puitteissa oikea ja väärä määrittyvät: eettisyydessä on siis kyse vain siitä, miten yhteisöissä tosiasiassa on tavattu toimia: mitään yhteisöjen välisiä kiistoja ratkaisevaa teoriaa ei ole – paitsi tietysti sotataktiikka... Evoluutioteorian näkökulmasta voisi samoin väittää, että se, mitä pidämme oikeana ja vääränä, on viime kädessä geenien säätelemää, evolutiivisesti hyödyllistä toimintaa – joskin kovinkin evoluutioteoreetikko varmaankin täydentäisi tätä jollakin kulttuurievolutiivisella lisäyksellä. Laajemmin voidaan puhua nk. virheteorioista: uskomuksemme siitä, että eettinen arvostelma eroaa jotenkin kuvailevasta arvostelmasta, on yksinkertaisesti virhe. (Mutta virheteoreetikot eivät silti kiistä, etteikö olisi silti mielekästä jatkaa tämän virheen tekemistä.) Olennaista on se, että tällaisten teorioiden puitteissa mikään ei sanan vahvassa merkityksessä velvoittaisi meitä toimimaan millään tavalla. (Laki ”tappaminen on väärin” olisikin vain deskriptio siitä, että laissa tappamisesta on määrätty rangaistus, mutta siitä ei vielä päästäisi moraaliseen velvollisuuteen olla tappamatta.) Enqvistiläisessä kvanttimekaniikan lainalaisuuksiin palautetussa, karkeistetussa maailmassa ei ole sijaa toiminnan muulle kuin deskriptiiviselle arvioinnille.

2. Nurkkaan ajettu etiikka
Onko edellä esitetyt eettisyyden kriteerit liian tiukkoja? No, se riippuu tietysti siitä, mitä etiikalta edellytetään. Mutta mikäli haluamme erottaa lauseet tyyppiä ”tappaminen on väärin” (siis: ”älä tapa!”) lauseista tyyppiä ”minusta tappaminen on ei ole kiva asia”, ”ihmiset eivät yleensä pidä tappamista kivana asiana”, ”tappamisen salliminen ei ole hyödyllistä yhteiskunnalle” ja muista vastaavista deskriptiivisistä toteamuksista, silloin etiikan kriteerien on kerta kaikkiaan oltava kovat. Eettisiin arvostelmiin kuuluu yleensä jonkinlainen yleisyys: vääräksi katsottu asia on väärin riippumatta siitä, kuka teon tekee. Ei meille sovi se, että joku vastaa käskyymme olla tappamatta, että ”sinusta tappaminen ei ehkä ole jees, mutta minusta on – makuasioista ei voi kiistellä”. Sama ongelma kohtaa muitakin deskriptiivisiä vaihtoehtoja.

Jos eettisyyden kriteerit asetetaan näin korkealle, eikä etiikkaa siten löydy luonnosta, niin mistä se edes voisi löytyä? Perinteinen vastaus on tietenkin yliluonnollinen jumala, joka määrittää maailman ulkopuolelta ja sen luojana sen, mikä on sallittua ja mikä ei. Joillekin tämä ajatus on toiminut vahvistuksena siitä, että luonnontieteellisen tutkimuksen lisäksi tarvitaan jumalaa. Tämän ajattelutavan näkee usein kiteytettävän Fjodor Dostojevskin Ivan Karamazovin suulla esittämässä ajatuksessa, että mikäli Jumalaa ei ole, kaikki on sallittua.

Jumalaa ei kuitenkaan oikein voi valjastaa pelkäksi omien toiveidemme toteuttajaksi: yllä mainitussa ajattelutavassa usko etiikan olemassaoloon vain ilmenee uskona Jumalan olemassaoloon – näistä kahdesta tulee siis sama asia. Toiveajattelua ei voi oikeuttaa lisätoiveajattelulla.

Kuten jokainen moraalifilosofiaan tutustunut tietää, ongelma ei ole helppo. Sekä filosofisesta näkökulmasta että luonnontieteen hegemonian alaisuudessa normatiivisuus ajautuu niin pahaan paitsioon, että siitä on suuri kiusaus luopua. Entä, jos yksinkertaisesti hyväksymme (esimerkiksi) seuraavat kaksi teesiä:

1. Etiikka on ihmisten luomus, joka helpottaa kanssakäymistä yhteisön sisällä asettamalla yhteisiä sääntöjä; etiikan olemus on deskriptiivisissä säännöissä.

2. Yhteisön sisällä toimiva ihminen joutuu yhteiselon toimimiseksi noudattamaan näitä sääntöjä. Ihminen on yhteisöllinen otus, joten ihminen seuraa luonnostaan yhteisön sääntöjä (enemmän tai vähemmän). Omatunto jne. ovat tuntemuksina samaa sarjaa kuin taipumuksemme hymyillä, itkeä, raivostua tai hävetä.

Yhdessä nämä toisaalta luopuvat normatiivisuuden ihanteesta säilyttäen kuitenkin syyt seurata eettisiä normistoja. Oikeastaan juuri tästä virheteorioissa onkin kyse: normatiivinen etiikka on todellisuuteen perustumaton ideaali, ja mm. luonnontieteet juuri paljastavat tämän illuusion osoittamalla, ettei normatiivisuudelle ole sijaa luonnossa.

Tämä tilanne on monestakin syystä inhimillisesti katsoen melko ankea. (Filosofisesti se on myös nähdäkseni kestämätön, mutta en mene siihen.) 1: Se johtaa lukemattomiin ristiriitoihin ihmisten eettisen intuition ja (näin ollen) eettisesti hyväksytyn toiminnan välillä – jokainen voi pohtia esimerkkejä itse. 2: Koska etiikan perusta on näin yhteistyössä tms., jokainen ihminen voi asettua (oikeutetusti) sääntöjen ulkopuolelle asettumalla yhteistyön ulkopuolelle. 3: Esimerkiksi poliitikko voisi hyväksyä kohdallaan korruption, jos vain hyväksyy sen yhteiseksi pelisäännöksi, eli sallii muidenkin toimivan korruptoituneesti. 4: Annetun kaltainen teoria ei mahdollista yhteisöjen ulkopuolisen toiminnan arviointia, ts. sekä yhteisön ulkopuolelle asettuvat yksilöt että toiset yhteisöt ovat kaiken moraalisen arvioinnin tuolla puolen. Seurauksena on se, että sota on aina moraalisesti neutraali asia – tämä ei oikein näytä toteuttavan ihmisille tyypillistä moraalitajua. 5: Yhteisön sääntöjä itseään ei voida arvioida moraalisesti.

Kukaties etiikka lopulta todella palautuu tällaisiksi eräänlaisiksi pelisäännöiksi eikä syvempää perustaa ole löydettävissä, mutta tämä on syvässä ristiriidassa inhimillisen kokemusmaailman kanssa: ihminen kokee maailman selkeästi oikean ja väärän toiminnan kautta ja erottelee (ainakin yleensä) toisistaan säännöt ja sääntöjen hyvyyden/pahuuden. Se, mikä tekee moraalista juuri moraalin, tuhoutuu.

3. Onko pelastusta?
Miten – edes periaatteessa – moraali voisi säilyttää normatiivisen, erikoislaatuisen asemansa? Tämä on (filosofisen) etiikan tärkein ja vaikein kysymys. Seuraavassa luonnostelen erästä tapaa. (Näkökulma on omani (joskin perustuu luonnollisesti myös muiden ajatuksiin): alla oleva sisältää väitteitä, joita kaikki (varsinkaan kaikki filosofit) eivät hyväksy, mutta joita en tässä yhteydessä perustele. Niille kuitenkin on perustelu.)

Pohditaanpa hetki sitä, mistä etiikassa ylipäänsä on kysymys. Kysehän on sen määrittämisestä, mitkä teot ovat oikein ja mitkä väärin. (Ihmisten tapa luokitella tapahtumia hyviksi tai pahoiksi on vain ihmisille luonnollinen, virheellinen analogia – samaa sarjaa kuin pehmolelujen tunteellistaminen.) Tekoja puolestaan ohjaa tahto, eli se, mitä teoilla pyritään saavuttamaan. Etiikassa on siten kyse siitä, mihin meidän tulisi ohjata tahtomme, eli mihin meidän tulisi pyrkiä. (Pelkät teot eivät riitä, koska tekojen seuraukset ovat osin meistä riippumattomia eikä teon eettisyyttä pidä arvioida sen mukaan, onnistuuko teko vai ei: yritys pelastaa hukkuva on yhtä eettinen onnistuu se sitten tai ei. Kyse on tahdon hyvyydestä.)

Tahto ja sen operointi ei viime kädessä voi olla mielivaltaista, vaan sitä on ohjattava jotkin lainalaisuudet. Yksi yksinkertainen tahtoon välttämättä liittyvä piirre on se, että se suuntautuu johonkin: tahdon x:n tai y:n – en voi vain yksinkertaisesti tahtoa ilman tahdottua kohdetta. Nyt, mikäli voitaisiin määrittää kaikki tahtoa koskevat lainalaisuudet, määritettäisiin samalla sellaiset lait, jotka sitovat kaikkia tahtoa käyttäviä olioita. Seuraavassa hankala erottelu: on eroteltava tahdon välttämättömät ennakkoehdot ja tahdon välttämättömät pyrkimykset. Em. suuntautuneisuus on tahdon ennakkoehto: ”x tahtoo” on aina ja välttämättä samaa kuin ”x suuntautuu”. Koska tällaisilla ehdoilla ei ole mitään tekemistä pyrkimysten kanssa, niillä ei ole mitään tekemistä etiikan kanssa (eli sen, mihin olisi pyrittävä tai miten olisi toimittava). (Sanalla sanoen ehto on deskriptiivinen, ei normatiivinen.) Vain mikäli voisimme osoittaa yhdenkin tahdon välttämättömän pyrkimyksen olemassaolon, osoittaisimme eettisen lain olemassaolon. Olisimmehan näet osoittaneet, että jokainen tahto suuntautuu jotakin tiettyä kohti, ja siten, että jokaisen olion olisi tahtoessaan suuntauduttava tähän johonkin, siis hänen pitäisi toimia tietyllä tavalla.

Herää kysymys, että mikäli meillä olisi tällaisia välttämättömiä pyrkimyksiä, eivätkö kaikki sitten pyrkisi niihin automaattisesti – ovathan ne välttämättömiä? Yksinkertainen vastaus: jokainen on joskus havainnut, että ei aina tiedä, mitä tahtoo. Erityisesti jokainen on havainnut, että koska ei pysty ennustamaan kaikkia tapahtumia eikä tietää kaikkia asioihin vaikuttavia seikkoja, ihminen ei kerta kaikkiaan tiedä kuinka toimia ja mitä tahtoa. Näin, vaikka jokainen ihminen tosiasiassa kaikista satunnaistekijöistä irrotettuna pyrkisikin samaan (ehkä täydelliseen yhteiskuntaan, onnellisuuteen tms.?), ihmiset saattaisivat silti tietämättömyyttään/ymmärtämättömyyttään toimia eri tavoin ja todellista pyrkimystään vastaan. Tässä ei siten ole mitään paradoksia, vaan hyvinkin arkipäiväinen tilanne. (Miksi haluan rakastaa ja tulla rakastetuksi, mutta rikon niin usein tätä tahtoa vastaan?)

4. Och samma på finska?
Millaisia tällaiset (ihmeelliset) välttämättömät pyrkimykset voisivat olla? Tällaisia ovat monet filosofit yrittäneet esittää, ja kuuluisimpana ehkä Immanuel Kant. Hänhän muotoilee nk. kategorisen imperatiivin: toimi vain sellaisen toimintaperiaatteen mukaisesti, jonka voisit samalla toivoa tulevan yleiseksi laiksi. (Ei voi jäädä huomaamatta yhteys: tee toisille kuten toivoisit itsellesi tehtävän, joskin kategorinen imperatiivi on asteen verran epäegoistisempi.) Saman hän ilmaisee myös kauniimmin: toimi vain siten, että kohtelet toista aina myös arvona sinänsä, et koskaan pelkkänä välineenä. Taustalla vaikuttaa Kantin usko siihen, että tahto ei voi ilman ristiriitaa toimia tavalla, joka rikkoisi sitä itseään vastaan. Näin tahtoa ei pyrkimyksenä (arvojen asettajana) voida valjastaa vain välineeksi toisten arvojen saavuttamiseksi, eikä tahtovaa ihmistä ja hänessä olevaa tahtoa siten saa kohdella välineenä. Tahto ei Kantin mukaan voi myöskään pyrkiä omaan tuhoonsa (tappaminen on siis näin aina eettisesti väärin – myös itsemurha).

Kant johtaa periaatteistaan lukuisia seurauksia, jotka muodostavat eettisen lakijärjestelmän. Yksittäisistä laeista voidaan olla eri mieltä (esimerkiksi Kantin ehkä eniten kritiikkiä saaneesta käskystä olla aina ja kaikkialla valehtelematta), mutta joka tapauksessa Kantin tarkastelutapa on edelleen yksi ainoita varteenotettavia yrityksiä pelastaa todellinen moraali. Se perustuu tahdon itsensä loogiseen analyysiin, ajatukseen siitä, että jokainen tahtova olio loogisella välttämättömyydellä tahtoo jotakin (vaikka ei tietäisikään tahtovansa juuri sitä, tai käyttäisi vääriä keinoja sen saavuttamiseksi). Näin etiikka johdetaan siitä inhimillisestä tosiasiasta, että meillä on tahto ja pyrkimyksiä. Vaikka luonnontiede osoittaisikin, että luonnonolioina meillä ei tosiasiassa ole mitään (vapaita) pyrkimyksiä, etiikka ja sen lait velvoittavat meitä itsestään käsin: ken kieltää etiikan, kieltää samalla oman ihmisyytensä.

Etiikka olisi täten inhimilliseen näkökulmaan perustuva tosiasia. Tutkimuksen objekteina meitä ehkä määrää vain kylmä luonnon kausaalideterminismi, mutta tahtovina ja tuntevina subjekteina meitä ohjaa moraali ja sympatia. Monet filosofit ovatkin hyväksyneet juuri tämän ja pyrkineet johtamaan etiikan velvoittavuuden suoraan inhimillisestä kokemuksesta, esimerkiksi siitä empatiasta ja sympatiasta, jota luonnostaan koemme kohdatessamme toisiamme (ongelmaksi muodostuu toki empatiaan kykenemätön psykopatia). Sanoo luonnontiede objektiivisista ominaisuuksistamme mitä tahansa, kukaan ihminen ei voi astua oman ihmisyytensä ulkopuolelle ja etiikan yläpuolelle.

Jumalan sietämättömät noppapelit: kvanttifysiikka ja (in)determinismi

1. Omituinen kvanttifysiikka

Kvanttifysiikka on epäilemättä luonnontieteen hämmästyttävin löytö. Siihen liittyy lukuisia käsittämättömyyksiä, jotka näyttävät rikkovan itseään logiikkaa vastaan. Kuuluisa (kvantti)fyysikko Niels Bohr onkin todennut, että ”se, joka ei ole järkyttynyt kvanttimekaniikasta, ei ole ymmärtänyt sanaakaan”. Kvanttifysiikan ilmiöt voidaan ikään kuin vain hyväksyä tosiksi, mutta niiden varsinainen ymmärtäminen näyttäisi olevan kykyjemme ulottumattomissa.

Kummallisuuksia kvanttifysiikassa on ainakin kolme. Ensinnäkin superpositioksi kutsutussa ilmiössä (esim.) hiukkanen voi olla yhtä aikaa kahdessa näennäisesti toisensa poissulkevassa tilassa (esimerkiksi kulkea kahdesta vaihtoehtoisesta reitistä molempia pitkin). Toiseksi, edellä mainittuun superpositioon liittyen, hiukkaset näyttävät (esim.) valitsevan lopullisesti kumpaa reittiä olivat kulkeneet vasta, kun suoritamme mittauksen – on ikään kuin mittauksemme/havaintomme pakottaisi hiukkasen valitsemaan toisen reitin, kun taas ilman mittaustamme se voi hyvin valita molemmat. Kolmanneksi hiukkaset näyttävät voivan vaikuttaa toistensa ominaisuuksiin silmänräpäyksessä pitkänkin matkan päästä vailla mitään ilmeistä suhdetta – ilmiö sai erään Albert Einsteinin kommentin mukaisesti nimen spooky effect ’haamuvaikutus’.

Tässä tekstissä pohdittava ongelma on kuitenkin seuraava. Klassisessa fysiikassa asioiden tila tietyllä ajanhetkellä määräytyy täysin asioiden tilasta sitä edeltävällä ajanhetkellä. Tietyt luonnonlait määräävät klassisessa fysiikassa täysin sen, mihin suuntaan asiat tulevaisuudessa kehittyvät, ja vastaavasti voimme laskea taaksepäin esimerkiksi sen, missä Mars oli kaksi tuhatta vuotta sitten. Kvanttifysiikassa tämä ei näytä pitävän lainkaan paikkaansa: ei ole mitään mahdollisuutta ennustaa hiukkasen paikkaa vaikkapa sekunnin päästä sen nykyisen paikan ja liikkeen perusteella, eikä hiukkasen kulkemaa rataa voida laskea taaksepäin. On ainoastaan mahdollista laskea todennäköisyydet eri vaihtoehdoille. Mm. tästä syystä Einstein vastusti kvanttimekaniikkaa elämänsä loppuun saakka ja totesi kuuluisasti, että ”Jumala ei heitä noppaa”. (Mihin Bohr vastaamaan: ”Älä kuvittele voivasi sanoa Jumalalle, mitä tehdä.”) Valitettavasti arvon Albertin kannalta Jumala on pelimiehiä.

2. Huonosti käyttäytyvät aaltohiukkaset

Kvanttifysiikan tärkeimpiä kokeita on historiallinen ”kaksoisrakokoe”, joka osoitti, että hiukkasilla on yhtä aikaa sekä hiukkasten että aaltojen ominaisuuksia (tätä kutsutaan aaltohiukkas-dualismiksi). Siis yhtäältä esimerkiksi valohiukkaset eli fotonit toimivat kuin pisteittäiset ”luodit” ja toisaalta kuin olisivat laajalle leviäviä aaltoja.

Koe itsessään on yksinkertainen. Ensin tarvitaan fotoneja yksittäin syöksevä laite. Sen eteen rakennetaan kaksi muuria, joista ensimmäiseen tehdään yksi kolo. Kun fotoneja ammutaan kolon läpi, ne kasautuvat taaempaan muuriin kuin konekivääristä ammutut luodit kasautuisivat. Tässä ei ole mitään ihmeellistä. Mutta kun rakoja laitetaan kaksi vierekkäin, suut loksahtavat auki. Fotonit eivät enää osukaan takaseinään siistiksi kasaksi konekivääriammusten tapaan, vaan osuvat yltympäriinsä takaseinän alueelle näennäisesti vailla rotia – myös alueille, joita ne eivät luotimaisina hiukkasina voisi koskaan seinien takia saavuttaa. Kun koetta jatketaan, osoittautuu, että hiukkaset osuvat joihinkin kohtiin toisia taajemmin, ja lopulta osumista syntyykin selkeä kuvio (kuva vasemmalla). Tämän kuvion voidaan osoittaa vastaavan sitä, joka syntyy (esim. vesi-)aallon kulkiessa kahden reiän läpi, jolloin aallot osuvat toisiinsa (kuva oikealla) – tätä kutsutaan aaltojen interferenssiksi. Toisin sanoen, fotoni kulkee rei’istä läpi kuin olisi aalto, mutta osuu takaseinään pisteittäisenä kuin olisi luotimainen hiukkanen – onko fotoni siis aalto tai hiukkanen milloin sitä sattuu mikäkin huvittamaan?

Tilanteen koko kummallisuus ei ole kuitenkaan vielä paljastunut. Ajatellaanpa vielä hetki koetilannetta. On jokseenkin ymmärrettävää, että jos fotonit ammutaan yhtenä läjänä rakojen läpi, ne muodostavat aaltomaisen kuvion takaseinään – onhan esimerkiksi vesiaalto juuri suuri määrä vesimolekyylejä, ja aallon interferenssi näiden molekyylien kopsumista toisiinsa. Mutta tässä paradoksi: yksittäinen fotoni kopsahtaa takaseinään pisteittäisenä, siis on vain yksi hiukkanen, mutta toimii matkalla kuin olisi aalto. Lisäksi se, mihin kohtaan aaltokuviota fotoni kulloinkin sitten pisteittäisenä lasahtaa ei perustu sen kulkuun pisteittäisenä hiukkasena (kuten sanottu, se ei kulje pisteittäisenä hiukkasena lainkaan, vaan aaltona). Kohta määräytyy pikemminkin suhteessa kaikkiin mahdollisiin muihin fotoneihin: se käyttäytyy ikään kuin se olisi osa jotakin suurempaa porukkaa. Tämä on verrattavissa siihen, että yksittäiset rakojen läpi menevät vesimolekyylit asettuisivat ikään kuin valmiiksi odottamaan myöhemmin (mahdollisesti) seuraavia molekyylejä: eli leikkisivät olevansa osa aaltoa ja kopsuvansa toisiinsa, vaikka ketään ei ole läsnä. Tässäpä sellainen huikea tosiasia, joka sinkoaa kvanttimekaniikan ymmärryskykymme tuolle puolen.

Alla vasemmalla jakauma, kuten se olisi "luotimaisilla" hiukkasilla, oikealla taas todellinen jakauma. Kuvasta näkee, että hiukkaset osuvat luotimaisuuden kannalta mahdottomiin kohtiin.

Kokeile itse!

Fotoneiden osumakohtaa säätelee tilastollinen laki, eli laki, joka määrittää kuinka pitkällä aikavälillä hiukkaset jakautuvat. Yksittäistä fotonia ohjaa siten vastaavasti todennäköisyyslaki, joka määrittää siis todennäköisyydet sille, että fotoni kopsahtaa kuhunkin kohtaan. Tässä yhteydessä puhutaan usein todennäköisyysaallosta. Fotonin osumakohtaa ei näin näytä määrittävän fotonin itsensä ominaisuudet ja toiminta, vaan mahdollisen suuremman fotonijoukon käyttäytymistä määrittävä jakauma (riippumatta siitä, onko tällaista fotonijoukkoa tiedossa vai ei). Toisin sanoen, fotonin osumakohdan tilastollisessa jakaumassa määrää sattuma. Se determinismistä?

3. Heittääkö Jumala noppaa miten sattuu?

Yksittäisen fotonin osumakohtaa ei siis voida ennustaa, mutta näin voidaan kuitenkin tehdä suurelle fotonijoukolle. Itse asiassa yleensä jätetään huomiotta se seikka, että kvanttimekaniikka on kaikkea muuta kuin epämääräistä: kvanttifysiikka edustaa päinvastoin täsmällisintä fysiikan teoriaa, joka on kuunaan kehitetty. Kvanttifysiikan teorioiden ennustukset ovat uskomattoman tarkkoja. Vaikka satunnaisuus näyttää hallitsevan yksittäistapauksia, eli esimerkissämme yksittäisiä fotoneja, tälle satunnaisuudelle on olemassa täsmälliset lait. Rajoittunut mutta intuitiivinen analogia löytyy vaikkapa juuri nopasta: on (tietyllä tavalla) satunnaista, mikä seuraavan nopanheiton tulos on, mutta todennäköisyyksiä hallitsee silti laki: jokainen silmäluku tulee 1/6:n todennäköisyydellä, ja niin tuhannesta heitosta melko tarkalleen 1/6 on kuutosia. On kuitenkin aina mahdollista, että tuhannesta heitosta kaikki ovat kuutosia (tämän todennäköisyys tosin on yksi per luku, jossa on ykkösen jälkeen melkein 800 nollaa). Samaan tapaan kvanttifysiikan mukaan (miltei) kaikki on mahdollista, mutta suurin osa asioista vaan äärimmäisen pienellä todennäköisyydellä. Sanottaisiinko, että kvanttifysiikan ilmiöt ovat satunnaisia mutta eivät mielivaltaisia.

Jos Jumala heittää noppaa, Hän on yhtä sidottu noppapelien sääntöihin ja siihen liittyviin todennäköisyyksiin kuin kuka tahansa meistä. Ja siinä juuri on kvanttifysiikan – tekisi mieleni sanoa – nerokkuus. Mikään maailmassa ei ole varmaa, mutta (kuten maailmasta näkee) maailma kokonaisuudessaan muodostuu lainomaiseksi ja suhteellisen hyvin käyttäytyväksi. Lyhyesti: maailman satunnaisuus on lainomaista satunnaisuutta. Kvanttimekaniikassa satunnaisuus ja determinismi lyövät kättä.

Kuitenkin, juuri ja vain tällainen satunnaisuus on todellista satunnaisuutta. Klassisen mekaniikan puitteissa nopanheitossa ei ole mitään varsinaista satunnaisuutta: kun noppa lentää kädestäsi, tulos on jo olosuhteiden ja luonnonlakien määräämä. Satunnaisuus on niin sanoaksemme tiedollista (eli hienommin epistemologista) ja perustuu siis tietomme rajallisuuteen. Mutta kvanttimekaniikan satunnaisuus on todellista, olemassa olevaa satunnaisuutta (hienommin ontologista). Juuri tämä todellinen, ontologinen satunnaisuus on se, joka kvanttimekaniikassa saa aivomme solmuun – jopa siinä määrin, että sellainen nero kuin Einstein yksinkertaisesti kieltäytyi hyväksymästä koko teoriaa. (Mainittakoon, että kissa-paradoksistaan kuulu Erwin Schrödinger totesi kvanttifysiikasta: ”En pidä siitä, ja kadun, että minulla oli koskaan asian kanssa mitään tekemistä.”)

4. Tietämättömyyden rautaverho

Einstein ei ole yksin. Vaikka kvanttimekaniikan ”standarditulkinta” (eli nk. kööpenhaminalainen tulkinta) on se, että hiukkasten käyttäytymistä säätelee todennäköisyysaallot, vaihtoehtoisia tulkintoja on useita. Luonnontieteilijät pyrkivät pitäytymään siinä, mitä voidaan havaita, ja niinpä he ovat valmiita hyväksymään kvanttifysiikassa havaitun ontologisen satunnaisuuden – tuntuu se kuinka käsittämättömältä tahansa. Vastaavasti monet fyysikot ovat pesseet kätensä koko ongelmasta toteamalla, että fysiikka ei ratkaise sitä, miten maailma on (filosofiako sitten?), vaan sen, mitä voimme maailmasta sanoa. Monet filosofit ja filosofisesti suuntautuneemmat luonnontieteilijät ovat kuitenkin olleet haluttomia hyväksymään ontologista satunnaisuutta ja ovat pyrkineet pitämään kiinni kvanttifysiikan satunnaisuuden tiedollisesta luonteesta: ilmiöt näyttävät meille satunnaisilta vain, koska emme tunne taustalla vaikuttavia lakeja. Samaan tapaan kuin emme osaa ennustaa nopan silmälukua (joka on heittohetkellä kuitenkin jo määräytynyt), koska emme yksinkertaisesti tiedä tarpeeksi osataksemme laskea sitä. Usein puhutaan nk. implicate orderista, piilevästä järjestyksestä, joka on pakko olettaa kvantti-ilmiöiden taakse.

En ota kantaa tällaisten pyrkimysten onnistumismahdollisuuksiin (joskin yleisesti niitä pidetään lähinnä epätieteellisenä toiveajatteluna), vaan kiinnostavampaa on mielestäni koko tällaista pyrkimystä ohjaava ajattelu ja se, mitä se kertoo meistä ihmisistä. Seuraavassa ehkä turhan lyhyesti selitettynä ehdotus sille, miksi satunnaisuuden hyväksyminen on ihmisille mahdotonta, ja sitä myöten sille, miksi kvanttifysiikkaa on mahdotonta ymmärtää, vaikka se (jos mikä) on totta.

5. Tiedollisen kokemuksen (jäykkä) rakenne

Ihminen muodostaa maailmasta itselleen järjestäytyneen kuvan, jota voitaisiin kutsua tiedolliseksi kokemukseksi, eli kokemukseksi maailmasta yhdistettynä tämän kokemuksen tiedollisesti arvioitavaan järjestäytyneisyyteen. Me organisoimme havaintojamme käsitteiksi, säännöiksi ja laeiksi, suhteutamme näitä käsitteitä ja lakeja toisiinsa ja muodostamme päätelmiä niiden pohjalta. Tämän prosessin tuloksena kokemuksemme jäsentyy ensinnäkin puiksi, taloiksi ja ihmisiksi, jotka vieläpä suhteutuvat jotenkin toisiinsa, ja toisekseen tapahtumiksi ja niitä sekä niiden suhteita sääteleviksi laeiksi. Tällainen järjestämisprosessi ei voi olla mielivaltaista: järjestäminen edellyttää joitakin järjestämistä ohjaavia sääntöjä. Mielivaltainen järjestäminen ei järjestä mitään. Esimerkiksi luokittelemme eläimet lajien mukaan emmekä (yleensä) koon mukaan. Tällaisen esimerkin tapainen järjestäminen on enemmän tai vähemmän satunnaista: periaatteessa voisimme tarpeen tullen järjestää maailmamme jälkimmäiselläkin tavalla (ja tiettävästi joskus järjestämmekin: on esimerkiksi kulttuureja, joissa isot ja pienet linnut muodostavat aidosti eri luokan eivätkä saman luokan kooltaan eroavia alaluokkia). Mutta todellinen kysymys on se, onko joitain sellaisia lakeja, jotka välttämättä hallitsevat tällaista organisoitumista?

Valistusfilosofi Immanuel Kant uskoi löytäneensä nämä lait (tai ainakin useita sellaisia). Esimerkiksi ihmiset erottelevat asiat lukumäärän ja koon mukaisesti ja toisaalta jakavat asiat aina sen mukaisesti, onko niillä jokin ominaisuus vai ei (olio joko on tai ei ole sininen, pyöreä jne.). Eniten keskustelua on herättänyt Kantin ratkaisu lukea näihin sääntöihin mukaan syyn ja seurauksen lain: hänen mukaansa ihmisille on tiedollisen kokemuksen välttämätön (ennakko)ehto, että kaikilla asioilla on syynsä, eli että mitään ei tapahdu täysin sattumalta. (Huomautus filosofeille: en tässä aio sitoutua Kantin itsensä tekemään monimutkaiseen ja kyseenalaiseen johtopäätökseen, että tämä inhimillinen ehto olisi samalla ehto maailmalle itselleen.) Hän näki tämän ominaisuuden ilmentymiä useissa paikoissa, esimerkiksi ihmisten kyvyttömyydessä ymmärtää maailman syntymistä tyhjästä: kun asiaa mietimme, emme voi kerta kaikkiaan käsittää kuinka mikään on voinut vain ilmestyä – pakkohan sillä on jokin syy olla! (Toisaalta Kant uskoi, että loputon syiden ketju on myös ihmisille käsittämätön, ja siksi sitä, onko maailmalla alkua vai ei, ei ole edes teoriassa ihmisten ratkaistavissa.)

Kant itse ei laittanut asiaa aivan näin, mutta voitaisiin hyvin ajatella, että syyt ja seuraukset ovat tiedollisen kokemuksen välttämättömiä ennakkoehtoja juuri siksi, että emme voi muodostaa järjestäytynyttä kokemusta maailman tapahtumista ellemme erottele tapahtumien syitä ja seurauksia. Asioiden tasolla järjestäytyminen edellyttää sitä, että ymmärrämme käsitteiden väliset suhteet (esim. käsitteiden ”ihminen” ja ”nisäkäs” välisen suhteen: ”ihmiset ovat nisäkkäitä”); tapahtumien tasolla järjestäytyminen edellyttää puolestaan sitä, että ymmärrämme tapahtumien väliset suhteet (esim. tapahtumien ”x ampuu aseella y:tä” ja ”y kuolee” välisen suhteen: ”y:n kuolema johtui siitä, että x ampui y:tä aseella”). Edellisen kohdalla on helppo ymmärtää, että ajatteluamme ohjaavien sääntöjen mukaisesti jokaisen käsitteen on suhteuduttava jollakin tavalla kaikkiin muihin käsitteisiin. Tapahtumien kohdalla analogia toimii niin, että jokaisen tapahtuman on ajattelumme sääntöjen mukaisesti suhteuduttava (syy ja seuraus -mielessä) toisiinsa: jokaisella tapahtumalla on sekä syyt että seuraukset. Mikäli se, että tajuntamme noudattaa tällaista syyn ja seurauksen lakia, on edellytys sille, että muodostamme järjestäytyneen kuvan maailman tapahtumista, kvanttimekaniikan satunnaisuus sotii ymmärrystämme vastaan juuri siinä, että se sotii ymmärryksemme perustavaa toimintakäskyä vastaan. Tässä mielessä olisimme kuin tietokone, joka yrittää soveltaa itseensä ohjelmoitua sääntöä johonkin, johon sääntö ei lainkaan päde: tietokone voi parhaimmillaan hyväksyä, että sääntö ei sovellu, mutta se ei voi omista lähtökohdistaan käsittää kyseessä olevan ilmiön luonnetta. Oikeastaan kvanttimekaniikka melkeinpä sotii itsensä tieteen kanssa – sitaattikimaran saa päättää suuri fyysikko Richard Feynman: "Joku filosofi on joskus sanonut [voipi muuten olla Kant]: 'On välttämätöntä itsensä tieteen olemassaololle, että samat ehdot tuottavat aina samat tulokset.' No, ne eivät tuota."

Tutkiva ihminen kysyy aina ”miksi”, ja juuri tämä kysymys mahdollistaa lopulta vastaamiseen pyrkivien tieteiden ja filosofian synnyn. Sama ajattelua ohjaava sääntö, joka mahdollistaa tieteellisen tiedon, lopulta tekee eräästä tieteellisestä teoriasta tälle ajattelulle itselleen käsittämättömän: kvanttimekaniikka näyttää pakottavan meidät myöntämään, että aina ”miksiä” ei ole löydettävissä. Ne säännöt, joiden avulla järjestämme tietoa, pakottavat meidät etsimään jotakin lakia, jonka avulla voisimme tietää, miksi fotoni kopsahti juuri tuohon eikä jonnekin muualle. Mutta tässä luonto näyttää vetävän pidemmän korren ja pakottavan meidät nöyryyteen edessään.

Anaksimandroksen "nokkela arvaus"

Aloitin noin kuukausi sitten projektin: lukea läpi Frederick Coplestonin A History of Philosophy -sarjan kaikki 10 osaa (11., eksistentialismia ja loogista positivismia käsittelevä ylimääräinen lärpäke ei kuulu tavoitteisiini). Olenkin päässyt melkein Parmenideeseen asti – filosofian historiaa tuntevia hieman huvittanee, se kun ei ole järin pitkälle: kirjassa sivulle 47, kun Platonkin alkaa vasta sivulta 127. Sarjassa on yli 5 000 sivua. Tällä tahdilla olen valmis (odottakaapa hetki) laskujeni mukaan n. vuonna 2017. No, olenhan tuolloinkin vielä nuori mies (toiveikkaana tuumin).

Joka tapauksessa, minulla on aina ollut sydämessäni heikko kohta nk. esisokraatikoille, eli niille kummallisille hepuille, jotka tekivät filosofiaa ennen Sokratesta (hence the name), ja joista on säilynyt monesti vain yksittäisiä lauseita ja muiden filosofien heistä antamia lausuntoja – ja filosofit ovat tunnetusti heikoimmillaan arvioidessaan toistensa töitä, joten lopulta tiedämme näistä ihmisistä varsin vähän. (Kuuluisia esisokraatikoita ovat ainakin Thales, "ensimmäinen filosofi", Demokritos, eli se atomiheppu, Pythagoras, jonka kolmioihin, jotka eivät varsinaisesti olleet hänen, olemme kaikki tutustuneet, sekä "et voi astua kahdesti samaan virtaan"-Herakleitos.) Esisokraatikoissa voi nähdä länsimaisen sivistyksen alkunuotit, eräänlaista ensi näkemältä hellyyttävääkin sohimista pimeässä. Mutta asiaa pidemmälle pohtivalle hellyyttävyys antaa sijaa kunnioitukselle: nämä ovat juuri niitä ajattelijoita, jotka puhalsivat ensi henkäykset luonnontieteelliselle ja jopa yleisestikin teoreettiselle tavalle tarkastella maailmaa. He eivät vielä erottaneet toisistaan luonnontieteitä, metafysiikkaa, etiikkaa jne. He keksivät asioita, joiden emme edes tajua arkipäiväisyydessään tarvitsevan keksimistä – ja se jos mikä vaatii todellista neroutta.

* * *

Silmiini osui muuan Anaksimandros (synt. n. 610 eaa., kuollutkin joskus kai, ehkä n. 546 eaa.), jonka aatokset yllättävät. Hän oli jostain keksinyt päätellä, että elämä syntyi meressä ja siirtyi sieltä maalle. Ei tässä vielä sinänsä mitään (Raamatunkin järjestys on enemmän tai vähemmän tämä), mutta mielenkiintoista sen sijaan oli Anaksimandroksen aikalaistensa teorioista melkoisesti poikkeava näkemys, että ihminen syntyi kehittymällä muista eläimistä – joidenkin lähteiden mukaan ihminen kehittyi kaloista. Yleisempää oli ajatella, että lajit syntyivät silloin, kun maailma ylipäänsä syntyi, tai ainakin erillään toisistaan.

Miten hän sitten tähän jokseenkin moderniin näkemykseen päätyi? Coplestonen mukaan hän tekee "nokkelan arvauksen", joka siteerattakoon kokonaisuudessaan (kuten Plutarkhos asian raportoi): "... he further says that in the beginning man was born from animals of other species, for while other animals quickly find nourishment for themselves, man alone needs a lengthy period of suckling, so that had he been originally as he is now, he could never have survived" (en jaksa kääntää, osaatte englantia kumminkin). Nokkelapa tosiaan, mutta Coplestonen yleensä miellyttävä tyyli kärsii pahasti siitä, että ajatus on leimattu (ehkä puolittain retorisesti) "arvaukseksi". Eikö perustelujen esittäminen juuri kieli siitä, että kyseessä ei ole arvaus?

Koska tiedämme heistä niin vähän, erityisesti esisokraatikkojen kohdalla on helppo erehtyä kuvittelemaan, että he ovat vain heittäneet ajatuksensa ilmoille. Unohdetaan ehkä, että he ovat eläneet kokonaisen elämän asioita pohtien ja tutkien, ja että heidän (usein kummallisilta vaikuttavat) teoriansa kumpuavat siitä. Eräänlaisen varhaisen kehitysopin taustalla vaikutti läpikotaisin pohdittu metafysiikka (vaikkeivat esisokraatikot fysiikkaa ja metafysiikkaa toisistaan erottaneetkaan). Anaksimandroksen mukaan maailma on muutosten maailma, toinen toisiaan vastustavien voimien ikuinen taistelukenttä. Muutos on eräänlaista kilpailua, jossa, Anaksimandroksen sanoin, yksi asia on "epäoikeudenmukainen" toista kohtaan, ja kärsii sitten vastamuutosten kautta rangaistuksen epäoikeudenmukaisuudestaan. Kun taustalla on tällainen metafyysinen teoria, ei liene ihme, että Anaksimandros kannatti myös sitä, että eläimet ovat eräänlaisen muutosvoiman seurausta – ja erityisesti, päätyi tarkastelemaan luontoa tällaisen kilpailun kautta, ja sitä kautta lopulta siihen tulokseen, että ihminen ei sellaisenaan olisi voinut pärjätä. Niinpä hän päätyi (näin spekuloin) kannattamaan kehitysoppia, eikä tämä ole mikään onnekas arvaus.

Anaksimandroksen evoluutioteoreettiset pohdinnat kokivat aikanaan saman kohtalon kuin monet muut tieteellisesti nykyään oikeaan osuneet teoriat, kuten teoria maapallon pyöreydestä (seikka, joka tunnettiin melko laajalti Välimeren rannoilla, olipa joku egyptiläinen heppu laskenut maan piiriksikin 30 000 km, mikä on jo aika huikea saavutus): myöhemmät filosofit nimittäin pitivät teorioita hölmöinä. (Eräs tärkeä tekijä siinä, että maapallon pyöreyttä ei hyväksytty laajalti, oli Aristoteles, jonka mielestä teoria oli puppua. [Korjaus: Aristoteles ei kylläkään vastustanut tätä – päinvastoin! – vaan ajatteli, että maapallo on maailman keskus; ks. Ilmarin kommentti.])

Muutoinkin esisokraatikkojen ajatuksia kannattaisi lukea kaikkien niiden, jotka ovat kiinnostuneita erilaisten ideoiden ja tarkastelutapojen syntyhistoriasta. Sieltä selviää, miksi "neljä elementtiä" ovat vesi, ilma, tuli ja maa (eräät filosofit kannattivat näitä erikseen, jotkut päättelivät, että varmaan alkuelementit ovatkin nämä kaikki, ja vielä sellaiset kuten juuri Anaksimandros ajattelivat, että taustalla on vielä perustavampi substanssi), tai millä perustein syntyi matematiikka (eli laskemisen taustalle luotu teoria lukujen välisistä yhteyksistä jne.) ja luonnontiede (luonnon teoreettinen tarkastelu). Vasta myöhemmin erityisesti Platon ja Aristoteles löivät lukkoon länsimaisen teoreettisen kehikon reunaehdot, jotka sitten viimeistään kristinuskon hegemonian kautta kiteytyivät. Uusi mahdollisuus perusteiden tarkasteluun tuli vasta uudella ajalla.

Eräs osoitus antiikin filosofien nerokkuudesta on sekin, että yhä edelleen monet suuret filosofit ja ajattelijat ovat palanneet "alkujuurille" nähdäkseen paremmin ne taustaoletukset, joita nykyiseen maailmankatsomukseen kuuluu, sekä kyseenalaistakseen ne. Tällaisia systeemin perusoletuksia kun on niin kovin vaikea nähdä systeemin sisältä. Sitä paitsi, niidenkin vähäisten fragmenttien kautta, jotka ovat meidän päiviimme säilyneet, loistaa läpi ilahduttava ajatusten leikki, jollaiseen nämä pohdiskelijat syventyivät antaumuksella, kun maailma oli vielä täynnä tutkimattomia mysteereitä.

Anaksimandroksen (engl. Anaximander) fragmentteja voi tarkastella mm. täällä.

Uskon ja tiedon vastakkainasettelusta

Aina silloin tällöin leimahtaa keskustelu uskonnon ja tieteen, tai yleisemmin (uskonnollisen) uskon ja tiedon välisestä suhteesta. Ääripäät pääsevät tässäkin keskustelussa turhan keskeiseen asemaan: toisella puolella ollaan varmoja siitä, ettei jumalaa (/jumalia) ole olemassa; toisella puolen ollaan varmoja vastakkaisesta. Molemmat ääripäät ovat nähdäkseni ensinnäkin väärässä, ja vieläpä samasta syystä: molemmat kannat sekoittavat keskenään uskon ja tiedon. Niinpä meillä on yhtäältä niitä, jotka tiedon puutteen perusteella kieltävät uskon, ja toisaalta niitä, jotka uskon runsauden nojalla kieltävät tiedon. Mutta missä sitten menevät kummankin puolen oikeutuksen rajat? Siinäpä kysymys, johon seuraavassa melko pitkästi ja silti – pelkään – riittämättömästi tartun. Olisi mielenkiintoista kuulla, viekö ajatusketjuni lukijoiden mielestä perille. (Yritän perustella kantani melko alusta pitäen, joten tässä lienee paljon joillekin itsestäänselviä seikkoja – sori!)

Koska historiallisesti katsottuna usko jumalaan/jumaliin (monoteistisen kulttuuri-imperialistin tavoin kirjoitan tästä lähtien jumalan yksikössä, mutta en sentään isolla) on ollut eräänlainen oletus ja vasta tieteellinen maailmankatsomus on todella haastanut uskonnon (jumalattomat, ateistiset filosofiat eivät ole koskaan saaneet suurta massaa taakseen), aloitan ehkä jossain määrin epäintuitiivisesti tieteestä. (Sivumennen sanoen, oletan tässä, että tieteellinen metodi on perusteltu ja että luontoa koskien tieteen tuloksia ei käy kumoaminen – oletus, jota en perustele lähinnä siksi, että arvaan kaikkien lukijoideni jakavan sen.)

1. Jumalaton tiede
Lienee perusteltua väittää, että kaikki, mikä koskee maailmaa eli meille kokemuksessa ilmenevää todellisuutta, kuuluu tieteen alaan. Mikäli ilmiö vaikuttaa jotenkin maailmaan ja sen kulkuun, sen seuraukset ovat tieteen tarkattavissa. Näin ollen voitaneen sanoa, että jos jumala ei tule ilmenemään tieteellisessä tutkimuksessa (joko suoraan tai jonkinlaisena tieteellisten teorioiden edellyttämänä hypoteesina), jumalaa ei myöskään luonnosta löydy. (Tieteen erehtyväisyyteen liittyvät ongelmat sivuutettakoon irrelevantteina.) Näin maailmassa aktiivisesti vaikuttavaan jumalaan uskovan on asetuttava poikkiteloin tieteen kanssa.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö jumalaa voisi olla olemassa jonkinlaisena yliluonnollisena, maailman ulkopuolisena voimana/otuksena – jollaiseksi moni uskovainen sen toki juuri mieltääkin. Tällainen usko tieteen tutkimuskohteen, luonnon, ylittävään yliluonnolliseen olioon on tietysti vailla tieteellisiä perusteita, mutta ei toisaalta ole (tieteen pätevyysalueen ylittävänä) tieteenvastainenkaan. Toisin sanoen, näillä perustein tällainen uskovainen ei olisi erehtynyt, vaan ainoastaan tieteen näkökulmasta vailla oikeutusta uskomukselleen. Yleinen (esimerkiksi vapaa-ajattelijoiden usein esittämä) kanta, että on yhtä pöljää uskoa joulupukkiin kuin jumalaan, on yliluonnolliseen (joskaan ei luonnolliseen) jumalaan uskovaa kohtaan esitettynä vain karkea kategoriavirhe: siinä sotketaan keskenään usko luonnolliseen (ja siten tieteen piiriin kuuluvaan) ja usko yliluonnolliseen (ja siten tieteen piiriin kuulumattomaan) olioon. (Toisin sanoen, argumenttia ei voi käyttää uskoa tai uskontoa vastaan yleisesti, vaan ainoastaan tiettyjä uskovaisia ja uskonnon muotoja vastaan.) On kokonaan toinen asia, mitä perusteita on olettaa tällaista yliluonnollista oliota, mutta palaan siihen tuonnempana.

Voidaan siis osoittaa melko vakuuttavasti, että tiede ei tarvitse jumalaa – se on tarpeeton hypoteesi, ja on siten Ockhamin partaveitsenä tunnetun periaatteen nojalla hylättävä. (Ei ole mitenkään kiistatonta, että voitaisiin sanoa näinkään vahvasti, mutta yritän pitää homman yksinkertaisena.) Nyt voitaisiin toki vielä yrittää päätellä siitä, että tiede ei tarvitse jumalaa, se, että jumalaa ei näin ollen ole (kuten Dawkins & co. nähdäkseni tekevät). Mutta tämä on mahdollista ainoastaan sillä lisäyksellä, että tieteen alana on kaikki mahdollinen olemassa oleva. Tällaista lisäystä ei kuitenkaan voida oikeuttaa. Nimittäin se pitäisi tällöin onnistua pelkästään tieteeseen nojaten, ja mikäli tiedettä käytetään todistamaan (kuinka tahansa se sitten kävisikään), että tiede on kaiken totuuden mitta, on jo oletettu se, mikä oli todistettava. Olisi nimittäin jo oletettu, että tämä kysymys on tieteen ulottuvissa. (On kuin joku uskoisi pelkästään sen olemassaoloon, minkä voi nähdä, ja todistaisi tämän luottamalla (vain ja ainoastaan) näköönsä.) Tieteen näkökulmasta jää siten mahdolliseksi, että on olemassa yliluonnollinen jumala – esimerkiksi maailman alkuunpanijana. (Mainittakoon, että filosofian piirissä loogisena positivismina tunnettu kanta, jonka mukaan scientia mensura 'tiede on kaiken mitta', kaatui melko lopullisesti jo aikoja sitten, kun ymmärrettiin, että looginen positivismi itse ei ole tieteellinen teoria.)

2. Epätieteellinen jumala
Mikäli yliluonnolliseen jumalaan uskova pitää uskoaan tietona, hänen olisi tämän oikeuttaakseen vedottava ei-kokemusperäiseen tietoon, eli käytännössä logiikkaan. Logiikan luonteen mukaisesti yritykset todistaa jumalan olemassaolo tiedollisesti ovat aina perustuneet välttämättömyyteen. Nykynäkökulmasta katsoen on oikeastaan aika nurinkurista, että jumaltodistusten kumoaminen on paljon vaikeampaa ja monimutkaisempaa kuin jumalan olemattomuutta perustelevien argumenttien. (Niinpä myös filosofian piirissä tyydytään usein vain pitämään argumentteja epäuskottavina ilman varsinaisia perusteluja – Jaakko Hintikka toteaakin eräässä kirjoituksessaan, että (melkein) kaikki "tietävät" Plantingan (joskus 60-luvulla esittämän) jumaltodistuksen olevan epäpätevä, mutta aniharva osaa sitä todistaa.) Jotkut jumaltodistukset ovat loogisesti melko kinkkisiä. Vanha kunnon (nykynimeltään) Intelligent Design -argumentti on toki melko heikko, mutta ”ensimmäisen syyn argumentti” ja nk. ontologinen argumentti (jollainen myös Plantingan argumentti on) ovat vähän hankalampia tapauksia.

Ensimmäisen syyn argumentin mukaan jumala on oletettava maailman alkusyyksi. Nimittäin tätä hetkeä edeltänyt kausaaliketju ei (argumentin mukaan) voi olla ääretön, sillä muutoin ääretön aika olisi jo kulunut (ja mites se niin...?), joten sen täytyy olla äärellinen, eli syiden sarjassa on oltava ensimmäinen syy. Tämä on sitten se jumala. Niin helposti argumentti ei kaatune (vaikka se kaatuu kyllä), mutta voidaan silti todeta jo heti kättelyssä, että ensimmäinen syy voi yhtä hyvin olla (tiedettä mukaillen) alkuräjähdys itse: jos alkuräjähdys ei (argumentin esittäjien mukaan) ole voinut syntyä tyhjästä, niin ihan samalla tavalla voidaan kyseenalaistaa jumalan mahdollisuus itse syntyä tyhjästä. (Ja sitten tulee se "jumala on aina ollut olemassa", joka rikkoo rehvakkaasti koko argumentin perusolettamusta vastaan.) Jos argumentti vie perille, se todistaa, että kaiken alussa oli tapahtuma, jolla joko ei ollut syytä, tai joka oli causa sui 'itsensä syy'; se ei mitenkään määritä tämän tapahtuman laatua, oli se sitten luominen tai alkuräjähdys tai mikälie.

Ontologisen argumentin alkuperäisen muotoilun mukaan taas jumalan olemassaolo seuraa sen määritelmästä ”täydellinen olio”. Jos siltä nimittäin puuttuisi olemassaolo, ei se olisi täydellinen olio. Argumentin hataruus paljastuu viimeistään pohtimalla esimerkiksi täydellisen nauriin käsitettä: mielestäni nauris, joka ei ole olemassa, ei voi olla täydellinen nauris. Siispä täydellinen nauris on olemassa? Ontologisesta argumentista on modernimpia ja monimutkaisempia, logiikkaan selkeämmin nojautuvia muotoiluja, kuten Plantingan, mutta nekin on kyllä osoitettu monta kertaa pätemättömiksi, joten eiköhän nyt vain todeta, että meidän on hylättävä jumalan olemassaolon loogiset todistukset. Mielestäni on todistettavissa, ettei jumalan olemassaoloa voida ylipäänsä todistaa mitenkään (kuten ei vastakkaistakaan), mutta se on kinkkinen juttu – tässä tyydyn toteamaan, että osoittakoon se todistuksen, joka osaa.

Uskoa jumalan olemassaoloon ei voida siis oikeuttaa tiedollisesti, jos ei päinvastaistakaan. Tämän tuloksen ei tosin nykyään länsimaissa elävää, sivistynyttä ihmistä pitäisi yllättää pätkääkään, mutta kun seuraa erityisesti amerikkalaista keskustelua aiheesta, niin tuntuu, että tätäkin on syytä toistella toistamasta päästyään. (Mainittakoon, että amerikkalaisessa keskustelussa lienee taustalla tiedettä uhkaava kristillinen fundamentalismi, jota vastaan erityisesti tieteilijät ja tieteenfilosofit ovat hyökänneet ehkä hieman karkein argumentein – maltillisella, henkilökohtaisella uskolla ei keskustelussa juurikaan ole sijaa.)

3. Tiedosta ja uskosta
Alussa totesin, että uskon tiedollisin perustein hylkäävä ja tiedon uskonnollisin perustein hylkäävä tekevät saman virheen, mutta eri suuntaan. Selitänpä tätä hieman.

Tiedon katsotaan yleensä edellyttävän kolme kriteeriä: objektiivisen (totuus), intersubjektiivisen (oikeutus) ja subjektiivisen (usko) kriteerin. Mikäli tietäisin jumalan olevan olemassa, sen pitäisi ensiksikin (tietysti) todella olla olemassa, minun olisi uskottava tähän asiaintilaan ja pystyttävä vieläpä perustelemaan eli oikeuttamaan se jollakin tavoin – se ei saa olla sattumalta totta. Se, että oikeutusta ei ole, ei tarkoita, että kyseessä oleva asia ei olisi totta – todistuksen puuttuminen ei ole puuttumisen todistus. (Vastakkaisesta kannasta onkin sitten filosofiassa tapeltu ihan riittävästi, eli voiko oikeutettu seikka olla epätosi.) Intersubjektiivisen oikeutuksen puute ei myöskään tarkoita, ettei olisi syytä uskoa. Esimerkiksi uskon kokevani erinäisiä asioita kauniina, vaikken oikein osaakaan sitä muille todistaa. Joskus ihmisten on vaikea uskoa, että (häpeän myöntää) ihan oikeasti pidän joistain Britney Spearsin tuotannon alkupään kappaleista… sori vaan! Tällaiset subjektiiviset seikat ovat toki silti ainakin teoriassa myös todistettavissa (ehkä aivokuvauksella?), mutta tässä käsiteltävänä olevan uskon kohdalla edes periaatteellinen intersubjektiivinen oikeutus ei ole mahdollinen.

Ateisti (ymmärrettynä ihmisenä, jonka mielestä voimme tietää, että jumala ei ole olemassa; käsitän ihmisen, joka ei tiedä onko jumala olemassa, agnostikoksi) erehtyy pitämään intersubjektiivisen, tiedollisen kriteerin puuttumista riittävänä syynä kieltää myös subjektiivisen uskon oikeutus. Teisti (ymmärrettynä ihmisenä, jonka mielestä voimme tietää, että jumala on olemassa) puolestaan erehtyy pitämään subjektiivisen uskonsa runsautta riittävänä intersubjektiivisena tiedon kriteerinä.

Usko puhtaasti subjektiivisena uskona (vailla intersubjektiivista komponenttia) on oikeastaan luottamusta. Englannissa tämä ero tehdään kielenkin tasolla: uskonnollinen usko (faith) on eri asia kuin tiedollinen usko (belief). Luottamus on jotakin, joka saa merkityksensä tiedon puutteesta: mitä vähemmän olen tiedollisesti varma siitä, tekeekö ystäväni minua kohtaan oikein, sitä enemmän minulta kysytään luottamusta. Vastaavasti lause ”uskon ihmiskuntaan” saa merkityksensä vasta sitä kautta, että ihmiskunta on de facto osoittanut toiminnallaan, että se ei ehkä olisi näyttöjen perusteella tällaisen luottamuksen arvoinen. Mikäli tällainen luottamus on tarpeaksi vahva, voitaneen puhua vakaumuksesta.

Hyvä on, mutta onko jumalaan uskominen sitten vain eräänlaista heikkoa tiedon muotoa, jossa pidetään tosiasiassa riittämättömiä perusteita riittävinä ainakin itselle? Mielestäni tämä olisi virhe, ja puolustanpa seuraavassa uskaliaasti (pelkästään subjektiivisen) uskon asemaa ja oikeutusta inhimillisessä elämässä. Väite uskon "heikkoudesta" on jo lähtökohtaisesti outo, koska kuitenkin vakaumusta pidetään yleensä melko vahvana tuntemuksena tai positiona.

4. Usko ja maailman merkityksellisyys
Väitän, että inhimillinen toiminta ilmentää uskoa maailman, elämän jne. merkityksellisyyteen, että tätä uskoa ei voida pitää tietona, ja että ihmisellä on silti riittävät subjektiiviset perusteet uskoonsa vaikka tietäisikin, että perusteet eivät riitä tietoon. Tiede ei löydä merkityksiä maailmasta, vaan muodostaa ainoastaan kuvauksen siitä, mitä maailmassa on ja miten nämä asiat liittyvät toisiinsa. Tieteessä maailma ei ilmene merkityksellisenä tai tarkoituksenmukaisena, mutta ihmisille maailma joka tapauksessa todellistuu sellaisena. Päinvastoin, tieteessä jopa katsotaan, että maailmassa ei objektiivisesti katsoen ole merkityksiä tai tarkoituksenmukaisuutta: kaikki on mekanistista, kausaalilain ohjaamaa kylmää vääjäämättömyyttä. Jokainen maailman merkityksellisyyteen uskova ihminen osoittaa näin subjektiivista ja vain subjektiivisesti perusteltavissa olevaa luottamusta (tai jopa vakaumusta) siihen, että ”tällä kaikella on jotakin merkitystä”. Uskoisin, että tämä merkityksellisyyden kaipuu tai tarve on lopulta jumaluskon taustalla, ja väitän samalla, että tätä merkityksellisyyden kaipuuta tiede ei pysty mitenkään tyydyttämään – pikemminkin tieteeseen vankasti uskovan olisi pääteltävä tieteen itsensä nojalla, ettei mitään merkitystä ole.

Ilmeisin vastaus on tämä: voimme luoda itsellemme merkityksen. (Joskin tieteellisesti katsoen tällainen merkitys ei ole todellinen.) Tätähän uskonnon romahdusta ja tieteen voittokulkua seurannut eksistentialismi pyrkii pohjimmiltaan sanomaan: olemme maailmaan heitettyjä, vailla ennalta asetettua merkitystä, mutta vapaita luomaan oman merkityksemme. Näin mielestäni juuri onkin, mutta eksistentialismi ja uskonto voivat lyödä kättä: ihmisellä on, mikäli hän tuntee tällaista kaipuuta, kaikki oikeus löytää merkityksensä juuri jumalasta, jota ei voi nähdä, kuulla tai todistaa, mutta jonka kautta ajatus maailman tarkoituksenmukaisuudesta ja sitä kautta merkityksestä tulee hänelle mahdolliseksi.

Ihminen voi tuskin elää elämäänsä uskomatta ainakin jollakin tasolla siihen, että tällä kaikella on jotakin merkitystä, että on jokin syy toimia. Tai ainakin tällainen merkityksetön olemassaolo on ihmiselle tuskaista ja onnetonta. Mutta nykypäivänä tällainen usko irtaantuu jumalasta, joka on jo kauan aikaa sitten lakannut olemasta kaikille ihmisille riittävä lohtu (ehkä se ei koskaan ollutkaan), ja ilmenee nyt vapaasti – esimerkiksi Kari Enqvistin väitteessä, että kaiken teoria on olemassa, emme vain ole vielä löytäneet sitä. Usko kumpuaa siis ihmisen perustavanlaatuisesta tarpeesta kokea elämänsä mielekkäänä, ja jos se saakin uskonnollisen muodon, jumala ei siinä luonut ihmistä jotakin tarkoitusta varten, vaan ihminen loi jumalan jotakin tarkoitusta varten.