Homoseksuaalisuus vs. kirkko?

(Siitä onkin tovi, kun olen viimeksi blogiani päivitellyt, mutta homohulabaloota sivusta seuranneena en voi vastustaa kiusausta ottaa ihan hieman osaa.)

Keskustelu kirkon suhteesta homoihin on viime päivinä ollut harvinaisen (ja ilahduttavan) moniäänistä ja näkökulmiltaan rikasta. Erityisesti olemme nähneet harvinaislaatuisen samanmielisyyden vallitsevan ateistien ja uskovaisten keskuudessa: molemmat ovat yltyneet paheksumaan Päivi Räsästä, mikä onkin suotavaa – siitä huolimatta, että hän itse aivan oikein ihmetteli, miksi häntä älytään paheksua vasta nyt. Hänhän on ollut aivan yhtä ällöttävä aina. (Ks. vaikka vuoden 1996 homoilta.)

Se, että Räsäsen julkinen moukarointi on ollut miltei kaikkien osapuolten yhteinen harraste, varsinaiseen mielipiteeseen katsomatta, paljastaa nähdäkseni keskustelun ytimen: homovastaisen (tai laajemmin konservatiivisen/suvaitsemattoman) kirkon asemointi homomyönteisessä (liberaalissa/suvaitsevassa) yhteiskunnassa. Niinpä homofobiasyytöksistä säikähtänyt kirkko on rientänyt säälittävästi vikisemään, että ollaan täälläkin kuulkaa suvaitsevaisia, ihan useampikin ihminen, samalla kun uskontofobiset ovat riemunkiljahdusten saattelemina syöksyneet todistelemaan, ettei kirkko voi päästä uskontoon olennaisesti kuuluvasta suvaitsemattomuudestaan eroon. Kuten niin kovin usein tapahtuu, molemmat ovat väärässä. Nykykirkko ei ole muuhun yhteiskuntaan nähden suvaitsevainen, mutta se ei myöskään ole jotenkin olemuksellisesti, välttämättä suvaitsematon. Kirkolla kun ei ole olemuksellisesti mitään näkemystä, vaan sen kanta perustuu tulkinnoille, joita voidaan muuttaa tai olla muuttamatta. Ei ole olemassa mitään vuosituhannet samana pysynyttä monoliittia, joka vasta nykyaikana on murtumassa valistuneiden yksilöiden ja valistuneen yhteiskunnan paineessa. Tämä paine on vuosisatojen saatossa muokannut kirkkoa, joskus kipeästikin (kuten protestanttisen kirkon syntyessä). Haluankin tässä yhteydessä puolustaa kirkon mahdollisuutta uudistua ja vastustaa näkemystä kirkosta ja uskonnosta jotenkin välttämättä takapajuisena.

Yleinen ongelmallinen piirre keskustelussa on ollut se, kuinka skitsofreenisesti monet näyttävät suhtautuvan Raamatun tulkintaan ja sitä kautta kirkkoon. Yhtäältä osoitellaan niitä kyseisen teoksen lukuisia naurettavuuksia (tai kauheuksia), joihin johdonmukaisen luennan pitäisi sitoutua. Toisaalta ilkutaan kohusta noussutta kirkon pyrkimystä esiintyä homosuvaitsevana: Raamattu kun nyt vain yksinkertaisesti on homovihamielinen, vaikka voissa paistaisi. Mutta juuri sen, ettei kirkko tosiasiassa lainkaan sitoudu moniin Raamatun hulluuksiin, pitäisi muistuttaa, ettei kirkko lue eikä edes yritä lukea Raamattua kirjaimellisesti. Kirkon pyrkimystä uudistua ympäröivän yhteiskunnan paineessa voi kritisoida vain vetoamalla Raamatun kirjaimelliseen luentaan, joka yksin voi tarjota jonkin fiksatun näkemyksen, johon kirkon on välttämättä sidouduttava. Huvittavasti siis tällainen kritiikki olettaa juuri sen Raamatun kirjaimellisen tulkinnan, jollaista ateistit usein pilkkaavat.

Sekä kirkon että yksilöiden raamatuntulkinta on aina juuri sitä: tulkinta. Jokainen asettaa tietyt näkökulmat Raamatusta etusijalle, tulkitsee toisia näiden pohjalta, jättää huomiotta eräitä lauseita ja korostaa toisia. Monet tietysti tekevät tämän tiedostamattaan, tai jopa fundamentalistisen mielenlaatunsa takia tai naiiviudessaan väittävät lukevansa Raamattua kirjaimellisesti. Mutta yhtä lailla suuri määrä ei-uskovaisia hyväksyy lukuisia tieteellisiä faktoja tai eettisiä asenteita tiedostamatta perusteidensa hataruutta tai näkemystensä keskinäisiä ristiriitaisuuksia. Tämä ei todellakaan ole uskovaisten yksinoikeus. Joka tapauksessa sekä fundamentalistiuskovaiset että fundamentalistiateistit ovat yhdestä asiasta yhtä mieltä, ja yhtä väärässä: että kirkon on oltava homovihamielinen, koska Raamattu on homovihamielinen. (Tuloksena on mukavasti kommunismiin ja fasismiin vertautuva tilanne, jossa on vaikea valita, kummat ovat vähemmän väärässä.) Tällainen kanta olettaa, että on olemassa Yksi ja Ainoa Oikea Raamatun tulkinta ja – mikä tärkeämpää – että me voimme tietää, mikä se on. Tähän ei ole järkevää uskoa.

Mitä tahansa mieltä Raamatusta ja sen yksityiskohdista onkin, Uuden testamentin julistamaa Jeesuksen sanomaa hallitsee suvaitsevaisuuden, rakkauden, välittämisen, armon, rauhan ja toivon henki. Sillä, mitä Jeesus oikeasti ja tarkalleen opetti ja oliko hän edes ylipäänsä olemassa, ei ole merkitystä: se, mikä Raamatussa Jeesuksen näkemykseksi on kirjattu, vastustaa selvästi räsäsmäistä tuomitsevaa, ylimielistä ja tekopyhää fundamentalismia. Jeesus vastusti fariseuslaista sokeaa riittiuskontoa, puolusti köyhiä ja syrjäytyneitä, oli publikaanien ja huorien puolella ja – tämä unohtuu usein! – halusi ihmisten ajattelevan myös itse. Kirkko on omalta osaltaan kautta aikain tulkinnut tätä sanomaa eri tavoin ja toteuttanut sitä vaihtelevalla menestyksellä (lue: huonosti). Ympäröivä yhteiskunta on osaltaan muokannut sitä, mitä kohtaan suvaitsevaisuutta, rakkautta jne. kulloinkin oli tarkoitus näyttää, ja mitkä tahot sitä eivät saaneet osakseen. Milloin juutalaiset, milloin noidiksi epäillyt ja milloin homoseksuaalit ovat saaneet tuta, kun kirkon inhimillisyys on näyttänyt rumat kasvonsa. (Vaikka nämä ihmisjoukot ovat saaneet tuta myös kirkosta täysin riippumatta.)

Mitä tulee tulkintaan, tärkeä huomio on myös se, ettei Jeesus itse asiassa edes opettanut mitään suhteessa homoseksuaaleihin. Ainoa kohta, jonka usein tulkitaan liittyvän homoseksuaalisuuteen, on seuraava (Matteus, 19: 3–12):

3 Hänen luokseen tuli myös fariseuksia, jotka halusivat panna hänet koetukselle ja kysyivät: "Saako mies hylätä vaimonsa mistä syystä tahansa?" 4 Hän vastasi heille: "Ettekö ole lukeneet, että Luoja alun perin teki ihmisen mieheksi ja naiseksi?" 5 Ja hän jatkoi: "Sen tähden mies jättää isänsä ja äitinsä ja liittyy vaimoonsa, niin että nämä kaksi tulevat yhdeksi lihaksi. 6 He eivät siis enää ole kaksi, he ovat yksi. Ja minkä Jumala on yhdistänyt, sitä älköön ihminen erottako."

7 Fariseukset kysyivät häneltä: "Miksi sitten Mooses on säätänyt, että jos mies hylkää vaimonsa, hänen on annettava tälle erokirja?" 8 Hän vastasi: "Mooses antoi teille luvan hylätä vaimonne, koska te olette niin kovasydämisiä. Mutta alun perin ei ollut niin. 9 Minä sanon teille: se, joka hylkää vaimonsa muun syyn kuin haureuden tähden ja menee naimisiin toisen kanssa, tekee aviorikoksen.

10 Opetuslapset sanoivat: "Jos avioliitto merkitsee miehelle tätä, on parempi olla menemättä naimisiin." 11 Mutta hän sanoi heille: "Se ratkaisu ei sovellu kaikille, ainoastaan niille, joille se osa on annettu. 12 On sellaisia, jotka äitinsä kohdusta saakka ovat avioliittoon kelpaamattomia, on toisia, joista ihmiset ovat tehneet sellaisia, ja on niitä, jotka itse, taivasten valtakunnan tähden, ovat ottaneet osakseen naimattomuuden. Joka voi valita tämän ratkaisun, valitkoon."

Jeesus vastaa kysymykseen avioerosta, ja vieläpä nimenomaan miehen ja naisen erosta, ei (ainakaan suoraan) siitä, kenen tulisi mennä naimisiin. Mies ja nainen ilmestyvät kuvioon vain Jeesuksen siteeratessa Vanhaa testamenttia, jonka sanoja hän ei näy tulkitsevan muuttumattomiksi: “Mutta alun perin ei ollut niin.” (Suomennoksessa oleva “avioliittoon kelpaamaton” on kiinnostava – esimerkiksi englanninnokset puhuvat tässä kohdin eunukeista.) Mikäli siis asettaa tulkinnassaan painon Jeesuksen sanoille esimerkiksi Paavalin kustannuksella (kuten ehkä luontevaa on), on liki mahdotonta perustella homovihamielisyyttä. Tulkintaa edelyttää sekin, jotta voisi yksiselitteisesti tuomita homoliitot – Jeesus ei ota suoraan kantaa. Paljon selkeämmin Jeesus tuomitsee ainakin rikkaat ja viikunapuut, joten vahvaa homovastaisuutta Jeesuksen sanomasta ei yksinkertaisesti löydy. Sen sijaan löytyy vahva sanoma siitä, että rakkaus ja armo kuuluvat tasapuolisesti aivan kaikille, hyville ja pahoille. Juuri tästä syystä kirkon jahkailua homoasiassa on vaikea ymmärtää: se näyttää perustuvan paljon enemmän puhtaalle perinteelle kuin millekään olennaiselle osalle Raamattua.

Eksegetiikkaa voitaneen harrastaa päivien loppuun saakka. Tämä ei ole pienestä ekskursiostani huolimatta tarkoitukseni. Haluan painottaa tulkinnan käsitettä: kuten mitä tahansa kirjaa maailmassa, myös Raamattua pitää tulkita, ja sen tulkinnan tekevät ihmiset. Vaikka joku ihan oikeasti uskoisi jokaisen Raamatun kirjaimen edustavan Jumalan täydellistä sanomaa, on hänen silti myönnettävä, että epätäydellisinä ihmisinä tuomme tulkintaamme epätäydellisyyttä. Tämän pitäisi olla selvää, ja sitä myöten pitäisi olla selvää senkin, että kirkko – ihmisten instituutiona – on yhtä lailla sidoksissa tulkintaan. Tämän täytyy jokaisen fundamentalistinkin myöntää, onhan maailma erilaisia kirkkoja täynnä juuri tulkintaerojen takia! On virhe väittää, että kirkko ei voi olla homomyönteinen – että tuolloin se pettäisi oman vakaumuksensa. Päinvastoin uskon, että muuttamalla käsitystään kirkon ja homouden suhteesta kirkko ei pettäisi vakaumustaan vaan korjaisi inhimillisen virheen ja ottaisi askeleen kohti sitä rakkauden ja suvaitsevaisuuden ideaalia, johon se pyrkii. Samalla yhdyn niiden näkemykseen, jotka suorastaan vaativat kirkkoa ottamaan kantaa: sen jahkailu ja poliitikoille ominainen pyrkimys yrittää olla sanomatta suoraan, mitä mieltä ollaan ja miksi, voi ainoastaan vahingoittaa kirkkoa. Toisin sanoen, kirkolla ei ole nyt vain mahdollisuus tarkastella perusteellisesti omia kantojaan, vaan myös velvollisuus.

Kirkolla on pitkät perinteet. Pitkissä perinteissä on puolestaan se ongelma, että ne tuppaavat johtaa vanhoillisuuteen ja takapajuisuuteen. Nyky-yhteiskunta on muuttunut kirkolle aivan liian nopeasti. (Ei sen puoleen, se on oikeastaan muuttunut ylipäänsä kaikille liian nopeasti, ja homovastaisuus onkin paljon voimakkaampaa vanhempien kuin nuorten keskuudessa.) Kirkon on kuitenkin pystyttävä uudistumaan ja hyväksymään, että osa sen perinteiksi muodostuneista näkemyksistä ei välttämättä perustu ainoastaan sille, mitä Raamatussa sanotaan, vaan myös sille, miten näitä sanoja on ympäröivän yhteiskunnan vaikutuksesta tulkittu. Realiteetit ohjaavat osaltaan Raamatun tulkintaa ja sitä kautta kirkon oppeja. (En sano tätä kirkkoa puolustaakseni, vaan sen vaikeuksia selittääkseni.)

Tässä mielessä, kirkkoon kuulumattomanakin, haluan painottaa yhtäältä kirkon oikeutta ja toisaalta sen tarvetta muuttua. On yhtä fundamentalistista sanoa, että kirkko on olemuksellisesti liberaalin nyky-yhteiskunnan vastainen, riippumatta siitä sanooko sen Räsäsen tavoin kirkon vanhoillisuutta puolustaakseen vai monien tavoin sitä vastustaakseen. Kirkko on historian saatossa ollut, ja voisi siis yhä olla, myös edelläkävijä ja rakkauden ja rauhan sanoman ylväs puolustaja, ei vain perässälaahaaja ja tasa-arvoisen yhteiskunnan keskeinen vihollinen. Viitaten vielä otsikkoon, tilannetta ei pitäisi tarkastella homoseksuaalisuuden ja kirkon vastakkainasetteluna, kuten monissa puheenvuoroissa on tehty (kun on ajateltu, että homoseksuaalisuus ikään kuin murtaa kirkon). Pikemminkin uskon, että homoseksuaalisuus tarjoaa kirkolle sellaisen peilin, joka paljastaa kuinka kaukana sen todelliset kasvot sen julistamasta ideaalista on, ja sitä kautta voi yksinkertaisesti auttaa kirkkoa toteuttamaan tarkoitustaan paremmin. Juuri siksi monet ovatkin hämmästelleet, kuinka rakkauden asialla olevat homoseksuaalien oikeuksien puolustajat löytävät itsensä kirkon kanssa vastatusten, kun heidän oikeastaan pitäisi pelata samassa joukkueessa ihmisarvojen polkemista vastaan.

Moni tietysti ajattelee, että mielikuvitusolioon perustuvana kirkko ei kuulu valistuneeseen nyky-yhteiskuntaan lainkaan. Tässä yhteydessä en halua ottaa kantaa tähän, kokonaan toiseen keskusteluun. Sen sijaan tyydyn toteamaan, että uskonnon haitallisuus tai hyödyllisyys – on uskonto itse sitten perusteltua tai ei – riippuu siitä, miten uskonto saa ihmiset käyttäytymään. Tämä puolestaan perustuu pitkälti kirkon näkemykseen. Vaikka kirkostaeroamistahti onkin juuri nyt melkoinen, kirkko instituutiona ja uskonto ilmiönä tuskin katoavat keskuudestamme lähitulevaisuudessa, joten ei voi olla yhdentekevää, millaiseen suuntaan kirkko vastaisuudessa kehittyy ja miten se nyky-yhteiskunnan haasteeseen vastaa.

Kuohittu uskonto

1. Luterilaisuus ja kaikkoava seurakunta
On monta syytä olla tyytyväinen evankelis-luterilaiseen kirkkoon, erityisesti verraten kutakuinkin kaikkiin muihin maailman kirkkoihin. Vaikka Suomen luterilainen kirkko ei varsinaisesti mikään sukupuolten tasa-arvon kirkkain ritari olekaan, se on periaatteessa tältä osin tasa-arvoinen yhteisö: naisilla on kirkossa (juridisesti) samat oikeudet kuin miehillä. Tätä ei todellakaan voida sanoa esimerkiksi katolisesta tai ortodoksisesta kirkosta, puhumattakaan islamista. (Se, että kirkko on tässä jälkijunassa, ei sinänsä ole ihme: sukupuolten tasa-arvo on oikeasti uusi asia, eikä vuosituhansien traditiot ihan hetkessä muutu.) Homouden suhteen kirkko on karumpi (ja sivumennen sanoen juuri tämä oli lopullinen katalyytti sille, että erosin aikoinaan kirkosta), mutta jälleen suhtautuminen on kuitenkin varsin lievää verrattuna moniin muihin kirkkokuntiin tai jopa valtioihin – luterilainen pappi voi peräti siunata homoavioliiton, joskaan ei vielä kirkon toimituksena. (Jotkut ovat nimittäin puljanneet läpi sellaisen vaihtoehdon, että pappi voi siunata avioituneen homoparin kodin, mikä sisältää itse parisuhteen siunaamisen ilman, että sen tarvitsee olla varsinainen parisuhteen siunaaminen à la kirkolliset häät.) Viralliseen luterilaisuuteen ei myöskään kuulu tieteellisen maailmankuvan vastustaminen tai ylipäänsä fundamentalismi (vaikka epäilemättä sen piiristä löytyy fundamentalisteja ihan riittämiin, mokomat pahanlaatuiset kasvaimet kun ovat levittäneet etäpesäkkeensä kutakuinkin kaikkialle).

Silti, ja ehkä osittain yllä mainituista syistä, olen jo vuosia ollut lähes häpeissäni luterilaisen kirkon puolesta (en sen jäsenenä, vaan sivustakatsojana). Halussaan mukautua kaikkeen luterilaisuus on kuohinut itsensä, tehnyt itsestään hajuttoman ja mauttoman – tarpeettoman. Ateistisemmin suhtautuvat (ja siis minua enemmän yliluonnollisesta tietävät) ovat tästä vain mielissään – ja epäilemättä voisivat hyvinkin argumentoida, että luterilaisuus on vain (vihdoin) hyväksynyt tosiasiat ja uskonnon tarpeettomuus ilmenee siksi kirkon tarpeettomuutena. Asiaa ei voida kuitenkaan tarkastella näin ahdaskatseisesti. On totta, että kaikki eivät tarvitse jumalaa ja että monille todisteiden puute on (jos ei todistus puutteesta) riittävä syy unohtaa mokoma turhuus; mutta yhtä totta on se, että monilla on tarve uskoa johonkin ihmistä ja näkyvää maailmaa suurempaan. Uskonnon laajamittaisen levinneisyyden perusteella voisi päätellä, että tämä usko on olennainen osa ihmisyyttä, kuten vaikka kauneuden arvostaminen tai etiikka. (On hyviä perusteita väittää, että kaikki ihmiset uskovat johonkin tieteellis-empiiriset todisteet ylittävään merkityksellisyyteen, vaikka eivät – erityisesti nykyään – tätä merkityksellisyyttä minkäänmoiseen jumalaan kytkekään. Mutta tämä on aihe toiselle kerralle, ks. blogimerkintä 12. 5. "Uskon ja tiedon vastakkainasettelusta".) Mikäli uskonnollisuus (tai tarkemmin: se usko, joka on perinteisesti ilmennyt uskonnollisesti) on olennainen osa ihmisluontoa, on perin harmillista, mikäli tähän tarpeeseen vastaamaan tarkoitettu instanssi ei kykene suorittamaan tehtäväänsä. (Vähän kuin jos taiteilijat eivät enää pystyisi tuottamaan taidetta, joka tyydyttäisi ihmisten taidetarpeen.)

Pidän täysin uskottavana, että viimeisten vuosikymmenten new age -uskontojen ja -uskomusten nousu johtuu paljolti siitä, että kirkon maallistuessa ihmiset eivät enää tyydyty sen opeista, vaan hakevat uskonsa kohteet muualta. Tämä on vaarallista. Kirkon etuna on se, että se on valtaisa ja hyvin kontrolloitu yhteisö, joka tarvittaessa tukee jäseniään (tai sen olisi määrä tukea). New age -hömppä eroaa tässä: on vaikea kontrolloida erilaisten uskomusten vaarallisuutta tai terveellisyyttä. Jos joku esimerkiksi kieltäytyy sairaalahoidosta, koska hänellä on gurun antamia parantavia kristalleja, voivat seuraukset olla kohtalokkaat. (Ei sen puoleen, Jehovan todistajien verenluovutuskielto on esimerkki tällaisesta hölmöydestä par excellence.) Kirkko on jo vuosisatoja suosinut maallista lääketiedettä, vaikka lääketieteen ja uskonnon suhde olikin alkuun karikkoinen. (Tämä johtunee lähinnä valtapoliittisista seikoista – nähdäkseni uskonnon jonkinlainen perustava tieteenvastaisuus on virheluulo, joka perustuu varhaisen (erityisesti katolisen) kirkon tieteenvastaisuuteen, mikä puolestaan on suora seuraus siitä, että tiede antoi maallisille hallitsijoille ja opettajille kirkolle perinteisesti kuuluvaa valtaa. Mutta tässä rämmitään taas sivupoluilla.)

2. Usko – uskonto – kirkko; pyhä kolminaisuus?
Mielestäni usko ja sen puute on aina yksilön oma asia. Tämä on kaiken uskonnon lähtökohta: ihminen löytää (tai on löytämättä) itsestään tarpeen uskoa johonkin itseään suurempaan. Tällaiset ihmiset ovat muodostaneet yhteisöjä, joissa tämä sisäinen tuntemus on pyritty jakamaan siinä missä muutkin tunteet. Nämä uskonnolliset yhteisöt (alunperin yleensä ylipäänsä yhteisön uskonnolliset/mystiset tavat ja rituaalit) luovat eräänlaisen sosiaalisen verkoston, joka lujittaa jäseniensä yhteenkuuluvuutta ja mahdollistaa uskon jakamisen. Tärkeää on, että tämä sosiaalinen verkosto tukee yksilön omaa uskoa. Tällaisten uskontojen institutionalisoiminen synnyttää kirkon. Monien kirkkojen ongelma onkin ollut se, että ne ovat (kuten instituutiot tapaavat tehdä) kääntäneet asetelman päälaelleen ja alkaneet yhteisön kautta säätelemään yksityistä uskoa – määrittämään mitä kenen kulloinkin tulisi uskoa ja mitä ei. Valta turmelee. Samanlainen mekanismi näkyy kaikkialla instituutioissa – kuten esimerkiksi puolueissa, jotka ryhtyvät joskus rankastikin säätelemään jäsenilleen sallittua poliittista ajattelua. Tietysti yhteisö asettaa aina normeja, ja nämä normit juuri määrittävätkin osaltaan itse yhteisön, mutta tarkoitan tapauksia, joissa säätely ylittää tarpeen ja kohtuuden rajat. Ei liene mitään vikaa siinä, että kirkko edellyttää jäseniltään uskoa jumalaan, mutta mikäli seksuaalinen suuntautuminen estää uskovaa liittymästä osaksi yhteisöä, se vaikuttaa silkalta syrjinnältä.

3. Luterilaisuuden hiljainen häpeä
Mitä luterilaiselle kirkolle sitten on tapahtunut? En tunne historiaa tältä osin järin hyvin, mutta uskallan spekuloida seuraavaa. Kirkko on sosiaalinen (intersubjektiivinen) yhteisö, jonka on tarkoitus tukea yksilöllistä (subjektiivista) uskoa. Tällaisena intersubjektiivisena yhteisönä kirkko on joutunut vastatusten toisen intersubjektiivisen yhteisön, nimittäin tiedeyhteisön kanssa. Jos kirkko säätelee sitä, mitä sen jäsenten olisi uskottava, se joutuu väistämättä törmäyskurssille tieteen kanssa, sillä tiede tekee osaltaan samaa (tosin kaikille, ei vain jäsenilleen – kirkkokin toisaalta esittää yleensä kaikkia, ei vain jäseniään koskevia väitteitä). Jos kirkko sanoo "älä pelkää, enkelit pitävät sinusta huolen" ja tiedeyhteisö sanoo "puppua, ei mitään enkeleitä ole olemassa", konflikti on valmis. Kirkolla on kaksi tapaa reagoida: joko pitää kiinni dogmeistaan tai myöntyä tieteen edessä. Edellinen on mahdollista lähinnä puhumalla tieteelle selittämättömistä ihmeistä tai pitäytymisellä yliluonnollisessa – näin esimerkiksi katolinen kirkko onkin menetellyt. Luterilainen kirkko on valinnut ensisijaisesti jälkimmäisen tien. Välillä suorastaan häpeillen se myöntää, että kyllä se tiede totta on, mutta että me nyt vaan uskotaan tällai ja että nää jutut on paradoksaalisia ja tarvitaan uskoa ja eimetiijetä. Samalla luterilaisuus on irrottanut keskeisen kristillisen opin eli pelastusopin inhimillisestä toiminnasta (Jumala ratkaisee ken pelastuu), eli toisin sanoen väittää, että on ihan paskan sama, mitä täällä elämässäni väsäilen, kun Jumala kumminkin pelastaa. Se ei siis edes ota vastuuta minkäänlaisesta eettisyydestä – joka on sentään perinteisesti ollut yksi kirkon keskeisimpiä tehtäviä.

Myöntyessään tieteelle luterilainen kirkko on tehnyt itsestään tarpeettoman. Ei tarpeettoman siksi, etteikö ihmisillä edelleen olisi tarvetta sille, mitä kirkko tarjoaa (lohtua, toivoa, jotakin havaittavaa suurempaa), vaan siksi, ettei se enää tarjoa sitä (paitsi haaleana versiona). Eikä tarpeetonta välttämättömyyden takia: tieteen vastustamisesta luopuminen on epäilemättä viisasta, mutta sen ei tarvitse tarkoittaa luopumista kaikesta. Luterilaisuus on epäonnistunut, kun se on tehnyt uskonnosta melkeinpä ainoastaan helvetin huonosti perusteltua pseudotiedettä. Toisin sanoen, vain arvostelukyvyn puutteesta kärsivä uskoo mieluummin esimerkiksi Raamatun tarjoamaan luomisoppiin kuin tieteellisesti perusteltuun evoluutioteoriaan (joka ei sivumennen sanoen ole ristiriidassa sen uskomuksen kanssa, että jumala loi maailman). Luterilainen kirkko on menettänyt ylpeytensä, hiljennyt häpeillen uskostaan, jota sen pitäisi sen sijaan puolustaa selkä suorana – ei vaihtoehtoisena tieteenä, vaan tietoa täydentävänä uskona.

4. Uskon paradoksaalisuus – ja sen paradoksaalisuuden kauneus
Kirkon ei siis pidä ryhtyä itsepäisesti hakkaamaan päätään seinään ja pitämään kynsin hampain kiinni maailmaa koskevista opeistaan, sanoo tiede mitä tahansa – se olisi pöljää. Annettakoon tieteelle, mikä tieteelle kuuluu: kokemuksessa ilmenevän todellisuuden kuvaus ja sen toimintalakien paljastaminen. Mutta pitäköön uskonto puolestaan kiinni siitä, mikä sille kuuluu: subjektiivisen uskonnollisen kokemuksen yhteisöllistäminen (suokaa anteeksi kömpelö kieleni). Jotta luterilainen kirkko voisi vastata ihmisten kaipuuseen uskoa, sen tulisi ottaa usko vakavasti, intohimoisesti. Luterilainen kirkko puhuu uskosta kuin moni filosofi rakkaudesta: analysoiden, teoretisoiden, abstrahoiden – ja siten kaiken olennaisen hukaten. Luterilaisen kirkon olisi otettava mallia Kierkegaardista, joka on uskonnon subjektiivisuudesta ja suoranaisesta epätoivoisuudesta huolimatta maalannut siitä niin kauniin kuvan, että paatuneimmankin ateistin on myönnettävä, että (vaikka pitäisi kaikkea Kierkegaardin sanomaa sekopäisenä) häneltä jää uupumaan jotakin olennaista, kun ei voi tuntea Kierkegaardin tavoin. (Rakkautta kokematonkin voi mestarillisen runoilijan pauloissa liikuttua siitä tavasta, jolla tämä mystinen ja tavoittamaton tunne saa runoilijan pulppuamaan elämää.) Elämän tarkoituksellisuuden paradoksaalisuudesta tietoinen Kierkegaard sukeltaa intohimoisesti sen järjettömyyteen, koska ei ihmisenä lopulta voi muuta: oli elämällä sitten tarkoitusta tai ei, oli tuonpuoleista sitten tai ei, hänen on ihmisenä uskottava tähän kaikkeen tai menetettävä kaikki ihmisyytensä. Kierkegaardin usko on kaunista ja ylevää kuin uhkaavana kohti vyöryvä myrskytaivas. Ja silti, Kierkegaard ei koskaan vie tieteeltä sen omaa, vaan ainoastaan antaa subjektiiviselle uskon kokemukselle hahmon.

Mikäli ihmisten omiin arvioihin on uskominen, kaikki eivät koe uskonnollisia tunteita edes vahingossa. He eivät koe mitään tarvetta uskoa mihinkään maailmaa ylittävään. Tällaisille ihmisille uskonnolla (ja sitä myöten kirkolla) ei liene mitään annettavaa, ja se siitä. Olisi kuitenkin houkkamaista päätellä tästä, ettei uskonnolla ylipäänsä ole mitään annettavaa. On nimittäin paljon niitäkin, joille uskonnollisuus on tärkeä osa elämää nimenomaan eräänlaisena tunteena. Uskonnollista tunnetta ei saa sotkea tietoon – kumpaankaan suuntaan. Tieteellinen tieto ei voi kumota uskonnollista tunnetta jostakin luonnon ylittävästä, eikä uskonnollinen tunne voi kumota tieteellistä tietoa jostakin luontoa koskevasta. Nähdäkseni luterilaisessa kirkossa on kyllä ymmärretty jälkimmäinen seikka, mutta sen olisi ylpeämmin puolustettava edellistä, mikäli se haluaa olla uskovien ihmisten lohtu ja turva. Muutoin se on vain päästänyt irti kaikesta, mitä sen tuli olla, ja muuttunut juuri sellaiseksi historian reliikiksi, jollaisena se tuntuu jopa itse pitävän itseään.

Uskon ja tiedon vastakkainasettelusta

Aina silloin tällöin leimahtaa keskustelu uskonnon ja tieteen, tai yleisemmin (uskonnollisen) uskon ja tiedon välisestä suhteesta. Ääripäät pääsevät tässäkin keskustelussa turhan keskeiseen asemaan: toisella puolella ollaan varmoja siitä, ettei jumalaa (/jumalia) ole olemassa; toisella puolen ollaan varmoja vastakkaisesta. Molemmat ääripäät ovat nähdäkseni ensinnäkin väärässä, ja vieläpä samasta syystä: molemmat kannat sekoittavat keskenään uskon ja tiedon. Niinpä meillä on yhtäältä niitä, jotka tiedon puutteen perusteella kieltävät uskon, ja toisaalta niitä, jotka uskon runsauden nojalla kieltävät tiedon. Mutta missä sitten menevät kummankin puolen oikeutuksen rajat? Siinäpä kysymys, johon seuraavassa melko pitkästi ja silti – pelkään – riittämättömästi tartun. Olisi mielenkiintoista kuulla, viekö ajatusketjuni lukijoiden mielestä perille. (Yritän perustella kantani melko alusta pitäen, joten tässä lienee paljon joillekin itsestäänselviä seikkoja – sori!)

Koska historiallisesti katsottuna usko jumalaan/jumaliin (monoteistisen kulttuuri-imperialistin tavoin kirjoitan tästä lähtien jumalan yksikössä, mutta en sentään isolla) on ollut eräänlainen oletus ja vasta tieteellinen maailmankatsomus on todella haastanut uskonnon (jumalattomat, ateistiset filosofiat eivät ole koskaan saaneet suurta massaa taakseen), aloitan ehkä jossain määrin epäintuitiivisesti tieteestä. (Sivumennen sanoen, oletan tässä, että tieteellinen metodi on perusteltu ja että luontoa koskien tieteen tuloksia ei käy kumoaminen – oletus, jota en perustele lähinnä siksi, että arvaan kaikkien lukijoideni jakavan sen.)

1. Jumalaton tiede
Lienee perusteltua väittää, että kaikki, mikä koskee maailmaa eli meille kokemuksessa ilmenevää todellisuutta, kuuluu tieteen alaan. Mikäli ilmiö vaikuttaa jotenkin maailmaan ja sen kulkuun, sen seuraukset ovat tieteen tarkattavissa. Näin ollen voitaneen sanoa, että jos jumala ei tule ilmenemään tieteellisessä tutkimuksessa (joko suoraan tai jonkinlaisena tieteellisten teorioiden edellyttämänä hypoteesina), jumalaa ei myöskään luonnosta löydy. (Tieteen erehtyväisyyteen liittyvät ongelmat sivuutettakoon irrelevantteina.) Näin maailmassa aktiivisesti vaikuttavaan jumalaan uskovan on asetuttava poikkiteloin tieteen kanssa.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö jumalaa voisi olla olemassa jonkinlaisena yliluonnollisena, maailman ulkopuolisena voimana/otuksena – jollaiseksi moni uskovainen sen toki juuri mieltääkin. Tällainen usko tieteen tutkimuskohteen, luonnon, ylittävään yliluonnolliseen olioon on tietysti vailla tieteellisiä perusteita, mutta ei toisaalta ole (tieteen pätevyysalueen ylittävänä) tieteenvastainenkaan. Toisin sanoen, näillä perustein tällainen uskovainen ei olisi erehtynyt, vaan ainoastaan tieteen näkökulmasta vailla oikeutusta uskomukselleen. Yleinen (esimerkiksi vapaa-ajattelijoiden usein esittämä) kanta, että on yhtä pöljää uskoa joulupukkiin kuin jumalaan, on yliluonnolliseen (joskaan ei luonnolliseen) jumalaan uskovaa kohtaan esitettynä vain karkea kategoriavirhe: siinä sotketaan keskenään usko luonnolliseen (ja siten tieteen piiriin kuuluvaan) ja usko yliluonnolliseen (ja siten tieteen piiriin kuulumattomaan) olioon. (Toisin sanoen, argumenttia ei voi käyttää uskoa tai uskontoa vastaan yleisesti, vaan ainoastaan tiettyjä uskovaisia ja uskonnon muotoja vastaan.) On kokonaan toinen asia, mitä perusteita on olettaa tällaista yliluonnollista oliota, mutta palaan siihen tuonnempana.

Voidaan siis osoittaa melko vakuuttavasti, että tiede ei tarvitse jumalaa – se on tarpeeton hypoteesi, ja on siten Ockhamin partaveitsenä tunnetun periaatteen nojalla hylättävä. (Ei ole mitenkään kiistatonta, että voitaisiin sanoa näinkään vahvasti, mutta yritän pitää homman yksinkertaisena.) Nyt voitaisiin toki vielä yrittää päätellä siitä, että tiede ei tarvitse jumalaa, se, että jumalaa ei näin ollen ole (kuten Dawkins & co. nähdäkseni tekevät). Mutta tämä on mahdollista ainoastaan sillä lisäyksellä, että tieteen alana on kaikki mahdollinen olemassa oleva. Tällaista lisäystä ei kuitenkaan voida oikeuttaa. Nimittäin se pitäisi tällöin onnistua pelkästään tieteeseen nojaten, ja mikäli tiedettä käytetään todistamaan (kuinka tahansa se sitten kävisikään), että tiede on kaiken totuuden mitta, on jo oletettu se, mikä oli todistettava. Olisi nimittäin jo oletettu, että tämä kysymys on tieteen ulottuvissa. (On kuin joku uskoisi pelkästään sen olemassaoloon, minkä voi nähdä, ja todistaisi tämän luottamalla (vain ja ainoastaan) näköönsä.) Tieteen näkökulmasta jää siten mahdolliseksi, että on olemassa yliluonnollinen jumala – esimerkiksi maailman alkuunpanijana. (Mainittakoon, että filosofian piirissä loogisena positivismina tunnettu kanta, jonka mukaan scientia mensura 'tiede on kaiken mitta', kaatui melko lopullisesti jo aikoja sitten, kun ymmärrettiin, että looginen positivismi itse ei ole tieteellinen teoria.)

2. Epätieteellinen jumala
Mikäli yliluonnolliseen jumalaan uskova pitää uskoaan tietona, hänen olisi tämän oikeuttaakseen vedottava ei-kokemusperäiseen tietoon, eli käytännössä logiikkaan. Logiikan luonteen mukaisesti yritykset todistaa jumalan olemassaolo tiedollisesti ovat aina perustuneet välttämättömyyteen. Nykynäkökulmasta katsoen on oikeastaan aika nurinkurista, että jumaltodistusten kumoaminen on paljon vaikeampaa ja monimutkaisempaa kuin jumalan olemattomuutta perustelevien argumenttien. (Niinpä myös filosofian piirissä tyydytään usein vain pitämään argumentteja epäuskottavina ilman varsinaisia perusteluja – Jaakko Hintikka toteaakin eräässä kirjoituksessaan, että (melkein) kaikki "tietävät" Plantingan (joskus 60-luvulla esittämän) jumaltodistuksen olevan epäpätevä, mutta aniharva osaa sitä todistaa.) Jotkut jumaltodistukset ovat loogisesti melko kinkkisiä. Vanha kunnon (nykynimeltään) Intelligent Design -argumentti on toki melko heikko, mutta ”ensimmäisen syyn argumentti” ja nk. ontologinen argumentti (jollainen myös Plantingan argumentti on) ovat vähän hankalampia tapauksia.

Ensimmäisen syyn argumentin mukaan jumala on oletettava maailman alkusyyksi. Nimittäin tätä hetkeä edeltänyt kausaaliketju ei (argumentin mukaan) voi olla ääretön, sillä muutoin ääretön aika olisi jo kulunut (ja mites se niin...?), joten sen täytyy olla äärellinen, eli syiden sarjassa on oltava ensimmäinen syy. Tämä on sitten se jumala. Niin helposti argumentti ei kaatune (vaikka se kaatuu kyllä), mutta voidaan silti todeta jo heti kättelyssä, että ensimmäinen syy voi yhtä hyvin olla (tiedettä mukaillen) alkuräjähdys itse: jos alkuräjähdys ei (argumentin esittäjien mukaan) ole voinut syntyä tyhjästä, niin ihan samalla tavalla voidaan kyseenalaistaa jumalan mahdollisuus itse syntyä tyhjästä. (Ja sitten tulee se "jumala on aina ollut olemassa", joka rikkoo rehvakkaasti koko argumentin perusolettamusta vastaan.) Jos argumentti vie perille, se todistaa, että kaiken alussa oli tapahtuma, jolla joko ei ollut syytä, tai joka oli causa sui 'itsensä syy'; se ei mitenkään määritä tämän tapahtuman laatua, oli se sitten luominen tai alkuräjähdys tai mikälie.

Ontologisen argumentin alkuperäisen muotoilun mukaan taas jumalan olemassaolo seuraa sen määritelmästä ”täydellinen olio”. Jos siltä nimittäin puuttuisi olemassaolo, ei se olisi täydellinen olio. Argumentin hataruus paljastuu viimeistään pohtimalla esimerkiksi täydellisen nauriin käsitettä: mielestäni nauris, joka ei ole olemassa, ei voi olla täydellinen nauris. Siispä täydellinen nauris on olemassa? Ontologisesta argumentista on modernimpia ja monimutkaisempia, logiikkaan selkeämmin nojautuvia muotoiluja, kuten Plantingan, mutta nekin on kyllä osoitettu monta kertaa pätemättömiksi, joten eiköhän nyt vain todeta, että meidän on hylättävä jumalan olemassaolon loogiset todistukset. Mielestäni on todistettavissa, ettei jumalan olemassaoloa voida ylipäänsä todistaa mitenkään (kuten ei vastakkaistakaan), mutta se on kinkkinen juttu – tässä tyydyn toteamaan, että osoittakoon se todistuksen, joka osaa.

Uskoa jumalan olemassaoloon ei voida siis oikeuttaa tiedollisesti, jos ei päinvastaistakaan. Tämän tuloksen ei tosin nykyään länsimaissa elävää, sivistynyttä ihmistä pitäisi yllättää pätkääkään, mutta kun seuraa erityisesti amerikkalaista keskustelua aiheesta, niin tuntuu, että tätäkin on syytä toistella toistamasta päästyään. (Mainittakoon, että amerikkalaisessa keskustelussa lienee taustalla tiedettä uhkaava kristillinen fundamentalismi, jota vastaan erityisesti tieteilijät ja tieteenfilosofit ovat hyökänneet ehkä hieman karkein argumentein – maltillisella, henkilökohtaisella uskolla ei keskustelussa juurikaan ole sijaa.)

3. Tiedosta ja uskosta
Alussa totesin, että uskon tiedollisin perustein hylkäävä ja tiedon uskonnollisin perustein hylkäävä tekevät saman virheen, mutta eri suuntaan. Selitänpä tätä hieman.

Tiedon katsotaan yleensä edellyttävän kolme kriteeriä: objektiivisen (totuus), intersubjektiivisen (oikeutus) ja subjektiivisen (usko) kriteerin. Mikäli tietäisin jumalan olevan olemassa, sen pitäisi ensiksikin (tietysti) todella olla olemassa, minun olisi uskottava tähän asiaintilaan ja pystyttävä vieläpä perustelemaan eli oikeuttamaan se jollakin tavoin – se ei saa olla sattumalta totta. Se, että oikeutusta ei ole, ei tarkoita, että kyseessä oleva asia ei olisi totta – todistuksen puuttuminen ei ole puuttumisen todistus. (Vastakkaisesta kannasta onkin sitten filosofiassa tapeltu ihan riittävästi, eli voiko oikeutettu seikka olla epätosi.) Intersubjektiivisen oikeutuksen puute ei myöskään tarkoita, ettei olisi syytä uskoa. Esimerkiksi uskon kokevani erinäisiä asioita kauniina, vaikken oikein osaakaan sitä muille todistaa. Joskus ihmisten on vaikea uskoa, että (häpeän myöntää) ihan oikeasti pidän joistain Britney Spearsin tuotannon alkupään kappaleista… sori vaan! Tällaiset subjektiiviset seikat ovat toki silti ainakin teoriassa myös todistettavissa (ehkä aivokuvauksella?), mutta tässä käsiteltävänä olevan uskon kohdalla edes periaatteellinen intersubjektiivinen oikeutus ei ole mahdollinen.

Ateisti (ymmärrettynä ihmisenä, jonka mielestä voimme tietää, että jumala ei ole olemassa; käsitän ihmisen, joka ei tiedä onko jumala olemassa, agnostikoksi) erehtyy pitämään intersubjektiivisen, tiedollisen kriteerin puuttumista riittävänä syynä kieltää myös subjektiivisen uskon oikeutus. Teisti (ymmärrettynä ihmisenä, jonka mielestä voimme tietää, että jumala on olemassa) puolestaan erehtyy pitämään subjektiivisen uskonsa runsautta riittävänä intersubjektiivisena tiedon kriteerinä.

Usko puhtaasti subjektiivisena uskona (vailla intersubjektiivista komponenttia) on oikeastaan luottamusta. Englannissa tämä ero tehdään kielenkin tasolla: uskonnollinen usko (faith) on eri asia kuin tiedollinen usko (belief). Luottamus on jotakin, joka saa merkityksensä tiedon puutteesta: mitä vähemmän olen tiedollisesti varma siitä, tekeekö ystäväni minua kohtaan oikein, sitä enemmän minulta kysytään luottamusta. Vastaavasti lause ”uskon ihmiskuntaan” saa merkityksensä vasta sitä kautta, että ihmiskunta on de facto osoittanut toiminnallaan, että se ei ehkä olisi näyttöjen perusteella tällaisen luottamuksen arvoinen. Mikäli tällainen luottamus on tarpeaksi vahva, voitaneen puhua vakaumuksesta.

Hyvä on, mutta onko jumalaan uskominen sitten vain eräänlaista heikkoa tiedon muotoa, jossa pidetään tosiasiassa riittämättömiä perusteita riittävinä ainakin itselle? Mielestäni tämä olisi virhe, ja puolustanpa seuraavassa uskaliaasti (pelkästään subjektiivisen) uskon asemaa ja oikeutusta inhimillisessä elämässä. Väite uskon "heikkoudesta" on jo lähtökohtaisesti outo, koska kuitenkin vakaumusta pidetään yleensä melko vahvana tuntemuksena tai positiona.

4. Usko ja maailman merkityksellisyys
Väitän, että inhimillinen toiminta ilmentää uskoa maailman, elämän jne. merkityksellisyyteen, että tätä uskoa ei voida pitää tietona, ja että ihmisellä on silti riittävät subjektiiviset perusteet uskoonsa vaikka tietäisikin, että perusteet eivät riitä tietoon. Tiede ei löydä merkityksiä maailmasta, vaan muodostaa ainoastaan kuvauksen siitä, mitä maailmassa on ja miten nämä asiat liittyvät toisiinsa. Tieteessä maailma ei ilmene merkityksellisenä tai tarkoituksenmukaisena, mutta ihmisille maailma joka tapauksessa todellistuu sellaisena. Päinvastoin, tieteessä jopa katsotaan, että maailmassa ei objektiivisesti katsoen ole merkityksiä tai tarkoituksenmukaisuutta: kaikki on mekanistista, kausaalilain ohjaamaa kylmää vääjäämättömyyttä. Jokainen maailman merkityksellisyyteen uskova ihminen osoittaa näin subjektiivista ja vain subjektiivisesti perusteltavissa olevaa luottamusta (tai jopa vakaumusta) siihen, että ”tällä kaikella on jotakin merkitystä”. Uskoisin, että tämä merkityksellisyyden kaipuu tai tarve on lopulta jumaluskon taustalla, ja väitän samalla, että tätä merkityksellisyyden kaipuuta tiede ei pysty mitenkään tyydyttämään – pikemminkin tieteeseen vankasti uskovan olisi pääteltävä tieteen itsensä nojalla, ettei mitään merkitystä ole.

Ilmeisin vastaus on tämä: voimme luoda itsellemme merkityksen. (Joskin tieteellisesti katsoen tällainen merkitys ei ole todellinen.) Tätähän uskonnon romahdusta ja tieteen voittokulkua seurannut eksistentialismi pyrkii pohjimmiltaan sanomaan: olemme maailmaan heitettyjä, vailla ennalta asetettua merkitystä, mutta vapaita luomaan oman merkityksemme. Näin mielestäni juuri onkin, mutta eksistentialismi ja uskonto voivat lyödä kättä: ihmisellä on, mikäli hän tuntee tällaista kaipuuta, kaikki oikeus löytää merkityksensä juuri jumalasta, jota ei voi nähdä, kuulla tai todistaa, mutta jonka kautta ajatus maailman tarkoituksenmukaisuudesta ja sitä kautta merkityksestä tulee hänelle mahdolliseksi.

Ihminen voi tuskin elää elämäänsä uskomatta ainakin jollakin tasolla siihen, että tällä kaikella on jotakin merkitystä, että on jokin syy toimia. Tai ainakin tällainen merkityksetön olemassaolo on ihmiselle tuskaista ja onnetonta. Mutta nykypäivänä tällainen usko irtaantuu jumalasta, joka on jo kauan aikaa sitten lakannut olemasta kaikille ihmisille riittävä lohtu (ehkä se ei koskaan ollutkaan), ja ilmenee nyt vapaasti – esimerkiksi Kari Enqvistin väitteessä, että kaiken teoria on olemassa, emme vain ole vielä löytäneet sitä. Usko kumpuaa siis ihmisen perustavanlaatuisesta tarpeesta kokea elämänsä mielekkäänä, ja jos se saakin uskonnollisen muodon, jumala ei siinä luonut ihmistä jotakin tarkoitusta varten, vaan ihminen loi jumalan jotakin tarkoitusta varten.