Tasa-arvo on tasapuolisesti mies- ja naisasiaa (Hesarin mielipidekirjoitus 25. 6.)

Ajattelin laittaa tänne blogiin Helsingin Sanomissa (HS 25. 6. 2008) ilmestyneen mielipidekirjoituksemme editoimattomana versiona, eli hitusen julkaistua pidempänä. Alla on aiheeseen liittyvä blogimerkintä. (Hesarin toimittaja muutti otsikon muotoon "Feministien ei tule ajaa vain naisten etua", minkä sävyä pidän hieman omaamme hyökkäävämpänä.)

Tasa-arvo on tasapuolisesti mies- ja naisasiaa

Vastauksessaan (HS 18. 6.) Arno Kotron ansiokkaaseen sunnuntaidebattikirjoitukseen (HS 15. 6.) Anne Moilanen peräänkuulutti ”fiksuja miesasiamiehiä”. Vaikka Moilanen kehuu kirjoitusta ”historiallisen sovinnolliseksi”, häneltä itseltään sovittelevuutta ei näytä löytyvän.

Kirjoituksen sävyä olennaisempaa on kuitenkin Moilasen huolestuttava sanoma. Kun Kotro kirjoituksessaan kritisoi tasa-arvokeskustelun yleistä tyyliä ja miesten tasa-arvo-ongelmien vähättelyä, Moilanen ehdottaa uuden miesliikkeen perustamista ongelmien korjaamiseksi. Feministit kuitenkin painottavat ajavansa sukupuolten välistä tasa-arvoa – siis myös miesten. Moilanen itsekin yhtyy Kotron kantaan, että naisten ja miesten tasa-arvopyrkimykset ovat yhteisiä. Mihin siis tarvitaan kaksi eri leiriä?

Tasa-arvon on tarkoitus raivata tilaa, ettei kenenkään tarvitsisi rajoittaa identiteettiään, ammatinvalintojaan jne. sukupuoltaan määrittävien ennakkoluulojen mukaan. On epäjohdonmukaista kritisoida vain toista sukupuolta koskevia stereotypioita, koska perinteiset naisten ja miesten roolit ovat muodostuneet toisistaan riippuen, vastakkainasettelussa toisiinsa nähden. Esimerkiksi naisten ajatteleminen luonnollisina hoivaajina sisältää ennakkoluulon, että miehet ovat hoitotehtävissä kelvottomampia.

On ristiriitaista ajaa vain yhden sukupuolen tasa-arvoa. Feminismi ampuu itseään nilkkaan, jos se rajoittuu ajamaan vain naisten etua. Se on, paitsi epätasa-arvoista, myös vahingollista sekä miehille että naisille. Kotro otti kaivatun askeleen pois iänikuisesta ennakkoluulosta, että miehet ajavat miesten etua, naiset naisten. Samaa olisi toivonut Moilaseltakin.

Erityisen räikeä mutta hyssytellen hyväksytty epäkohta on Kotronkin esiin nostama, vain miehiä koskeva asevelvollisuus. Tällaisen käytännön taustalla piilevien sukupuolikäsitysten ruotiminen olisi kaikille tasa-arvon kannattajille välttämätön ja kiireellinen tehtävä. Etenkin, kun kyse on lainvoimaisesta syrjinnästä – toisin kuin suuressa osassa tasa-arvo-ongelmia.

Miksi tasa-arvokeskustelu on niin vaikeaa? Yhden ongelman Moilanenkin nostaa esiin: aihe herättää henkilökohtaisuudessaan syviä tunteita. Niinpä rakentava keskustelu edellyttää osanottajilta erityisen paljon empatiaa ja malttia. Naisten on vaikea havaita miehiä rajoittavia rooleja ja päinvastoin. Molemminpuolinen ymmärtämättömyys johtaa helposti ylilyönteihin ja väheksyntään sekä hyväntahtoisenkin kritiikin tulkitsemiseen hyökkäykseksi.

Tasa-arvokeskustelua vaivaa lisäksi takertuminen ajatukseen sukupuolesta täsmälleen kahteen ryhmään jakautuneena. Jako on historiallisesti ymmärrettävä, mutta kaikki tyynni kestämätön. Ensiksikin ulkopuolelle jää koko joukko ihmisiä, jotka eivät koe kuuluvansa kumpaankaan ryhmään. Toiseksi jako perustuu harhaiseen ja tieteellisesti perusteettomaan kuvitelmaan, että olisi olemassa kaksi erillistä ihmisryhmää kiinteine ominaisuuksineen. Kolmanneksi se on tasa-arvon kehittymiselle haitallista, koska tavoitteena on tilanne, jossa ihmiset nähtäisiin lähtökohtaisesti yksilöinä, joilla on vapaus toteuttaa itseään nimenomaan näistä stereotypioista huolimatta.

On luonnollista, että feminismin huomio oli liikkeen alussa juuri naisiin kohdistuvissa lukuisissa eriarvoisuuksissa. Tilanne on kuitenkin onneksi – kiitos juuri naisasialiikkeen – muuttunut. Irtautuminen aikansa eläneistä perusoletuksista ja vastakkainasetteluista on nykyfeminismin keskeisiä haasteita. On oltava avoimia sillekin tosiasialle, että myös miehet kokevat syrjintää. Samoin on luovuttava tasa-arvon määrittämisestä perinteisen mies-nais-jaon ehdoilla. Jos feminismi ei pysty uudistumaan, siitä uhkaa tulla tasa-arvon jarru, ei sen moottori.

Onkin vaikeaa nähdä perusteluja Moilasen asenteelle, kun hän toteaa feministien ”tunnustavan laajalti” myös miehiä koskevat sukupuoliongelmat, mutta niiden ratkaisemisen olevan miesten omalla kontolla. Mitä ”tunnustaminen” oikein tarkoittaa? Että tiedostetaan, mutta ei tehdä mitään?

Feministit valittelevat usein miesten vähäistä osallistumista tasa-arvokeskusteluun. Nyt Moilanen vastaa Kotron kädenojennukseen kehottamalla häntä etsimään apua miesten joukosta tai hoitamaan asian itse. Tällainen asenne vie takaisin kohti sitä miesten ja naisten vastakkainasettelua, josta feminismissä on aktiivisesti pyritty eroon.

Malin Grahn
Filosofian tohtorikoulutettava
Helsingin yliopisto

Toni Kannisto
Filosofian tohtorikoulutettava
Tampereen yliopisto

Tasa-arvosta, sukupuolesta ja keskiarvon logiikasta

Kuten jotkut teistä ehkä huomasivatkin, kirjoitin yhdessä Malin Grahnin kanssa mielipidekirjoituksen Helsingin Sanomiin (HS 25. 6.) reaktiona Arno Kotron (jo alempana kehumalleni) Sunnuntaidebatti-kirjoitukseen (HS 15. 6.) sekä Anne Moilasen siihen kirjoittamaan vastineeseen (HS 18. 6.). Esitimme siinä lyhyesti (ja siksi ehkä hitusen epäonnistuneesti, erityisesti kun toimittaja editoi tätä kohtaa vielä lyhyemmäksi) kritiikkiä tasa-arvokeskustelua vaivaavaa tiukkaa mies-nais-jakoa vastaan. Seuraavassa selitän hieman tätä monilta ymmärtämättä jäänyttä kantaa.

Olen skannannut tekstit ja ne löytyvät näin:
Kirjoituksemme
Kotron sunnuntaidebattikirjoitus
Moilasen mielipidekirjoitus

1. Kaksi sukupuolta
Pahimmillaan lauseemme "Tasa-arvokeskustelua vaivaa lisäksi takertuminen ajatukseen sukupuolesta täsmälleen kahteen ryhmään jakautuneena" on tulkittu biologian kieltämisenä. Sitä se ei tietysti ole – vaikka lisäys "tietysti" onkin vähän ongelmallinen siksi, että tällainen kanta on yllättävän yleinen. Tarkoitus oli kritisoida tasa-arvokeskustelun takertumista tähän ajatukseen, ja erityisesti Moilasen esittämää (varsin yleistä) ajatusta siitä, että miesten pitäisi ajaa miesten asiaa ja naisten naisten asiaa – siis rintamalinjojen vetämistä siksi, että jaamme ihmiset kahteen osaan ja kuvittelemme ryhmien olevan homogeenisiä. Mutta ensin alkuperäinen teksti, joka oli valitettavan hankalasti editoitu:

Tasa-arvokeskustelua vaivaa lisäksi takertuminen ajatukseen sukupuolesta täsmälleen kahteen ryhmään jakautuneena. Jako on historiallisesti ymmärrettävä, mutta kaikki tyynni kestämätön. Ensiksikin ulkopuolelle jää koko joukko ihmisiä, jotka eivät koe kuuluvansa kumpaankaan ryhmään. Toiseksi jako perustuu harhaiseen ja tieteellisesti perusteettomaan kuvitelmaan, että olisi olemassa kaksi erillistä ihmisryhmää kiinteine ominaisuuksineen. Kolmanneksi se on tasa-arvon kehittymiselle haitallista, koska tavoitteena on tilanne, jossa ihmiset nähtäisiin lähtökohtaisesti yksilöinä, joilla on vapaus toteuttaa itseään nimenomaan näistä stereotypioista huolimatta.

Biologisesti tarkasteltuna sukupuoli ei ole yksioikoinen asia. Sukupuolielinten tasolla erottelua ei aina voida tehdä, sillä monella ihmisellä on molempien sukupuolten elimiä (tästä onkin viime aikoina ollut paljon esim. dokumentteja). Myöskään kromosomitasolla (jossa jako yleisemmin toteutetaan) mitään selkeää linjaa ei voida vetää: normaalisti miehillä on xy-kromosomisto ja naisilla xx, mutta on myös esimerkiksi ihmisiä, joilla on xxy-kromosomisto ja joita (silti) pidämme naisina. Pelkkä y-kromosomin olemassaolo ei vielä tee kenestäkään miestä. Tämä on tieteellinen fakta eikä suinkaan mikään tieteen kielto (ne, jotka minut tuntevat, tietävät hyvin, että olen pikemminkin varsin tieteellisesti orientoitunut ihminen).

Mutta kaikki tyynni ihmiset jakautuvat biologisesti ja sosiaalisesti lähtökohtaisesti kahteen ryhmään. Melkein kaikki ihmiset voidaan luokitella miehiksi tai naisiksi ongelmitta, ja ongelmallistenkin tapausten kohdalla luokittelu silti aina tehdään. Virallisissa papereissa ei ole sukupuolen kohdalla "jokin muu, mikä"-vaihtoehtoa. Tämä ei ole ongelma, vaan ongelma on se, että juuri tasa-arvon olisi pystyttävä korjaamaan tämän tietyn ominaisuuden perusteella tapahtuva syrjintä ja leimaaminen. Tähän ei pystytä, jos lukkiudutaan miehiin ja naisiin, kuten Moilanen (ja monet muut "vanhakantaiset" feministit) tekee.

Sukupuolta voisikin tässä verrata ehkä hieman ontuvasti ihonväriin: on selvää, että toiset ihmiset ovat toisia tummempia, mutta rajanveto "tummiin" ja "vaaleisiin" on silti monin kohdin vaikeaa tai mahdotonta. Nykypäivänä olisi absurdia todeta valkoihoisten "tunnustavan" tummaihoisten tasa-arvo-ongelmat ja siirtyä sitten kehottamaan tummaihoisia perustamaan jonkin yhdistyksen korjatakseen tämän ongelman. Täsmälleen näin Moilanen kuitenkin totesi mielipidekirjoituksessaan miehistä ja heidän tasa-arvo-ongelmistaan. (Noloa on se, että Moilanen on toisaalla verrannut "miesaktivisteja" rasisteihin.) Joku toimittaja on kerran lohkaissut sattuvasti: tuntuu, että miehet ovat tämän päivän neekereitä.

2. Tasa-arvo ja sukupuoli
Keskeinen väitteeni on, että tasa-arvo koskee aina yksilöä, siitä huolimatta, että siitä usein puhutaan (käytännön syistä) ihmisryhmien kautta. Kun sanomme, että ihmisryhmä X on tasa-arvoinen ihmisryhmän Y kanssa, sanomme, että ryhmän X (tai Ryhmä-X:n) edustajat ovat oikeutettuja ja velvoitettuja täsmälleen samoin kuin ryhmän Y edustajat – siis yksilöt. Toisin sanoen, annamme jokaiselle yksilölle samat oikeudet ja velvollisuudet riippumatta siitä, sattuuko hänellä olemaan ominaisuus "kuulua ryhmään X" vai "kuulua ryhmään Y". Tämä erittäin tärkeä näkökulma katoaa sellaisessa tasa-arvokeskustelussa, joka jakautuu miehiin ja naisiin: unohdamme ensin (ehkä terminologisella tasolla), että tavoitteemme on yksilönvapaus eikä abstraktin ryhmän vapaus, ja muodostamme sitten näihin ryhmiin jakautuvia rintamia, jotka ovat haitallisia tasa-arvon kehittymiselle.

Saman voisi sanoa myös näin: tasa-arvo on absoluuttinen käsite. Joko miehet ja naiset ovat tasa-arvoisia tai eivät ole. Siksi on käsitteellisesti ristiriitaista ajaa vain toisen sukupuolen tasa-arvoa. (Näin sanotaan epäilemättä usein vain siksi, että ollaan korjaamassa toista sukupuolta koskevaa epäkohtaa, jolloin näkökulma on esimerkiksi se, että tehdään naisista tasa-arvoisempia, vaikka tosiasiassa tuloksena on tietysti molempien sukupuolten tasa-arvoistuminen.) Tasa-arvon ajamisessa pyritään siihen, että lopulta oikeuksien ja velvollisuuksien kannalta ei enää ole väliä sillä, kuuluuko henkilö a ryhmään "miehet" vai "naiset". Tämä tulkitaan valitettavan usein sukupuolten erojen kieltämiseksi, mutta nämä ovat kaksi täysin eri asiaa. Olisi monellakin tavalla hullua kieltää sukupuolittuminen. Mutta, näin analogiana, on aivan eri asia havainnoida, että kahdesta henkilöstä toinen on toista paljon pidempi kuin esimerkiksi antaa pidemmälle tällä perusteella pituuteen liittymättömiä oikeuksia, joita lyhyempi ei saa.

Tätä ajattelutapaa kritisoidaan usein siitä, että se jättää huomiotta miesten ja naisten erilaisuuden. Naiset voivat synnyttää, miehet eivät – se on fakta. (Tietystikin väite on toiseen suuntaan virheellinen: ihminen ei välttämättä voi synnyttää vain siksi, että on nainen.) Kritiikin ydin on se, että koska miehet ja naiset ovat erilaisia, heillä tuleekin olla erilaisia oikeuksia. Mutta ongelma on se, että suurimmassa osassa tapauksia ei ole mitään syytä jakaa oikeuksia juuri sukupuolen mukaan. Esimerkiksi armeijakäytäntöä näkee joskus perusteltavan sillä, että miehet ovat keskimäärin naisia vahvempia, mutta tämän pitäisi sittenkin johtaa armeijavelvollisuuden kytkemiseen lihasvoimaan, ei sukupuoleen: olen täysin varma, että aika moni nainen on vahvempi kuin heiveröinen meikäläinen ja siten paremmin armeijapalvelukseen soveltuva. (Argumentin muita heikkouksia en nyt jaksa luetella.) Samaten argumentti "naiset synnyttävät, joten on oikein, että miehet sitten menevät armeijaan" (abstrahoiden sen kaikista ongelmista) johtaisi loogisesti armeijavelvollisuuden kytkemiseen synnyttämiseen: jos nainen ei synnytä (joko ei halua tai pysty), niin menkööt armeijaan. (En tietenkään kannata tällaisia kriteerejä, vaan ainoastaan huomioin näiden argumenttien ongelmia.)

Summa summarum: mikäli jokin ominaisuus johtaa toisista eroaviin oikeuksiin tai velvollisuuksiin, tämän eron tulee olla perusteltavissa juuri tällä ominaisuudella. Sukupuolten tasa-arvosta käytävässä keskustelussa on kyse juuri siitä, että miehyys ja naiseus eivät perustele suurinta osaa eroavista käytännöistä. Jos käytäntö on perusteltavissa jollakin muulla ominaisuudella, se tulee kytkeä tuohon ominaisuuteen.

3. Keskiarvo vs. tasa-arvo
Sillä on merkittävä ero, katsommeko tasa-arvoa ryhmien vai yksilöiden kannalta. Valitettavan yleinen virhepäätelmä, jonka ihmiset (yleensä tiedostamattaan) tekevät, on päätteleminen joukon ominaisuuksista yksilön ominaisuuksiin. Otetaan kaksi koululuokkaa ja mitataan henkilöiden pituudet. Osoittautuu, että luokan A oppilaat ovat hieman luokan B oppilaita pidempiä. Tästä ei (tietenkään) voida päätellä, että satunnaisesti valittu luokan B oppilas olisi satunnaisesti valittua luokan A oppilasta lyhyempi. Silti tämä virhepäätelmä tehdään valitettavan usein: "somalit tekevät natiivisuomalaisia enemmän rikoksia, siksi pidän näkemääni somalia vaarallisena", "ranskalaiset ovat keskimäärin ylimielistä kansaa, uusi vaihto-oppilas on ranskasta, joten hän on varmaan ylimielinen" ja erityisesti "naiset ovat yleensä miehiä heikompia, joten suosin aina miestä fyysisesti vaativiin hommiin". (Päätelmä on pätevä vain siinä erikoistapauksessa, että ryhmän jäsenistä 100%:lla on tietty ominaisuus.)

Ajattelutapa on ymmärrettävä, sillä se kertoo jotakin tilastollisista todennäköisyyksistä, jotka ovat erityisesti evolutiivisesti tärkeitä. Jos jokin kulmakunta on tilastollisesti toista vaarallisempi, kannattaa suoria kotiin jälkimmäisen läpi, jne. Mutta, kuten todettu, tasa-arvon on tarkoitus koskea yksilöitä, ja yksilöiden kohdalla todennäköisyydet ovat merkityksettömiä. Jos joku nainen on miestä vahvempi, hän on tätä miestä vahvempi riippumatta miesten ja naisten keskinäisistä todennäköisyyksistä olla toisiaan vahvempia. Tasa-arvo ei voi koskaan toteutua niin kauan kuin pysyttelemme ryhmien ja siis todennäköisyyksien tasolla: jos miesten tarvitsee mennä armeijaan siksi, että he ovat keskimäärin vahvempia, on aina aimo liuta miehiä, jotka kärsivät vääryyttä siitä yksinkertaisesta syystä, että eivät (miehuudestaan huolimatta) kertakaikkiaan ole vahvoja – ja tietysti aimo liuta naisia, jotka tilastoista huolimatta olisivat riittävän vahvoja.

Miehet ja naiset ovat tilastollisesti erilaisia, mutta yksilötasolla vain harva ero on merkitsevä. Esimerkkinä tällaisesta harvinaisesta erosta on se, että miehet eivät voi synnyttää. Suurin osa miehiin ja naisiin liitetyistä stereotypioista ei ole merkitseviä: nainen voi olla miestä pidempi ja vahvempi, mies naista kykenevämpi hoivaamaan lasta jne. Todellinen tasa-arvo voi toteutua vain, jos katsomme sukupuolen (ja siihen tilastollisesti liitettävien ominaisuuksien) taakse yksilöihin ja teemme päätöksemme hänen tosiasiallisten ominaisuuksiensa perusteella. Työpaikan saannin perusteena ei voi olla se, että henkilö on mies tai nainen, vaan se, että henkilö on työhön soveltuvimmaksi katsottu. Sama pätee opiskelupaikkoihin, armeijaan, palkkaan jne.

Lyhyesti: esimerkiksi armeijakäytäntöä ei saisi lopulta tarkastella yksinomaan mies-nais-jaon kannalta, vaan tulisi pohtia, mitkä ominaisuudet tekevät ihmisestä armeijapalvelukseen soveltuvan ja tehdä päätökset sen mukaisesti – koko nais-mies-jaon ei tarvitse koskaan tulla edes mainituksi (paitsi kritiikin kohteena ja sitä kautta, että de facto jako tehdään nyt tähän perustuen, mistä olisi päästävä eroon). Silti suurin osa keskustelusta sukupuolten välisestä tasa-arvosta käydään tiukasti mies-nais-asetelmiin lukkiutuen. Todellisen kritiikin kohteen tulisi olla oikeuksien ja velvollisuuksien jne. jako ominaisuuksien "mies" ja "nainen" perusteella, ja niin kauan kuin meillä on erikseen "naisasialiikkeet" ja "miesasialiikkeet", tasa-arvon eteneminen on hidasta asemasotaa eikä yhteistyössä toteutettua pyrkimystä kohti todellista tasa-arvoa.

On miltei käsittämätöntä, että tätä ei keskustelussa tajuta. Aikoinaan jakoja tehtiin lainsäädännönkin tasolla ihonvärin perusteella, ja silloin (kuten joskus harvoin nytkin) jakoja saatettiin perustella keskiarvoisilla ominaisuuksilla. Nykyään ajatus on puistattava: ihonväri ei ominaisuutena millään tavoin tee ihmisestä esimerkiksi tyhmempää, sen tiedämme. Sama pätee miehiin ja naisiin: pelkkä henkilön ominaisuus olla nainen ei tee hänestä fyysisesti heikkoa lasten- ja kodinhoivaajaa, joka tykkää ostella kenkiä ja hallitsee huonosti matematiikkaa.

Reunahuomioita feminismiin, osa 2: Vaiettu tasa-arvo-ongelma

Vaikka suurin osa tämänhetkisistä tasa-arvo-ongelmista koskee epäilemättä naisia, ylivoimaisesti räikein tasa-arvorike koskee miehiä. Yksi yhteiskuntamme perusjärjestelmistämme nojautuu sille, että noin puolet kansasta pakotetaan yksinomaan sukupuolensa perusteella viettämään puolesta vuodesta vuoteen opetellen tappamaan mahdollisimman tehokkaasti. Vaihtoehtoina on 13kk:n pakkotyö, vankila tai kansalaisuuden menettäminen. Käsittämättömintä on kuitenkin se, kuinka tehokkaasti miesten asevelvollisuus vaietaan julkisessa keskustelussa kuoliaaksi.

1. Miehistä poikia
Miesten pakollinen asepalvelus ei ole pikkujuttu. Se ei pelkästään vie puolesta vuodesta vuoteen nuorten miesten elämästä, eristä heitä täksi ajaksi yhteiskunnasta, nöyryytä ja alista heitä, vaan se on myös tasa-arvorikkomuksena omassa kastissaan siksi, että se on kirjattu lakiin – siis lainvoimaista syrjintää. Armeijan vaikutusta ei ole helppo käsittää ulkopuolelta. Tavanomainen tapa suhtautua esimerkiksi armeijasta lomalle päässeihin sotamiehiin on valittaa siitä, kuinka mies yhtäkkiä jauhaa vain armeijajutuista – aivan kuin suurimman osan ajasta sotaleikkejä harjoittelevalla ja muusta yhteiskunnasta eristetyllä ihmisellä ihan luonnostaan olisi paljonkin sanottavaa normaalista arjesta. Ei ymmärretä sitä, kuinka täydellisesti se hallitsee elämää: ei kuten koulu tai työ (ja tunnetusti koululaisetkin puhuvat paljon koulusta ja työssä käyvät työstä), vaan kuten vankila. Kokemukseni mukaan suurin osa miehistä reagoi armeijaan hyvin huonosti, mikä näkyy erityisesti viikonloppuvapaiden hillittömässä ryyppäämisessä, jolla huonoa oloa on perinteisesti peitelty ja hoideltu. Armeijassa myös oppii olemaan ajattelematta sekä välttämään kaikkea mahdollista toimintaa, joka ei ole suoraan annettu käsky. Puhumattakaan siitä degeneroittavasta asenneilmapiiristä, jossa opitaan "miehekäs" tapa suhtautua esim. homouteen, naisiin, tunteisiin ja niiden ilmaisemiseen, myötätuntoon, heikkouteen ja tietysti ryssiin. Lyhyesti sanottuna armeija tekee miehistä poikia – ja pitää huolen siitä, että pojat pysyvät sellaisina.

Lainvoimaisena syrjintänä armeija on vaikea asia. Tiedämme kaikki kuinka vaikeaa naisten on yhä edelleen saada tasa-arvoista kohtelua esimerkiksi työyhteisöissä siitä huolimatta, että laki on tässä kohdin yksiselitteisen tasa-arvoinen. Tämä on yleistä ilmapiiriä ja perinteitä koskeva ongelma, joka korjaantuu hitaasti valistuksen ja ajan myötä, mutta se korjaantuu. Tällaisen muutoksen ehdoton edellytys on se, että laki on tasa-arvoinen, että lainsäätävät elimet lähettävät signaalin tasa-arvon puolesta. Lainvoimaisuutta ei ole syytä väheksyä; tiedämme kuinka esimerkiksi prostituutioon juridisesti myönteisesti suhtautuvassa Saksassa myös kansan mielipide on hämmästyttävällä tavalla prostituutiomyönteinen: se ei ole lähtökohtaisesti samanlainen ongelma kuin esimerkiksi Suomessa. Samaan tapaan orjuus oli yleisesti (mutta ei tietysti universaalisti) hyväksytty tosiasia, kunnes lait muuttuivat – nyt sitä kannattaa enää vain kaikkein takapajuisimmat ja inhottavimmat ihmiset. Tarvitaan muutos yhteiskunnan ylimmissä kerroksissa, jotta lakien kautta muutos ajattelussa aikanaan kävisi läpi koko yhteiskunnan. Tämä muutos edellyttää keskustelua, myös asialleen omistautunutta, vahvaa liikettä – eikä kumpaakaan ole näköpiirissä.

2. Miehet ja pyssyt ne yhteen soppii (pannaan ne kaikki yhteen koppiin)
Miesten asevelvollisuus (jota muuten täysin absurdisti ja törkeästi kutsutaan YLEISEKSI asevelvollisuudeksi – se on yhtä yleistä kuin ennen 1900-lukua vain miehiä koskeva yleinen äänioikeus) on syvällä yhteiskuntamme perinteissä. Siinä perinteiset sukupuoliroolit ilmenevät kaikkein karuimpina: miehet taistelevat, naiset ovat kotona ja hoitavat kotia ja perhettä – tai lottien tapauksessa hoivaavat taistelevia miehiä. Kun feministinen liike ryhtyi taistelemaan perinteisiä sukupuolirooleja vastaan, se ryhtyi ennen kaikkea taistelemaan naisille miesten taholta asetettuja rooleja vastaan. Myös miesten roolista puhuttiin, mutta paljolti lasten- ja kodinhoidon näkökulmasta: myös miehet haluttiin kotiin hoitamaan lapsia. Pieni kyynikko minussa tuhisee, että kuinka muuten naiset olisivatkaan voineet päästä kotiäidin roolistaan, jos eivät saamalla miehet puolestaan osallistumaan kodinhoitoon – jonkunhan ne hommat on tehtävä. Naisten rooli yhteiskunnassa vapautui, miesten paljon vähemmän – ja joka tapauksessa vapautuminen tapahtui (luonnollisista syistä) naisten näkökulmasta käsin.

Monesti tehdään se huomio, että nainen voi pukeutua miehekkäästi ja se on ihan hyvä juttu, mutta mies ei voi pukeutua naisellisesti ilman, että se on noloa ja koomista. Tässä ajatellaan yleensä ongelmitta, että tilanne ilmentää miehisyyden ylivaltaa yhteiskunnassa: miehisyys on hieno juttu, naiseus huono, ja siksi naiselle on kunniaksi ottaa osaa miehuuteen mutta ei toisinpäin. Näkökulma on perusteltu – vaan entä jos kyse on pikemminkin siitä, että miesten rooleja ei kerta kaikkiaan ole koskaan vapautettu? Esimerkiksi kun tyttö itkee, se on ihan ok, mutta kun poika itkee, häntä käsketään "olemaan mies" – mutta seuraako tästä se, että nainen, joka ei itke (ottaa siis miehisen roolin), olisi jotenkin siksi kunnioitettavampi kuin nainen, joka itkee?

Kun naisen rooli on vapautunut ja miehen ei, tulos on armeijan kannalta odotettu: naisella on oikeus suorittaa asevelvollisuus – siitä oikeudesta jaksettiin vielä kamppailla. Tämä koettiin suurenakin tasa-arvon edistymisenä. Nyt armeijassa ollaan jo kypsiä pohtimaan naisten pakollisia kutsuntoja: puolustusministeri Häkämiehen mukaan kun naisia tarvitaan kriisinhallintaan, koska he ovat siinä luonnostaan parempia. Jees, ja mies nyt vain osuu rynnäkkökiväärillä paremmin.

3. Miehisyyden raskas taakka
Miksi miesten asevelvollisuus on yhä voimissaan? Perusteluja asevelvollisuuden puolesta on loputtomasti, ja suurin osa niistä kelvottomia.

Todetaan esimerkiksi, että miesten asevelvollisuuden purkaminen olisi yhteiskunnalle ja sen turvallisuudelle niin iso uhka, että siihen ei voida ryhtyä. Samantapaisin perustein vastustettiin naisten siirtymistä työelämään (kuka sitten hoitaa kodin ja lapset?), mutta ei se muutosta estänyt – sitä paitsi, miesten ja naisten YHTEINEN asevelvollisuus olisi melkoisen paljon loogisempi seuraus annetusta perusteesta kuin koko asevelvollisuuden purkaminen.

Toinen suosittu perustelu on se, että naiset synnyttävät (ja käyttävät siten ainakin saman ajan poissa työelämästä kuin miehet armeijassa). On vaikea edes lähteä purkamaan auki näin uskomattoman perustelun ongelmia. 1: Käsittääkseni valtio ei vankilalla ja kansallisuuden menettämisellä uhaten vaadi jokaista naista synnyttämään. 2: Miehille on räätälöity yhtälainen mahdollisuus lasten hoitamiseen kuin naisillekin: naisten kotona pysyminen on asenneilmapiiriä, ei lakia koskeva ongelma (jos se on ongelma). Sille biologiselle seikalle, että juuri naiset joutuvat synnyttämään miesten sijasta, emme voi (ainakaan vielä) tehdä mitään, mutta mikään biologinen seikka ei tehne miehestä ainoaa mahdollista sotilasta (etenkään, kun naisille on kuitenkin myönnetty mahdollisuus aseelliseen palvelukseen). 3: Edelliseen liittyen, koko ajatustapa mittaa elämää ja sen mielekkyyttä työelämästä käsin – en oikein osaa edes ilmaista sitä tyrmistystä, minkä lapsen synnyttämisen ja kasvattamisen vertaaminen armeijaan minussa aiheuttaa. Aivan kuin elämän mielekkyys mitattaisiin vain suhteessa työssä vietettyyn aikaan, ja sitä kautta sen ajan perusteella, jonka kukin joutuu olemaan työmaailman ulkopuolella (armeijassa tai äitiysvapaalla). 4: Johdonmukaisuuden nimissä naisille pitäisi asettaa ehto: synnytä tai mene armeijaan – ja tällaisen ehdon puhdas absurdius paljastaa koko perustelun itsensä absurdiuden.

Onhan näitä, mutta totuus on epäilemättä yksinkertaisesti se, että asevelvollisuus koskee miehiä siksi, että se on aina ennenkin koskenut miehiä, ja siksi, että ei ole tarpeeksi poliittista tahtoa tämän asian muuttamiseen. Ei se itsekseen muutu.

4. Miksi feministit vaikenevat?
Otsikolla en halua sanoa, että kaikki feministit vaikenevat. Mutta rehellisyyden nimissä: eikö tasa-arvosta käytävä keskustelu ole hieman vääristynyttä? Muutetaan virallisia titteleitä sukupuolineutraaleiksi, pohditaan vittu-sanan käyttöä, päivitellään naisyritysjohtajien vähäistä määrää jne. Tärkeitä juttuja kaikki omalla tavallaan, mutta ihan oikeasti: noin puolet kansasta joutuu 6-12 kuukaudeksi lainvoimaisesti taistelukoulutukseen vain siksi, että ovat sattuneet syntymään miehiksi. Kumppanini osoitti minulle tässä pari päivää sitten, kuinka esimerkiksi feministisessä Tulva-lehdessä on käsitelty myös miesten pakollista asevelvollisuutta. Niin: olihan siinä mm. pari vuotta sitten puolen sivun mittainen silloisen tasa-arvoministerin haastattelu aiheesta. Vertailun vuoksi: uusimmassa Tulva-lehdessä käytetään miltei kymmenen sivua siihen, että läimitään urpoja "miesaktivisteja", jotka ovat typerin perustein sekä kritisoineet feminististä liikettä että syyttäneet naisia milloin mistäkin. (Sivumennen sanoen, kyseinen haastattelu oli hienosti toteutettu ja osoitti, kuinka uskomattoman pihalla koko ongelmanasettelusta jopa tasa-arvoministeri voi olla – kunpa siihen olisi vain lehdessä tartuttu yleisemminkin asianmukaisella tavalla ja tehty vaikka kokonainen teemanumero aikamme suurimmasta tasa-arvo-ongelmasta...)

Tiedättehän sen efektin? Nimittäin sen, kun vaikkapa Riskiä pelaava seurue huomaa jonkun johtavan peliä ja päättää yhdessä heikentää tämän asemaa – seurauksena hieman liioiteltu vastaisku, jonka tuloksena johtaja putoaa kokonaan pelistä vailla mitään mahdollisuuksia pärjätä. Etulyöntiasemassa olevaa saa läimiä, ja kun etulyöntiasema kääntyy altavastaajan asemaan, on sitä vaikea enää ruikuttaa epäreiluudesta, kun on etuoikeutetun leiman saanut. Niin, kuka puolustaisi miehiä? Olettehan nähneet, että miesten on vaikea nostaa esille miehiä koskevia tasa-arvo-ongelmia, kun sitä pidetään helposti naisten tasa-arvo-ongelmia vähättelevänä – tai ylipäänsä kritisoida tasa-arvokeskustelun keskittymistä naisiin. Olettehan myös nähneet, kuinka armeijaa vastustava mies leimataan lehtien keskustelupalstoilla milloin miksikin: homoksi, pilveä polttelevaksi hipiksi, idealististiksi, epäisänmaalliseksi ja yksinkertaisesti laiskaksi tai pelkuriksi. Miehisyys on tältä osin niin tarkasti määritelty ja rajattu, että tiettyjä seikkoja kyseenalaistava mies pudotetaan sen ulkopuolelle. Rehellisesti sanoen, miesten asevelvollisuuden purkamiseen tarvitaan naisten apua, koska nainen voi kritisoida järjestelmää tavalla, jota ei voida niin helposti sivuuttaa asiattomin perustein – mutta tällä hetkellä naiset eivät kovin suurin joukoin ole tästä ongelmasta välittäneet. Ymmärtäähän sen, kun se ei suoraan kosketa itseä. Tämä voisi muuttua, jos asiasta käytäisiin enemmän julkista keskustelua, ja jos erityisesti tasa-arvon nimeen vannovat feministit alkaisivat tosissaan ajaa tätä asiaa. Sivumennen sanoen, nk. "miesasialiikkeet" tms. eivät juurikaan ole avuksi: esimerkiksi "miesten asiaa" voimakkaasti ajava Henry "naisten seksuaalinen valta" Laasanen ei tietenkään lainkaan kritisoi perinteiseen miehisyyteen kuuluvaa armeijaa; varmaan parempi vain, että naiset eivät valloita tätäkin viimeistä miehisyyden linnaketta. Arno Kotro on yrittänyt vähän enemmän, mutta hänkin on lähinnä esittänyt NATOa mahdollisuutena turvata valtiomme ilman asevelvollisuutta.

5. Mutta kun ei ole vaihtoehtoja...
Eräs selkein osoitus tilanteen vakavuudesta on asiallisen keskustelun puute. Olen kiemurrellut tuskissani jo satoja kertoja lukiessani asevelvollisuuslain muuttamista vastustavia mielipidekirjoituksia ja poliitikkojen sekä muiden vaikuttajien kannanottoja. Niissä nimittäin suostutaan yleensä näkemään vain kolme vaihtoehtoa: nykyinen tilanne, palkka-armeija ja armeijan lakkauttaminen. Sitten selitetään, että jälkimmäiset kaksi eivät ole mahdollisia. Niinpä, eivät varmaan olekaan. Mutta meillä on useita muitakin ehdotuksia tilanteen ratkaisemiseksi, joista yksi on seuraava. Jokaisella Suomen kansalaisella olisi velvollisuus palvella yhteiskuntaa, mutta palvelustavan voisi valita itse. Vaihtoehtoja voisi olla yleisesti ottaen esim. kolme: armeijapalvelus (myös aseeton), pelastuspalvelus eli esim. palokunnan ja sairaanhoidon toimintaan osallistuminen sekä nykyistä siviilipalvelusta vastaava toiminta. Olen melko varma siitä, että puolustuksen uskottavuuden säilyttämisen kannalta riittävän moni valitsisi armeijapalveluksen – paljon useampi kuin mitä valitsisi palkka-armeijan. Ainakin asia tulisi tutkia, ja tarvittaessa palvelusaikoja voitaisiin rukata armeijan houkuttelevuuden lisäämiseksi tai valintoihin voisi vaikuttaa oman halun lisäksi henkilön taidot ja muut edellytykset toimia halutussa tehtävässä – näin voitaisiin asettaa kiintiöt. Lisäksi armeija saisi näin motivoituneita ja sopivia sotilaita – ei kaltaisiani heiveröisiä ja epämotivoituneita tappamaan kykenemättömiä pasifisti-idealisteja – ja terveydenhoidon ja muun julkisen sektorin työvoimaongelmia saataisiin helpotettua.

Kuten armeijaa kannattavat usein huomauttavat, on helppoa kritisoida armeijaa ja tappamista idealistisin perustein (harvapa ihan oikeasti haluaa sotia, mutta jos on pakko...), mutta yhtä helppoa näyttää olevan kaikkien vaihtoehtojen huomiotta jättäminen sen perusteella, että "näin ollaan perinteisesti tehty". Venäjällä on vielä lisäksi kiva uhkailla – niitä kun niin kovin kiinnostaa meidän metsämme (kun ei itsellään ole) ja, niin, mitäs muuta valtaamisen arvoista meillä olikaan? Miesten pakolliselle asevelvollisuudelle on vakavasti otettavia, toimivia vaihtoehtoja, jotka eivät edellytä räikeitä tasa-arvorikkomuksia tai armeijan lopettamista. Tarvitaan vain riittävä poliittinen tahto tämän toteuttamiseksi, ja sitä varten tarvitaan erityisesti tällaisissa asioissa profiloituneita feministisiä liikkeitä. Jos tasa-arvoa edustavat tahot eivät aja yleistä tasa-arvoa, kuka sitten?

Reunahuomioita feminismiin, osa 1: Kuka on feministi?

Feminismiä koskevissa keskusteluissa pohditaan usein, miksi niin harva mies haluaa kutsua itseään feministiksi – eikö tasa-arvo kiinnosta miehiä? Vastaavasti voidaan kysyä, miksi niin monet vastustavat (yleiseen hyvään pyrkivää) feminismiä, jopa pelkäävät tai vihaavat sitä. Kysymys on hyvä ja tärkeä: vaikka naiset ovatkin riittävän suuri ihmisryhmä voidakseen ajaa tasa-arvoasioita melko tehokkaasti itsekseenkin, tasa-arvon todellinen toteutuminen vaatii tietysti myös yhteistyötä miesten kanssa. Esitän seuraavassa eräitä reunahuomioita koskien tätä keskustelua. Jatkanen tästä teemasta myös seuraavalla kerralla. (Eräiden reaktioiden takia haluan painottaa, että – kuten otsikointi ilmaisee – en pidä esittämiä huomioita jollain tapaa feministisen keskustelun tärkeimpinä tai merkittävimpinä teemoina. Tarkoitukseni on pikemminkin tuoda esiin nähdäkseni suhteellisesti liian vähälle huomiolle jääneitä teemoja.)

1.
Haluaisin kiinnittää huomiota itse sanaan ”feminismi”. Se, että sanan etymologia kiinnittyy naisen käsitteeseen, perustuu tietenkin historiaan: naisasialiikkeen oli käytännönkin syistä tarve alkuun parantaa nimenomaan (mutta ei ainoastaan) naisten asemaa yhteiskunnassa. Mutta tismalleen samasta syystä feminismi yhdistyy monien mielissä yhä edelleen juuri naisten aseman parantamiseen, ja erityisesti lukuisten melko kärkkäiden mielipiteiden takia joidenkin (erityisesti miesten) mielissä naisten aseman parantamiseen miesten kustannuksella – jopa miesvihamielisyyteen. Feministit puolustautuvat usein melko oikeutetusti, että näin ajattelevat ihmiset käsittävät asian väärin: vaikka alun perin feministisen liikkeen keskiössä oli ymmärrettävistä syistä juuri naiset, feminismi on tosiasiassa kokonaisvaltaisen tasa-arvon asialla. Sanon "melko oikeutetusti", koska vaikka feminismin maltillinen (ja mielestäni järkevä) siipi on kokonaisvaltaisen tasa-arvon asialla, ei ole syytä kiistää sitäkään valitettavaa tosiasiaa, että keskustelussa on mukana näkyviäkin osapuolia, jotka eivät joko käytännössä aja todellista tasa-arvoa tai eivät jopa edes periaatteessa tee niin – ja jotka silti kutsuvat kantaansa feminismiksi. (Ongelma on nähdäkseni se, että feminismi on samalla myös poliittinen liike, ja ihmisten mielissä poliittisten liikkeiden agendat näyttäytyvät usein tarkkarajaisina: feminismille jää vähän liikkumavaraa, koska ihmisten mielissä on yleensä vain yksi feminismi, eikä feminismin sisällä vaikuttavaa suurta vaihtelua oteta huomioon erottamalla erityyppisiä feminismejä.)

Edellä mainittuja ennakkoluuloja vastustavat painottavat usein, että olisi ymmärrettävä nykyisen feminismin eroavan varhaisesta feminismistä siinä, että nykyään ajetaan (yhä selkeämmin) myös miesten asiaa: sanomalla ”olen feministi” ei sanota, että ”olen (vain) naisten puolella”, vaan että ”olen tasa-arvoisen yhteiskunnan puolella”, eli lyhyesti, että ”kannatan tasa-arvoa”. Vaikka on selvää, että useimmat (toivottavasti) feministit ovat yleisen tasa-arvon puolella, on tämä kohta mielestäni vaikeampi kuin usein halutaan myöntää.

Ensinnäkin samojen ihmisten, jotka kannattavat (mielestäni ihan perustellusti) virallisten titteleiden tasa-arvoistamista (eli hus pois sellaiset kuten ”rouva puhemies” tai ”jokamiehenoikeus”), on melko vaikeaa pitää perustellusti kiinni termistä ”feminismi” ”tasa-arvon kannattamisen” synonyymina, sillä termi itse sisältää nais-konnotaation. Toisekseen sanojen merkitystä ei voida järkevästi irrottaa niiden yleisestä käytöstä. Vaikka kieltä voidaan toki määritelmin muuttaa haluttuun suuntaan, ei ole syytä pistää pelkästään yleisön piikkiin mahdollisia väärinymmärryksiä. (Monesti politiikassa kärsitään pahastikin termien saamista konnotaatioista, esimerkkeinä viimeaikaisista keskusteluista ovat plörinäksi mennyt paskaduuni-keskustelu ja sitä myöten kansalaispalkka-keskustelu.) Kun sanan ”feminismi” feminiiniset konnotaatiot yhdistetään sen historiaan erityisesti naisten asioiden ajamisena, on hieman ongelmallista sälyttää väärinymmärrystä akateemisen maailman ulkopuolella elävien niskaan sillä perusteella, että he eivät ole ymmärtäneet termin merkitystä. (Erityisesti, kun myöskään akateemisessa maailmassa termillä ei ole mitään yleisesti hyväksyttyä yhtä merkitystä.)

Kyse ei ole semanttisesta kikkailusta. Sanoilla on suuri valta ja painolasti yli akateemisten määrittelyiden. Ihminen, joka käyttää asiaa juurta jaksain selittämättä termiä ”sovinismi” isänmaallisuuden mielessä, ansaitsee saamansa reaktion: esimerkiksi jos marsalkka Mannerheimia menisi kutsumaan – ihan vilpittömästikin – ”suureksi sovinistiksi” (nimittäin isänmaalliseksi ihmiseksi), niin ymmärtäähän sen, jos joku närkästyy. (Filosofian popularisoimisessa olen törmännyt sanan "idealismi" ongelmallisuuteen: filosofiassa se kun tarkoittaa aivan eri asiaa – maailman vähintään osittaista riippuvaisuutta sitä havainnoivasta tajunnasta – kuin arkipuheessa – realiteeteista piittaamatonta pyrkimystä kohti parempaa maailmaa tms.) Sanojen konnotaatioita, symboliikkaa ja muita sivutuotteita ei ole syytä aliarvioida. He, jotka ajavat virallisen kielen sukupuolineutraloimista, ovat ymmärtäneet tämän hyvin, ja niin heidän mielestäni tulisi ymmärtää tämä myös termin ”feminismi” kohdalla. Yhtälailla keskusteluissa on otettu esille sellaisia epäviralliseen kielenkäyttöön liittyviä seikkoja kuin että naisia voidaan "jätkitellä" mutta miehiä tuskin "muijitella" (sitä päivää odotellessa, että joku kutsuu julkisesti jotakin valtaapitävää miestä vilpittömästi "hyväksi muijaksi"...) tai että miehisiä sukupuolielimiä käytetään kielessä positiivisesti (jopa naisilla voi nykyään olla nimenomaan "munaa") ja naisellisia taas negatiivisesti (erityisesti sana "vittu" on ollut keskiössä).

2.
Olen sitä mieltä – sanottakoon se näin avoimesti – että feminismi-termin karsastaminen on perusteltua. Ei siksi, että feminismissä sen enempää naisten oikeuksien ajajana kuin yleisen tasa-arvonkaan ajajana olisi mitään vikaa (aatteita en soimaa, se tehtäköön selväksi), vaan siksi, että on nähdäkseni ongelmallista ”omia” tasa-arvo terminologisella tasolla naisten asiaksi. Erityisesti, kun voitaisiin käyttää hyvin suomen kielen termiä ”tasa-arvo”, tai, mikäli halutaan jokin hienompi sana, vaikkapa termiä ”egalitarismi”, eli tasa-arvon kannattaminen. Veikkaisin, että jos alkaisin käyttää tasa-arvon kannattamisesta nimitystä ”maskulinismi”, saisin jokseenkin paljon kritiikkiä osakseni. ”Älä viitsi pelleillä!”, huudahtaa joku: ”feminismi”-sanan käytön oikeutus on historiallinen, kun taas termin ”maskulinismi” käyttö olisi silkkaa kiusantekoa. Tottahan toki, mutta milloin historiallisuudesta on tullut pätevä oikeutus tasa-arvo-ongelmalle, ja erityisesti, eikö termien ”lentoemäntä”, ”nimismies” tai ”puhemies” oikeutus sitten olisi historiallinen? En minä termiä ”maskulinismi” käyttäisi pelkkään kiusantekoon, vaan kiinnittääkseni huomioni jo olemassa olevan käytännön ongelmiin.

Monesti otetaan esiin se, että esimerkiksi Ruotsissa feministiksi julistautuvat joukolla myös miehet (joskin olen kuullut, että oikeistohallituksen myötä feminismi-sana on saanut negatiivisempia kaikuja), kun taas Suomessa syystä tai toisesta termiä vastustetaan. Suomessa valitettavasti elää voimakkaasti feminismin naiseen kytkeytyvä merkitys. Räikeimpänä esimerkkinä mainittakoon vaikka yliopistossa harrastettava naistutkimus, joka sentään englanniksi on gender studies 'sukupuolitutkimus'. En pidä lainkaan yllättävänä sitä, että kun terminologisella tasolla pidättäydytään näin sukupuolittuneessa kielenkäytössä, monien on vaikea nähdä feminismiä yleisen sukupuolitasa-arvon asiaa ajavana. (Taustalla vaikuttanee myös sukupuolisesti värittynyt "naisasialiike", johon feminismi usein kytketään, ja jota (osin perusteetta) pidetään juuri naisten asiaa ajavana liikkeenä.) Ylipäänsä koen erääksi ongelmaksi juuri sen, että feminismi kytketään monella rintamalla eksplisiittisesti juuri naiseuteen, myös silloin, kun sitä ei sisällöllisellä tasolla tehdä. Minua on pitkään ärsyttänyt Tulva-lehden pikkunokkela sanaleikki: lehden etusivulla on otsikko "Naisten lehti". Erityisen hermostuttavaa tämä oli, kun samaisen otsikon yllä pääkirjoituksessa valitettiin sitä, kun miehet eivät koe feminismiä asiakseen. Mielestäni sinänsä nokkela otsikko on tässä yhteydessä mauton ja vahingollinen. Olenko sitten huumorintajuton? Eduskunnan ällöäijät puolustelivat tässä taannoin omaa käyttäytymistään "hurtilla huumorilla" ja valittelivat kovaan ääneen naisten huumorintajuttomuutta, mitä ei tietysti katsottu hyvällä. Miksi näen tässä asetelmassa kaksinaismoralismia?

3.
Termin "feminismi" käyttö on mm. edellä sanotuin perustein mielestäni tasa-arvon etenemiselle haitallista – sekä sen itsensä epätasa-arvoisten konnotaatioiden että sen edistämän tasa-arvon sukupuolittumisen takia. Tämän lisäksi haluan erityisesti painottaa, että feministiksi itseään kutsuvan on syytä hyväksyä tulevansa mahdollisesti ymmärretyksi väärin – riippumatta siitä, hyväksyykö edellisen teesini. Erityisesti vastustan termin "feminismi" voimakasta kytkemistä aatteeseen – siis sellaista ajattelua, jonka mukaisesti se, että eräät eivät suostu nimittämään itseään feministiksi, tarkoittaa sitä, että he eivät kannata tasa-arvoaatetta (ja vastaavasti sitä, että nimittämällä itseään feministiksi olisi automaattisesti yleisen tasa-arvon kannalla). Toisaalta ihmettelen monien feministien tiukkaa pitäytymistä tässä termissä, vaikka siitä kuinka olisi haittaa. Mikseivät ihmiset, jotka tosiasiassa kannattavat tasa-arvoa, irrottaudu terminologisella tasolla niistä, jotka kannattavat vain naiseutta, ja sitä kautta termin saaneesta yksipuolisesta painolastista? Miksi ei sanota, että "kannatan sukupuolten välistä tasa-arvoa", tai lanseerata yleiseen keskusteluun termiä "egalitarismi"? Olen kuullut argumentin, että on liian vaikeaa muuttaa terminologiaa, mutta väittäisin, että paljon vaikeampaa on muuttaa kansan pariin pesiytyneitä ennakkoluuloja ja väärinymmärryksiä. (Enemmän sympatiaa minulta saa toteamus, että termin muuttaminen ikään kuin oikeuttaisi väitteet, että feminismi on vain naisten asialla: tämä vaara on olemassa, mutta se on mielestäni pienempi kuin se, että tasa-arvon eteneminen hidastuu.)

Mikäli joku on edelleen sitä mieltä, että tällainen kritiikki on (pelkästään) semanttista, niin pohtikoon sitten sitä ongelmaa, mistä lähdin liikkeelle: miksi niin valitettavan harva mies tituleeraa itseään feministiksi? (Tunnen myös paljon naisia, jotka vastustavat termin "feminismi" käyttöä samasta syystä, mutta tätä ehkä turhan marginaalista porukkaa ei usein huomioida keskusteluissa.) Ei varmaankaan siksi, että nämä ihmiset vastustaisivat tasa-arvon toteutumista (jotkut toki vastustavat, mutta oletuksena suuren populaation motiivista tämä on melko kyyninen). Vaan ehkäpä jostakin muusta syystä, kuten termin konnotaatioiden takia? Samaten usein näkee pohdittavan, miksi Suomessa on pro-feministiliike. Monessakin kirjoituksessa on kyselty, mikseivät pro-feministit ole suoraan feministejä – kannattavathan pro-feministit juuri feministien peräänkuuluttamia arvoja. Rehellisesti sanoen en ole löytänyt mitään muuta järjellistä syytä tälle kuin sen, että termiä ”feminismi” ja siihen kytkettyä naiseutta vierastetaan. Erityisesti miesten on (de facto) vaikea tässä tilanteessa kokea itseään feministiksi, vaan he asettuvat mieluummin ikään kuin feminismin ulkopuolelle tukemaan sitä. Ei osaksi joukkuetta, vaan cheerleadereiksi.

Niinpä toteankin seuraavaa. Mikäli sanalla ”feminismi” tarkoitetaan sukupuolten välisen tasa-arvon tai yleisen tasa-arvon kannattajaa, sitten olen ehdottomasti feministi – mutta vältän siitä huolimatta käyttämästä termiä ”feminismi”, ja pidän termin käyttöä ongelmallisena.

Minäkin jauhan paskaa - Tapaus 1: Antti Nylén

Aloitan negatiivissävytteisen nillittämisen uhallakin sarjan "Minäkin jauhan paskaa". Sarjassa kritisoidaan satunnaisessa järjestyksessä turhan näkyvään asemaan päässeitä paskanjauhajia, eli ihmisiä, jotka pääsevät kerta toisensa jälkeen julkisuuteen esittämään mielipiteitään, ilmeisesti lähinnä siksi, että ne ovat provokatiivisia ja erilaisia. Ei ainakaan siksi, että niissä olisi jotakin järkeä. (Vaihtoehtoinen otsikko olisikin ehkä "Toni-setää kyrpii".)

Valittu termi "paskanjauhanta" (engl. bullshitting) on karkea mutta osuva. Se ei konnotaatioinaan sisällä ainoastaan sitä, että puhuja on väärässä, vaan myös sitä, että puhujaa ei varsinaisesti edes kiinnosta totuus, ja että puhuja pyrkii peittelemään molempia seikkoja retorisin keinoin. Näillä määrittein aika moni poliitikko on siis paskanjauhaja. (Joskin väittäisin, että poliitikoilla paskanjauhannan ensimmäiset kaksi ehtoa eivät välttämättä (tai edes yleensä) täyty: retorisia keinoja ei politiikassa käytetä välttämättä sumuttamiseen tai älylliseen häiriköintiin, vaan myös omien kantojen, joita poliitikko pitää totena ja merkityksellisinä, esittämiseen mahdollisimman selkeästi.)

Sinänsä typerien mielipiteiden dissektio – hauskuutensa ohella – on helppoa ja sitä myöten paikka paikoin (erityisesti julkisesti harjoitettuna) noloa, mutta näiden ajattelijoiden julkisuus kielii siitä, että heidän argumenttiensa heppoutta ei ole kaikkialla ymmärretty. Pelkän huumoriarvon piikkiinkään ei ihan kaikkia esiintymisiä ainakaan voi laittaa – puhumattakaan sellaisista tapauksista, joihin tämänkertainenkin kuuluu, jotka ovat saaneet jopa palkintoja kirjoituksillaan. Täten suon itselleni oikeuden kritisoida tällaisia henkilöitä, ei vain siksi, että he ovat torveloita, vaan siksi, että he ovat julkisuudessaan vahingollisia. (Millä onkin merkitystä, kun about kaksi ihmistä lukee tämän tekstin.)

* * *

Ensimmäisenä sankarina on "moralistiksikin" tituleeraattu Antti Nylén, jonka juttuihin olen onnekseni törmännyt vasta muutaman kerran, vaikka hän kaikesta päätellen onkin vaikuttanut jo jonkin aikaan (mm. teoksellaan Vihan ja katkeruuden esseet).

Ensimmäinen kohtaaminen tapahtui Helsingin Sanomien NYT-liitteen kautta (17/2008). Siellä Nylén, "virallinen vihainen mies", ilmoittaa "kaikille itsestään selväksi totuudeksi" sen, että eläinten syöminen "on kuin raiskaamista". Hurja heitto, ja mitkä ovatkaan perusteet – sikäli kuin väite itsestäänselvyydessään kaipaa perusteluja? "Molemmissa tapauksissa käydään väkivalloin käsiksi ruumiiseen ilman lupaa." Jaahas. Melkoisen loukkaavaa tekstiä kenellekään, joka on koskaan tullut raiskatuksi. Sentään lohdutusta saa Nylénin myönnytyksestä, että hän on mieluummin lihansyöjän kuin raiskaajan kaveri. Nylénille lienee yhdentekevää se, että samalla perusteella voidaan yhtä hyvin tukea mm. väitteitä "lihansyönti on kuin tappamista", "lihansyönti on kuin turpaan vetämistä" ja "lihansyönti on kuin tukistaisi lastaan". Ei kai raiskaus vain ole valittu minkään sokkiarvon vuoksi?

Tärkeä tieteellinen lähde ja auktoriteetti Nylénille on myös Walt Disneyn elokuvat: "Disney on oikeassa [...]. Leffat [vain Disneyn?] levittävät täysin oikeaa, täsmällistä eläinkuvaa, etenkin kun sitä vertaa eläinteollisuuden eläinkuvaan." Ei silti, myönnän auliisti, että on vaikea valita Disneyn ja eläinteollisuuden eläinkuvien totuudenmukaisuuden väliltä.

(Sivuhuomio: on kiinnostava ja suorastaan aivoja nyrjäyttävä retorinen keino sanoa "x on täysin oikea kuva" ja lisätä "etenkin suhteessa y:hyn".)

Uusimmassa Tulva-lehdessä (jota minulla ei valitettavasti ole nyt enää käsillä) Antti Nylénin "ajattelua" on kunnioitettu peräti sivun mittaisella kolumnilla. Siinä Nylén aloittaa samalla linjalla: "pidän itsestään selvänä sitä, ettei lihansyöjä voi olla feministi". Itsestään selvääpä hyvinkin. Kiinnostavaa kyllä, Nylén pitää ongelmallisena termiä "feminismi", jolle hän ei tiedä kunnon määritelmää – siitä huolimatta, että hänelle kuitenkin on itsestään selvää ainakin se, ettei sellainen feministi, mikä sitten onkaan, voi olla lihansyöjä. Eipä hän tietysti myöskään selitä mitä tämä hankala termi "voida" mahdollisesti tarkoittaisi: ainakin moni ihminen sanoo olevansa feministi, vaikka syökin lihaa, joten ei näiden yhdistäminen liene sinänsä mahdotonta. Alun lausahdus joutuu vielä kolumnissa hieman outoon valoon, kun lihansyöjä, joka ei itsestään selvästi voi olla feministi, sitten kuitenkin voi olla feministi, mutta "ruma" sellainen. Epäilemättä sisäisesti. Mitäpä siitä, että Nylénin näkökulmasta lihansyöjät ylipäänsä (ovat sitten feministejä tai eivät) ovat rumia. Eli mitäpä siitä, että kolumnin keskeisenä sisältönä toimiva "itsestään selvä" väite ei oikeastaan merkitse mitään, tai jos vaikka merkitseekin, ei sitten pidä paikkaansa, eikä loppujen lopuksi nyt ainakaan ole itsestään selvä.

Nylénin perustelut edelliselle ovat myös kiehtovia. Yksi perustelu on se, että lihansyönti johtaa säälittävään miehistelyyn – näkeehän sen mainoksista, joissa todelliseen miehisyyteen liittyy olennaisesti lihansyönti. Siis, antakaapa kun pysähdyn hetkeksi. "Jos olet [/haluat olla] miehistelijä, syöt lihaa" – tässä kai Nylénin mainoksista (jotka toki, kuten kaikki tiedämme, edustavat objektiivista totuutta) löytämä väite. Siitä hän päättelee melkoisen lahjakkasti, että "Jos syöt lihaa, olet miehistelijä" (ja siis ei-feministi, koska miehistelijä, mikä sellainen sitten onkaan, ei voi olla feministi, mikä sellainen sitten onkaan). Siis Nylénin logiikan mukaan "Jos sataa vettä, on pilvistä" johtaa pilvisen poutasään mahdottomuuteen: "Jos on pilvistä, sataa vettä". Yhtä hillitöntä logiikan riemuvoittoa edustaa myös Nylénin esittämä pohdinta, josko väite "lihansyöjä ei voi olla feministi" toimii "toisinkinpäin", eli suuntaan "feministin on oltava kasvissyöjä". Hyvä Nylén, tervetuloa logiikan ihmeelliseen maailmaan: sitähän lauseesi "lihansyöjä ei voi olla feministi" juuri tarkoittaa! No, myönnetään, voihan ihminen kieltäytyä syömästä kasvejakin ja yrittää elää vaikkapa sienillä – tätä Nylén epäilemättä haki takaa, onhan meidän se suopeudessamme myönnettävä.

Nylén on myös katolilainen, minkä johdosta häneltä onkin kysytty, josko katolilaisuus olisi jonkinmoisessa konfliktissa feminismin kanssa. Niin, tämä vaarahan tosiaan taitaa olla olemassa. Tätä kysymystä kohtaan kokemaansa ihmetystä ja ylenkatsetta Nylén ei erään haastattelun mukaan pysty edes ilmaisemaan. Toki hän toteaa, ettei tiedä, mitä feminismi tarkoittaa, ja että ei pysty erottamaan sitä yleisestä humanismista, jota ei ainakaan allekirjoita – mikä kiteytyy muuten kauniisti hänen lausahduksessaan: "Syytän kaikesta ihmistä yleensä." Samalla tietämättömyydellä Nylén sivumennen sanoen samaisessa haastattelussa toteaa Richard Dawkinsin kaltaisten ateistien olevan "onnettomia tosikkoja ja tylsimyksiä" – tutustumatta heidän ajatuksiinsa, sillä eiväthän hekään kuulemma tutustu parjaamaansa uskontoon (minkä Nylén tietää tutustumatta heidän ajatuksiinsa – mutta arvaahan sen!). Harmi Nylénille, sillä Dawkins on ennen kaikkea erittäin hauska ja huumorintajuinen mies. Sitä, miten onneton tosikkous ja tylsimyys mahdollisesti liittyvät oikeassa tai väärässä olemiseen, sitä en aivan heti hahmota – ei kai tämäkin ole jokin Nylénin "itsestäänselvyys"?

Nylénin tarkoitus on selvästi provosoida, ja provosointiin liittyy, kuten hän toteaa, "intellektuaalisia riskejä". Hän on kuitenkin ehkä ymmärtänyt jotakin perustavanlaatuisesti väärin, provosointiin kun ei liity välttämättä sen enempää mielivaltaisuus ja epäkoherenssi kuin tarve astua jokaiseen kuviteltavissa olevaan intellektuaaliseen miinaan. Lisäksi ainakin itselleni jää epäselväksi mihin hän provokaatiollaan tähtää. Siihenkö, että joku puhtaan vitutuksen vallassa kuristaa hänet hengiltä, vai siihen, että joku puhtaan vitutuksen vallassa kuristaa ylipäänsä kenet tahansa vegetaristin hengiltä? Valitettavasti Nylén on samalla malliesimerkki siitä, että mainetta ja kunniaa saa, kun valitsee jonkin riittävän provokatiivisen (lue: hullun) position ja puolustaa sitä järkkymättömällä välinpitämättömyydellä argumentaation toimivuutta, omien sanojen järjellisyyttä ja positionsa koherenssia kohtaan.